Pyhä Nikeforos Tunnustaja, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Nikeforos syntyi Konstantinopolissa vuoden 758 tienoilla, jolloin keisari Konstantinos Kopronymoksen tuella vainottiin pyhien ikonien kunnioittajia. Nikeforoksen isä oli keisarin palatsin ensimmäinen sihteeri, mutta koska hän ilmoitti avoimesti olevansa ikonien kunnioittaja, hänet erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon Nikeaan. Siellä tämä hurskauden esikuvana tunnettu mies kuoli. Tämän jälkeen Nikeforoksen äiti Eudokia uskoi lahjakkaan poikansa erään keisarin sihteerin suojelukseen ja meni itse luostariin. Kun Nikeforos oli onnistuneesti päättänyt maalliset opintonsa, hän seurasi isänsä jälkiä ja hänestä tuli nuoren keisari Konstantinos I:n (780–787) ja leskikeisarinna Irenen sihteeri. Hän osallistui seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen keisarillisena edustajana.

Koska ikonien kunnioitus oli tuolloin saatu palautettua, maallista loistoa ja kunniaa karsastanut Nikeforos päätti kuunnella sisäistä ääntään ja ryhtyä munkiksi. Hän vetäytyi Bosporin kaukaisimmalle Aasian puoleiselle rannalle Agathun alueelle, jonne hän perusti luostarin, vaikka oli vielä maallikko. Nikeforos rukoili ja tutki pyhiä kirjoituksia öin ja päivin. Hän perehtyi syvällisesti Jumalan sanaan ja oppi käyttämään filosofiaa ja retoriikkaa, joita oli opiskellut, entistäkin täydellisemmin Jumalan palvelemiseen. Maallisten tieteiden hallitseminen ei johtanut häntä ylpeyteen vaan sai hänet kiittämään Jumalaa ja kasvamaan evankeliumin hyveissä. Vaikka Nikeforos oli yläluokkaa ja arvostettu oppinut, hän oli vapautunut maallisista siteistä ja oli lempeä, vaatimaton ja rakkaudellinen kaikkia kohtaan.

Kun pyhä patriarkka Tarasios oli kuolemaisillaan vuonna 805, hän nimitti Nikeforoksen seuraajakseen. Päätös hyväksyttiin yksimielisesti ja Nikeforos valittiin Konstantinopolin patriarkaksi, vaikka oli yhä maallikko. Keisari Nikeforos I oli ensin epäilevällä kannalla, mutta lopulta hänestä tuli Nikeforoksen innokas kannattaja. Keisari käytti koko auktoriteettinsa saadakseen Nikeforoksen luopumaan yksinäisestä kilvoittelustaan, ja lopulta tämä taipui. Nikeforos vihittiin ensin munkiksi ja sitten muutaman päivän kuluessa kaikkiin pappeuden asteisiin, minkä jälkeen hänet vihittiin patriarkaksi pääsiäispäivänä vuonna 806. Vihkimyksen jälkeen hän asetti juhlallisesti alttarille teoksen, jonka oli kirjoittanut pyhien ikonien kunnioittamisen puolustukseksi.

Tämä poikkeuksellisen nopea maallikon korottaminen kirkollisen hierarkian huipulle nostatti Studionin luostarin munkit vastarintaan pyhien Platonin (4.4.) ja Teodoroksen (11.11.) johdolla. Tilanne kiristyi entisestäänkin, kun uusi patriarkka päätti antaa pappeuden takaisin Joosefille, jonka hänen edeltäjänsä pyhä Tarasios oli erottanut, koska tämä oli siunannut keisari Konstantinos IV:n kanonien vastaisen avioliiton. Munkit katkaisivat ehtoollisyhteyden Nikeforoksen kanssa, jolloin keisari lähetti heidät maanpakoon Nikeforoksen pystymättä vaikuttamaan asiaan. Tilanne raukesi vasta, kun Mikael I nousi keisarin valtaistuimelle vuonna 811. Kun uusi keisari kruunajaisissaan otti vastaan kruunun patriarkalta, hän lupautui puolustamaan ortodoksista uskoa ja kutsui takaisin kaikki ikonien tähden karkotetut. Saadakseen erimielisyydet loppumaan Nikeforos suostui panemaan pappi Joosefin uudelleen viralta.

