Pyhä Fotios Konstantinopolilainen

Pyhä Fotios syntyi konstantinopolilaiseen ylhäisöperheeseen vuonna 810. Hänen isänsä oli patriarkka Tarasioksen (25.2.) veli ja hänen enonsa keisarinna Irenen sisaren mies. Fotioksen vanhemmat arvostivat suuresti munkkilaisuutta, ja ikonien kunnioittajia kohdanneissa vainoissa he kärsivät marttyyrikuoleman tuettuaan vainottuja munkkeja. Näin he jättivät pojalleen rikkauden ja korkean aseman lisäksi perinnöksi horjumattoman rakkauden oikeaan uskoon.

Fotios sai parhaan mahdollisen koulutuksen kaikilla oman aikansa tieteenaloilla. Opinnot kiehtoivat poikkeuksellisen lahjakasta nuorukaista niin paljon, että hän vietti yötkin kirjojen ääressä. Hänestä tulikin aikansa johtava oppinut ja keskeinen hahmo sekasortoista ikonoklastista kautta seuranneessa Bysantin hengenelämän renessanssissa. Fotios toimi Magnauran palatsin keisarillisen koulun professorina opettaen teologiaa ja Aristoteleen filosofiaa. Hänellä oli myös valtiollisia tehtäviä. Kun keisari lähetti hänet diplomaattina Bagdadin kalifin luo, hän kirjoitti siellä ulkomuistista veljelleen opetukseksi otteita 280:stä eri tieteenaloja käsittelevästä kirjasta. Tämä teos on Fotioksen kuuluisa Myriobiblos, jossa on säilynyt otteita monista sittemmin kadonneista antiikin ajan teksteistä. Kun Fotios oli suorittanut loppuun diplomaattisen tehtävänsä Bagdadissa, hänet nimitettiin keisarin neuvoston pääsihteeriksi. Silti hänelle jäi aikaa opetustyöhön ja tieteellisiin tutkiskeluihin.

Vuonna 857 keisari Mikael III:n eno Bardas anasti vallan ottaen alikeisarin tittelin ja pakotti pyhän patriarkka Ignatioksen (23.10.) eroamaan, koska tämä ei hyväksynyt hänen avioeroaan ja uutta avioliittoaan. Hän sai papiston valitsemaan 37-vuotiaan Fotioksen uudeksi patriarkaksi, vaikka tämä oli vielä maallikko. Fotios itse vastusti päätöstä henkeen ja vereen. Hän kirjoitti Bardakselle: ”Melkeinpä olisin mieluummin kuollut.” Painostettuna hän kuitenkin joutui suostumaan, ja niinpä hänet vihittiin viikon sisällä ensin munkiksi, sitten lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja papiksi. Kuudentena päivänä, joka oli joulupäivä vuonna 857, Syrakusan metropoliitta vihki hänet yhdessä Konstantinopolin piispojen ja papiston kanssa piispaksi. Samassa tilaisuudessa hänet asetettiin myös Konstantinopolin patriarkaksi keisari Mikaelin ja tämän äidin Teodoran läsnäollessa.

Ignatioksen kannattajat yrittivät kaikin tavoin vastustaa uutta patriarkkaa ja kyseenalaistaa hänen epätavallisen nopean vihkimyksensä. Fotios pyrki välttämään konflikteja ja teki kaikkensa saadakseen rauhan ja yhteyden palaamaan kirkkoon. Hän toimi päättäväisesti jäljellä olevia manikealaisia ja ikonien raastajien harhaopin kannattajia vastaan. Erityistä intoa hän osoitti evankeliumin levittämisessä slaavilaisten ja muiden ympäröivien kansojen keskuuteen.

