Pyhä Ambrosius Milanolainen

Luomattoman valon loimuava soihtu, pyhä Ambrosius on yksi kaikkien aikojen suurimmista kirkkoisistä ja loisteliaimmista totuuden opettajista. Hänen nimensä viittaa osuvasti kuolemattomuuden ruokaan, sillä kreikkalaisessa mytologiassa ambrosia oli ruokaa, joka teki Olympoksen jumalat kuolemattomiksi.

Ambrosius syntyi vuoden 340 tienoilla vanhaan roomalaiseen ylimyssukuun, joka oli omaksunut kristinuskon jo hyvin varhain. Suvussa oli sekä marttyyreita että korkea-arvoisia valtionhallinnon työntekijöitä. Ambrosiuksen isä oli Gallian prefekti, joka käytännössä toimi nykyisen Britannian, Ranskan, Espanjan ja Pohjois-Marokon alueiden hallitsijana. Ambrosiuksella oli Satyrus-niminen veli sekä kymmenen vuotta vanhempi sisar Marcellina, joka vihkiytyi nunnaksi mutta asui kotonaan. Ambrosiusta ei kastettu pienokaisena, vaan hänen odotettiin menevän kasteelle omasta aloitteestaan. Tämä oli tapana varhaisessa kirkossa, jonka suhtautuminen kasteen jälkeen tehtyihin synteihin oli varsin ankara. Ambrosiuksen lapsuudessa tapahtui kerran, että mehiläisparvi ympäröi hänet lennellen hänen ympärillään ja mehiläisiä kävi hänen suussaankin, kunnes parvi nousi ja katosi taivaalle. Tapahtuma osoittautui profeetalliseksi enteeksi, sillä hänen suustaan alkoi sittemmin vuotaa taivaallista hunajaa.

Isän kuoltua vuonna 354 perhe muutti takaisin Roomaan. Ambrosius omaksui sisareltaan rakkauden neitseelliseen kilvoituselämään, mutta samalla hän opiskeli innokkaasti lakitiedettä ja muita aineita saavuttaen muun muassa loistavan kreikan taidon. Hän osoittautui terävä-älyiseksi ja lahjakkaaksi puhujaksi ja runoilijaksi. Ambrosiuksen toimittua menestyksekkäästi asianajajana keisari Valentinianus I (364–375) nimitti hänet Aemilian ja Ligurian kuvernööriksi, jonka residenssi oli Milanossa. Hän sai prefekti Probukselta profeetalliseksi osoittautuneen ohjeen: ”Hallitse mieluummin piispan kuin tuomarin tavoin.” Ambrosiuksen viisaus ja hyveellisyys saivat ihmiset nopeasti kiintymään häneen ja arvostamaan häntä.

Kirkkoa jakoi tuohon aikaan Areioksen harhaoppi, jonka mukaan Kristus oli vain Jumalan luoma pelastaja eikä samaa olemusta Isän kanssa. Milanon piispa Auxentius oli areiolainen, ja hänen kuollessaan vuonna 373 kaupungissa alettiin riidellä hänen seuraajastaan. Asiasta väiteltiin kaikkialla ja kaduilla oli kahakoita. Kuvernööri Ambrosius pyydettiin paikalle rauhoittamaan tilannetta. Hän puhui rauhallisesti ja viisaasti kehottaen kristittyjä tekemään valintansa rauhan hengessä. Jostain kuului lapsen huuto: ”Ambrosius piispaksi!” Koko seurakunta alkoi huutaa yhteen ääneen: ”Ambrosius piispaksi!” Hämmästynyt Ambrosius perääntyi ja totesi olevansa kastamaton, pelkkä katekumeeni, joka ei tavoitellut kirkollista uraa. Hän vetäytyi palatsiinsa kansan seuratessa häntä samaa lausetta huutaen.

Yöllä Ambrosius pakeni kaupungista, mutta pimeydessä hän eksyi ja aamun sarastaessa hän huomasi olevansa ratsastamassa takaisin kohti Milanoa. Hän alkoi aavistaa Jumalan tahdon, mutta kirjoitti vielä keisarille päästäkseen pälkähästä. Valentinianus, joka ei yleensä puuttunut kirkon asioihin, innostui kuitenkin tukemaan Ambrosiuksen valintaa todeten olevansa erittäin tyytyväinen siihen, että oli valinnut kuvernöörin joka kelpasi piispaksi.