Ikonikiistojen rauhoituttua pyhä patriarkka Nikeforos koetti vapauttaa kirkon muidenkin harhaoppien vaikutuksesta niin puheillaan kuin kirjoituksillaan. Nikeforos vahvisti avioliiton pyhyyttä kieltämällä korkeassa asemassa olevia hylkäämästä vaimoaan. Hän myös yritti korjata luostareissa esiintyneitä väärinkäytöksiä kieltämällä niin sanotut kaksoisluostarit, joissa asui sekä munkkeja että nunnia. Hänen aikanaan kanoninen järjestys oli voimassa koko kirkossa, armoa ja harmoniaa välittäen. Nikeforos laati 37 kanonia, jotka kuuluvat edelleenkin ortodoksisen kirkon kanonien kokoelmaan.

Myönteinen tila ei kuitenkaan kestänyt kauan. Pettyneenä Bulgarian sotaretkensä huonoon menestykseen keisari Mikael luopui kruunusta ja ryhtyi munkiksi. Hänen jälkeensä keisariksi tuli vuonna 813 Leo Armenialainen. Heti uuden keisarin saavuttua pääkaupunkiin Nikeforos esitti, että tämä allekirjoittaisi ortodoksisen uskon julistuksen ja lupaisi olla tekemättä muutoksia uskoa koskeviin kysymyksiin. Leo ilmoitti kuitenkin, ettei allekirjoittaisi mitään ennen kruunajaisiaan. Kun Nikeforos kruunajaisissa asetti kruunun Leon päähän, hän tunsi kipua aivan kuin olisi työntänyt kätensä nokkosiin tai orjantappurapensaaseen.

Kun Nikeforos vei kymmenen päivän kuluttua uskon julistuksen uudelleen keisarille allekirjoitettavaksi, tämä kieltäytyi vahvistamasta sitä. Vähän ennen joulua vuonna 814 Leo antoi ikonien kunnioitusta vastustavan käskykirjeen. Tähän Nikeforos vastasi julistamalla paaston ja kokoamalla Hagia Sofian kirkkoon suuren joukon väkeä kokoöiseen rukoukseen, jossa pyydettiin Jumalaa varjelemaan kirkkoaan uudelta koetukselta. Keisari sai kuulla kokoontumisesta ja kutsui patriarkan aamun valjettua palatsiin syyttäen tätä yleisen järjestyksen horjuttamisesta. Nikeforos puolustautui sanomalla, ettei hänellä ollut minkäänlaista aikomusta kapinoida keisarin arvovaltaa vastaan. Samalla hän kuitenkin moitti tätä epäasiallisesta puuttumisesta kirkon asioihin ja yrityksestä myrkyttää se harhaopilla.

Seurasi pitkä teologinen keskustelu, jonka aikana Nikeforos perehdytti keisarin ikonien kunnioituksen perusteisiin. Ikoneissa ei suinkaan ole kyse epäjumalanpalveluksesta, sillä Jumala on itse tehnyt itsensä näkyväksi ja siten myös kuvattavaksi Kristuksen ihmiseksi tulemisessa. Kristuksen ihmisyyden kuvaaminen on Hänen lihaksitulemisensa ja siten myös meidän pelastuksemme tunnustamista.

Patriarkan teologisesti loisteliaat selitykset eivät kuitenkaan saaneet Leoa vaihtamaan kantaansa. Keisari onnistui houkuttelemaan harhaoppiinsa muutamia vaikutusvaltaisia piispoja ja pappeja. Nämä tulivat teofaniajuhlan jälkeen Nikeforoksen luo mukanaan ikonien vastaista teologiaa kehitelleitä oppineita ja kehottivat tätä taipumaan. Hän vastasi heille, että koska kaikki kirkot olivat olleet yhtä mieltä kuvista aina Nikean II kirkolliskokouksesta lähtien, hän ei koskaan ryhtyisi keskusteluihin niiden kanssa, jotka ovat oma-aloitteisesti erottaneet itsensä kirkollisesta yhteydestä. Hän lisäsi olevansa valmis eroamaan, jos keisari jatkaisi painostustaan. Keisarin poistuttua Nikeforos erotti harhaoppia kannattavat papit. Aavistaen väkivaltaisten vainojen olevan tulossa hän kirjoitti keisarinnalle ja ministereille pyytäen heitä vaikuttamaan keisariin siten, ettei ikonien takia enää vuodatettaisi enempää verta.

