Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen vaikutti 600-luvulla. Hän oli pappismunkki ja igumeni eräässä Libyan erämaan luostarissa. Pyhä Maksimos Tunnustaja (21.1.) tutustui häneen Karthagossa oleskellessaan, ja heidän välilleen syntyi syvä hengellinen ystävyys. Pyhä Maksimos kunnioitti suuresti Thalassiosta, jota hän eräässä kirjeessään kutsuu ”esimiehekseen”. Myöhemmin Thalassios lähetti hänelle kysymyksiä vaikeista raamatunkohdista, mikä antoi pyhälle Maksimokselle aiheen kirjoittaa teoksensa ”Raamatun vaikeaselkoisista kohdista”, jonka hän omisti Thalassiokselle.

Thalassios itse omaksui pyhän Maksimoksen terminologian ja hengellisen perusvireen. Hän kirjoitti hengelliselle veljelleen pappi Paavalille omistamansa teoksen ”Neljäsataa mietelmää rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä”, joka sisältyy Filokalia-kokoelmaan.[1] Lyhyin lausein ja ilman erityistä järjestystä hän kuvaa siinä sielun matkan himojen orjuudesta täydellisyyteen. Thalassios kirjoittaa esimerkiksi, että ”vastoinkäymisten kestäminen heikentää pahuuden valtaa, mutta vasta pettämätön kärsivällisyys tuhoaa sen täysin.” Ja: ”Maailmasta luopumisen ensimmäinen aste on aineellisten asioiden hylkääminen, toinen himoista luopuminen ja kolmas tietämättömyyden voittaminen.” (s. 232) ”Mieli, jota elähdyttää lähimmäisenrakkaus, ajattelee aina hyvää toisista. Mutta kun pahuuden voimat valtaavat mielen, se ajattelee toisista pelkkää pahaa.” Pyhittäjä Thalassios kuoli vuoden 660 tienoilla.

Pyhä marttyyripiispa Patrikios ja hänen kanssaan kärsineet pyhät pappismarttyyrit Akakios, Menander ja Polyenos kuolivat marttyyreina Bitynian Prusassa (nykyinen Bursa Turkissa) vuoden 300 tienoilla. Patrikios oli Prusan piispa, joka puhui kuvernööri Juliukselle avoimesti epäjumalien palvonnan mielettömyydestä. Julius antoi pidättää hänet ja kiduttaa häntä monin tavoin saadakseen hänet kieltämään Kristuksen, mutta Patrikios pysyi lujana uskossaan.

Prusan lähellä oli kuuluisia kuumia vesilähteitä, joiden lähellä oli lääkintätaidon ja terveyden jumalien Asklepioksen ja Hygeian temppeli. Kun Julius kävi lähteillä, hän uhrasi näille epäjumalille ja tunsi virkistyneensä. Hän halusi säilyttää heidän suosionsa ja päätti haetuttaa piispa Patrikioksen uhraamaan Asklepiokselle ja Hygeialle. Julius yritti saada piispan vakuuttuneeksi siitä, että lähteiden parantava vaikutus oli näiden jumalien ansiota. Piispa myönsi lähteiden kivennäisveden parantavan vaikutuksen, mutta totesi, etteivät lähteitä olleet luoneet väärät jumalat vaan Jeesus Kristus, joka on luonut myös tulen ja veden. Hän piti Juliukselle pitkän saarnan. Julius sanoi: ”Jos minä annan heittää sinut näiden lähteiden kuumaan veteen rangaistuksena sinun osoittamastasi halveksunnasta meidän jumaliamme kohtaan, luuletko sinä, että sinun Kristuksesi, joka muka on luonut nämä lähteet, pelastaa sinun henkesi?” Patrikios vastasi: ”Minun Jumalani pystyy pelastamaan minut kuumasta vedestä ja sinun käsistäsi, mutta jos Hän ei tee sitä, en sittenkään palvele sinun jumaliasi, jotka eivät ole Jumala. Jumalan tahto tapahtukoon. Mutta vavistus vallatkoon jumalattomat tuhoavan tulen edessä, joka polttaa sekä epäjumalat että heidän palvelijansa.”

