Pyhä marttyyri Sukias ja hänen kanssaan kärsineet armenialaiset Lukianos, Polyeuktos, Kodratos, Antiokhos, Iksoron, Memmas, Fokas, Sergios, Dometios, Adrian, Zosimas, Viktor, Thalkissos, Jordan, Anastasios, Teodoros, Jaakob ja Teodosios

Pyhät Sukias, Lukianos, Polyeuktos, Kodratos, Antiokhos, Iksoron, Memmas, Fokas, Sergios, Dometios, Adrian, Zosimas, Viktor, Thalkissos, Jordan, Anastasios, Teodoros, Jaakob ja Teodosios syntyivät armenialaisiin ylimysperheisiin ensimmäisellä vuosisadalla. Ylhäisen syntyperänsä vuoksi he kaikki päätyivät Armenian kuninkaallisen perheen palvelukseen. Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella Armenia ulottui Kaspianmereltä Kappadokiaan. Sitä hallitsi kuningas Artašes, jonka puolisona oli kuningatar Satenik.¹ Sukias ja hänen kumppaninsa sekä muu hoviväki asuivat palatsissa kuninkaallisen parin kanssa.

Kun pyhän apostoli Taddeuksen (24.8.) oppilas pyhä Voskeank saapui Armenian Artašatin alueelle, pyhä Sukias ja hänen kumppaninsa ottivat innokkaasti vastaan pelastavaisen ilosanoman Kristuksesta. Voskeank kastoi heidät, ja niin heistä tuli kristittyjä. Kuningatar Satenikin kuultua osan ylhäisöstään kääntyneen joukolla kristityiksi hän kielsi heti kristilliseltä lähetyssaarnaajalta pääsyn palatsiin. Voskeank pakeni ja hänen uudet oppilaansa seurasivat häntä.

Karkurit jäivät kuitenkin pian kiinni. Heidät vanginneet hovimiehet yrittivät turhaan saada heitä palaamaan palatsiin. Sukias ja hänen kumppaninsa ilmoittivat, että tahtoivat seurauksista huolimatta pysyä yhdessä hengellisen isänsä kanssa. Pyhä Voskeank tapettiin, ja niin hän sai Jumalalta marttyyrien kruunun. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut koskea ylhäisiin Sukiakseen ja hänen kumppaneihinsa. Niinpä Sukias seuralaiseneen pakeni Zrabashin vuorelle. Vuori sai myöhemmin pyhän Sukiaksen mukaan uuden nimen, Sukavet.

Sukias ja hänen kumppaninsa elivät vuorella neljäkymmentäneljä vuotta. Tuona rauhaisana aikana he viettivät enkelimäistä elämää, jota rytmitti jatkuva rukous. Askeettien ruokavalio koostui maassa luonnostaan kasvavista yrteistä, hedelmistä ja vihanneksista. Ihmeellisellä tavalla Jumala myös puetti pyhät kilvoittelijansa paksuun karvaan, joka kasvoi heidän ruumiinsa suojaksi.

Kuningas Artašes kuoli vuoden 130 tienoilla. Kuninkaan uusi seuraaja sai pian kuulla, että jotkut hänen alamaistaan olivat muutama vuosikymmen aiemmin jättäneet kaiken elääkseen kristillistä elämää. Niinpä uusi kuningas lähetti armeijajoukon etsimään Sukiasta ja hänen kumppaneitaan.

Kuninkaallisen armeijan löydettyä karvan peittämät kristityt he eivät ensin tajunneet näiden olevan lainkaan ihmisiä. Toivuttuaan hämmennyksestä armeijan johtaja alkoi kysellä Sukiaalta, miksi kumppanukset elelivät vuorilla. Sukias vastasi, että hän ja hänen ystävänsä olivat paenneet maailmallista elämää. “Me halusimme elää Jumalalle omistettua elämää rauhallisessa paikassa ja luottaa Hänen huolenpitoonsa kaikissa asioissa”, Sukias sanoi.

Päällikkö lupasi Sukiaalle ja tämän kilvoitteluveljille ylellistä elämää, jos he palaisivat takaisin palatsiin. Tähän Sukias ja hänen kumppaninsa vastasivat: “Olemme Jumalan palvelijoita ja palkkiomme aika lähestyy. Emme mitenkään voi hylätä tätä elämäntapaa ja vieraantua Herrasta.”

Armeijan päällikön kuullessa kristittyjen vastauksen hän kysyi ihmeissään: “Oletteko vaihtaneet vapautenne ja ylhäisen syntyperänne ristiinnaulittua palvovien orjien uskoon?” Sukias ja kumppanukset vastasivat yhteen ääneen, että Kristus oli todella Jumala. “Jos sinä tuntisit Hänet, tekisit samoin kuin me, sillä Hän antaa iankaikkisen elämän”, urheat kristityt sanoivat päällikölle. Tämän jälkeen Sukiasta ja hänen kumppaneitaan alettiin kiduttaa. Koska yksikään heistä ei luopunut uskostaan Kristukseen, armeijan päällikkö käski mestata heidät.

Jaakob ja Teodosios onnistuivat kuitenkin pakenemaan mestaajia. He hautasivat marttyyrikuoleman kärsineiden kumppaneidensa ruumiit ja jäivät kilvoittelemaan paikalle. Monet kristityt saapuivat kunnioittamaan pyhien marttyyrien reliikkejä, ja osa heistä jäi kilvoittelemaan Jaakobin ja Teodosioksen kanssa. Niinpä paikalle syntyi hiljalleen suuri askeettien yhteisö. 200-luvun lopussa Armenian valontuoja pyhä Grigor Valontuoja (Gregorios, 30.9.) rakennutti paikalle kirkon ja luostarin. Pyhien marttyyrien hautapaikalle puhkesi myös parantava lähde.

Georgian ortodoksinen kirkko on ominut saman tradition ja kunnioittaa pyhää marttyyri Sukiaa ja hänen 16 kilvoittelijatoveriaan “georgialaisina ylhäisömiehinä”, jotka palvelivat ensimmäisellä vuosisadalla Kaukasuksen Albanian² ruhtinaskunnan hallitsijan hovissa. Georgialaisen version mukaan Sukian joukko päätti kääntyä kristityiksi Armeniassa, minkä jälkeen he vaelsivat etelään ja ottivat kasteen Eufratjoessa. Nähtyään Kristuksen ilmestyvän läheisen kukkulan laella he pystyttivät sinne ristin ja jäivät kilvoittelemaan kastepaikalleen. Myöhemmin Armenian kuninkaan lähetit surmasivat viisi heistä samalla paikalla. Sittemmin loput heistä siirtyivät kilvoittelemaan Sukavetin (Sukaket) vuorelle Bagdevandin kylän lähistölle. Kun Albanian kuninkaan lähetti löysi pyhän Sukian, tämä muistutti villi-ihmistä. Heidät poltettiin kuoliaaksi.