Pyhä Wilfrid, Yorkin piispa

Pyhä Wilfrid¹ syntyi vuoden 634 tienoilla Yorkissa ylhäiseen perheeseen. Jumalallinen rakkaus syttyi Wilfridin sydämeen jo hänen lapsuudessaan. Hän meni Lindisfarnen luostariin opiskelemaan vain kolmentoista vuoden ikäisenä. Luostariyhteisön jäsenenä Wilfrid eli erittäin askeettisesti. Hän oli myös innostunut tutkimaan pyhiä kirjoituksia, ja siksi monet ihailivat nuorta kilvoittelijaa. Vietettyään luostarissa muutamia vuosia Wilfrid matkasi ensin Canterburyyn ja lähti sen jälkeen pyhiinvaellusmatkalle Roomaan, jossa hänen suunnitelmissaan oli opiskella kirkollisia perinteitä.

Saavuttuaan Roomaan vuonna 653 Wilfrid kävi kunnioittamassa kaupungin pyhiä paikkoja. Tämän jälkeen hän aloitti teologiset opinnot. Hänen opettajakseen tuli ylidiakoni Bonifatius, joka ohjasi Wilfridiä pyhien evankeliumitekstien tulkinnassa ja pääsiäisen ajankohdan laskemisessa. Pääsiäisen ajankohta oli kiistanaihe roomalaisten ja kelttiläisten kristittyjen välillä.

Kun Wilfrid sai opintonsa päätökseen, hän päätti palata kotimaahansa. Hän sai siunauksen matkaansa Rooman piispalta ja lähti kohti synnyinseutuaan. Matkalla Wilfrid pysähtyi kolmen vuoden ajaksi Lyonsiin, jonka arkkipiispana toimi tuohon aikaan Delfinus. Piispa arvosti suuresti Wilfridia ja toimi hänen opettajanaan sen ajan, jonka hän viipyi Lyonsissa.

Wilfrid palasi Englantiin vuonna 658. Samana vuonna hänet nimitettiin Riponin luostarin johtajaksi. Wilfrid tuki kiihkeästi Roomassa käytettyjen liturgisten tapojen omaksumista kelttien keskuudessa. Vuonna 664 pidettiin Whitbyssa kirkolliskokous, jossa Rooman kanta voitti. Pian tämän jälkeen Wilfrid valittiin Northumbrian kuningaskunnan pääkaupungin Yorkin piispaksi.

Wilfrid arveli, että hänen vihkimisensä voisi aiheuttaa ristiriitaisuuksia Englannissa, joten hän matkasi piispaksi vihkimistä varten Galliaan. Siellä Pariisin piispanistuimella oli tuohon aikaan Wilfridin ystävä Agilbert. Palattuaan piispaksi vihkimisensä jälkeen Englantiin vuonna 666 Wilfrid koki yllätyksen. Hänen poissa ollessaan piispanistuimelle olikin valittu pyhä Chad (2.3.).²

Wilfrid ei halunnut aiheuttaa kirkossa eripuraisuutta, joten hän vetäytyi Riponin luostariin ja aikoi elää siellä hiljaisuudessa kilvoitellen. Hänen suunnitelmansa muuttuivat kuitenkin pian, sillä Mercian hallitsija Wulfer pyysi häntä saapumaan mailleen. Hallitsija halusi, että Wilfrid vakiinnuttaisi kristinuskon aseman Mercian alueella.

Wilfrid suostui hallitsijan pyyntöön. Hän perusti Mercian alueelle useita luostareita ja opetti ihmisille oikeaa uskoa. Tämän jälkeen Kentin hallitsija puolestaan pyysi Wilfridia johtamaan Canterburyn hiippakuntaa, joka oli tuohon aikaan ilman piispaa. Tässä tehtävässä Wilfrid toimi noin kolmen vuoden ajan, kunnes Teodorus vihittiin Canterburyn arkkipiispaksi vuonna 669.

Noustuaan arkkipiispanistuimelle Teodorus halusi oikaista vääryyden, joka oli tehty Wilfridille. Hän pyysi Chadia jättämään piispalliset tehtävät ja vetäytymään kilvoittelijaksi Lastinghamin luostariin. Chad suostui ilomielin, ja tällä tavalla Wilfrid nousi Yorkin piispaksi. Myöhemmin Chadista tehtiin Mercian alueen piispa.

Piispana Wilfrid ohjasi väsymättömästi laumaansa evankeliumin mukaiseen elämään. Hän perusti myös lukuisia luostareita ja rakennutti kirkkoja erityisesti Hexhamin alueelle. Wilfridin esimerkillinen elämä teki moniin syvän vaikutuksen. Näiden joukossa oli Northumbrian hallitsijan Egfridin vaimo, pyhä kuningatar Etheldreda (9.6.). Piispan hengellisyyden innoittamana Etheldreda erosi miehestään ja vihkiytyi nunnaksi. Näiden tapahtumien vuoksi Egfrid vihastui Wilfridille. Katkeroitunut hallitsija päätti tuhota Wilfridin.

