Pyhittäjä Aleksanteri Kuštalainen

Pyhittäjä Aleksanteri syntyi Vologdassa vuonna 1371 ja sai nimen Aleksei. Jo nuorena hän jätti vanhempiensa kodin ja saapui Kubenskinjärven saaressa sijaitsevaan Vapahtajan (Spaso-Kamennij) luostariin pyytäen päästä kilvoittelemaan sen veljestöön. Athosvuorelta tullut kreikkalaissyntyinen igumeni Dionysios[1] ei salannut häneltä munkin elämään liittyviä vaikeuksia ja kiusauksia, mutta nuorukainen ei hellittänyt ja niin igumeni otti hänet veljestöön.

Aleksei aloitti heti vapaaehtoisesti ankaran paastokilvoituksen ja rukoussäännön. Hän toimitti kaikki palvelutehtävät niin halukkaasti, että kaikki alkoivat heti rakastaa ja kunnioittaa häntä. Hänen hurskas intonsa sai igumeni Dionysioksen lyhentämään kuuliaisuusveljen koetusaikaa, ja jo muutaman kuukauden kuluttua hän vihki Aleksein munkiksi antaen hänelle nimen Aleksanteri. Nuori munkki iloitsi tästä suuresti. Hän hillitsi nuorta lihaansa paastolla ja piti rukouksen aina huulillaan ja sydämessään. Hetkeäkään hän ei ollut toimettomana, niin että munkit ihmettelivät hänen elämäänsä ja pitivät häntä kuin Jumalan enkelinä. Kun Aleksanteri oli kilvoitellut tällä tavoin vuosikausia, hänet vihittiin pappismunkiksi.

Munkkien rakkaus ja kunnioitus rasittivat Aleksanteria siinä määrin, että hän päätti lopulta lähteä luostarista. Vaellettuaan muutaman päivän metsässä hän pysähtyi Sjanžemajoelle, rakensi itselleen keljan ja alkoi kilvoitella ankarassa askeesissa. Lähikylien asukkaat löysivät kuitenkin pian hänen asuinpaikkansa ja alkoivat käydä hänen luonaan. Silloin Aleksanteri lähti etsimään yksinäisempää paikkaa Kubenskinjärven tuntumasta.

Kuštajoen suusta Aleksanteri odottamatta löysi pyhittäjä Eufimin (20.1.) keljan. Tämä oli hänen laillaan kotoisin Vologdasta ja oli myös saanut munkkivihkimyksensä Vapahtajan luostarissa Kubenskinjärvellä. Jonkin aikaa he kilvoittelivat yhdessä. Pyhittäjä Eufimi pani merkille, että Aleksanteri oli mieltynyt hänen kilvoituspaikkaansa. Kun Aleksanteri sitten varovaisesti ehdotti, että he vaihtaisivat keljoja, Eufimi suostui heti pitäen veljen ehdotusta Jumalan tahtona. Näin pyhittäjä Eufimi siirtyi Aleksanterin keljaan Sjanžemajoelle ja Aleksanteri puolestaan jäi Kuštajoelle. Heidän hyvästellessään Eufimi antoi Aleksanterille siunaukseksi oman ristinsä.

Aleksanteri kilvoitteli aluksi yksin torjuen pahojen henkien hyökkäykset ristin voimalla. Pian hänen seuraansa liittyi eräs vanhus ja sitten vielä yksi veli. Aleksanteri päätti rakennuttaa pientä yhteisöä varten kirkon Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Rostovin arkkipiispa Dionysios, entinen Vapahtajan luostarin igumeni, joka oli vihkinyt Aleksanterin munkiksi, siunasi hänen aikeensa ja lahjoitti hänelle kaiken, mitä jumalanpalvelusten toimittamista varten tarvittiin.

Tataarit tekivät noihin aikoihin tuhoisia sotaretkiä Pohjois-Venäjälle. Erään hyökkäyksen aikana viisi tataaria laukkasi hevosillaan Kuštajoen luostariin. Aleksanteri meni rauhallisesti heitä vastaan ja siunasi heidät ristillä, jolloin he kaatuivat maahan ikään kuin kuolleina. He virkosivat vasta muutaman tunnin kuluttua, kun Aleksanteri ensin oli siunannut heidät Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Tämän jälkeen he poistuivat luostarista rauhassa.

Luostarin veljet viljelivät vehnää. Kerran Aleksanteri yllätti erään talonpojan, joka oli aikeissa varastaa painavan vehnäsäkin, muttei jaksanut nostaa sitä. ”Turhaan sinä, poikani, yrität nostaa sitä, mikä ylittää voimasi”, hän sanoi lempeästi varkaalle. Lämpimät sanat herättivät miehessä katumuksen tunteen ja hän lankesi itkien Aleksanterin jalkoihin. Ojennettuaan häntä isällisesti Aleksanteri käski vielä lisätä vehnää säkkiin ja antoi sen miehelle, joka kantoi siunatun kuorman kevyesti kotiinsa.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Aleksanteri siunasi oppilaansa Savvatin ja Simeonin. Hän kehotti heitä säilyttämään keskinäisen nöyryyden ja veljellisen rakkauden sekä pitämään huolta pyhiinvaeltajista. Hän myös pyysi heitä rakennuttamaan luostariin Pyhän Nikolaoksen kirkon. Jätettyään luostarin Herran ja Hänen puhtaimman Äitinsä suojelukseen Aleksanteri osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 9. päivänä vuonna 1439 ollessaan 68 vuoden ikäinen. Vuoden kuluttua hänen haudalleen kasvoi pihlaja, jonka marjoilla oli parantava vaikutus.