Pyhä Hilarion, Arlesin piispa

Pyhä Hilarion oli kreikkalaisperäisen varakkaan burgundilaisen tai lorrainelaisen suvun jälkeläinen. Hyvän koulutuksensa ansiosta hän pääsi korkeaan virkaan. Hilarionia houkuttivat maalliset huvit, eikä hän ollut kiinnostunut sukulaisensa pyhän Honoratuksen (16.1.) neuvoista. Tämä tuli Lérinsin saarelta Hilarionin luokse ja yritti vieroittaa hänet maallisista riennoista. ”Minä pyydän Jumalalta sitä, mihin sinä et myönny”, sanoi Honoratus, jonka mielestä Hilarionin olisi pitänyt käyttää poikkeuksellisia kykyjään Jumalan palvelemiseen. Palattuaan luostariinsa hän rukoili Hilarionin puolesta, ja Jumala vastasi rukoukseen. Vain parin päivän kuluttua rauhantuomari huomasi joutuvansa ankaran sisäisen kamppailun valtaan. ”Toisaalta tunsin, että Herra kutsui minua, toisaalta taas maailman viettelykset pidättelivät minua. Minun tahtoni horjui edestakaisin milloin suostuen, milloin kieltäytyen. Mutta lopulta Kristus voitti”, hän kirjoitti myöhemmin.

Kun Hilarion oli lopulta tehnyt päätöksen, hän ei enää epäröinyt vaan hylkäsi kaiken, mikä oli viehättänyt häntä siihen asti, ja antoi pois koko omaisuutensa. Jumalan rakkauden ohjaamana hän vetäytyi Honoratuksen luokse Lérinsiin, missä hän ponnisteli kaikin voimin hyvittääkseen turhuudessa viettämänsä ajan ja täydellistyäkseen luostarikilvoittelussa luostarin perustajan ja johtajan Honoratuksen ohjauksessa. Häneltä on säilynyt kaunis kuvaus siitä pyhästä ja autuaasta elämästä, jota munkit siellä viettivät.

Hilarionin ei kuitenkaan suotu viipyä pitkään munkkien keskuudessa. Kun Honoratuksesta tuli vuonna 426 vanhoilla päivillään Arlesin piispa, hän tarvitsi kipeästi sukulaisensa Hilarionin apua ja seuraa. Tämä ei olisi halunnut lähteä Lérinsistä mutta totteli, kun Honoratus itse tuli häntä noutamaan. Piispa Honoratuksen kuoltua nuori munkki suri hengellisen isänsä poismenoa, mutta oli toisaalta iloinen siitä, että pääsisi takaisin luostariin. Hän kiiruhti matkaan, mutta Arlesin asukkaiden sanansaattajat tavoittivat hänet ja halusivat hänet piispan seuraajaksi. Kun Hilarion protestoi sanoen, että hän suostuisi tulemaan piispaksi vain, jos saisi selvän merkin Jumalalta, lumivalkoinen kyyhkynen laskeutui hänen päänsä päälle eikä lentänyt pois ennen kuin hän oli antanut suostumuksensa.

Uusi piispa oli vasta 29-vuotias, mutta hän osoitti tehtävässään vanhan miehen viisautta ja kohteli isällisen hellästi kaikkia ihmisiä, varsinkin köyhiä. Hän varasi joitakin tunteja päivästä ruumiilliselle työlle, jonka tuoton hän jakoi köyhille. Hän hoiti suunnattoman tarmokkaasti kaikkia muitakin tehtäviään ja myi kaiken, jopa sakraaliesineitäkin, ostaakseen vapaaksi Galliaan hyökänneiden germaaniheimojen vangeiksi joutuneet ihmiset. Hänen pastoraalinen toimintansa ei saanut häntä lieventämään luostarimaista askeesiaan vähääkään. Ensi töikseen piispanvaalien jälkeen hän kutsui papit katedraaliin ja kehotti heitä asumaan yhteisössä niin kuin luostarissa. Hän itse pysytteli yhtä köyhänä kuin ennenkin ja pukeutui aina samaan viittaan, jonka alla hänellä oli jouhipaita. Hilarion kulki avojaloin talvellakin ja nukkui kovalla lattialla. Hän tapasi resitoida psalmeja ruumiillisen työnsä ohessa pitääkseen sielunsa lakkaamatta Jumalan edessä.

Piispa Hilarion oli tunnettu puhetaidostaan. Hän osasi puhua niin korkea-arvoisille kuin tavallisillekin ihmisille ja saarnasi evankeliumin totuutta pelkäämättä maan mahtavia ja moitti heitä tarvittaessa epäröimättä myös julkisesti. Syntisiä kohtaan hän osoitti suurta hellyyttä, ja omilla kyyneleillään hän sai katuvat itkemään. Hilarionin periaatteena oli luovuttaa kaikki Jumalan käsiin ja valvoa jatkuvasti sielunsa tilaa aivan kuin olisi jo tutkittavana Tuomarin edessä. Hän osasi välittää tämän hengellisen valppauden tilan kuulijoilleen, eikä kukaan pystynyt kuuntelemaan häntä sydämensä murtumatta. Hänen saarnojensa jälkeen monet kauhistuivat tuomion odotusta ja hyläten siihenastisen elämäntapansa päättivät elää vain taivasta varten.

Koko piispuutensa ajan Hilarion taisteli yhdessä ystävänsä Germanus Auxerrelaisen kanssa harhaoppisia, varsinkin pelagiolaisia vastaan. Hän johti kirkollishallitusta, palautti kirkkokurin, perusti Lérinsin perinteen mukaisia kirkkoja ja luostareita ja levitti rauhaa ja rakkautta koko Etelä-Galliaan.

Antaumuksellisen työnsä ja kieltäymystensä uuvuttamana pyhä Hilarion, Arlesin piispa, sairastui 48 vuoden iässä ja valittuaan seuraajansa antoi sielunsa Jumalan käsiin 5. toukokuuta vuonna 449. Hautajaisissa olivat mukana myös Arlesin juutalaiset, sillä hekin halusivat kunnioittaa Hilarionia. Kerrotaan, että psalmeja laulettiin hautajaisissa hepreaksi, sillä ainoastaan juutalaiset pystyivät laulamaan kristittyjen ollessa surun murtamia.