Pyhät Konstantinopolin patriarkat Nektarios, Arkadios ja Sisinios

Pyhä Nektarios oli kotoisin Kilikian Tarsoksesta arvostetusta perheestä. Hänen isänsä oli senaattori ja hän itse kohosi preettorin arvoon, ylimmäksi oikeusvirkamieheksi. Korkeasta asemastaan huolimatta hän oli helposti lähestyttävä ja käyttäytyi ystävällisesti ja lempeästi alaisiaan kohtaan.

Nektarios sattui olemaan Konstantinopolissa, kun pyhä Gregorios Teologi vuonna 381 erosi arkkipiispan tehtävästä ja jätti seuraajansa valinnan toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen kokoontuneiden 150 piispan huoleksi. Ennen kotiin lähtöään Nektarios poikkesi Tarsoksen piispan Diodoroksen luona tiedustelemassa, oliko tällä mahdollisesti postia Tarsokseen vietäväksi. Piispa mietti juuri arkkipiispan vaalia. Nektarioksen nähdessään Diodoroksen mieleen juolahti, että tässä olisi sopiva henkilö arkkipiispaksi. Diodoros veikin Nektarioksen Antiokian patriarkan Meletioksen luo ja alkoi puhua tämän valinnan puolesta. Meletios ei lämmennyt asialle, sillä Nektariosta ei ollut vielä edes kastettu ja oli olemassa paljon muita jo papistoon kuuluvia sopivia henkilöitä. Kuitenkin hän käski Nektarioksen lykätä lähtöään.

Kun vaalipäivä koitti, keisari Teodosios Suuri kehotti läsnä olleita esipaimenia tekemään esityksen uudeksi arkkipiispaksi. Diodoroksen mieliksi Meletios lisäsi omiin ehdokkaisiinsa myös Nektarioksen nimen. Kun keisari sitten tutki ehdokkaiden nimiä ja näki siellä kaksi kertaa Nektarioksen, hän pysähtyi mietteissään ja kysyi, kuka tämä Nektarios oli. Kun hän kuuli tämän olevan jalosukuinen preettori ja vielä kastamaton, hän hämmästeli asiaa kovasti kuten kaikki muutkin. Diodoroskaan ei ollut tiennyt, ettei Nektariosta ollut vielä kastettu – muutoin hän ei olisi antanut tälle ääntään. Koko Nektarioksen päätymistä ehdokaslistaan pidettiin ihmeenä, ja keisari näki siinä merkin, joten hän päätti valita tämän. Alussa jotkut piispat vastustivat asiaa, mutta lopulta kaikki hyväksyivät päätöksen. Niinpä Nektarios kastettiin ja pyhän synodin yksimielisellä päätöksellä vihittiin vielä kasteviikollaan valkeassa kastepuvussaan eri pappeuden asteisiin ja nimitettiin arkkipiispaksi. Tämä tapahtui vuonna 381.

Tämän jälkeen uusi arkkipiispa ja muut piispat jatkoivat toista yleistä kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin Nikean ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen päätökset. Eräiden harhaoppien takia uskontunnustukseen lisättiin lause ”jonka valtakunnalla ei ole loppua”. Kokouksessa määriteltiin myös Konstantinopolin ja Rooman piispojen välinen suhde: Konstantinopolin eli ”Uuden Rooman” piispa on järjestyksessä toinen Rooman piispan eli paavin jälkeen, mutta molemmat ovat kunniassa samanarvoisia.

Keisari Teodosioksen harras toive oli tuoda harhaoppiset takaisin kirkon piiriin. Patriarkka Nektarios kutsuikin keisarin läsnä ollessa koolle eri hereettisten ryhmittymien johtajia ja pyysi heitä esittämään kirjallisesti oman uskonkäsityksensä. Luettuaan kaikki kirjoitukset keisari moitti hereettisiä käsityksiä ja piti ortodoksisen uskon esitystä oikeana. Tämän jälkeen monet harhaoppisista luopuivat näkemyksistään ja palasivat takaisin kirkon helmaan. Ne, jotka eivät tähän suostuneet, karkotettiin Konstantinopolista.

Oltuaan viisitoista vuotta patriarkkana Nektarios siirtyi rauhassa Jumalan luo vuonna 397, ja hänen seuraajakseen tuli Johannes Krysostomos.

Krysostomoksen jouduttua karkotetuksi hänen tilalleen arkkipiispaksi valittiin Nektarioksen rauhallinen ja nöyrä veli, Tarsoksen piispa Arkadios. Hän toimi patriarkkana vain toista vuotta ja joutui kärsimään juonitteluista, joita tehtiin hänen nimissään. Krysostomoksen kannattajat eivät hyväksyneet häntä, eikä hän pystynyt estämään valtiovallan heihin kohdistamaa vainoa. Arkadios kuoli vuonna 405.

Arkkipiispa Attikoksen kuoleman jälkeen vuonna 425 patriarkan istuin jäi joksikin aikaa tyhjäksi, koska seuraajasta ei päästy yksimielisyyteen. Lopulta yleinen mielipide, joka kannatti hurskaudestaan ja armeliaisuudestaan tunnettua Sisiniosta, pääsi voitolle. Sisinios toimi arkkipiispana pari vuotta ja hänen seuraajansa oli Nestorios, joka aiheutti kirkossa pahan hajaannuksen. Seuraavalla vuosisadalla vakiintui tapa kutsua Konstantinopolin arkkipiispaa patriarkaksi, ja siksi kirkko kunnioittaen muistelee myös 300- ja 400-lukujen Konstantinopolin piispoja ”patriarkkoina”.