Pyhittäjä Anthimos Khioslainen

Pyhittäjäisä Anthimos syntyi vuonna 1869 hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Khioksen saarella. Jo lapsena hän näki useita kertoja Jumalanäidin, joka kertoi hänelle hänen tulevasta tehtävästään ja hänen osakseen tulevasta armosta. Nuorena poikana hän luopui koulunkäynnistä ja meni suutarinoppiin. Kun Anthimos oli 19-vuotias, hänen äitinsä antoi hänelle Jumalanäidin Avunantaja-ikonin, jotta hän veisi sen restauroitavaksi Pyhien isien luostariin Probation-vuorelle. Luostarin oli hiljattain perustanut pyhästä elämästään tunnettu munkki Pakomios, joka oli pyhän Nektarios Eginalaisen (9.11.) hengellinen ohjaaja.

Munkkien taivaalliselta vaikuttava elämä teki syvän vaikutuksen Anthimokseen. Kotikyläänsä palattuaan hän rakensi itselleen kilvoittelumajan syrjäiseen paikkaan. Isä Pakomioksesta tuli hänen hengellinen ohjaajansa, jonka ohjeita hän noudatti tarkasti. Pakomios sanoikin munkeilleen, että tuo nuori noviisi oli jo kypsä munkki ja hänestä tulisi vielä huomattava hengellinen isä. Jumalanäidin Avunantaja-ikoni, joka hänellä oli aina mukanaan, oli nimensä mukaisesti hänen ainoa apunsa, innoittajansa ja lohtunsa. Jumalanäiti alkoi tehdä ihmeitä ihmisille, jotka Anthimoksen luona vieraillessaan rukoilivat ikonin edessä. Lopulta Anthimos siirtyi kotikylästään Pyhien Isien luostariin, jossa hänet vihittiin pienen skeeman munkiksi.

Luostarissa Anthimos sai käytännön tehtäviä. Hänet määrättiin huolehtimaan vastikään perustetun Pyhän Konstantinoksen nunnaluostarin rakennustöistä. Pian hän kuitenkin sairastui, ja hänen igumeninsa päätti lähettää hänet takaisin vanhempiensa luo toipumaan. Anthimos jatkoi askeettista elämäänsä entisessä majassaan aivan kuin olisi yhä elänyt luostarissa. Hän alkoi tehdä suutarintöitä ja huolehti iäkkäistä vanhemmistaan avustaen samalla köyhiä.

Heikosta terveydestään huolimatta Anthimos oli suuri askeetti. Joskus demonit hyökkäsivät hänen kimppuunsa kauheasti metelöiden, kun hän rukoili öisin vanhan oliivipuun ontossa rungossa lähellä majaansa. Anthimos ei päästänyt itseään hetkeksikään herpoamaan, kuten hän myöhemmin kertoi. Kerran hän valvoi Jumalanäidin avulla kymmenen päivää ja yhdeksäntoista yötä rukouksessa nauttien vain vähän leipää ja vettä joka toinen päivä. Kilvoituksensa lopuksi hän tempautui ekstaasiin ja siirtyi hengessään paratiisiin enkelikuorojen keskelle toistellen lakkaamatta: ”Herra, armahda!”

Anthimoksen majalla alkoi käydä yhä enemmän vierailijoita, joita sinne vetivät hänen hyveittensä lisäksi Jumalanäidin ikonin tekemät ihmeet. Vuonna 1910 hänet vihittiin suureen skeemaan, minkä jälkeen piispaa pyydettiin kansan toivomuksesta vihkimään hänet papiksi. Piispa kuitenkin kieltäytyi viitaten hänen vähäiseen koulusivistykseensä. Tämän jälkeen Anthimos sai kummisedältään kutsun tulla Vähän-Aasian puolelle Smyrnan hiippakuntaan. Sikäläinen metropoliitta vihki hänet papiksi. Vihkimyksen aikana sattui pieni maanjäristys, ukkonen jyrisi ja salamoi, mitä pidettiin Jumalan antamana suotuisana merkkinä.