Suuren paaston alussa Nikeforos sairastui vakavasti. Keisari käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti haltuunsa Hagia Sofian kirkon varat ja luovutti ne erään virkamiehensä haltuun. Sen jälkeen hän kutsui koolle ikonien vastustajien johtomiehet, joiden eteen hän kutsutti Nikeforoksen. Patriarkka puolusti kiihkeästi oikeaa uskoa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä nuo kirkon paimenet, jotka olivat muuttuneet raivokkaiksi susiksi, julistivat hänet virkansa menettäneeksi. Maaliskuun 13. päivänä keskellä yötä henkivartioston päällikkö tuli hakemaan Nikeforoksen tautivuoteelta pilkkaavan väkijoukon odottaessa patriarkaatin ulkopuolella. Hänellä oli hädin tuskin aikaa lausua viimeinen rukouksensa Hagia Sofian katedraalissa jättääkseen kirkkonsa Jumalan Viisauden haltuun, kun hänet jo työnnettiin laivaan. Se vei hänet Agathun luostariin, missä hän oli viettänyt ensimmäiset vuotensa munkkina. Vähän myöhemmin hänet siirrettiin toiseen kaukaisempaan luostariin, jonka hän oli itse perustanut ja omistanut pyhälle Teodorokselle.

Omasta aloitteestaan Nikeforos lähetti tiedon tapahtuneesta keisarille, joka asetti patriarkan istuimelle vannoutuneen ikonien vastustajan Teodotos Kassiteraksen. Uusi patriarkka kutsui nopeasti kokoon hereettisten piispojen kokouksen antamaan virallisen tunnustuksen Hieriassa vuonna 754 kokoontuneelle ikonien vastaiselle kirkolliskokoukselle. Ikonien kunnioitus kumottiin, edesmennyt patriarkka Tarasios kuin myös Nikeforos julistettiin anateemaan, ja uusi ortodoksisen uskon tunnustajien vaino alkoi.

Surullinen asiaintila jatkui aina vuoteen 820, jolloin Mikael II antoi salamurhata keisari Leon. Päästyään valtaan keisari Mikael II mitätöi ikonien vastaisten kirkolliskokousten päätökset Nikeforoksen vaatimuksesta ja kutsui Teodoros Studionilaisen ja muut tunnustajat takaisin karkotuksesta. Ikonien kunnioittamisen kieltävä laki pysyi kuitenkin yhä voimassa Konstantinopolissa, vaikka Nikeforos kirjoitti keisarille kehottaen häntä palauttamaan ortodoksisuuden koko täyteydessään. Pyhittäjä Teodoros, joka oli tehnyt sovinnon Nikeforoksen kanssa ennen vainojen alkamista, kävi useita kertoja tervehtimässä tätä. Hän kirjoitti Nikeforokselle myös rohkaisevia kirjeitä, joissa hän kutsui Nikeforosta ”ortodoksisuuden auringoksi, jonka tunnustuksen säteet valaisevat koko universumin” (kirje 2).

Mikael II tarjosi Nikeforokselle mahdollisuutta palata asemaansa, jos hän lupaisi olla puhumatta pyhistä ikoneista ja Nikean kirkolliskokouksesta. Pyhä patriarkka kieltäytyi ehdottomasti tällaisista kompromisseista ja jäi mieluummin karkotukseen. Sieltä käsin hän kirjoitti tärkeitä tutkielmia valjastaen Aristoteleen filosofian hienoudet ortodoksisuuden palvelukseen. Hän osoitti, ettei Kristuksen ikoni toisinna rajoittamatonta jumalallista luontoa pakanallisella ja pyhää häpäisevällä tavalla, niin kuin ikoneja vastustavat teologit väittivät, vaan että ikoni on suhteessa Kristuksen persoonaan (hypostaasiin) kaltaisuuden kautta. Näkymätön Jumala teki itsensä näkyväksi lihaksitulemisellaan pysyen kuitenkin rajoittumattomana jumaluudessaan.

Nikeforos jatkoi teologista puolustuskampanjaansa aina kuolemaansa saakka. Hän nukkui pois 2.6.828. Viimeiset neljätoista vuottaan hän eli karkotettuna. Pyhän Nikeforoksen ruumis haudattiin hänen luostariinsa, josta se siirrettiin vuonna 846 juhlallisesti Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon. Hänen juhlava paluunsa julisti ortodoksisuuden lopullista voittoa.