Pyhittäjä Aleksanteri Uneton

Pyhittäjä Aleksanteri Uneton (Akoimetos), syntyi 300-luvun puolivälissä ja vietti lapsuutensa jollain Aigeian meren saarella. Hänen vanhempansa toivoivat hänen valitsevan sotilasuran. Saatuaan erinomaisen koulutuksen Konstantinopolissa hän toimi jonkin aikaa maaherrana. Pian hän kuitenkin vakuuttui maailmallisen elämän turhuudesta ja totellen Kristuksen käskyä antoi omaisuutensa köyhille. Aleksanteri meni syyrialaiseen luostariin, jota johti arkkimandriitta Elias.

Elettyään neljä vuotta kuuliaisuudessa Aleksanteri alkoi ajatella, että luostarin tarjoama täydellinen huolenpito aineellisista tarpeista ja sitä varten koottavat varastot eivät olleet sopusoinnussa sen evankeliumin opetuksen kanssa, jossa Kristus kehottaa olemaan huolehtimatta huomisesta. Sen vuoksi hän vetäytyi autiomaahan ottaen mukaansa vain evankeliumikirjan, jonka opetuksia hän tahtoi kirjaimellisesti noudattaa. Hän eli tällä tavoin seitsemän vuotta kuten profeetta Elia aikoinaan Pyhän Hengen johdattamana, vapaana kaikesta maallisesta.

Yksinäisyydessä vietettyjen vuosien jälkeen Aleksanteri alkoi pelätä, että häntä kohtaa laiskan palvelijan tuomio. Niinpä hän täynnä apostolista intoa suuntasi kulkunsa erääseen Mesopotamian kaupunkiin. Hän hajotti siellä omin käsin pakanoiden temppelin, ja pitkän keskustelun jälkeen hän sai kaupunginjohtaja Rabbulan kääntymään kristityksi. Rabbulasta tuli myöhemmin Edessan piispa (415–436), ja hänet tunnetaan muun muassa opetuspuheista, jotka hän piti kasteeseen valmistautuville.

Pian Aleksanteri joutui kuitenkin pakenemaan kaupungista, koska asukkaat olivat päättäneet tehdä hänestä piispan. Yön pimeydessä hän suuntasi kulkunsa takaisin kohti erämaata. Kulkiessaan hän kohtasi rosvojoukon, joka teki parannuksen hänen vaikutuksestaan ja muuttui luostariveljestöksi. Aleksanteri asettui asumaan 40 vuodeksi Eufratin takaiselle alueelle. Päivänsä hän vietti vuorilla rukoillen ja yöksi hakeutui suojaan tynnyriin. Aleksanteri oli ikään kuin kirkas valo, jonka loisto veti puoleensa hengellistä valoa kaipaavia. Hän sai yli 400 oppilasta, jotka tahtoivat saada omakseen Jumalan valtakunnan seuraamalla hänen enkelimäisen elämänsä esimerkkiä. Aleksanteri kiinnitti erityisesti huomiota evankeliumin käskyjen tarkkaan noudattamiseen ja kehotti oppilaitaan jättäytymään kokonaan Jumalan huolenpidon varaan. Heidän tuli antaa kaikki ylimääräinen ja päivän tarpeista ylijäänyt köyhille. Jokaisella hänen oppilaallaan oli vain yksi viitta ja he rajoittivat työteon vain välttämättömimpien tarpeiden hankintaan pitäen ainoana huolenaan kantaa Jumalalle rukouksia ja ylistyksiä koko ajan.

Aleksanteri mietti usein, miten heikko ihmisluonto voisi täyttää apostolin kehotuksen rukoilla lakkaamatta. (1. Tess. 5:17.) Kolmen vuoden paastoamisen ja palavan rukouksen jälkeen Jumala näytti hänelle, kuinka enkelien lakkaamatonta ylistystä voidaan jäljitellä maan päällä. Aleksanteri muodosti munkeistaan neljä ryhmää näiden äidinkielen mukaan, niin että kreikkalaiset, latinalaiset, syyrialaiset ja koptit muodostivat kukin oman ryhmänsä. Ne lauloivat kirkossa vuorotellen 24 pientä jumalanpalvelusta ja niiden välillä lukivat psalttaria ja muita Raamatun kirjoja. Tällä tavoin Jumalan ylistäminen ei koskaan tauonnut, ja palvelusvuorosta vapaalla olevat munkit saattoivat huolehtia luostarin välttämättömistä töistä. Aleksanteria itseään kutsuttiin nimellä Akoimetos, ”Uneton”, ja yhteisöä sanottiin ”unettomiksi” (akoimetoi). Tämä ”Aina valvovien luostari” muodosti näin kuvan taivaan valtakunnasta, jossa enkelit ja ihmiset yhdessä laulavat jatkuvasti ylistystä Pyhälle Kolminaisuudelle.