Pian vihkimyksensä jälkeen isä Anthimos paransi riivatun miehen. Hänen armolahjansa herättivät kateutta eräissä paikallisissa papeissa, ja niin hän joutui lähtemään alueelta. Käytyään pyhiinvaelluksella Athoksen pyhällä vuorella hän palasi takaisin kotisaarelleen. Khioksella isä Anthimos sai nimityksen leprasairaalan papiksi. Paikka oli kurjassa kunnossa niin ulkonaisesti kuin moraalisestikin, mutta isä Anthimoksen johdolla se muuttui paratiisiksi, jossa elettiin luostarimaista yhteisöelämää. Isä Anthimos vieraili kaikkien sairaiden luona ja hoiti heitä omin käsin. Lempeydellään ja neuvoillaan hän sai heidät kääntymään Jumalan puoleen. Monet heistä vihkiytyivät munkeiksi tai nunniksi. Jumalan rakkaus kosketti myös monia ulkopuolisia, jotka tulivat pyytämään Jumalan miehen esirukouksia ja neuvoja. Tiedossa on kaiken kaikkiaan 38 ihmistä, jotka vapautuivat pahoista hengistä isä Anthimoksen paastotessa ja rukoillessa heidän puolestaan Jumalanäidin ikonin edessä.

Elettiin kreikkalaisen Vähän-Aasian viimeisiä aikoja. Kreikan ja Turkin välillä toteutettiin suuri väestönsiirto, jonka seurauksena Turkin rannikon lähellä sijaitsevalle Khiokselle saapui vuonna 1924 joukoittain pakolaisia. Näiden mukana oli nunnia Vähän-Aasian luostareista ja omaisistaan eroon joutuneita nuoria tyttöjä. Nuoruudestaan asti isä Anthimos oli haaveillut perustavansa luostarin eräälle saaren asumattomalle rinteelle. Nyt saatuaan näyssä rohkaisua Jumalanäidiltä hän päätti tehdä unelmastaan totta ja perustaa sinne luostarin niille noin 40 nuorelle naiselle, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Vuonna 1927 hän sai luvan luostarin perustamiseen ja kolme kertaa liturgian jälkeen heitetty arpa vielä vahvisti asian.

Isä Anthimos itse otti huolehtiakseen hankkeen käytännöllisestä puolesta. Hänen hikensä, kyyneleidensä ja rukoustensa avulla rakennustyöt edistyivät, vaikka jotkut saarella vastustivatkin hanketta pitäen sitä tarpeettomana ja nykyaikaan soveltumattomana. Jo kahden vuoden kuluttua Jumalanäidin Avunantaja-ikoni kuljetettiin juhlallisesti luostarin kirkkoon, joka oli sille omistettu. Isä Anthimoksesta tuli luostarin pappi ja hengellinen isä. Hän otti siellä käyttöön yhteiselämän järjestyksen pyhien isien periaatteiden mukaisesti. Luostarissa oli alussa 30 sisarta, mutta se kasvoi nopeasti ja pian heitä oli jo 80. Sitä pidettiin parhaiten organisoituna nunnaluostarina tuon ajan Kreikassa.

Luostarissakin isä Anthimos jatkoi huolenpitoaan saaren asukkaista. Hän oli heidän lohduttajansa, esirukoilijansa ja hengellinen isänsä, joka ei koskaan jättänyt sairasta tai katuvaa vierailijaa vaille apua. Sairaille hän antoi hyviä neuvoja ja yrttivalmisteita, katuvat hän sovitti Jumalan kanssa. Ennen kaikkea hän auttoi rukouksillaan, joita hän kantoi kyynelsilmin Jumalanäidin ikonin edessä. Päivittäin luostarissa saattoi käydä jopa 60–70 erilaisista sairauksista kärsivää apua hakemassa. Myös luostarin sisaria isä Anthimos opetti suhtautumaan lempeästi ja kärsivällisesti avuntarvitsijoihin.

Yli kolmekymmentä vuotta pyhä Anthimos jatkoi toimintaansa khioslaisten ja muualtakin tulleiden pyhiinvaeltajien sielujen ja ruumiiden parantajana. Kun hän oli liian vanha tekemään työtä käsillään, hän vetäytyi keljaansa ja pyysi Jumalalta apua, että voisi palvella jokaista lähimmäistään, olipa tämä kuka tahansa, aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän luovutti sielunsa Jumalan haltuun 91-vuotiaana helmikuun 15. päivänä 1960. Sitä ennen hän oli antanut luostarinsa sisarille viimeiset neuvonsa, jotka uhkuivat jumalallista viisautta ja isällistä rakkautta. Koko Khioksen saari suri hänen menettämistään. Toisesta todellisuudesta käsin hän on kuitenkin edelleen läsnä ja levittää taivaallista lohdutusta ja parannusta kristityille, jotka turvautuvat hänen esirukouksiinsa.

Jo isä Anthimoksen eläessä khioslaiset tunsivat, että heidän keskuudessaan oli pyhä mies, ja hänen poismenonsa jälkeen tämä vakaumus on vain vahvistunut. Vuonna 1992 ekumeeninen patriarkaatti vahvisti virallisesti hänen kunnioittamisensa pyhien joukossa.