Pyhä marttyyri Maurikios ja hänen 70 toveriaan

Julistettuaan yleisen kristittyjen vainon keisari Maximianus (286–305) lähti kiertämään keisarikunnan provinsseja seuratakseen lukemattomien viattomien ihmisten surmaamista. Matkalla hän saapui Bitynian Apamean kaupunkiin. Siellä epäjumalien papit ilmiantoivat hänelle Maurikioksen ja tämän rykmenttiin kuuluneet 70 sotilasta ja syyttivät heitä siitä, että he olivat kristittyjä eivätkä osallistuneet kaikille sotilaille pakolliseen keisarinkulttiin.

Kaupungin ulkopuolelle pystytettiin väliaikainen tuomioistuin, ja syytetyt tuotiin keisarin eteen. Oikeudenkäyntiä seurasi joukko fanaattisia epäjumalien palvelijoita. Syytöksinä olivat kiittämättömyys valtakunnan jumalia ja keisaria itseään kohtaan, joka oli antanut heille runsaasti varallisuutta ja palkinnut heidät kunnianosoituksilla. Syytetyt vastasivat tähän, etteivät he tunne minkäänlaista kiitollisuutta pakanajumalia kohtaan, jotka ovat vain ihmisten himokkaan mielikuvituksen luomuksia. Pelottomasti he tunnustivat yhden Jumalan kolmessa persoonassa ja Kristuksen ihmiseksitulemisen. He torjuivat halveksivasti kaikki imartelut ja viekkaat lupaukset sanoen, ettei mikään uhkaus voi pelottaa heitä, koska he tietävät Jumalan antavan Häntä rakastaville kuolemaakin väkevämmän yliluonnollisen voiman.

Ennen kuin syytetyt luovutettiin kansan pilkattaviksi, heiltä riisuttiin sotilasvyöt, jotka Rooman valtakunnassa olivat sotilasarvon tunnuksia. He huudahtivat: ”Herra pukee meidät tulevassa elämässä ikuisen kunnian katoamattomaan viittaan!” Yhteen kahlehdittuina heidät heitettiin vankilaan. Siellä he rohkaisivat toisiaan ja rukoilivat yhdessä, että Herra antaisi heidän tunnustaa totuutta Pyhän Hengen voimalla ja jäljitellä kärsimyksissään Kristuksen kärsivällisyyttä.

Kolmen päivän kuluttua vangit tuotiin uudelleen keisarin eteen. He sanoivat hänelle, ettei tämä nykyinen elämä enää lainkaan viehätä heitä ja että hänen uhkaamansa kauhea kuolema on heidän ainoa toivonsa, koska siihen sisältyy ikuinen elämä. Heitä ruoskittiin julmasti häränjänteillä, heidät pantiin kuumalle ritilälle ja heidän kylkiään raadeltiin rautapiikeillä, mutta kaiken tämän marttyyrit kestivät rukoukseen syventyneinä aivan kuin se ei olisi heitä koskettanut.

Keisari huomasi marttyyrien joukossa hennon nuorukaisen, jonka hän uskoi voivansa voittaa puolelleen. Kävi ilmi, että kyseessä oli Maurikioksen poika Fotios, joka paloi halusta saada kärsiä Kristuksen tähden. Järkyttääkseen Maurikiosta ja pelotellakseen muita sotilaita keisari määräsi Fotioksen välittömästi mestattavaksi heidän silmiensä edessä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen: heidän intonsa päästä nuoren toverinsa luokse kasvoi entisestään.

Lopulta keisari päätti antaa vangeille erityisen julman kuoleman. Heidät vietiin kahden joen ja pienen järven keskellä olevalle suoalueelle, joka oli täynnä hyttysiä, paarmoja ja muita hyönteisiä. Siellä heidät riisuttiin, voideltiin hunajalla, sidottiin paaluihin ja jätettiin verenhimoisten hyönteisten syötäviksi. He kituivat suolla noin kymmenen päivää, kunnes antoivat henkensä Herran haltuun ja astuivat voittajina paratiisiin.