Pyhä Hilarion, Poitiers’n piispa

Pyhä Hilarion syntyi vuoden 315 tienoilla varakkaaseen ei-kristittyyn perheeseen Gallian Poitiers’ssä. Hän sai hyvän koulutuksen, ja hänestä tuli reettori. Hänen sielunsa ei kuitenkaan saanut tyydytystä pelkästä maallisesta viisaudesta ja filosofisista ajatuskuvioista. Hilarion kaipasi todellista Jumalaa eikä vakuuttunut filosofien moninaisista mielipiteistä. Totuus alkoi sarastaa hänelle, kun hän alkoi tutkia kristittyjen pyhiä kirjoituksia ja luki Vanhasta testamentista Jumalan olevan ”se, joka on”. Luomakunnassa oleva kauneus puhui hänelle Luojan kauneudesta. Hilarionin etsintä päättyi, kun hän Johanneksen evankeliumin ensimmäisiä lauseita lukiessaan vakuuttui siitä, että Jumalan Sana on tullut lihaksi vapauttaakseen ihmisen kuolemasta. Hilarion alkoi uskoa Pyhään Kolminaisuuteen ja otti kasteen syntyäkseen uudelleen ylhäältä.

Hilarion alkoi julistaa oikeaa uskoa innokkaasti sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä. Hän rohkaisi pakanoita tulemaan kristityiksi ja kristittyjä tulemaan pyhiksi. Ensimmäisten kääntyneiden joukossa oli hänen oma vaimonsa, josta tuli näin hänen hengellinen tyttärensä. Hilarionin innoittamana heidän tyttärensä Afran valitsi mieluummin mystisen liiton Kristuksen kanssa kuin maallisen avioliiton.

Poitiers’n piispan kuollessa kaupungin kristityt valitsivat hänen seuraajakseen Hilarionin, vaikka tämä oli vielä maallikko. Hilarion osoittautui loistavaksi esipaimeneksi, joka innosti laumaansa hyveeseen ja oikeaan uskoon valtaisalla innolla. Laajassa hiippakunnassaan hän hoiti ja kehitti kirkon liturgista, pastoraalista, koulutuksellista, hallinnollista, juridista ja teologista elämää ja toimintaa.

Oppiriidoissa pyhä Hilarion oli Länsi-Euroopan johtava ortodoksisuuden puolustaja. Kun keisari Konstantius II (k. 361) halusi saattaa areiolaisuuden voimaan lännessä, Hilarion nousi puolustamaan totuutta. Yhteistyössä muiden piispojen kanssa hän ekskommunikoi ne, jotka olivat hyväksyneet pyhän Athanasios Suuren viraltapanon. Pyhä Hilarion meni pelottomasti ilmoittamaan keisarille, että Gallia oli Nikean tunnustuksen takana. Keisari rankaisi piispaa karkottamalla hänet Fryygiaan, Vähän-Aasian sisäosiin. ”Sinä kykenet helposti karkottamaan piispoja, mutta voitko karkottaa totuuden?” Hilarion kysyi keisarilta.

Pyhä Hilarion oli karkotettuna idässä neljä vuotta. Käymällä laajaa kirjeenvaihtoa hän työskenteli koko ajan ortodoksisen uskon vahvistumiseksi lännessä ja kirkon yhtenäisyyden säilyttämiseksi idässä. Hän laati 350-luvun lopulla loisteliaan teoksen Kolminaisuudesta, jossa monia kreikkalaisen teologisen ajattelun hienouksia esitellään ensimmäisen kerran latinaksi. Kaiken kaikkiaan pyhä Hilarion onkin hengeltään kenties kaikkein kreikkalaisin latinankielisten isien joukossa. Vuonna 359 hän osallistui Seleukian kirkolliskokoukseen Antiokian eteläpuolella ja vaati avointa väittelyä areiolaisten piispojen kanssa. Harhaoppiset piispat pelästyivät haastetta niin, että pyysivät keisaria palauttamaan hänet Galliaan. Näin hän sai idän hereetikkojen myötävaikutuksella palata laumansa luokse kotikaupunkiinsa, jossa hänellä oli loistelias vastaanotto. Lännen piispat olivat kokoontuneet Riminissä ja vahvistaneet nikealaisen tunnustuksen, mutta areiolaiset jatkoivat juonitteluja oman kantansa puolesta.

