Pyhä marttyyripiispa Andronik, Permin arkkipiispa

Arkkipiispa Andronik (Nikolski) syntyi vuonna 1870 diakonin perheeseen Jaroslavlin hiippakunnassa ja sai nimen Vladimir. Hänen päättäväisestä ja lujasta hengellisestä luonteestaan kertoo se, että jo seminaarissa opiskellessaan hän vihkiytyi viitankantajamunkiksi. Seminaarin jälkeen hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Toisella vuosikurssilla hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Andronik. Pari vuotta opintojen päättymisen jälkeen vuonna 1897 Andronik lähetettiin pappismunkiksi vihittynä lähetystyöhön Japaniin pyhän Nikolai Japanilaisen (3.2.) avuksi. Siellä hän osoitti suurta apostolista intoa ja hänet vihittiin Kioton piispaksi vuonna 1906. Pian Andronik kuitenkin kutsuttiin takaisin Venäjälle, jossa hän toimi Novgorodin hiippakunnan apulaispiispana, kunnes hänet vuonna 1913 siirrettiin Siperiaan Omskiin ja nimitettiin sitten Permin hiippakunnan piispaksi.

Andronikissa Permin hiippakunta sai pyhän Stefan Permiläisen veroisen lähetystyöntekijän ja esipaimenen. Hän ylsi kilvoitteluinnossa, köyhyydessä, paastossa ja rukouksessa entisaikojen kilvoittelijoiden mittoihin. Kaikki rahansa hän jakoi köyhille. Kun bolševikit hänen marttyyrikuolemansa jälkeen tutkivat hänen talonsa kuvitellen löytävänsä rikkauksia, he löysivät vain muutaman ruplan.

Pyhä Andronik pukeutui vaatimattomasti. Hän ei koskaan pitänyt silkkistä viittaa eikä saamiaan kunniamerkkejä. Andronik paastosi ankarasti, ja kun hänen oli määrä toimittaa liturgia, hän vietti lähes koko edeltävän yön rukoillen. Hän vieraili usein hiippakuntansa eri kirkoissa. Matkoillaan hän ei koskaan ajanut piispallisissa vaunuissa ja luovutti piispantalon hevosetkin katedraalin papiston käyttöön.

Andronikin aikana Permin hiippakunnan hengellinen elämä kukoisti; pidettiin luentoja ja keskustelutilaisuuksia sekä papiston ja maallikoiden kokouksia. Laulajien ja lähetystyöntekijöiden kouluttamiseksi järjestettiin kursseja. Lisäksi hän järjesti ristisaattoja sekä kirkollisina juhlapäivinä että historiallisten tapahtumien muistopäivinä.

Pyhä Andronik huolehti väsymättä maaseudun seurakunnista ja ponnisteli palauttaakseen vanhauskoiset takaisin kirkon helmaan. Huolestuneena hän seurasi tieteelliseen sosialismiin ja marksismiin verhoutuneen ateismin leviämistä kansan parissa. Noita uusia oppeja vastaan hän taisteli julistamalla Jumalan sanaa. Hänen aikanaan Permin katedraalissa pidettiin joka sunnuntai kaksi saarnaa. Ensimmäisen saarnan hän piti itse evankeliumin lukemisen jälkeen ja toisen joku papeista liturgian päätteeksi.

Piispa Andronik osallistui aktiivisesti vuosien 1917−1918 kirkolliskokoukseen, jossa hänet valittiin pyhän synodin varajäseneksi ja kirkon julkaisutoimikunnan jäseneksi. Kirkolliskokouksen edustajat kutsuivat häntä hänen uskonintonsa tähden ”leimuavaksi tuleksi”. Kokouksen aikana hänet korotettiin arkkipiispaksi.

Heti Venäjän vallankumouksen jälkeen valtio julkaisi asetuksen kirkon ja valtion erosta. Kirkkoja alettiin sulkea ja uskon puolustajia teloitettiin. Permin sanomalehdissä hyökättiin arkkipiispa Andronikia vastaan. Alkoi käydä selväksi, että hänet pidätettäisiin pian. Läheiset neuvoivat häntä piiloutumaan, mutta hän vastasi seisovansa uskon ja kirkon vartiossa ja olevansa valmis kaikkeen, myös kuolemaan – mutta laumaansa hän ei jättäisi.

Vastauksena väkivaltaisuuksiin Andronik järjesti toukokuun 9. päivänä 1918 Permissä suuren ristisaaton, jossa kannettiin kirkkolippuja ja laulettiin pääsiäiskanonia. Papisto kehotti uskovia liittoutumaan yhteen ristiinnaulitun Kristuksen ristin ympärille. Saatto kokosi tuhansia ihmisiä ja siitä muodostui ortodoksisuuden riemujuhla. Andronik itse saarnasi kaikissa jumalanpalveluksissa. Hän syytti uutta neuvostovaltaa kansan pettämisestä sekä laittomuudesta ja moraalisesta turmeluksesta, jonka se oli tuonut Venäjälle.

Kaksi päivää ristisaaton jälkeen Andronik kirjoitti patriarkka Tiihonille (26.9.): ”Jotain hirvittävää on tapahtumassa kaikkialla ja myös täällä. Olen toistaiseksi vapaana, mutta todennäköisesti minut pidätetään pian.”

Kesäkuun 4./17. päivänä 1918 puolenyön jälkeen arkkipiispa Andronik pidätettiin. Kuulusteluissa hän ei vastannut yhteenkään kysymykseen. Vain kerran hän otti panagian, piispallisen riipuksen, kaulastaan, kääri sen huolellisesti silkkiliinaan ja laskettuaan sen eteensä pöydälle lausui: ”Me olemme avoimia vihamiehiä eikä välillämme voi koskaan olla sovintoa. Jos en olisi piispa ja minun pitäisi päättää teidän kohtalostanne, ottaisin päälleni sen synnin, että käskisin hirttää teidät välittömästi. Muuta puhuttavaa meillä ei ole.” Tämän sanottuaan hän otti panagian, pani sen rauhallisesti kaulaansa ja uppoutui rukoukseen sanomatta enää sanaakaan.

Kesäkuun 7./20. päivänä keskellä yötä arkkipiispa Andronikia tultiin hakemaan. Hän lähti teloittajiensa mukaan klobukki päässään ja panagia kaulassaan. Kädessään hänellä oli piispansauvansa. Hänet vietiin metsään, jossa hänet pantiin kaivamaan itselleen hauta. Kun se oli valmis, hän pyysi saada rukoilla. Rukoiltuaan noin kymmenen minuuttia hän kääntyi kaikkiin neljään ilmansuuntaan ja ilmoitti sitten olevansa valmis. Hänet pakotettiin hautaan ja häntä alettiin haudata elävältä ja lopuksi hänet ammuttiin. Venäjän kirkko kanonisoi marttyyripiispa Andronikin vuonna 2000.