Pyhä suurmarttyyri Prokopios Kesarealainen, hänen äitinsä Teodosia ja kaksitoista muuta ylimysnaista

Pian sen jälkeen kun keisari Diocletianus oli julkaissut kristittyjen vastaiset ediktinsä vuonna 303, hän meni Egyptiin kukistamaan Akhilles-nimisen miehen nostattamaa kansannousua. Voittonsa jälkeen keisari jatkoi matkaansa Antiokiaan, jonka asukkaat olivat suurin joukoin luopuneet epäjumalien palvelemisesta ja alkaneet uskoa Kristukseen. Diocletianus uhrasi epäjumalille Dafnissa Apollonin temppelissä, minkä jälkeen hän palasi kaupunkiin vastaanottamaan alamaistensa kunnianosoituksia. Tällöin eräs varakas ja vaikutusvaltainen nainen Teodosia tuli yhdessä suuren kulta- ja hopeamäärän kanssa esittelemään poikansa Neaniaksen keisarille. Tämä tunsi heti mieltymystä nuorukaista kohtaan ja antoi hänelle korkean viran Aleksandriasta.

Neanias sai tehtäväkseen pidättää kristittyjä, jotka eivät totelleet keisarillisia käskykirjeitä. Hän sai mukaansa kaksi sotilasosastoa, joiden komentajina olivat tribuunit Nikostratos ja Antiokhos. He matkasivat öisin välttääkseen päivän kuumuuden.

Syyrian Apameasta lähdettyään ryhmä oli kulkenut jo jonkin matkaa, kun yhtäkkiä salamanisku valaisi taivaan ja kuului ääni: ”Neanias, minne olet menossa ja ketä vastaan olet käymässä sotaan?” Ääni varoitti häntä, että kristittyjen vainoaminen aiheuttaisi hänelle kuoleman ja ikuisen kadotuksen. Neanias vastasi äänelle kutsuen häntä Herraksi. Silloin valtava kristallinen risti kirkasti taivaan ja kuului ääni, joka sanoi: ”Minä olen ristiinnaulittu Kristus, Jumalan Poika.” Sen jälkeen tuo siunattu nuorukainen sai opetusta pelastuksen salaisuudesta. Kristus lausui vielä: ”Koska olet nähnyt minut, sinusta tulee valittu astia. Tällä merkillä tulet voittamaan kaikki vastustajasi. Minun rauhani olkoon sinun kanssasi!” Näky päättyi näihin sanoihin.

Neanias kiiruhti Skythopolikseen, missä hän antoi eräälle juutalaiselle hopeasepälle tehtäväksi valmistaa hopeisen ristin näyssä näkemänsä ristin mukaan. Kun risti oli valmis, siihen ilmestyivät samat kolme sanaa, jotka olivat olleet Neaniaksen näkemässä ristissä. Yläsakaraan oli kaiverrettu hepreaksi ”Immanuel” ja sivusakaroihin ”Mikael” ja ”Gabriel”. Neanias suuteli hartaasti ristiä ja siihen käsittä syntyneitä kuvia ja palasi Jerusalemiin.

Arabialaiset beduiinijoukkiot tekivät joka vuosi ryöstöiskuja alueen kaupunkeihin ja ryöstivät nuoria jalosukuisia tyttöjä tehdäkseen heistä vaimojaan. Myös tuona vuonna, kun tämä vitsaus uhkasi taas Jerusalemia, kaupungin johtajat tulivat Neaniaksen luo pyytäen tätä miestensä kanssa puolustamaan heitä. Pyhä veti esiin ristin, joka oli ollut piilossa, ja ryntäsi miestensä kanssa taisteluun kutsuen avukseen Kristuksen nimeä. Yli kuusituhatta miestä kaatui taistelussa, mutta yksikään Neaniaksen sotilas ei edes haavoittunut.

Palattuaan Neanias kertoi voitostaan äidilleen Teodosialle, joka oli järkkymätön epäjumalien palvelija. Tämä käski poikansa uhrata jumalille ja kiittää heitä suojeluksesta. Neanias sanoi kuitenkin hänelle, että tuon voiton oli antanut Kristus. Hän vei äitinsä huoneeseen, jossa tämä palveli epäjumalankuviaan, ja löi ne kaikki säpäleiksi. Unohtaen kaikki äidilliset tunteensa Teodosia ilmiantoi poikansa keisarille, joka määräsi jutun tutkijaksi Palestiinan Kesarean maaherran Ulkionaksen.

Kuulustelussa Neanias vakuutti mieluummin kuolevansa Kristuksen tähden kuin uhraavansa epäjumalille. Sotilasvyönsä hän heitti maaherran silmille. Tämä käski viedä hänet kahleissa Palestiinan pääkaupunkiin Kesareaan ruoskittavaksi kaiken kansan edessä. Jotkut itkivät nähdessään hänen kauheat kärsimyksensä. Neanias huusi: ”Älkää itkekö minua vaan oman sielunne tuhoutumista. Mitä hyötyä on siitä, että ruumiimme löytää levon tässä elämässä, jos sielumme tuhoutuu ikuisiksi ajoiksi? Mitä minuun itseeni tulee, iloitsen kuin kylväjä, joka kylvää tulevan sadon toivossa.”

Koko päivän kestäneiden kidutusten jälkeen Neanias heitettiin puolikuolleena vankilaan. Hän makasi verissään, kun Kristus ilmestyi hänelle kunniassaan enkelkuorojen ympäröimänä. Hän vapautti Neaniaksen kahleista sanoen: ”Tästä lähtien sinun nimesi tulee olemaan Prokopios (”edistyvä”). Tulet pääsemään täydellisyyteen marttyyrikilvoituksen kautta ja johdatat suuren määrän sieluja Jumalalle.” Sitten Herra paransi kaikki Prokopioksen vaivat. Näyn rohkaisemana tämä oli valmis kohtaamaan erilaisia koettelemuksia.

Kun vartijat vähän myöhemmin tulivat hakemaan Prokopiosta maaherran eteen, hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen ruumiinsa oli terve. Ulkianos piti tätä jumalten aikaansaannoksena. Prokopios itse ehdotti maaherralle, että hän voisi mennä temppeliin uhraamaan jumalille heille sopivan lahjan. Juhlasaatossa pakanat saattoivat häntä temppeliin levittäen vaatteita tienviereen. Airuet kutsuivat väkijoukon kokoon. Temppeliin tultuaan pyhä Prokopios pyysi saada astua yksin sisään rukoillakseen. Ovien sulkeuduttua hän rukoili hartaasti Kristusta avuksi, ja heti kun hän teki ristinmerkin, kolmekymmentäkuusi epäjumalten patsasta kaatui ja murskaantui. Tämän ihmeen edessä tribuunit Nikostratos ja Antiokhos samoin kuin suuri määrä sotamiehiä tunnustivat todellisen Jumalan.

Maaherra pelkäsi kapinaa eikä siksi halunnut rangaista heitä välittömästi. Niinpä sotilaat tulivat yöllä salaa Prokopioksen luo ja pyysivät häntä kirjaamaan heidätkin taivaallisen Kuninkaan armeijaan. Prokopios uskoi heidät ystävänsä vanginvartija Tertiuksen haltuun, jotta tämä veisi heidät piispa Leontioksen kastettaviksi. Myöhemmin Ulkianos sai heidät kiinni, ja kaikki nuo vasta kastetut mestattiin Prokopioksen silmien edessä. Heidät hautasi Eulalios, joka oli tunnettu mies kaupungissa.

Kaksitoista senaattorisäätyistä naista alkoi uskoa Kristukseen nähtyään Prokopioksen tekemät ihmeet. Heidätkin vangittiin ja heitettiin samaan vankilaan. Prokopios opetti heille koko yön oppia pelastuksesta ja kehotti heitä olemaan pelkäämättä kidutuksia, jotka vapauttaisivat heidät helvetistä ja tekisivät heidät kuolemattomiksi.
Aamulla naiset tuotiin tyrannin eteen amfiteatteriin toimittamaan uhrin epäjumalille. Jumalan armo kosketti myös Prokopioksen äitiä Teodosiaa. Hän luopui kaikesta loistosta ja huolista huudahtaen: ”Minäkin olen Ristiinnaulitun opetuslapsi!” Myös hänet heitettiin vankilaan, missä hän hoivasi kahdentoista marttyyrin haavoja ja valmistui poikansa avulla pyhään kasteeseen. Prokopios kehotti häntä marttyyrikilvoitukseen sanoen: ”Tule meidän kanssamme näkemään näkymätön Jumala taivaassa kuolemattomilla silmillä.”

Kasteen jälkeen Teodosia liittyi kahdentoista marttyyrin joukkoon. Vielä kerran he tunnustivat uskonsa ja sen jälkeen alkoivat kidutukset: heidän leukansa murskattiin, rintansa kiskottiin irti, kainaloihin työnnettiin tulikuumat metallipallot. Kun he kaikki pysyivät horjumattomina, kuvernööri sitoi heidät yhteen ja määräsi heidät mestattaviksi.

Muutaman päivän kuluttua pyhää Prokopiosta kuulusteltiin jälleen. Kidutusten aikana hän paransi pikkutytön, joka oli demonin vallassa. Kidutuksissa Prokopios pysyi periksi antamattomana kuin kallio. Maaherra Ulkianos suri omaa häviötään niin, että sairastui vaikeaan kuumetautiin, johon hän lopulta menehtyi.

Seuraava maaherra Flavianos oli yhtä julma kristittyjä kohtaan kuin edeltäjänsäkin. Hän kutsui heti luokseen pyhän Prokopioksen, joka piti loisteliaan puolustuspuheen. Hän kuvaili, kuinka pakanallisilla viisaillakin oli ollut käsitys yhdestä todellisesta Jumalasta.

Kuuden päivän kuluttua Prokopios kutsuttiin uudelleen tribuunin luo syytettynä taikauskosta. Jälleen hän antautui halukkaasti kidutuksiin ja lyöntien välissä pilkkasi viranomaista, joka ei tiennyt mitä sanoa. Mikään ei tehonnut Prokopiokseen. Kun hänen kädelleen pantiin tulinen suitsutushiili, jotta hän pudottaisi sen epäjumalien alttarille, hän piti sitä kädessään niin kauan, kunnes hiili oli palanut loppuun ja sammui, mutta ei pudottanut sitä alttarin uhrimaljaan.

Flavianos kuitenkin kovetti sydämensä niin kuin faarao muinoin. Niinpä julmat kidutukset jatkuivat, mutta polttava tulikaan ei saanut Prokopiosta luopumaan Kristuksesta.

Viimeisenä tahtonaan pyhä Prokopios pyysi, että saisi vielä rukoilla yhden kerran Kesarean kaupungin ja sen asukkaiden puolesta. Hän rukoili, että Jumala antaisi tiedon valkeuden sen asukkaille. Vielä hän pyysi Jumalalta, että saisi kuolemansa jälkeen armon parantaa kaupungin sairaita ja levittää armoa ja rauhaa niille, jotka kunnioittaisivat hänen muistoaan. Rukouksensa päätettyään pyhä Prokopios laski rauhallisesti päänsä mestauspölkylle ja sai lakastumattoman marttyyriseppeleen.