Pyhä Aleksi, Moskovan metropoliitta

Pyhä Aleksi syntyi aikana, jolloin Venäjä oli tataarien vallan alla. Hänen vanhempansa olivat Tšernigovin ruhtinaskunnan kuuluisaa pajarisukua. He pakenivat tataarien hyökkäyksiä Moskovaan, jossa heille vuoden 1300 tienoilla syntyi poika Elefteri, tuleva esipaimen Aleksi. Kun poika kerran kaksitoistavuotiaana oli virittämässä linnunpyydysverkkoja, hän huomaamatta torkahti ja kuuli äkkiä äänen sanovan: ”Aleksi, miksi näet turhaan vaivaa? Sinä tulet pyydystämään ihmisiä.” Uusi nimi kummastutti poikaa eikä hän käsittänyt, mitä sanat tarkoittivat, mutta siitä lähtien into hengellisten kirjojen lukemiseen ja rukoukseen kasvoi hänessä vuosi vuodelta, kunnes hänen sydämessään syttyi palava halu mennä luostariin ja omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle. Vuonna 1320 hän toteutti toiveensa menemällä moskovalaiseen Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostariin, jossa hänet vihittiin heti munkiksi.

Aleksi kilvoitteli luostarissa kaksikymmentä vuotta näännyttäen itseään paastolla ja valvomisella, rukouksilla ja kyynelillä, tutkien pyhiä kirjoituksia ja edistyen hengellisessä elämässä. Ohjaajana hänellä oli hengelliseen elämään perehtynyt vanhus Geronti ja hengellisenä veljenä pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) veli Stefan, joka tuli kilvoittelemaan samaan luostariin. Kreikkalaissyntyinen metropoliitta Teognostos (14.3.) rakasti Stefania, Gerontia ja Aleksia ja kutsui heidät aika ajoin luokseen hengellisiin keskusteluihin. Myöhemmin hän nimitti Stefanin luostarin igumeniksi. Aleksille hän uskoi kirkollisten tuomioistuinten johtamisen, sillä hän arvosti suuresti hänen hyveellisyyttään ja lahjakkuuttaan. Aleksi hoiti uutta tehtävää kaksitoista vuotta opetellen samalla kreikkaa ja oppien tuntemaan ihmisluontoa ja sen heikkouksia. Tuohon aikaan kirkollisissa tuomioistuimissa ratkottiin papiston johdolla kaikenlaisia riita-asioita. Suuriruhtinas ja pajarit kunnioittivat Aleksia ja arvostivat hänen viisaita neuvojaan, eikä ainoastaan hengellisissä vaan myös maallisissa asioissa.

Vuonna 1352 (tai 1350) metropoliitta Teognostos vihki Aleksin Vladimirin piispaksi. Yhdessä suuriruhtinas Johannes (Iivana) II:n (1326–1359) kanssa metropoliitta päätti, että Aleksista oli tuleva hänen seuraajansa, ja ilmoitti Konstantinopolin patriarkalle, ettei Venäjän metropoliitaksi saisi nimittää ketään muuta. Teognostoksen kuoltua Aleksi matkusti nimittämistä varten Konstantinopoliin, jossa hän vietti noin vuoden. Patriarkka Filotheoksen antamassa nimityskirjassa vuodelta 1354 todetaan, että ei-kreikkalaisena Aleksi nimitetään metropoliitaksi poikkeuksellisesti suuren hyveellisyytensä ja hengellisyytensä tähden.

Venäjää repivät tuohon aikaan monet sisäiset riidat. Kiovan metropoliittakuntaa hallitsivat idässä venäläiset, lännessä puolalaiset ja liettualaiset ruhtinaat. Läntisten alueiden ortodoksiset ruhtinaat halusivat oman metropoliitan. Ruhtinas Olgerdin tukemana Aleksille ilmestyi kilpailija Roman, joka sai Konstantinopolin uudelta patriarkalta Kallistokselta nimityksen Liettuan metropoliitaksi. Kahden metropoliitan nimitys aiheutti kansassa hämmennystä, ja Aleksi joutui matkustamaan uudelleen Konstantinopoliin. Siellä patriarkka Kallistos vahvisti hänen asemansa Venäjän johtavana piispana, jonka alaisuuteen kuului Moskovan ohella Kiovan hiippakunta.

