Pyhä marttyyri Bonifatius ja pyhä Aglais

Aglais (Aglaida) oli roomalaisen prokonsulin tytär. Hänellä oli Bonifatius-niminen orja, joka oli hänen talouspäällikkönsä ja vastasi hänen omaisuutensa hoitamisesta. Aglais itse oli naimaton ja hänellä oli suhde komean orjansa kanssa. Vaikka Bonifatius vietti synnillistä elämää emäntänsä kanssa ja oli perso viinille, taloudenhoitajana hän oli hyvin ystävällinen, vieraanvarainen ja armelias köyhiä kohtaan. Ketään hän ei lähettänyt pois apua antamatta.

Noihin aikoihin keisari Diocletianuksen (284–305) vainot koettelivat eritoten valtakunnan itäosien kristittyjä. Aglais alkoi tuntea omantunnontuskia laittomasta elämäntavastaan ajatellessaan, kuinka hän joutuisi kerran vastaamaan elämästään Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän uskoi, että mikäli hän saisi haltuunsa marttyyrien pyhäinjäännöksiä ja osoittaisi niille kunnioitusta, marttyyrit rukoilisivat vastalahjaksi hänen puolestaan. Niinpä hän ehdotti Bonifatiukselle, että tämä lähtisi Vähään-Aasiaan ja yrittäisi saada sieltä itselleen vainoissa surmattujen kristittyjen reliikkejä. Bonifatius suostui ja sai emännältään suuren summan rahaa tarkoitusta varten.

Lähtiessään Bonifatius sanoi pilaillen emännälleen: ”Jos onnistun saamaan aikaan, että sinulle tuodaan minun omat jäännökseni, kunnioittaisitko minuakin pyhänä?” ”Nyt ei ole pilailun aika”, Aglais huomautti vakavasti. ”Sinä ja minä emme ole arvollisia edes katsomaan niitä pyhiä jäännöksiä, joita menet hakemaan. Lähde nyt kuitenkin, ja ehkä meidän tähtemme lihaksi tullut Jumala antaa meille anteeksi.”

Nämä sanat vaikuttivat Bonifatiukseen niin, että hän muuttui hartaammaksi. Matkalla hän ei koskenut viiniin eikä syönyt lihaa vaan mietti omia syntejään. Lopulta Bonifatius seurueineen saapui Tarsokseen, jossa oli juuri menneillään suuri kristittyjen vaino. Heti hän kiiruhti amfiteatteriin. Hämmästyneenä hän katseli, kuinka marttyyrit kestivät urhoollisesti mitä kauheimpia kidutuksia: yhdeltä katkaistiin raajat, toinen ripustettiin riippumaan pää alaspäin, joitain ruoskittiin tai hakattiin rautanuijilla. Kaikkeen tähän he suhtautuivat tyynesti odottaen palkkaansa tulevassa maailmassa. Bonifatiuksen sydän syttyi. Marttyyrien into tarttui häneenkin. Huudahtaen: ”Suuri on kristittyjen Jumala, joka auttaa pyhiään” hän lankesi stadionilla tuolloin olleiden kahdenkymmenen marttyyrin jalkoihin, suuteli heidän kahleitaan ja pyysi heitä rukoilemaan puolestaan, että hänkin saisi seurata heitä marttyyrikuolemaan.

Bonifatius pidätettiin, ja kun tuomari kysyi häneltä, kuka hän oli ja mistä, hän vastasi: ”Olen kristitty ja tulen Roomasta todistaakseni Kristukseni totuudesta.” Alkoivat kidutukset, joihin kuului muun muassa terävien ruokojen työntäminen kynsien alle. Hän kesti tämän tuskallisen kidutuksen kuin olisi jo ollut poissa ruumiistaan. Kun hänen suunsa avattiin, jotta siihen kaadettaisiin sulaa lyijyä, katsojat alkoivat protestoida kidutusten liiallisen julmuuden tähden ja heittelivät tuomaria kivillä, niin että tämä joutui pakenemaan paikalta.

Seuraavana päivänä Bonifatius tuomittiin mestattavaksi. Iloiten hän kulki sotilassaattueen keskellä teloituspaikalle. Ennen kuolemaansa hän rukoili Herraa vahvistamaan vainottuja kristittyjä ja pyysi marttyyrikuolemaansa vedoten anteeksiantoa synneilleen. Kesken rukouksen hänen päänsä katkaistiin, ja niin hänen emännälleen lausumansa pila osoittautui profeetalliseksi.

Bonifatiuksen pitkä poissaolo huolestutti hänen seuralaisiaan, jotka olivat tulleet hänen mukanaan kaupunkiin. Ensin he luulivat, että hän oli mennyt tapansa mukaan juopottelemaan tai ilotaloon. Etsiessään häntä kaupungilla he kohtasivat sattumoisin hänen teloitusryhmänsä johtajan veljen, joka kertoi, että joku Roomasta tullut ja heidän kuvaustaan muistuttava mies oli kristittynä mestattu edellisenä päivänä. Bonifatiuksen seuralaiset eivät aluksi uskoneet, että kyse voisi olla heidän huolettomasta esimiehestään. Mies vei heidät kuitenkin stadionille, missä he löydettyään hänen ruumiinsa ja päänsä tunnistivat hänet. He maksoivat ruumiista viisikymmentä kultarahaa ja voideltuaan sen mirhalla ja tuoksuvoiteilla sijoittivat sen kallisarvoiseen arkkuun, joka heillä oli ollut varattuna marttyyrien reliikkejä varten. He eivät jääneet enää keräämään muita reliikkejä – heidän oma tuttavansa ja ystävänsä riitti heille.

Tällä välin enkeli oli ilmestynyt Roomassa Aglaikselle sanoen: ”Mene vastaanottamaan sitä, joka oli kerran orjasi ja kumppanisi synninteossa, mutta josta nyt on tullut meidän veljemme. Ota hänet nyt vastaan herranasi, sillä hänen tähtensä ovat kaikki syntisi anteeksiannetut.” Aglais kutsui heti paikalle kristittyjen johtohenkilöitä ja juhlallisena kulkueena he kaikki menivät vastaanottamaan Bonifatiuksen reliikkejä Rooman ulkopuolelle.

Aglais rakennutti paikalle pyhälle Bonifatiukselle omistetun suuren kauniin kirkon, jossa on aina meidän aikoihimme asti tapahtunut monia ihmeitä. Itse hän luopui ylellisestä elämästään ja jaettuaan omaisuutensa köyhille antautui kokonaan askeettiseen kilvoitteluun ja rukoukseen. Näin hän eli vielä 15 vuotta ja oli siinä määrin Jumalalle otollinen, että sai ihmeiden tekemisen armolahjan. Kuoltuaan hänet haudattiin rakkaan Bonifatiuksensa viereen.