Egfrid painosti Canterburyn arkkipiispaa Teodorusta, ja yhdessä hallitsija ja piispa jakoivat Wilfridin hiippakunnan neljään osaan ilman Wilfridin suostumusta. Wilfrid tunsi tulleensa syrjäytetyksi ja vetosi tämän vuoksi Rooman piispaan. Matkallaan Roomaan hän pysähtyi vuoden ajaksi Frisian alueelle, jossa hän teki lähetystyötä.

Rooman piispa tuki Wilfridin palauttamista piispanistuimelle. Hallitsija Egfrid ei kuitenkaan totellut piispojen määräyksiä. Sen sijaan hän heitti Wilfridin yhdeksäksi kuukaudeksi tyrmään. Lopulta Egfrid suostui vapauttamaan Wilfridin sillä ehdolla, että tämä poistuisi hänen valtakuntansa alueelta.

Vankeuden jälkeen Wilfrid suuntasi Sussexin alueelle sekä Wightin saarelle, jossa hän teki lähetystyötä etelä-saksien parissa hyvällä menestyksellä. Englannin viimeiset vahvat pakanalliset alueet sijaitsivat Sussexin seuduilla, ja Wilfrid onnistui kääntäämään eteläsaksit todellisen Jumalan palvelemiseen. Samana päivänä kun Wilfrid kastoi heimojen johtajat, aluetta pitkään vaivannut kuivuus loppui hänen rukoustensa voimasta. Tämän vuoksi monet ihmiset uskoivat Kristukseen ja halusivat Hänen seuraajikseen. Saatuaan hallitsijalta Selseystä maa-alueen Wilfrid perusti sinne luostarin, johon tuli sekä häntä seuranneita munkkeja että juuri kristillisen kasteen saaneita, jotka halusivat kilvoitella luostarissa.

Yorkin hallitsija Egfridin kuoltua vuonna 686 valtaistuimelle nousi hänen veljensä Aldfrid. Hän palautti Wilfridin koko hiippakuntansa johtoon ja kaikki näytti palaavan rauhallisiin uomiin. Pian tuli kuitenkin ongelmia uudenkin hallitsijan kanssa, kun Wilfridin vihamiehet onnistuivat kääntämään tämän häntä vastaan. Wilfrid joutui vetäytymään Merciaan, jossa hän toimi Lichfieldin alueen piispana ja perusti useita luostareita. Näiden joukossa olivat muun muassa Peterboroughin, Brixworthin, Eveshamin ja Wingin luostarit.

Vuonna 703 kokoontunut kirkolliskokous päätti, että Wilfridin tulisi luopua piispanistuimestaan Yorkissa, luovuttaa luostariensa hallinta toisten käsiin sekä lähteä jälleen maanpakoon. Jälleen kerran Wilfrid vetosi Roomaan. Hän kulki jalan Englannista Roomaan Frisian, Neustrian, Austrasian ja Lombardian seutujen läpi. Tutkittuaan asiaa Rooman piispa Johannes VI päätti, ettei kellään ollut oikeutta viedä Wilfridiltä hänen piispanistuintaan

Kun Wilfrid palasi Englantiin vuonna 705, Canterburyn arkkipiispa teki hänen kanssaan sovinnon. Myös Mercian hallitsija ilmoitti alistuvansa Roomassa tehtyyn päätökseen ja kunnioittavansa Wilfridin arvovaltaa. Yorkin hallitsija Aldfrid ei kuitenkaan halunnut totella piispojen päätöksiä. Pian tämän jälkeen hän sairastui vakavasti. Kuolinvuoteellaan Aldfrid tunnusti syntinsä ja pyysi seuraajaansa noudattamaan piispallisia määräyksiä.

Aldfridin seuraaja ei kuitenkaan halunnut tehdä sovintoa Wilfridin kanssa. Sen sijaan hän ilmoitti, että jollei Wilfrid lähtisi Yorkista kuuden päivän aikana, kaikki Wilfridin tukijat tapettaisiin. Kuuden kuukauden karkotusajan jälkeen Wilfrid saattoi kuitenkin palata, sillä uusi hallitsija syrjäytettiin valtaistuimelta. Yorkin uudeksi piispaksi valittu Johannes Beverleylainen pysyi piispanistuimellaan. Wilfrid puolestaan sai johdettavakseen Hexhamin hiippakunnan sekä Riponin luostarin.

Elämänsä viimeiset neljä vuotta Wilfrid vietti Hexhamissa sijaitsevassa luostarissa, jossa hän käytti aikansa valmistautuen Herran kohtaamiseen. Vuonna 709 hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen Riponissa olevalla haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Myöhemmin Wilfridin pyhäinjäännökset siirrettiin Canterburyn katedraaliin. Roomalaiskatolisessa kirkossa Wilfridin muistopäivä on 12. lokakuuta.