Hilarion pyrki korjaamaan areiolaisuuden aiheuttamia tuhoja hiippakunnassaan ja muualla Galliassa osoittamalla harhaopin valtaan joutuneille lempeyttä ja armoa. Näin hän johdatti monia takaisin kirkon yhteyteen. Hilarion matkusti Milanoon saadakseen erotettua areiolaisen piispa Auxentiuksen, mutta tämä tyytyi tunnustamaan ortodoksisuutensa nimellisesti ja Hilarion joutui vetäytymään kaupungista. Paluumatkalla hän ohjasi kaikkialla hengellistä laumaansa viisaasti ja ymmärtäväisesti. Jumalan armo vaikutti hänessä yltäkylläisenä. Kerran hänen jalkoihinsa heittäytyi epätoivoinen nainen, joka puristi sylissään kuollutta, kastamatonta lastaan. Säälin valtaan joutunut Hilarion pudottautui maahan ja rukoili palavasti, kunnes lapsi yhtäkkiä avasi silmänsä ja virkosi.

Hilarionilla oli tapana käydä hiljentymässä oppilaansa pyhän Martinuksen (11.11.) luostarissa Ligugéssa. Hän noudatti munkkien elämäntapaa ja kieltäymystä, rukoili heidän kanssaan ja ruokki heitä hengellisellä viisaudella. ”Joka ei näe Jeesusta Kristusta samalla todellisena Jumalana ja todellisena ihmisenä, on sokea omalle elämälleen”, hän opetti. Kolminaisuutta ja kristologiaa käsittelevien kysymysten lisäksi hän kirjoitti myös kommentaareja Markuksen evankeliumiin ja Psalmien kirjaan sekä tutkielmaa sakramenteista; kaksi jälkimmäistä tosin jäivät häneltä kesken. Pyhän Hilarionin kirjoituksista on säilynyt poikkeuksellisen vanhoja, jopa viidennen vuosisadan käsikirjoituksia. Vuonna 1887 löytyi käsikirjoitus, jossa oli hänen kesken jäänyt pyhiä salaisuuksia käsittelevä kirjoituksensa sekä runoja ja hymnejä. Näin pyhä Hilarion osoittautui myös varhaisimpien latinankielisten kristillisten hymnien kirjoittajaksi.

Pyhä Hilarion nukkui pois rauhassa 13. tammikuuta vuonna 368.[1] Juuri ennen hänen kuolemaansa huoneen täytti säteilevä valo, joka hälveni vähitellen ja katosi kokonaan samalla kun hän hengähti viimeisen kerran.

Pyhää Hilarionia on kunnioitettu erityisesti Ranskassa, jossa on lukuisia hänelle omistettuja kirkkoja ja hänen mukaansa nimettyjä paikkoja. Idässä häntä on kutsuttu ”lännen Athanasiokseksi”, ja lännessä paavi Pius IX nimitti hänet vuonna 1851 ”kirkon opettajaksi”. Hänen päivänsä on ollut kouluissa perinteinen kevätlukukauden aloituspäivä.

Pyhän Hilarionin haudalla ja reliikeillä on poikkeuksellisen värikäs historia. Haudalle pystytettiin muistomerkki välittömästi hänen kuolemansa jälkeen, ja 70 vuotta myöhemmin se muutettiin pyhäköksi. Irlantilainen munkki nimeltä Fridolin sai kuningas Klodvigilta varat rakennuttaakseen haudan päälle basilikan, joka valmistui 510-luvun alussa mutta paloi Poitiers’n piirityksessä vuonna 635. Kirkko jälleenrakennettiin, mutta muslimit polttivat sen 700-luvulla. Normannit hävittivät kirkon peräti viisi kertaa 800-luvun loppupuolella. Pyhät reliikit tummuivat tulipaloissa, mutta eivät tuhoutuneet tai kadonneet. Vuonna 889 ne siirrettiin salaiseen turvapaikkaan (Puy-en-Vélay), josta ne vuonna 1657 siirrettiin Ludvig XIV:n käskystä takaisin Poitiers’n kirkkoon. Tässä vaiheessa jäljellä oli kuitenkin enää vain osa pääkalloa ja kaksi käsivarren luuta. Kallo katosi Ranskan vallankumouksen aikana.

Reliikkien lisäksi on kunnioitettu marmorista alttarikiveä, jota pyhä Hilarion kuljetti mukanaan toimittaessaan palveluksia maaseudulla. Vuonna 1569 protestantit polttivat kirkon, jossa sitä säilytettiin ja heittivät kiven pellolle. Sieltä sen löysi maanviljelijä, joka palautti sen kirkkoon. Tämä pyhä kivi on yhä suuresti kunnioitettu, ja sen välityksellä on tapahtunut paranemisia.