Lopulta Ambrosius alistui Jumalan tahtoon ja otti kasteen 34-vuotiaana. Hän katkoi kaikki maailmalliset siteensä. Henkilökohtaisen omaisuutensa Ambrosius antoi köyhille; maansa ja tiluksensa hän luovutti kirkolle jättäen ainoastaan pienen tulonlähteen sisarelleen. Hänet vihittiin piispaksi kahdeksan päivää myöhemmin, 7.12.374. Sekä ortodoksit että areiolaiset olivat tyytyväisiä: edelliset tiesivät hänen uskovan Nikean tunnustuksen mukaisesti ja jälkimmäisten silmissä hän oli puolueeton, koska oli ollut syrjässä teologisista riidoista.

Ambrosius oli tietoinen puutteistaan teologian tuntemuksessa ja alkoi välittömästi opiskella Raamattua ja kirkkoisien kirjoituksia, eritoten Origeneksen ja Basileios Suuren opetuksia. Hänen opettajanaan oli hänen hyvä ystävänsä, oppinut pappi nimeltä Simplicianus (13.8.). Ambrosiuksen veli Satyrus tuli huolehtimaan hänen käytännön asioistaan.

Piispana Ambrosius alkoi elää erittäin askeettisesti. Hän ei käynyt pidoissa ja söi varsinaisen aterian ainoastaan lauantaisin, sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä. Ennen kaikkea hän omistautui täydellisesti työlleen. Hän toimitti joka päivä pyhän liturgian, päivisin hoiti kirkon asioita ja öisin vetäytyi rukoilemaan ja tutkimaan kirjoituksia. Kuka tahansa seurakuntalainen saattoi tulla tapaamaan piispaa ja keskustelemaan hänen kanssaan, mikä sai kansan rakastamaan ja kunnioittamaan häntä. Hänen luonaan kävi kirkkoon liittymisestä kiinnostuneita, syntejään tunnustavia kristittyjä ja valtion virkamiehiä kysymässä neuvoja asioidenhoitoon. Kun joku tunnusti hänelle syntinsä, piispa syleili häntä ja itki yhdessä hänen kanssaan. Seurakuntalaisten kanssa toimiessaan Ambrosius omaksui mahdollisimman puolueettoman linjan ja noudatti kolmea käytännöllistä periaatetta: hän ei koskaan osallistunut avioliittojärjestelyihin, minkä ansiosta hänen ei myöskään tarvinnut sekaantua omaisuuskiistoihin, hän ei kehottanut ketään palvelemaan armeijassa eikä antanut kenellekään suosituksia hovin virkoihin.

Yksi monista pyhän Ambrosiuksen luokse tulleista oli nuori Augustinus, joka vielä tuohon aikaan oli manikealainen. Augustinus kertoi myöhemmin vierailusta tavalla, joka havainnollistaa Ambrosiuksen uutteraa työtahtia. Piispan ympärillä parveili niin paljon kyselijöitä ja hänellä oli niin paljon asioita hoidettavanaan, että Augustinus ei saanut suunvuoroa ja lähti lopulta huoneesta omia aikojaan sanomatta mitään. Kun hän jonkin ajan kuluttua palasi takaisin, kiireinen piispa ei ollut edes huomannut hänen välillä poistuneen. Ambrosiuksen opetuspuheet vaikuttivat Augustinukseen niin voimakkaasti, että tämä kääntyi kristityksi: ”Hän oli yksi niistä, jotka puhuvat totuutta ja puhuvat sen hyvin ja terävästi, kauniilla ja voimakkaalla ilmaisulla.”

Ambrosius ei kirjoittanut saarnojaan vaan puhui kaiken suoraan sydämestään. Hänen oppilaansa tekivät puheista muistiinpanoja, joiden pohjalta hän laati opetuspuheidensa kirjallisen version. Lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Erityisen merkittävää on, että hän välitti kreikkalaisten isien ajatuksia latinankieliselle kristikunnalle. Hän laati useita loisteliaita hymnejä, joita alettiin veisata kirkossa antifonisesti kahdella kuorolla. Nämä olivat vuosisatojen ajan latinankielisen jumalanpalveluselämän kauneimpia osia.

