Pyhittäjä-äiti Teodora Aleksandrialainen
Kirkko kunnioittaa pyhittäjinä kahtatoista naista, jotka kilvoittelivat miehiksi pukeutuneina miesluostareissa. Yksi heistä on pyhittäjä Teodora, joka eli Itä-Rooman keisari Zenonin aikana (474-491). Hän oli solminut avioliiton jalosyntyisen hurskaan miehen kanssa ja yhdessä he viettivät hyveellistä kristillistä elämää. Sielunvihollinen ei kuitenkaan kestänyt nähdä heidän kilvoitustaan vaan alkoi punoa juoniaan. Teodora lankesi aviorikokseen. Kun hän tuli järkiinsä, alkoivat omantunnontuskat raadella häntä. Hänen puolisonsa, joka näki hänet murheellisena mutta ei tiennyt tapauksesta mitään, teki kaikkensa keventääkseen hänen tuskaansa. Mutta Teodora meni lohduttomana naisluostariin ja langeten igumenian jalkoihin pyysi tätä tuomaan evankeliumikirjan, niin että saisi tietää, tunsiko Jumala hänen lankeemuksensa, joka oli tapahtunut yöllä. Kun he avasivat evankeliumikirjan, heidän silmänsä osuivat sanoihin: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.” (Joh.19:22) Tämän jälkeen hänen sielunsa ei enää pystynyt saamaan rauhaa, palava halu katumukseen valtasi hänet ja hän päätti olla enää palaamatta maailmaan. Hän pukeutui miesten vaatteisiin ja pyysi, että hänet otettaisiin vastaan noviisina miesluostariin, joka sijaitsi jonkin matkan päässä Aleksandriasta. Nimekseen hän ilmoitti Teodoros. Kun igumeni näki hänen palavan halunsa saada vaeltaa katumuksen tietä, hän otti Teodoran vastaan ja antoi hänelle munkin puvun.
Kahdeksantoista vuotta Teodora kilvoitteli luostarielämässä laimentumattomalla innolla. Hän kuokki ja kasteli kasvimaita, jauhoi viljaa ja leipoi leipää veljille eikä ahkerasta työnteostaan huolimatta ollut koskaan poissa jumalanpalveluksista. Kun sitten ilta tuli ja hän olisi voinut mennä lepäämään, hän löi rintaansa ja anoi kuumin kyynelin Jumalaa antamaan hänelle anteeksi hänen syntinsä.
Kerran igumeni lähetti Teodoran Aleksandriaan hakemaan öljyä. Jumalan sallimuksesta hän kohtasi kadulla miehensä, joka hänen kadottuaan oli yötä päivää itkien rukoillut Jumalaa ilmaisemaan, missä hänen vaimonsa oli. Teodora tunsi hänet heti ja tervehti häntä. Mies ei kuitenkaan tunnistanut Teodoraa, koska ankara askeesi oli muuttanut hänen ulkonäkönsä. Hän luuli tätä munkiksi ja kulki ohi.
Puolison kohtaaminen sytytti Teodoran rakkauden Jumalaan roihuksi ja kannusti häntä entistä suurempiin kilvoituksiin. Tähän asti hän oli syönyt kerran päivässä leipää ja vettä, mutta vähitellen hän alkoi syödä vain kerran viikossa ja käyttää jouhipaitaa. Jumala otti vastaan Teodoran murtuneen sydämen katumuksen ja antoi hänen syntinsä anteeksi. Teodora sai jopa armolahjan tehdä ihmeitä.
Mutta kaiken hyvän leppymätön vihollinen oli päättänyt, ettei lakkaa taistelemasta häntä vastaan ennen kuin saisi nöyryytettyä hänet kaikkien häntä ihailevien silmissä. Jonkin ajan kuluttua igumeni lähetti hänet kameleiden kanssa hakemaan viljaa Aleksandriasta. Paluumatkalla Teodora jäi yöksi Yhdeksännen merkin luostariin. Luostarin majatalossa oli yötä myös eräs nuori tyttö, joka tuona yönä teki syntiä jonkun kulkijan kanssa. Paholaisen yllytyksestä hän alkoi levittää syytöstä, että munkki Teodoros oli raiskannut hänet. Kun hänen lapsensa sitten syntyi, hän vei sen Teodoran luo luostariin.
Teodora piti panettelua Jumalan kurituksena synnistään eikä puolustautunut. Niinpä hänet karkotettiin luostarista seitsemäksi vuodeksi. Hän otti lapsen mukaansa ja asui tämän kanssa majassa luostarin portin ulkopuolella. Kärsivällisesti hän kärsi puutetta, talven kylmää ja kesän hellettä. Itse hän söi vain villiyrttejä, mutta lapselle hän pyysi maitoa paimenilta ja villaa, josta valmisti vaatteita. Paholainen ei lakannut kiusaamasta häntä erilaisilla ajatuksilla ja mielikuvilla, mutta hän teki pelottomasti tyhjiksi sen ansat kutsumalla avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä.
Seitsemän vuoden kuluttua igumeni otti Teodoran takaisin luostariin, antoi hänelle rauhallisen keljan ja vapautti hänet kaikista kuuliaisuustehtävistä. Tästä lähtien Teodoran katse oli kokonaan suunnattu taivaan valtakuntaan ja hän saattoi kaikessa rauhassa lisätä paastoamistaan, valvomistaan ja rukouksiaan.
Kun Teodora tunsi loppunsa lähestyvän, hän lausui vielä viimeiset kehotukset lapselle ja antoi sitten sielunsa Jumalan haltuun. Lapsen itkusta munkit saivat tietää, että hän oli kuollut. Samalla hetkellä igumeni näki näyssä profeettojen, apostolien ja marttyyrien keskellä kirkkauden ja kunnian ympäröimän naisen, jota vietiin valohohtoiseen häämajaan. Samalla hän kuuli äänen sanovan: ”Tämä on abba Teodoros, jota paneteltiin huorintekijäksi ja joka oli seitsemän vuotta karkotettuna luostarista.” Kun munkit valmistelivat ruumista hautaukseen, he havaitsivat, että kysymyksessä olikin nainen. Murtuneina he tunnustivat tuominneensa hänet väärin.
Jumala johdatti ilmestyksen kautta myös Teodoran miehen luostariin. Kun hän näki Teodoran askeettisen ruumiin, hän syleili sitä ja kasteli sen kyyneleillään kutsuen häntä nimeltä. Hautajaisten jälkeen hän ei lähtenyt pois vaan jäi luostariin munkiksi. Kuolemansa jälkeen hänet haudattiin samaan hautaan Teodoran kanssa. Teodoran kasvattama poikakin kohosi niin korkealle kilvoitteluelämässä, että hänet valittiin myöhemmin luostarin johtajaksi.