Ignatioksen kannattajat eivät kuitenkaan leppyneet, vaikka Fotios esittikin paheksumisensa valtion heihin kohdistamia vainoja kohtaan. Niinpä Fotios joutui vuonna 859 kutsumaan koolle kirkolliskokouksen, joka vahvisti Ignatioksen eron ja karkotti hänet Mytileneen. Pyhien apostolien kirkossa kokoontui vuonna 861 uusi kirkolliskokous, joka sai nimekseen ”Ensimmäinen ja toinen kirkolliskokous”, koska siinä oli kaksi väliajan erottamaa istuntoa, joista jälkimmäinen vahvisti ensimmäisen päätökset. Virallisena asiana oli ortodoksisuuden palauttaminen ja ikonoklasmin lopullinen tuomitseminen. Samalla vahvistettiin Fotioksen nimitys patriarkaksi, mille paavin legaatit antoivat täyden tukensa vastoin paavin itsensä antamia ohjeita.

Paavi Nikolaos I (858–868), joka oli Ignatioksen kannattaja, käytti konfliktin suomaa tilaisuutta hyväkseen esittääkseen ensimmäistä kertaa avoimesti Rooman paavien vaatimuksen tuomiovallasta yli ”koko maailman ja katolisen kirkon”. Rooman kirkolla oli kunnia-asema ja yleisesti tunnustettu auktoriteetti opillisten kysymysten ratkaisussa, mutta paavi alkoi nyt vaatia sitä johtajuutta, jota frankkien valtakunta ei enää voinut ylläpitää Kaarle Suuren kuoleman ja valtakunnan jakaneen Verdunin sopimuksen (843) jälkeen. Näin Rooma alkoi vaatia ylivaltaa koko kirkossa. Paavit esittivät, että itse Kristus oli antanut heille vallan ja oikeuden sekaantua muiden patriarkaattien sisäisiin asioihin. He alkoivat painostaa niitä hyväksymään roomalaisia käytäntöjä kuten pappien selibaatin, lauantaipaaston ja happamattoman ehtoollisleivän.

Paavi Nikolaoksen vastarinta ja hänen sekaantumisensa Bysantin kirkon sisäisiin asioihin, vaikka häntä oli vain pyydetty lausumaan selvä kantansa ikonoklasmiin, sai Fotioksen tuomitsemaan Rooman uusia käytäntöjä. Hän kirjoitti: ”Pienten traditiosta peräisin olevien asioiden kumoaminen johtaa lopulta dogmien täydelliseen halveksuntaan.” Tämän vastauksen ärsyttämänä paavi kirjoitti kaikille idän piispoille syyttäen Fotiosta eräänlaisesta hengellisestä aviorikoksesta, koska tämä oli laittomasti ottanut haltuunsa toiselle kuuluvan piispanistuimen. Omasta aloitteestaan hän määräsi Konstantinopolin patriarkan viralta pannuksi, mikä oli jotain ennen kuulumatonta. Vaatien paaveille oikeutta arvioida jopa kirkolliskokouksia hän lisäksi julisti Fotioksen koolle kutsuman ”Ensimmäisen ja toisen kirkolliskokouksen” päätökset kumotuiksi.

Tämäkään ei vielä riittänyt Nikolaokselle, vaan hän kutsui Roomaan läntisten piispojen kirkolliskokouksen, joka julisti Fotioksen viralta pannuksi ja erotti kaikki hänen vihkimänsä papiston jäsenet ehtoollisyhteydestä. Kun keisari Mikael III esitti vastalauseensa näille toimenpiteille, paavi ilmoitti hänelle vuonna 865 saaneensa ylivallan koko yleiseen kirkkoon Kristukselta itseltään. Sen jälkeen hän peräkkäisissä kirjeissä vuodatti herjauksia Fotiokselle. Tämä Vapahtajan todellinen opetuslapsi ei reagoinut niihin millään tavoin.