Ambrosius käsitteli usein opetuksissaan täydellisen Jumalalle omistautumisen ja neitseellisen kilvoituselämän autuutta. Sisarensa pyynnöstä hän kokosi tätä aihetta koskevat opetuksensa teokseksi De Virginibus, joka muodostui erittäin suosituksi. Ambrosius vihki neitseelliseen elämään niin monia naisia, että useat äidit alkoivat jo estää tyttäriään menemästä kirkkoon silloin kun Ambrosius oli saarnaamassa. Häntä syytettiin jo koko valtakunnan horjuttamisesta ja väkiluvun laskemisesta. Ambrosius vastasi, että ihmissukua ei tuhoa neitsyys vaan sotiminen. Hän arvioi myös, että siveyden arvostaminen johtaisi itse asiassa väkiluvun kasvuun.

Vähitellen Ambrosius alkoi puheissaan ja kirjoituksissaan yhä voimakkaammin puolustaa ortodoksis-katolista uskoa asettuen areiolaisuutta vastaan. Tämä luonnollisesti sai areiolaiset pettymään häneen. Ambrosiuksen taistelu osoittautui menestyksekkääksi. Saavutettuaan Länsi-Rooman keisarin Gratianuksen (375–383) luottamuksen Ambrosius saattoi kesällä 378 kutsua koolle Sirmiumin kirkolliskokouksen, jossa areiolaisuus kiellettiin lailla.

Itä-Rooman keisariksi nousi vuonna 379 hurskas ortodoksi Teodosios, joka kunnioitti Ambrosiusta suuresti. Uusi keisari kutsui toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 381. Näin ortodoksinen usko vahvistettiin virallisesti. Länsi-Rooman keisari muutti samana vuonna Milanoon, ja Milanon piispanistuimen merkitys alkoi kasvaa. Ambrosiuksella oli käytännössä Italian, Pannonian (Unkari), Daakian ja Makedonian hiippakuntien asioiden ylin päätäntävalta. Samana vuonna kutsuttiin vielä koolle Pohjois-Italian Aquileiaan kirkolliskokous, jonka päätökset pysäyttivät areiolaisuuden etenemisen lännessä.

Kun Ambrosius ryhtyi kokoamaan varoja goottien ottamien sotavankien vapaaksi lunastamista varten, hän antoi kirkon pyhiä astioita sulatettaviksi. Areiolaiset syyttivät piispaa pyhäinhäväistyksestä, mutta hän vastasi, että on tärkeämpää pelastaa ihmissieluja kuin kultaa. ”Jos kirkolla on kultaa, se on tarkoitettu käytettäväksi tarpeessa eikä säilöttäväksi.”

Ystävyys ja yhteistyö valtaapitävien kanssa ei kuitenkaan saanut Ambrosiusta alistamaan kirkkoa maalliselle vallalle. Hän tiesi sisimmässään, että tuulen suunta voisi vaihtua. Vuonna 386 astuikin voimaan uusi areiolaisia suosinut laki, jonka taustalla oli keisari Valentinianus II:n (375–392) areiolainen äiti. Kaikkia kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla olemaan vastustamatta areiolaisia, mikäli nämä tahtoisivat ottaa kirkkoja omaan käyttöönsä. Pian keisarin edustajat vaativat Ambrosiusta luovuttamaan kirkkoja areiolaisille, mutta tämä kieltäytyi antamasta ensimmäistäkään: ”Piispa ei anna pois Jumalan temppeleitä.” Pyhä Ambrosius ja joukko uskovia, jotka olivat valmiita kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, lukitsivat itsensä kirkkoon palmusunnuntaina ja pysyivät siellä suureen torstaihin saakka. Psalmeja ja Ambrosiuksen laatimia hymnejä veisaten he pysyivät lujana sotilaiden piirittäessä kirkkoa. Lopulta kaikki päättyi rauhallisesti. Ambrosius totesi painavasti, että ”keisari on kirkossa, ei sen yläpuolella”.

