Pyhä Gregorios Palamas, Tessalonikan arkkipiispa

Pyhä Gregorios syntyi vuonna 1296 hurskaaseen konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen. Hänen isänsä Konstantinos Palamas oli keisari Andronikos I:n uskottu ja kruununperillisen kasvattaja. Hän oli myös harras rukoilija, jonka rukoukset saivat jopa ihmeitä tapahtumaan. Konstantinos kuoli nuorena jättäen jälkeensä vaimon ja viisi lasta, joista seitsenvuotias Gregorios oli vanhin. Ennen kuolemaansa Konstantinos vihkiytyi munkiksi jättäen lapsensa Jumalanäidin huostaan. Gregorioksella olikin koko elämänsä ajan läheinen suhde Jumalanäitiin, jota hän piti suojelijanaan.

Keisari ei unohtanut ystävänsä lapsia. Gregorios sai opiskella muiden ylimystön lasten kanssa palatsin yhteydessä toimivassa koulussa. Teologiaa hänelle opetti Filadelfian metropoliitta Teoleptos, jonka kirjoituksia päätyi sittemmin Filokaliaan. Häneltä Gregorios sai jo koulupoikana ohjausta hengellisessä raittiudessa ja mielen rukouksessa.

20-vuotiaana Gregorios päätti mennä luostariin, ja koko perhe, palvelijat mukaan luettuina, seurasi hänen esimerkkiään. Gregorioksen äiti Kallone ja hänen kaksi sisartaan menivät erääseen konstantinopolilaiseen naisluostariin, kun taas Gregorios veljiensä Makarioksen ja Teodosioksen kanssa suuntasi kulkunsa Athokselle. Matkalla mesalliaanien¹ harhaopin vallassa olleet Papikioksen vuoren munkit yrittivät myrkyttää Gregorioksen hävittyään hänelle teologisessa väittelyssä.

Keväällä vuonna 1317 Gregorios saapui veljineen Athokselle. Hän ryhtyi hesykastimunkki Nikodemoksen oppilaaksi. Tuntikausia hän vietti keljassaan tuskaisessa rukouksessa hokien Jumalanäidille: ”Valaise pimeyteni!” Kerran Gregoriokselle ilmestyi apostoli Johannes, joka sanoi Jumalanäidin lähettäneen hänet kysymään, miksi hän huusi jatkuvasti ”Valaise pimeyteni!”

Ohjaajansa kuoleman jälkeen Gregorios vietti kolme vuotta Suuren lavran luostarissa. Sieltä hän siirtyi takaisin Athoksen erämaahan Glossian alueelle, missä hän tutustui tunnettuihin hesykasteihin Ignatiokseen ja Kallistokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan. Kaksi vuotta Glossian erämaassa olivat Gregoriokselle hengellisen kasvun aikaa: hänet valtasi syvä nöyryys ja vilpitön rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän sai myös kyynelten armolahjan.

Merirosvojen tiheät hyökkäykset vaaransivat kuitenkin noihin aikoihin Athoksella etenkin luostarien muurien ulkopuolella asuvien erakkojen elämän. Monien muiden tavoin Gregorioskin joutui lähtemään heitä pakoon. Vuonna 1325 hän siirtyi kahdentoista munkkiveljensä kanssa Tessalonikaan, missä hänet vihittiin papiksi. Itse Tessalonikan suojeluspyhä Demetrios (26.10.) ilmestyi Gregoriokselle sanoen Kristus-kuninkaan käskyn olevan, että hän pitää Gregorioksen itsellään. Ilmestys sai Gregorioksen luopumaan alkuperäisestä suunnitelmastaan siirtyä veljiensä kanssa Jerusalemiin.

Vuoden kuluttua Gregorios muutti rauhalliseen skiittaan Beroian (nykyinen Veria) kaupungin lähistölle. Siellä hän vietti arkipäivät täydellisessä hiljaisuudessa ja tapasi munkkejaan vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Jumalan armo alkoi yhä selvemmin heijastua hänen olemuksessaan. Liturgian jälkeen, tai joskus kun hän astui ulos keljansa yksinäisyydestä, hänen kasvoillaan nähtiin usein erityinen hohde. Näihin aikoihin Gregorioksen äiti kuoli, ja hän haki molemmat sisarensakin Beroiaan. Toinen heistä, Epikharis, kuoli pian ja ennusti sitä ennen, että Gregorios ja toinen veli Makarios palaisivat Athosvuorelle.