Julius suuttui ja määräsi, että Patrikios heitetään kuumaan veteen. Piispa rukoili: ”Herra Jeesus Kristus, auta palvelijaasi!” Silloin kiehuva vesi läikkyi sotilaiden päälle ja poltti heitä pahoin, kun taas Patrikios säilyi vahingoittumattomana ja uiskenteli vedessä kuin lammessa. Kuvernööri käski nostaa hänet vedestä ja mestata hänet.

Pyhä marttyyripiispa Patrikios kohotti kätensä taivasta kohden viimeiseen rukoukseen ja kiitti Jumalaa, joka oli luonut kuumat lähteet hurskaiden pelastukseksi ja parannukseksi ja jumalattomien rangaistukseksi. Sanottuaan ”Aamen” hän polvistui. Hänen kaulansa katkaistiin ja hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Paikalla olleet kristityt onnistuivat ottamaan hänen jäännöksensä talteen ja hautasivat ne. Samalla kertaa mestattiin kolme muuta pyhää uskontunnustajaa, papit Akakios, Menander ja Polyenos. Kaikki neljä olivat jo kuolleet tälle maailmalle ankaran askeesin kautta.

Pyhä marttyyri Akoluthos Hermopolislainen syntyi Niilin varrella Ylä-Egyptin Hermopoliksessa ja eli keisari Maximianuksen hallituskaudella (286–305), jolloin kristittyjä vainottiin. Kun Akoluthos oli avoimesti tunnustanut uskonsa Kristukseen, hänet vietiin roomalaisen kuvernöörin Arianuksen eteen. Kun imartelu ei tehonnut häneen eivätkä uhkaukset pelottaneet häntä, pakanat rankaisivat häntä sitomalla ensin painavan kiven hänen kaulaansa ja heittämällä hänet seuraavana päivänä liekkeihin. Pyhä marttyyri Akoluthos Hermopolislainen poltettiin elävältä ja näin hän saavutti marttyyrien kruunun.

Pyhä Dunstan syntyi 900-luvun alkupuolella Baltonsboroughssa Glastonburyn lähellä. Hänen äitinsä, hurskas Cynethrith, sai ihmeellisellä tavalla ilmoituksen siitä, että hänen poikansa oli kutsuttu suureen kunniaan. Glastonburyn munkkien opissa Dunstan osoittautui lahjakkaaksi, innokkaaksi ja hurskaaksi. Hänet vihittiin pappeuden alemmalle asteelle, diakoniksi, ja hän ryhtyi palvelemaan setänsä, Canterburyn arkkipiispan, hiippakunnassa ja kuninkaan hovissa. Kateelliset alkoivat kuitenkin panetella häntä ja saivat hänet pian karkotettua. Kun Dunstan oli lähdössä, he vieläpä työnsivät hänet viemärisammioon, joka oli täynnä virtsaa ja ulostetta.

Tämän jälkeen Dunstan sai ihosairauden, jota hän luuli spitaaliksi, ja tästä säikähtyneenä hän suostui vastaanottamaan pappisvihkimyksen. Hän alkoi kilvoitella erakkomunkkina Glastonburyssa, jossa hän rakensi itselleen pienen keljan vanhan kirkon viereen. Siellä Dunstan rukoili, tutki kirjoituksia ja teki käsitöitä. Hän valmisti metallista kelloja ja astioita sekä kopioi ja koristeli kirjoja. Musiikillisesti lahjakkaana hän tapasi myös soittaa harppua.

Kun tieto Dunstanin pyhästä elämästä levisi, kuningas Edmund I kutsui hänet neuvonantajakseen, mutta hovimiesten panettelut saivat hänet jälleen jättämään hovin. Kuningas nimitti Dunstanin kuitenkin Glastonburyn luostarin johtajaksi. Dunstan antautui tehtävään täydellä innolla: hän rakennutti luostarin ja sen pyhälle Pietarille omistetun kirkon uudelleen ja perusti luostariin koulun. Luostarissa noudatettiin pyhän Benedictuksen luostarisääntöä. Tästä alkoi käänteentekevä luostarilaitoksen elpyminen Englannissa.