Paluumatkalla Konstantinopolista merellä nousi kova myrsky ja laivaa uhkasi haaksirikko. Aleksi rukoili hartaasti luvaten rakennuttaa kirkon sen pyhän kunniaksi, jonka muistopäivänä laiva pääsisi satamaan. Herra kuuli rukouksen: myrsky tyyntyi ja laiva rantautui elokuun 16. päivänä, jolloin vietettiin Kristuksen käsittätehdyn ikonin juhlaa. Näin Aleksi jäi velkaa itselleen Vapahtajalle.

Moskovassa Aleksi otettiin vastaan iloiten, ja hän alkoi johtaa kirkkoa väsymättömällä innolla. Muutamat hiippakunnat olivat menettäneet esipaimenensa ruttoepidemiassa. Aleksi vihki heidän tilalleen uusia piispoja. Hän perusti yhteiselämäluostareita pitäen esikuvana pyhittäjä Sergein perustamaa Pyhän Kolminaisuuden luostaria sekä sovitteli ruhtinaiden välisiä sisällissotia ja hoiti suhteita tataarikaaneihin.

Kaanin vaimo Taidula sairastui vaikeasti ja sokeutui. Kun mitkään hoidot eivät auttaneet, hän päätti pyytää apua Aleksilta, jonka oli kuullut olevan pyhä mies. Kaanin lähettiläs toi Aleksille kehotuksen lähteä Kultaiseen Ordaan¹, muussa tapauksessa kaani joukkoineen hyökkäisi Venäjälle. Pakon edessä Aleksi suostui kutsuun, vaikka tunsi, että tehtävä ylitti hänen voimansa. Nöyrästi Jumalaan turvautuen hän totesi: ”Uskon, ettei Hän, joka antoi sokealle näön, ylenkatso uskon rukousta.” Ennen matkalle lähtöä vuonna 1357 katedraalissa toimitettiin rukouspalvelukset Jumalanäidin ikonin ja pyhän metropoliitta Pietarin (21.12.) reliikkien edessä. Palveluksen aikana tuohus syttyi itsestään palamaan pyhän Pietarin haudalla, mikä vahvisti Aleksin uskoa. Ordaan saavuttuaan hän toimitti taas rukouspalveluksen ja vihmoi Taidulan pyhitetyllä vedellä, jolloin tämä sai näkönsä. Kiitollinen kaani lahjoitti Aleksille sormuksen ja päästi hänet palaamaan Moskovaan.

Pian kaanin poika Berdibek nousi isäänsä vastaan. Surmattuaan kaanin ja veljensä hän anasti vallan ja alkoi periä Venäjän ruhtinailta suuria veroja sekä vaati heitä tulemaan Ordaan. Aleksia pyydettiin välittäjäksi. Hän matkusti uudelleen Ordaan lepyttämään kaania. Perillä hän sai kestää monenlaista ahdinkoa, mutta Jumalan avulla hän voitti kaanin suosion, niin että tämä suostui vahvistamaan Venäjän entiset oikeudet. Asioiden suotuisaan käänteeseen vaikutti myös Taidula, joka ei ollut unohtanut hyväntekijäänsä.

Tammikuussa 1359 Aleksi matkusti Kiovaan varmistuakseen Etelä-Venäjän ruhtinaiden tuesta Moskovalle smolenskilaisten ja liettualaisten ruhtinaiden sotaretkien aikana. Ruhtinas Olgerd sai hänet vangiksi ja uhkasi jo hänen henkeäänkin, mutta Aleksi pääsi pakenemaan ja palasi Moskovaan. Moskovan suuriruhtinas Johannes II oli kuollut hänen poissa ollessaan, ja metropoliitta Aleksi otti holhoukseensa alaikäisen ruhtinas Dimitrin, joka tultiin myöhemmin tuntemaan Dimitri Donskoina (19.5.). Muutaman vuoden ajan Aleksi oli Venäjän niin maallinen kuin hengellinenkin johtaja. Kirkkaan älynsä ja oppineisuutensa, luonteenlujuutensa ja hurskautensa ansiosta hän sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hän sovitteli ruhtinaiden välisiä kiistoja vahvistaen samalla Moskovan suuriruhtinaan valtaa. Juuri pyhän Aleksin, pyhittäjä Sergei Radonežilaisen ja Dimitri Donskoin yhteiset ponnistelut yhdistivät Venäjän ruhtinaat Moskovan ympärille, mikä puolestaan loi perustan tataarien kukistamiselle Kulikovon taistelussa vuonna 1380.

