Pyhittäjä Amfiloki Potšajevilainen

Varnava ja Anna Golovatjukin monilapsiseen perheeseen Malaja Ilovitsan kylässä Volynian läänissä (Ukrainassa) syntyi vuonna 1894 poika, joka sai kasteessa nimen Jakov (Jaakob). Nuorena hän auttoi usein isäänsä, joka oli luidenniksauttaja – hän suoristi ja sitoi luita, jotka olivat murtuneet tai lähteneet pois sijoiltaan. Tästä nuorena hankitusta kokemuksesta oli Jakoville myöhemmin hyötyä. Vuonna 1912 hän astui asepalvelukseen Venäjän armeijaan ja oli ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla sotilaslääkärinä. Sodan lopulla hän joutui vangiksi. Saksalaiset lähettivät hänet Alpeille, jossa hän oli kolme vuotta töissä eräässä maatalossa, kunnes onnistui pakenemaan ja palasi kotikyläänsä.

Vuonna 1925 Jakov meni kuuliaisuusveljeksi Potšajevin luostariin. Seitsemän vuotta hän kilvoitteli tunnollisesti eri kuuliaisuustehtävissä. Sitten hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Joosef. Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja vuonna 1936 pappismunkiksi. Isä Joosef tultiin nopeasti tuntemaan ympäri Volyniaa ankarana kilvoittelijana ja taitavana lääkärinä, joka osasi niksauttaa sijoiltaan menneen luun paikoilleen. Sairaita kuljettavat talonpoikaiskärryt vierivät yksi toisensa perään Potšajevin lavran vanhojen muurien suojaan hakemaan häneltä apua. Tulijoiden virta ei keskeytynyt yölläkään. Luostarin johdon siunauksella isä Joosef siirtyi pieneen taloon luostarin hautausmaalle. Siellä hän saattoi ottaa tulijat vastaan ilman että siitä koitui häiriötä luostarille. Parhaina päivinä hänen luonaan kävi jopa viisisataa henkeä, jotka janosivat joko ruumiillista tai hengellistä parannusta.

Isä Joosef asui hautausmaan talossaan lähes kaksikymmentä vuotta omistautuen kokonaan Jumalan ja lähimmäisten palvelemiseen. Monet sairaat paranivat hänen esirukoustensa kautta.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehitettyä Ukrainan isä Joosef ennusti rohkeasti saksalaisten tappiota ja kehotti kirkkokansaa pysymään uskollisena Moskovan patriarkalle. Sodan lopulla aseistautunut joukkio yritti ampua hänet, mutta paikallisten asukkaiden ja munkkien väliintulo pelasti hänet täpärästi. Välikohtauksen jälkeen isä Joosef siirrettiin asumaan takaisin lavraan.

1950-luvun lopulla Neuvostoliitossa alkoi Hruštševin vaino. Kirkkoja ja luostareita suljettiin järjestelmällisesti, munkkeja karkotettiin tekaistujen syytteiden nojalla ja monia heistä lähetettiin luostareista kotiseudulleen ilman paluuoikeutta.

1960-luvun alussa viranomaiset päättivät sulkea Potšajevin lavran. Ensiksi he pyrkivät ottamaan haltuunsa luostarin Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Munkkeja, lähiseudun tavallisia uskovia asukkaita ja pyhiinvaeltajia ryhdyttiin pidättämään, karkottamaan ja vangitsemaan. Isä Joosef oli yksi niistä, jotka innoittivat kansan nousemaan vastarintaan, uhmaamaan viranomaisia ja puolustamaan lavraa. Hän toimitti Pyhän Kolminaisuuden kirkossa läpi vuorokauden akatistoksia ja rukouspalveluksia sairaiden puolesta. Uskovat voittivat taistelun. Kirkko pysyi ortodoksien hallussa, mutta eräänä yönä isä Joosefia tultiin hakemaan. Hänet vietiin psykiatriseen sairaalaan ja pantiin samalle osastolle aggressiivisten psyykkisesti sairaiden potilaiden kanssa. Hänelle annettiin väkisin lääkkeitä, jotka saivat hänen ruumiinsa turpoamaan ja ihon halkeilemaan. Hänen hengelliset lapsensa vetosivat viranomaisiin vanhuksen vapauttamisen puolesta. Kolmen kuukauden kuluttua isä Joosef vietiin johtavan lääkärin työhuoneeseen. Häneltä kysyttiin, voiko hän parantaa sairaita, jotka ovat hänen kanssaan samalla osastolla. Vanhus vastasi, että hän parantaa kaikki sairaat kahdessa viikossa, ja pyysi tuomaan evankeliumikirjan, ristin ja jumalanpalveluspuvun toimittaakseen vedenpyhityksen. “Parantakaa ilman vedenpyhityksiä”, hänelle sanottiin. “Se on mahdotonta”, vanhus vastasi. “Kun sotilas lähtee taisteluun, hänelle annetaan ase. Meidän aseemme näkymätöntä vihollista vastaan on pyhä risti, pyhä evankeliumi ja pyhä vesi.” Tämän vastauksen jälkeen hänet vietiin takaisin osastolle. Vanhus Joosef vapautettiin sairaalasta vasta, kun korkeassa asemassa olevat ihmiset, jotka hän oli aikanaan parantanut, vetosivat hänen puolestaan.