Viiden vuoden kuluttua ennustus toteutui. Rosvojoukot alkoivat ahdistella Beroian aluetta ja Gregorios veljestöineen siirtyi Athokselle. Siellä Gregorioksen hengellinen kokemus yhä kasvoi. Kerran suurena torstaina hän sai Suuren lavran kirkossa nähdä luomattoman valon. Jumala alkoi myös valmistaa häntä toimimaan uskovan kansan hyödyksi. Hän näki näyn, jossa hänen kantamansa maitoastia alkoi valua yli ja maito muuttui tuoksuvaksi viiniksi. Gregorios käsitti, ettei hän enää saanut pitää ajatuksiaan ja kokemuksiaan vain itsellään. Tästä tapauksesta alkoi hänen uransa hengellisenä kirjailijana.

Vuonna 1333 Gregorios valittiin Athoksella Esfigmenoksen luostarin johtajaksi. Hän ei kuitenkaan viihtynyt tehtävässä kuin vajaan vuoden ja palasi takaisin erakkomajaansa.

Noihin aikoihin alkoi Bysantin alueella vaikuttaa salaperäinen munkki Barlaam, jonka henkilöllisyyttä ei vieläkään ole pystytty täysin selvittämään. Hän oli Kalabrian kreikkalaisia ja todennäköisesti uniaatti, mutta Bysantissa hän esiintyi ortodoksisena munkkina. Hänestä tuli Konstantinopolin yliopiston professori. Hänen todellinen päämääränsä lienee ollut ortodoksisen kirkon alistaminen paavin valtaan, vaikka tätäkään ei ole voitu varmasti todistaa.

Barlaam vieraili myös Athoksella. Siellä hän tutustui joihinkin oppimattomiin hesykastimunkkeihin ja alkoi kutsua heitä ”napaansa tuijottajiksi”. Skolastisen koulutuksen saanut Barlaam ei voinut ymmärtää hesykasmia ja hänestä tuli sen kiivas vastustaja ja pilkkaaja. Athosvuoren munkit pyysivät Gregoriosta vastaamaan Barlaamin pilkkakirjoituksiin. Gregorios kirjoittikin teoksen nimeltä ”Pyhää vaikenemista harjoittavien puolustus”. Teoksen kolmas osa käsittelee jumalallista valoa. Gregorios paneutuu siinä Luojan ja luotujen väliseen suhteeseen. Kaikki teologit ovat yhtä mieltä siitä, että Jumalan olemus on ”lähestymätön”, siis luotujen saavuttamattomissa. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala on yhteydessä luomakuntaan jumalallisten energioidensa välityksellä. Nekin kuuluvat Jumalaan ja ovat siksi luomattomia, vaikka eivät olekaan Jumalan olemusta. Barlaamin filosofisen käsityksen mukaan Taaborilla Kristuksen kirkastumisen yhteydessä näyttäytynyt valo oli vain ”jumaluuden symboli”, kun taas pyhä Gregorios selitti, että se oli itse jumaluutta, Jumalan luomatonta valoa – sitä samaa joka joskus näyttäytyy rukoilijoille. Barlaamin edustama läntinen skolastinen näkemys johtaa itse asiassa siihen, että yhteys Luojan ja luomakunnan välillä, ihminen mukaan luettuna, osoittautuu mahdottomaksi, koska luotu ei voi kommunikoida Jumalan todellisen olemuksen kanssa.

Pyhän Gregorioksen ja Barlaamin laajaksi paisunut kiista johti kirkolliskokouksen koollekutsumiseen Konstantinopoliin vuonna 1341. Gregorios oli henkilökohtaisesti kuultavana, ja kokous vahvisti hänen opetuksensa ortodoksisuuden. Barlaam pakeni takaisin Italiaan ja siirtyi siellä kokonaan roomalaiskatolisuuteen. Lopulta paavi Clemens VI (1342–1352) vihki hänet piispaksi, ja hänestä tuli kardinaali.

Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta kiistely kuitenkin jatkui. Barlaamin sijaan Gregoriosta alkoi nyt vastustaa Akyndinos-niminen munkki. Jopa patriarkka Johannes Kokkas asettui Gregoriosta vastaan. Tilanne kehittyi niin pitkälle, että Gregorios vangittiin. Siihen oli tosin olemassa myös poliittisia syitä. Gregorios näet kannatti uudeksi keisariksi valtakunnankansleri Johannes Kantakuzenosta ja vastusti keisarinna Annan holhoojahallitusta. Vankilassakin Gregorios jatkoi kirjoitustöitään.

Uusi kirkolliskokous, joka kutsuttiin koolle 1347, teki lopulta oikeutta Gregoriokselle. Hänet vapautettiin ja samana vuonna hänet valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Poliittisista syistä Kantakuzenoksen vastustajat kieltäytyivät kuitenkin ottamasta Gregoriosta vastaan. Hän vetäytyi Athokselle ja sieltä Lemnos-saarelle (nyk. Limnos).Vasta 1350 hän pääsi hoitamaan virkaansa Tessalonikaan, ja nyt kaupunki järjesti hänelle loistavan vastaanoton.

Vuoden kuluttua teologiset väittelyt alkoivat kuitenkin uudestaan, ja Gregorios joutui lähtemään Konstantinopoliin. Paluumatkalla oli kauhea myrsky, ja laiva pelastui täpärästi haaksirikolta. Tessalonikassa olivat sillä välin valtasuhteet muuttuneet, ja keisarinna Annan ja hänen poikansa Johannes Paleologoksen kannattajat estivät arkkipiispan paluun kaupunkiin. Kolmen kuukauden kuluttua keisarinna kuitenkin katui päätöstään ja kutsui Gregorioksen takaisin piispanistuimelleen.

Yhdeksän vuotta pyhä Gregorios sai nyt paimentaa Bysantin toiseksi tärkeimmän kaupungin kristikansaa. Hedelmällinen kaitsijantehtävä keskeytyi kahdesti. Ensin terveydellisistä syistä: vuonna 1352 Gregorios sairastui vakavasti mutta toipui – hänen parantumistaan pidettiin yleisesti ihmeenä. Toinen keskeytys sai alkunsa, kun Gregorios kutsuttiin 1354 Konstantinopoliin Johannes Kantakuzenoksen ja Johannes Paleologoksen kiistan sovittelijaksi. Laiva, jolla hän matkusti, joutui kuitenkin hakemaan suojaa vähän aiemmin turkkilaisten valtaan joutuneen Kalliopoliksen satamasta. Turkkilaiset vangitsivat Gregorioksen ja hänen matkatoverinsa. Vankeusaikanaan Gregorioksesta tuli monen sotavangiksi joutuneen kristityn lohduttaja ja rohkaisija useissa Vähän-Aasian kaupungeissa. Hän aloitti myös teologiset keskustelut islaminuskoisten kanssa. Lopulta kristityt maksoivat turkkilaisten Gregorioksesta vaatimat lunnaat, ja vuoden kuluttua hän pääsi palaamaan Tessalonikaan.

Vuoden 1359 lopulla Gregorios sairastui johonkin sisäelintautiin. Hän ilmoitti etukäteen kuolinpäiväkseen pyhän Johannes Krysostomoksen juhlan jälkeisen päivän, 14. marraskuuta. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Taivaalliset, taivaalliset!” Hänen kasvoilleen levisi erityinen valoisuus, jonka kaikki saattoivat nähdä aina hautajaisiin saakka. Pyhän Gregorioksen jäännöksiä säilytetään hänen muistolleen pyhitetyssä katedraalissa Tessalonikassa.

Pyhä Gregorios oli taistellut ortodoksisen hesykastisen teologisen näkemyksen puolesta 23 vuotta. Kansa piti häntä pyhänä jo hänen eläessään. Vuonna 1368, siis vain yhdeksän vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hänen muistopäiväkseen määrättiin kuolinpäivän lisäksi suuren paaston toinen sunnuntai. Paaston ensimmäisenä sunnuntaina juhlitaan kuvainraastajien harhaopin päättymistä. Toinen sunnuntai on ikään kuin sen jatkoa: pyhä Gregorios toimi Jumalan aseena puolustaessaan kristillistä jumalakuvaa ja siihen perustuvaa kilvoituselämää skolastista jumalakäsitystä vastaan.