Pyhä marttyyripiispa Heliodoros, pappismarttyyrit Desan ja Mariabos sekä 270 heidän kanssaan kärsinyttä

Vuoden 362 tienoilla Persian hallitsija Šapur II (309–379) valloitti Tigrisjoen rannalla sijaitsevan Bet-Zabden linnakkeen. Bet-Zabden vartiopaikan kautta avautui pääsy Pohjois-Mesopotamiaan ja Armeniaan, joten sen valloitus oli suuri sotilaallinen saavutus. Valloituksen aikana Šapurin joukot surmasivat useita ihmisiä. Sotilaat ottivat myös yhteensä noin yhdeksäntuhatta vankia. Näiden joukossa oli pyhä piispa Heliodoros sekä kaksi iäkästä pappia, Desan ja Mariabos. Lisäksi vagiksi joutui lukuisia muita pappeja sekä luostariväkeä.

Sotajoukko lähti kuljettamaan vankeja maanpakolaisuuteen. Matkalla piispa Heliodoros sairastui erittäin vakavasti. Heliodoros vihki Desanista seuraajansa siltä varalta että itse kuolisi. Raskaan matkan aikana kristityt vangit myös toimittivat päivittäin jumalanpalveluksia sekä lauloivat psalmeja.

Persialainen maagi huomasi, että kristityt jatkoivat jumalanpalvelusten toimittamista vangittuinakin. Hän meni kuninkaan luo ja ilmiantoi Desanin Šapurille sanoen, että kristityt halveksivat teoillaan kuninkaan valtaa sekä valtakunnan jumalia. Tämän kuultuaan kuningas antoi määräyksen, että kaikkien vankien tulisi palvoa aurinkoa ja kuuta. Vankien tuli myös kieltää kristittyjen Jumala, jota Rooman valtakunnassa oli alettu palvoa. Šapur lupasi, että hänen määräyksiään tottelevat saisivat asettua valitsemaansa kylään asumaan. Kieltäytyjät tultaisiin tappamaan miekalla.

Tämän jälkeen kristityt vangit koottiin yhteen. Heidät vietiin erään kukkulan rinteelle ja heille osoitettiin laaksossa sijaitsevaa vaurasta kylää. Kristittyjen seistessä katselemassa alaspäin heille kerrottiin hallitsijan määräys. Piispa Desan vastasi persialaisille, ettei hän itse eivätkä hänen laumansa jäsenet aikoneet luopua uskostaan. “Me emme menetä isänmaatamme, sillä se on taivaissa, emmekä me kuole vankeina”, Desan sanoi. Tämän jälkeen hän huudahti, että persialaiset voisivat jo tappaa heidät. “Kukaan meistä ei tule palvomaan aurinkoa ja kuuta, jotka Jumala on luonut. Me menemme kuolemaamme laulu huulillamme”, piispa päätti puheensa.

Kuultuaan Desanin sanat persialaisten uskonnollinen johtaja määräsi, että kristityt tulisi tappaa viidenkymmenen ryhmissä. Teloitushetken koittaessa kahteenkymmeneenviiteen kristittyyn iski sellainen pelko, että he pettivät Kristuksen ja palvoivat aurinkoa ja kuuta. Toiset pysyivät kuitenkin uskollisina ja saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Mestattujen joukossa oli Abdisho-niminen¹ diakoni, jonka haavat eivät olleet kuolettavia. Hän säilyi hengissä verilöylystä ja löysi turvapaikan läheisestä kylästä. Seuraavana päivänä hän palasi marttyyrien ruumiiden luo mukanaan joukko miehiä. Näiden avulla hän löysi Desanin, Mariabuksen sekä muiden pappien ruumiit. Yhdessä miehet hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset luolaan.

Kahden persialaisen paimenen lampaat laidunsivat lähellä luolaa. Kolmena peräkkäisenä yönä paimenet näkivät erikoisen näyn. Joukko laulavia enkeleitä liikkui alas ja ylös sen paikan yllä, jonne pyhät marttyyrit oli haudattu. Paimenet kertoivat tästä tapauksesta monille, ja kääntyivät itsekin kristityiksi.

Diakoni Abdisho julisti kristinuskoa samalla alueella. Hän ei tahtonut lähteä pois seudulta, koska halusi pysytellä lähellä pyhien marttyyrien reliikkejä. Kun paikalliset asukkaat kuulivat Abdishon puhuvan Jumalasta, heitä alkoi kääntyä kristityiksi. Kun kyläpäällikkö näki kyläläistensä jättävän pakanalliset tavat ja alkavan pitää Kristusta Jumalana, hän alkoi kadehtia Abdishoa. Hänen kateutensa kasvoi niin suureksi, että hän lopulta palkkasi erään paimenen tappamaan Abdishon. Kristuksen palvelija Abdisho murhattiin samalla paikalla, jossa muut Bet-Zabden pyhät marttyyrit olivat aiemmin suurin joukoin kohonneet Kristuksen luo. Näin pyhä Abdisho liittyi marttyyrien kuoroon.

Abdishon murhaajaa ja tämän perhettä kohtasivat pian tämän jälkeen suuret vastoinkäymiset. Koko kylä joutui kuivuuden vitsaamaksi ja asukkaat hylkäsivät sen. Kaksikymmentä vuotta alue pysyi asumattomana. Tämän jälkeen paikalle saapui pyhien marttyyrien ruumiita aikanaan hautaamassa olleen miehen poika, joka rakensi itselleen talon lähelle hautaluolaa. Kristittynä hän myös alkoi kunnioittaa pyhiä. Pian paikalla alkoi tapahtua ihmeitä. Kristityt rakensivat sinne kirkon, johon pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin.