Pyhä Georgios Khozebalainen

Georgios syntyi Kyproksella 500-luvun puolivälissä. Hän oli köyhästä mutta hurskaasta perheestä. Hänen isoveljensä Herakleides lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin, Jordanille ja Pyhän maan luostareihin. Matka teki häneen niin syvän vaikutuksen, ettei hän enää palannut kotiinsa vaan jäi munkiksi Kalamonin laura-tyyppiseen luostariyhteisöön Jordanin laaksoon.

Georgioksen vanhempien kuoleman jälkeen hänen holhoojakseen tuli hänen setänsä, joka tahtoi järjestää hänet avioliittoon tyttärensä kanssa. Georgios kuitenkin kaipasi askeettista kilvoituselämää. Hän jätti sukunsa ja kotinsa ja pakeni Pyhälle maalle. Georgios taivalsi veljensä luo ja kertoi tahtovansa munkiksi. Herakleides piti häntä kuitenkin liian nuorena erakkoelämään ja vei hänet pyhän Johannes Khozebalaisen (3.10.) perustamaan Jumalanäidin luostariin Khozebaan, Jerusalemin ja Jerikon välillä.

Georgios vihittiin pian munkiksi ja annettiin ankaran mesopotamialaisen vanhuksen oppilaaksi. Georgios totteli kuuliaisesti ja nöyrästi ohjaajansa epäoikeudenmukaisiakin käskyjä, ikään kuin Kristus itse olisi ollut läsnä vanhuksen kautta. Kerran Georgioksen piti hakea joelta vettä, mutta rannalla hän takertui viitastaan ruokokasveihin eikä saanut tuotua mitään. Vanhus käski hänen vähentää vaatetustaan ja lähetti hänet uudestaan joelle. Kun Georgiosta ei kuulunut takaisin, vanhus hermostui, otti hänen viittansa mukaansa ja lähti syömään trapesaan. Sillä välin Georgios palasi luostariin. Nähdessään hänet luostarissa ilman viittaa vanhus suuttui niin, että löi häntä kasvoihin. Heti tämän jälkeen vanhuksen käsi alkoi kuivettua. Vanhus tuli katumukseen ja pyysi Georgiosta antamaan anteeksi ja rukoilemaan hänen puolestaan. He menivät yhdessä rukoilemaan pyhien haudoille, ja vanhuksen käsi alkoi parantua. Tapahtuman jälkeen vanhuksesta tuli sävyisämpi ja pitkämielisempi.

Kun uutinen nuoren munkin kautta tapahtuneesta ihmeestä levisi, kaikkia alkoi kiinnostaa suuresti, millainen tämä aloitteleva kilvoittelija oli miehiään. Jouduttuaan huomion kohteeksi Georgios pelkäsi ylpistyvänsä ja pakeni Kalamoniin veljensä luo.

Georgios kilvoitteli veljensä kanssa vuosikausia. Hän piti veljeään hengellisenä isänään ja oli hänelle kuuliainen kaikessa. He eivät puhuneet turhia vaan keskittyivät sisäiseen rukoukseen. Vähäisen ravintonsa he saivat pääluostarin trapesan tähteistä. Niitä he lämmittivät vain silloin kun heillä oli vieraita. Jumalanpalvelukseen mennessään Herakleides ei koskaan mennyt laulamaan kuoroon veljien kanssa, koska piti itseään arvottomana, vaan seisoi palveluksen aikana nurkassa ja vuodatti hiljaa kyyneleitä.

Georgioksen kilvoitusvuosien varrella tapahtuneista asioista erikoisin lienee seuraava. Eräs jerikolainen maanviljelijä, josta kaikki veljet pitivät suuresti, toi kerran Georgiokselle ja Herakleidekselle korin hedelmiä siunattavaksi ja lähti pois. Kahden kesken jäätyään veljekset huomasivat, että hedelmien alla oli kuollut lapsi – viljelijän ainoa. Veljekset ymmärsivät, että viljelijä uskoi heidän rukoustensa voivan herättää lapsen henkiin. Herakleides piti tätä kiusauksena, mutta Georgios esitti: ”Anokaamme armollista ja ihmisiä rakastavaa Jumalaa uskossa. Jos Hän ei huomioi meidän syntisyyttämme vaan herättää lapsen eloon, mies saa lapsensa takaisin uskonsa mukaan. Jos taas jumalallinen armo ei tahdo tehdä tätä, niin silloin me kutsumme miehen takaisin ja sanomme, ettemme uskalla rukoilla sellaista.” He alkoivat rukoilla palavasti, ja lapsi heräsi eloon. He kutsuivat isän ja sanoivat: ”Katso, Jumalan armosta poikasi elää. Älä kerro tästä kenellekään, ettet aiheuttaisi meille murhetta ja vaikeuksia.”

Herakleides nukkui pois 70 vuoden ikäisenä, ja Georgios jäi kilvoittelemaan keljaan yksin. Tässä vaiheessa hänet vihittiin diakoniksi.