Pyhä Aleksi rakennutti useita luostareita, muun muassa Kristuksen käsittätehdyn ikonin luostarin aikanaan Mustallamerellä myrskyssä tekemänsä lupauksen mukaan. Hän pyysi pyhittäjä Sergeiltä tämän oppilaan Andronikin (13.6.) uuden luostarin johtajaksi. Luostari tunnetaan nykyään ensimmäisen igumeninsa mukaan Andronikin luostarina. Vuonna 1362 Aleksi perusti Serpuhovin lähelle Neitsyt Marian temppeliinkäymisen luostarin, jonka johtajaksi hän nimitti oppilaansa Varlaamin (5.5.), ja vuonna 1365 Moskovan Kremliin Ylienkeli Mikaelin ihmeelle pyhitetyn luostarin, joka tunnetaan paremmin venäläisellä nimellä Tšudovin luostari. Sinne pyhä Aleksi itsekin vetäytyi mielellään harjoittamaan paasto- ja rukouskilvoituksia.

Aleksi vieraili usein pyhittäjä Sergein luona keskustelemassa kirkkoa koskevista asioista. Vanhuksen viisaat neuvot ja pyhä enkelimäinen elämä saivat metropoliitan suunnittelemaan hänestä itselleen seuraajaa. Tuntiessaan elämänvoimansa vähenevän hän kutsuikin pyhittäjä Sergein luokseen Moskovaan. Keskustellessaan hänen kanssaan hän käski odottamatta tuoda kallisarvoisen jalokiviristin ja ripusti sen omin käsin pyhittäjä Sergein kaulaan merkiksi tulevasta piispuudesta. Odottamaton ehdotus sai nöyrän Sergein hämmennyksiin. Murheellisin mielin hän kieltäytyi tarjotusta kunniasta eikä taipunut metropoliitan suostutteluihin. Lopulta tämä ymmärsi, että painostus vain saisi pyhittäjän jättämään luostarinsa ja vetäytymään tiettömään erämaahan, ja katsoi parhaaksi muuttaa keskustelun aihetta. Lohdutettuaan Sergeitä hän päästi tämän palaamaan rauhassa luostariinsa.

Pyhä Aleksi eli 78-vuotiaaksi ja oli metropoliittana 24 vuotta. Tuona aikana hän vihki Venäjän kirkkoon 21 uutta piispaa. Häneltä jäi jälkeen hänen omakätisesti kopioimansa evankeliumikirja, jota säilytettiin aarteena Tšudovin luostarissa. Konstantinopolissa ollessaan hän oli tutkinut kreikkalaisia evankeliumitekstejä, tehnyt niiden pohjalta korjauksia slaavilaiseen käännökseen ja jäljentänyt omakätisesti slaavinkielisen tekstin. Lisäksi häneltä on säilynyt Nižni Novgorodin kristityille osoitettu paimenkirje, jossa hän muun muassa kirjoittaa: ”Vallitkoon kristittyjen kesken rauha, rakkaus ja totuus, ei vain sanoissa ja kielellä vaan myös puhtaassa sydämessä ja suorassa sielussa.”

Pyhä Aleksi päätti maallisen vaelluksensa 12. helmikuuta 1378. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Tšudovin luostariin. Viidenkymmenen vuoden kuluttua puisen Ylienkeli Mikaelin kirkon holvi luhistui ja sen tilalle päätettiin rakentaa uusi kivikirkko. Perustuksia kaivettaessa toukokuun 20. päivänä 1431 pyhän Aleksin pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina. Siitä lähtien kirkko on kunnioittanut häntä pyhien joukossa.

Tšudovin luostarikompleksi Kremlissä tuhottiin neuvostovallan aikana vuonna 1929 ja pyhän Aleksin reliikit siirrettiin museoon. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947 ne palautettiin Venäjän kirkolle patriarkka Aleksi I:n (1945–1970) pyynnöstä ja sijoitettiin Teofanian katedraaliin, jossa ne ovat tänäkin päivänä.

Kirkko viettää pyhän Aleksin, Moskovan metropoliitan, muistoa kahdesti vuodessa, helmikuun 12. päivänä hänen kuolemansa ja toukokuun 20. päivänä pyhäinjäännösten löytymisen johdosta.