Apostolisen innon lämmittämä pyhä Aleksanteri lähetti munkkejaan lähetystyöhön Etelä-Egyptin pakanallisten heimojen keskuuteen. Sen jälkeen hän yhdessä 150 oppilaansa kanssa lähti Eufratin ja Palmyran väliseen erämaahan. Ravinnon saannissa he luottivat kokonaan kyliin, joiden läpi heidän vaeltava luostarinsa taivalsi. Kun he saapuivat Palmyraan, sen saidat asukkaat sulkivat ovensa ja ajoivat heidät pois. Niinpä he kääntyivät ja lähtivät kohti Antiokiaa. Sieltäkin heidät karkotettiin kovin ottein, ja jopa kaupungin piispa oli epäluuloinen heitä kohtaan. Yöllä he onnistuivat kuitenkin pääsemään sisään kaupunkiin. He asettuivat käytöstä poistettuun julkiseen kylpylään, jonka he pyhittivät lakkaamattomalla rukouksellaan ja muuttivat luostariksi.

Aleksanteri puhui vähän, mutta hänen pyhyytensä, myötätuntoinen lähimmäisenrakkautensa ja evankelinen päättäväisyytensä omistautua jatkuvaan Jumalan ylistykseen alkoivat pian vetää ihmisiä hänen puoleensa. Kaupungin muut kirkot tyhjenivät, kun väki virtasi luostarin jumalanpalveluksiin. Pyhittäjä opetti ihmisiä, ratkoi heidän erimielisyyksiään ja uskaltautui jopa moittimaan piispaa ja sotilaskuvernööriä näiden laiminlyönneistä. Luostarinsa epävarmasta asemasta huolimatta Aleksanteri rakennutti sinne hoitokodin köyhille ja valvoi, että siitä huolehdittiin hyvin. Lopulta kuitenkin kaupungin papit saivat kateudessaan aikaan, että hänet karkotettiin Antiokiasta.

Valittamatta Aleksanteri sopeutui tähänkin kohteluun ja lähti katsomaan eri puolille hajaantuneita oppilaitaan. Hän naamioitui kerjäläiseksi ja vieraili erään oppilaansa perustamassa luostarissa, eikä kukaan tunnistanut häntä.

Lopulta Aleksanteri matkasi Konstantinopoliin, jossa hän asettui neljän munkin kanssa Pyhän Menaksen kirkon lähettyville. Muutamassa päivässä hänen yhteisöönsä liittyi muista luostareista peräti 400 latinalaista, kreikkalaista ja syyrialaista munkkia, niin ihanteellista heidän enkelielämän jäljittelynsä oli. Pyhittäjä järjesti heidät kolmeen ryhmään, joissa jokaisessa oli kaksi kuoroa, ja jatkoi jatkuvan ylistyksen ihanteen toteuttamista. Niiden luostareiden igumenit, joista munkit olivat lähteneet, nousivat kuitenkin häntä vastaan. Heidän onnistui saada hänet tuomituksi vuoden 446 kirkolliskokouksessa, joka käsitteli messaliaaneja; nämä rajoittivat kristillisen elämän ainoastaan rukoukseen välittämättä ollenkaan muista evankeliumin käskyistä. Aleksanterin uudet oppilaat vangittiin ja pantiin kahleisiin, ja he saivat määräyksen palata entisiin luostareihinsa. Aleksanteri itse julistettiin erotetuksi kirkon yhteydestä siksi, että hän oli itse kerännyt oppilaat itselleen, ja hänet toimitettiin takaisin Syyriaan. Mutta heti kun munkit pääsivät vapaaksi, he kiirehtivät Syyriaan Aleksanterin luo ja aloittivat uudelleen jatkuvan Jumalan ylistyksen kilvoituksen.

Ne, jotka arvostivat vain tämän maailman katoavia hyvyyksiä, hätistelivät vihoissaan Aleksanteria paikasta paikkaan koko hänen elämänsä ajan. Lopulta hän sai turvaa ja tukea pyhän Hypatioksen (17.6.) johtamasta luostarista Konstantinopolista. Paljon auttoi myös keisarinnan myönteinen suhtautuminen häneen. Aleksanteri suuntasi vaelluksensa Mustallemerelle päin ja perusti Gomon-nimiselle paikkakunnalle suuren luostarin, jossa munkkien lukumäärä nousi nopeasti yli kolmensadan. Siellä pyhittäjä Aleksanteri Uneton puolen vuosisadan vuoden herkeämättömän kilvoittelun jälkeen nukkui pois Herrassa vuonna 430 ja liittyi enkelten kuoroihin, joiden elämäntapaa hän oli uskollisesti seurannut jo maan päällä.

Aleksanterin oppilaiden välityksellä lakkaamattoman ylistyksen käytäntö levisi eri puolille Bysantin valtakuntaa. Hänen seuraajansa pyhittäjä Markellos (29.12.) siirsi Aina valvovien luostarin lähemmäksi Konstantinopolia, missä se oli paremmassa turvassa valloittajien hyökkäyksiltä. Luostarista tuli esikuva monelle muulle yhteisölle, muun muassa Studionin luostarille. Vaikka lakkaamattoman ylistyksen käytäntöä ei juuri esiinny nykypäivän luostareissa, se vaikutti suuresti vuorokauden jumalanpalveluskierron syntyyn idässä ja vielä enemmän lännessä, jossa sitä harrastettiin laajalti parinsadan vuoden ajan.