Kerran kun Georgios oli lähdössä hoitamaan jotain asiaa, luostarin kapeassa käytävässä istui iso leijona. Georgios ei lainkaan pelännyt eläintä vaan yritti työntää sitä syrjään päästäkseen kulkemaan sen ohi. Leijona oli kuitenkin iso ja vahva eikä hievahtanutkaan: se ainoastaan tuhahti hieman ja värisytti harjaansa. Georgios yritti vielä työntää sitä jalallaan, mutta kun peto ei totellut, hän sanoi: ”Sinulla ei siis ole kuuliaisuutta. Tiedätkö, että on kirjoitettu: ’Herra on murskannut leijonien hampaat.’ Siunattu on Herra. Avaahan suusi niin katsotaan.” Georgios alkoi vääntää leijonan suuta auki, ja eläin suostui vastahakoisesti. Georgios koetti kädellään leijonan hampaita ja sanoi: ”Nämähän ovat kuin kiiloja, joita seinään laitetaan.” Sitten leijona nousi ja lähti pois.

Luostarin johtajan kuoltua seuraajan valinta nostatti suuria riitoja. Veljestö jakaantui kahtia, ja sääntöjen noudattamisesta alettiin tinkiä. Georgios päätti lähteä pois ja rukoili Jumalalta neuvoa, minne menisi. Hän näki näyssä kaksi kirkasta vuorta, joista toinen oli vielä toistakin korkeampi ja kirkkaampi. Ääni kysyi, kummassa hän tahtoisi asua, ja Georgios valitsi korkeamman. ”Mene siis luostariin, jossa sinut vihittiin munkiksi, ja asu sen keljoissa.” Näin pyhä Georgios palasi Khozebaan.

Igumeni Leontios otti Georgioksen iloiten vastaan ja antoi hänelle eristyksissä olleen keljan, jossa Georgios sai jatkaa hänelle sopivaa kilvoituselämää. Hän pysyi viikot hiljaisuudessa ja piti kilvoituksensa salassa. Sunnuntaisin hän tuli luostariin ja puhui veljille sielua hyödyttäviä opetuksia ja kuunteli, kun veljet tunnustivat hänelle ajatuksiaan. Veljet sanoivat, että Georgios ei koskaan puhunut muutoin kuin Jumalan innoittamana.

Georgios eli keräämällä tähteitä trapesasta; ne hän kuivasi auringossa ja söi vähitellen. Hän ei koskaan rikkonut rukoussääntöään, vaikka pahat henget yrittivät kaikkensa. Näin hän saavutti vallan yli demonien. Georgios ei kieltäytynyt palvelemasta veljiään. Leivänpaistopäivinä hän piti huolta uunista, jonka kuumuus autiomaan helteessä oli useimmille kestämätön.

Georgios murehti sitä, kuinka monet ylpistyivät luostarissa viettämistään vuosista ja alkoivat suhtautua maallikoihin ja julkisyntisiin ylimielisesti. Hän sanoi: ”Vaikka joku tekisi taivaan ja maan uudeksi mutta suhtautuu lähimmäiseensä ylimielisesti, kaikki hänen vaivannäkönsä on turhaa ja hänen osansa on se, mikä tekopyhille kuuluu (Matt. 24:51). Ihminen ei voi lähestyä Jumalaa, ellei hänellä ole rauhaa lähimmäisensä kanssa. Kaikkien himojen ja syntien lähde on ylpeydessä. Ne johtavat kuolemaan, mutta kuuliaisuus ja alistuminen Herralle ovat elämää, iloa ja valoa.” Georgios opetti munkkejaan välttämään kaikenlaista muiden arvostelemista tai kadehtimista.

Kun 610-luvulla levisi uutinen, että persialaiset olivat valloittaneet Damaskoksen, pyhä Georgios näki näyssä Jerusalemin ja Jerikon piirityksen ja tuhon. Hän kertoi näyn munkeilleen, jotka pakenivat ja hajaantuivat ennen persialaisten tuloa. Igumeni ja osa veljestöstä meni Arabiaan, toiset vetäytyivät luoliin tai piileskelivät jokilaakson ruokopusikoissa. Persialaiset etsivät luostareista arvoesineitä ja ottivat kiinni munkkeja. Kiinni saadut joko murhattiin tai vietiin orjiksi. Surmattujen joukossa oli muun muassa syyrialainen vanhus Stefanos, joka oli jo yli sadan vuoden ikäinen. Georgios kuitenkin näytti niin köyhältä ja surkealta, että hänet päästettiin menemään. Hän meni yöllä Jordanvirran rantamille ja piileskeli siellä, kunnes näki persialaisten lähtevän kohti Damaskosta vankien kanssa. Sitten Georgios käveli Jerusalemiin. Nähtyään kaupungin hävityksen hän palasi Khozebaan. Siellä hän eli lopun ikänsä luostarin sisään sulkeutuneena. Hänestä piti huolta munkki Antonios, joka myöhemmin kirjoitti hänen elämäkertansa.

Korkean iän saavutettuaan pyhä Georgios sairastui ja tunsi lähtöhetkensä lähestyvän. Hän kutsui Antoniosta luokseen, mutta tämä oli kiireinen vieraita palvellessaan eikä päässyt heti tulemaan. Vanhus lähetti hänelle sanan: ”Älä huoli, lapseni, vaan palvele. Minä odotan siihen asti kunnes pääset tulemaan.” Antonios valmisti ja tarjoili syötävää vieraille puoleenyöhön saakka. Kun hän meni Georgioksen luokse, tämä halasi häntä, siunasi hänet, kääntyi itää kohti ja lausui kolme kertaa: ”Lähde ulos, sieluni, Herran luokse.” Sitten hän nukkui pois.