Pyhä patriarkka ei antanut näiden huolten tukahduttaa apostolista toimintaansa. Keisarin tukemana hän edisti slaavilaisten kansojen evankeliointia lähettäen oppineen ystävänsä Konstantinoksen (munkkina Kyrillos) ja tämän veljen Methodioksen, joka oli munkkina Olympoksella, lähetystyöhön kasaarien luo Etelä-Venäjälle. Kolme vuotta myöhemmin hän Määrin ruhtinaan pyynnöstä lähetti veljekset suurelle lähetysmatkalle, josta alkoi Balkanin slaavien kääntyminen kristinuskoon.

Samoihin aikoihin noin vuonna 866 Bulgarian ruhtinas Boris (kristittynä Mikael, muistopäivä 2.5.), jonka Fotios oli kastanut Konstantinopolissa keisarin toimiessa kummina ja joka oli johtanut koko kansansa kristinuskoon, alkoi etääntyä Konstantinopolista kääntyen paavin puoleen. Syynä oli, että Konstantinopoli oli kieltäytynyt antamasta Bulgarialle omaa patriarkkaa. Paavi tarttui heti tilaisuuteen ja lähetti Bulgariaan läntisiä lähetyssaarnaajia, joita oli neuvottu panemaan voimaan kaikki Rooman kirkon uudet käytännöt. Etenkin uskontunnustukseen oli lisättävä Filioque eli että Pyhä Henki lähtee myös Pojasta.

Tämä sai Fotioksen rikkomaan hiljaisuutensa. Hän lähetti kaikille idän piispoille kiertokirjeen, jossa hän tuomitsi kiivaasti kaikki latinalaisten erehdykset, etenkin Filioquen. Hän kokosi suuren kirkolliskokouksen Konstantinopoliin. Se julisti vuonna 867 ortodoksisen uskon voiton kaikista harhaopeista ja tuomitsi paavi Nikolaoksen ja hänen lähetyssaarnaajansa Bulgariassa kirkonkiroukseen. Näin syntyi skisma, joka erotti nämä kaksi kirkkoa. Se edelsi lopullista välirikkoa, joka tapahtui vuonna 1054. Riidan päähenkilöt tuskin aavistivat, että kristikunta kärsii heidän aloittamastaan tapahtumasarjasta vielä yli tuhannen vuoden kuluttuakin.

Vuonna 867 kanssahallitsijana toiminut Basileios I, Makedonialaisten kuningassuvun perustaja, antoi salamurhata keisari Mikael III:n, joka tunnetaan lisänimellä Juoppo. Fotios kruunasi kansan tahdon mukaan Basileioksen keisariksi, mutta ei päästänyt tätä ehtoolliselle, koska hänen kätensä tihkuivat vielä hänen edeltäjänsä verta. Silloin uusi keisari sulki Fotioksen Jumalanäidin suojeluksen luostariin ja kutsui Ignatioksen takaisin patriarkaksi. Vaikka Ignatios yrittikin estellä, Fotioksen viholliset alkoivat vainota tämän vihkimää papistoa.

Kirkollisten levottomuuksien jatkuessa keisari päätti vuonna 869 luovuttaa patriarkkoja koskevan kysymyksen Rooman istuimen käsiteltäväksi. Paavinistuimelle oli tuolloin noussut Nikolaoksen seuraaja Hadrianus II (867–872), jolle päätös oli kuin lahja taivaasta. Paavi kutsui välittömästi koolle kirkolliskokouksen, joka vielä kerran tuomitsi Fotioksen ja mitätöi vuoden 867 kirkolliskokouksen päätökset polttaen julkisesti sen asiakirjat sekä määräsi uuden kirkolliskokouksen kokoontumaan Konstantinopoliin.

Tämä kokous, jota roomalaiskatolilaiset pitävät kahdeksantena yleisenä kirkolliskokouksena, pidettiin vuonna 870 ja siihen osallistui suhteellisen vähän piispoja. Keisarin säikyttäminä he tuomitsivat Fotioksen ja karkottivat hänen kannattajansa valtakunnan reuna-alueille. Yli 200 piispaa menetti istuimensa ja suuri määrä pappeja palautettiin maallikoiksi. Kun Fotios itse raahattiin kokouksen eteen, hän pysyi vaiti. Lopulta hän sanoi vain: ”En odota oikeuttani tältä maailmalta.” Kolme vuotta hän kesti valittamatta tylyä vankeutta ilman kirjoja ja mahdollisuutta tavata ystäviään.