Vapauduttuaan vanhus Joosef meni asumaan kotikyläänsä sukulaistensa luo. Kun hänen olinpaikkansa tuli uskovien tietoon, kansanjoukot alkoivat virrata kylään. Vanhus toimitti päivittäin vedenpyhityksiä ja paransi sairaita. Viranomaiset kävivät levottomiksi ja asettivat hänen talonsa kohdalle ympärivuorokautisen miliisivartion. Eräs vanhuksen sukulaisista ei kestänyt viranomaisten painostusta. Hän houkutteli isä Joosefin petoksella mukaansa ja vei traktorilla kylän takana olevalle suolle. Pahoinpideltyään vanhuksen hän heitti tämän joulukuun pakkasilla suonsilmäkkeeseen. Kahdeksan tunnin kuluttua hengelliset lapset löysivät jo kuolemaisillaan olevan isä Joosefin ja veivät hänet Potšajevin lavraan. Heti samana yönä hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Amfiloki. Hänen ei uskottu elävän aamuun asti, mutta Jumalan armosta hän toipui.

Vanhus Amfiloki ei kuitenkaan voinut jäädä pysyvästi lavraan ilman viranomaisten lupaa. Ollakseen saattamatta luostaria vaikeuksiin hän asettui jälleen sukulaistensa luokse. Ihmiset tulivat kuten ennenkin tapaamaan häntä aina Georgiasta, Moldaviasta, Moskovasta ja Keski-Aasian neuvostotasavalloista asti. Rukouspalvelusten jälkeen hän pyysi pyhiinvaeltajia asettumaan pihalle katetun valtavan pöydän ääreen, jossa kaikki nauttivat yhteisen aterian. Sen jälkeen laulettiin kirkkoveisuja ja hengellisiä lauluja. Vanhus Amfilokilla oli kaunis baritoni ja kaikki iloitsivat hänen laulustaan. Näin vanhus omisti päivänsä työlle ihmisten hyväksi, mutta yöt hän vietti rukoillen.

Vanhus Amfiloki tiesi etukäteen, milloin hänen luokseen oli tulossa vaikeasti sairaita. Joskus hän meni yölläkin tapaamaan jotakuta sairasta. Hänen selvänäköisyydestään on säilynyt monia kertomuksia.

Neuvostoviranomaiset yrittivät kaikin tavoin estää ihmisiä käymästä vanhuksen luona. Linja-autovuoroja lakkautettiin, mutta ihmiset tulivat jalan. Kerran kommunistisen puolueen Ternopolin aluekomitean ensimmäinen sihteeri toi vanhuksen luo 19-vuotiaan poikansa, jonka jalassa oli sidekudossyöpä. Vanhus Amfiloki pyysi poikaa jäämään luokseen kahdeksi viikoksi, mutta varoitti isää, että hän hoitaisi poikaa vain rukouksella. Kahden viikon ajan poika osallistui joka päivä vedenpyhitykseen, joi pyhitettyä vettä ja söi siunattua ruokaa. Syöpäkasvain katosi. Kiitollinen isä käytti vaikutusvaltaansa ja järjesti vakituisen linja-autovuoron Kremenetsin kaupungista Malaja Ilovitsan kylään.

Vanhus Amfiloki aavisti ennalta pikaisen kuolemansa. Useamman kerran hän sanoi, että häntä palvelevien kuuliaisuussisarten joukossa oli “juudas”. Muutaman kerran hänet oli yritetty myrkyttää ja hän oli menettänyt tajuntansa pariksi tunniksi. Nöyrästi hän kesti kaikki kärsimykset ja koetti herättää syyllisessä katumusta. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa hän sanoi kyyneleet silmissään: “Voi, miten pelottavaa onkaan, kun jäätynyt maa kopisee arkun kanteen.”

Pyhittäjä Amfiloki nukkui pois tammikuun 1. päivänä vuonna 1971. Hänen hautajaisiinsa Potšajevin lavraan tuli ihmisiä kaikkialta Neuvostoliitosta. Heti ruumiinsiunauksen jälkeen eräs uskova nainen parani pyhittäjän arkun äärellä. Kolmenkymmenen vuoden ajan pyhittäjän haudalla paloi aina tuohuksia, toimitettiin muistopalveluksia ja rukoiltiin. Haudalla tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Keväällä vuonna 2002 Ukrainan ortodoksinen kirkko liitti vanhus Amfilokin pyhien joukkoon. Kanonisointijuhlaan saapui yli 20.000 pyhiinvaeltajaa.