380-luvulla tapahtui, että Tessalonikan maaherra surmattiin mellakassa, ja keisari Teodosios rankaisi kaupunkia verilöylyllä, jossa sai surmansa yli 7 000 asukasta. Kun Teodosios myöhemmin vieraili Milanossa ja tahtoi osallistua jumalanpalvelukseen, pyhä piispa kielsi keisaria astumasta kirkkoon ja julisti erottaneensa hänet ehtoollisyhteydestä kahdeksaksi kuukaudeksi. Keisari vetäytyi synkeänä palatsiin, mutta hyväksyi kirkon rangaistuksen ja alistui lopulta nöyrästi julkiseen katumukseen. Joulupäivänä hän tuli uudelleen Milanon katedraaliin, lankesi Ambrosiuksen jalkoihin ja pyysi liikuttuneena päästä osalliseksi pyhistä salaisuuksista. Keisari sai piispalta anteeksiannon. Kun ehtoollisen jakamisen hetki koitti, keisari meni alttariin papiston kanssa, kuten Konstantinopolissa oli tapana. Tämän nähdessään Ambrosius nöyryytti keisaria vielä kerran sanoen hänelle kaikkien kuullen: ”Mene ulos täältä ja pysy paikallasi maallikkojen joukossa, sillä purppuraviitta ei tee kenestäkään pappeja, ainoastaan keisareita.” Teodosios siirtyi alttarin ulkopuolelle sanomatta sanaakaan, niin suuresti hän kunnioitti Ambrosiusta. Konstantinopoliin palattuaankaan hän ei enää koskaan uskaltanut astua alttariin ehtoolliselle osallistuessaan.

Keisari Teodosios kuoli Milanossa tammikuussa 395. Ambrosius oli hänen kuolinvuoteensa vieressä ja piti ikimuistoisen puheen keisarillisen ystävänsä ja oppilaansa hautajaisissa. ”Minä rakastin häntä, ja olen varma että Herra kuulee rukouksen, jonka lähetin ylöspäin hänen hurskaan sielunsa puolesta.” Keisarin valta ja omaisuus eivät tehneet vaikutusta Ambrosiukseen, mutta hänen katumuksellinen mielenlaatunsa jäi piispan mieleen lähtemättömästi.

Kaksi vuotta myöhemmin pyhä Ambrosius sairastui itse vakavasti. Yksi hänen viimeisistä kirjoituksistaan käsitteli kuoleman hyvyyttä. Vuoteenomana olleen piispan luokse lähetettiin arvovaltainen delegaatio, joka pyysi häntä rukoilemaan Jumalalta lisää elinpäiviä, sillä hänen kuolemansa pelättiin johtavan koko maan hajoamiseen. Ambrosius vastasi, ettei pelkää kuolemaa, ”sillä meillä on hyvä Herra”. Viimeiset tuntinsa pyhä Ambrosius vietti kädet ojennettuna sivuille kuin Herra ristillä ollessaan, ja hänen huulensa liikkuivat rukouksessa. Vercellin piispa Honoratus tuli antamaan hänelle ehtoollisen, minkä jälkeen pyhä Ambrosius hengähti viimeisen kerran. Hän nukkui pois Kristuksen rauhassa suurena perjantaina 4.4.397 paimennettuaan Herran laumaa tunnollisesti 23 vuoden ajan.

Oman toiveensa mukaisesti pyhä Ambrosius sai leposijansa kahden marttyyrin viereltä omassa rakkaassa katedraalissaan Milanossa. Paikalle rakennettiin 400 vuoden kuluttua uusi kirkko, ja kallisarvoiset reliikit siirrettiin sarkofagiin alttarin alle vuonna 835. Reliikit ovat Milanon katedraalissa edelleen. Pyhän Ambrosiuksen muistopäiväksi vakiintui hänen ikimuistoisen piispaksivihkimyksensä vuosipäivä. Roomalaiskatolinen kirkko kunnioittaa häntä yhtenä neljästä suuresta kirkon opettajasta yhdessä Augustinuksen, Hieronymuksen ja Gregorius Suuren rinnalla.