Sillä välin idän piispat havahtuivat huomaamaan, että he olivat pelkuruudessaan alistaneet kirkkonsa Rooman sanelupolitiikalle. He taivuttivat keisarin julistamaan kirkolliskokouksen mitätöidyksi ja päästämään Fotioksen vapaaksi. Keisari otti hänet kunnioittavasti vastaan palatsissa ja teki hänestä lastensa kotiopettajan. Fotios huolehti hetimiten rauhan solmimisesta Ignatioksen kanssa. Pyhät patriarkat, jotka olivat joutuneet vastakkaisten puolueiden pelinappuloiksi, syleilivät toisiaan. Fotios antoi kaiken tukensa iäkkäälle ja sairaalle patriarkalle, jonka luona hän kävi päivittäin.

Kun patriarkka Ignatios kuoli lokakuun 27. päivänä vuonna 877, kirkko valitsi yksimielisesti Fotioksen jälleen kerran patriarkaksi. Fotioksen ansiosta pyhän Ignatioksen kunnioittaminen tuli pian osaksi kirkon elämää. Onkin soveliasta, että ortodoksisuuden sunnuntaina kirkko ylistää heitä molempia yhdessä: ”Ikuinen muisto oikeauskoisille ja loistaville patriarkoille Ignatiokselle ja Fotiokselle.”

Uusi kirkolliskokous kutsuttiin koolle Konstantinopoliin vuonna 879. Fotios johti puhetta, ja paavi oli lähettänyt paikalle oman edustajansa. Kokous vahvisti Fotioksen palauttamisen patriarkan istuimelle, mitätöi vuoden 870 kokouksen ja palautti yhteyden idän ja lännen kirkon välille tuomiten kaikki uudistukset, varsinkin uskontunnustuksen Filioque-lisäyksen. Fotioksen suurin unelma kirkon rauhan ja ykseyden palautumisesta oli toteutunut. Hän jatkoi rauhantekijän rooliaan sopimalla vihollistensa kanssa ja huolehtimalla isällisesti myös entisistä Ignatioksen kannattajista.

Yksi raskas koettelemus oli kuitenkin vielä odottamassa Fotiosta. Kun keisari Leo VI (886–912) nousi valtaistuimelle isänsä Basileios I:n kuoltua, hän erotti Fotioksen. Hän näet epäili Fotioksen varoittaneen Basileiosta vallankaappausyrityksestä, jota Leo oli hautonut. Fotios suljettiin vangiksi Armenialaisluostariin, jossa hän joutui olemaan viisi yksinäistä vuotta. Tuona aikana hän kirjoitti ilman lähdekirjoja teoksensa Pyhän Hengen mystagogia, jossa hän kumoaa systemaattisesti Filioque-harhaopin. Tästä teoksesta tuli hänen testamenttinsa kirkolle. Hän siirtyi edesmenneiden pyhien isien ja kirkon opettajien joukkoon helmikuun 6. päivänä 893. Haudalla alkoi pian tapahtua ihmeitä, jotka muuttivat hänen paatuneimpienkin vihollistensa mielen.

Fotiosta on usein pidetty taipumattomana fanaatikkona ja häntä on syytetty kaikesta aikakautensa kirkollisesta epäsovusta ja jakaantumisesta, joka valmisti tietä vuoden 1054 suurelle skismalle. Nykyisin, kun tapahtumia on alettu tutkia ennakkoluulottomasti, tätä nöyrää ja kärsivällistä uskontunnustajaa arvostetaan jo lännenkin kirkon piirissä. Pyhä Fotios on ortodoksisuuden suuria valoja ja evankeliumin hengen luotettava todistaja.