Parin vuoden kuluttua seuraava kuningas Eadred nimitti Dunstanin tärkeimmäksi neuvonantajakseen. Tässä tehtävässä Dunstan vakautti kruunun auktoriteetin, poisti pakanuuden viimeiset jäänteet, rakensi tuhoutuneita kirkkoja uudelleen ja valvoi kirkon asioissa pyhien kanonien noudattamista. Eadredin kuoltua vuonna 955 kuninkaaksi tuli vain 16-vuotias Edwy, joka oli kuriton ja vastusti uudistuksia. Kun Dunstan moitti häntä hänen siveettömästä elämästään, kuningas erotti Dunstanin, joka joutui lyhyeksi aikaa maanpakoon Flanderiin, nykyisen Belgian tienoille. Siellä Dunstan ensimmäisen kerran sai tutustua mannermaiseen luostarielämään ja näki benediktiinien kilvoituselämää parhaimmillaan.

Englannissa puhkesi levottomuuksia, joissa kuningaskunnan pohjois- ja itäosa irrottautui vuonna 957 Edwyn mielivallasta ja otti kuninkaakseen tämän veljen Edgarin. Tämä antoi heti vihkiä Dunstanin Worchesterin piispaksi ja seuraavana vuonna sen lisäksi myös Lontoon piispaksi. Lopulta vuonna 959 Edwy kuoli ja kuningaskunta yhdistyi, jolloin Dunstanista tuli Canterburyn arkkipiispa ja koko Englannin kuningaskunnan kirkollinen johtaja. Hän kävi Roomassa, jossa paavi Johannes XII antoi hänelle siunauksensa ja palliumin eli epitrakiilin, joka toimi paavin siunauksen symbolina.

Dunstan nimitti päteviä henkilöitä hiippakuntien ja luostarien johtoon, kunnostutti lukuisia luostareita ja järjesti lähetystyötä Skandinaviaan. Hän ojensi määrätietoisesti niitä pappeja, jotka olivat turmeltuneet ja elivät vastoin munkkilupauksiaan.

Tehokkaan kirkollisen toimintansa ohella pyhä Dunstan jäljensi käsikirjoituksia ja järjesti tukea taiteilijoille ja käsityöläisille. Näin hänet tultiin tuntemaan kulta-, hopea- ja koruseppien sekä muusikoiden suojelijana jo eläessään. Vuonna 973 hän kruunasi Edgarin juhlallisesti koko Englannin kuninkaaksi. Edgarin kuoltua kaksi vuotta myöhemmin kuninkaaksi tuli Edward. Kun tämä kuoli salaliiton uhrina vuonna 979, Dunstan vetäytyi Canterburyyn ja poistui sieltä vain harvoin. Hän vietti viimeiset elinvuotensa rukouksessa, auttoi perustamaan kouluja ja luostareita ja opetti itse katedraalikoulussa, työskenteli kirkonkellovalimossa ja jäljensi käsikirjoituksia.

Pyhä Dunstan sai etukäteen enkeliltä ilmoituksen lähestyvästä kuolemastaan ja antoi sielunsa Jumalan käsiin 19.5.988. Hänen kunnioituksensa levisi nopeasti kansan keskuudessa, ja Winchesterin synodi kanonisoi hänet jo vuonna 1029. Hänen hautakammiostaan Canterburyssa tuli kansallinen pyhiinvaelluspaikka, kunnes se tuhoutui vuonna 1508. Yksikään anglosaksinen pyhä ei liene ollut aikansa kirkollisessa ja poliittisessa elämässä yhtä vaikutusvaltainen kuin pyhä Dunstan omana aikanaan.

Vuonna 1228 kaksi athoslaista munkkia Johannes ja Konon saapuivat Kyprokselle, joka oli tuolloin roomalaiskatolisten temppeliherrojen ritarikunnan hallussa. Vietettyään jonkin aikaa Makhairan ja Krysostomoksen kuuluisissa luostareissa he asettuivat Kantaran Jumalanäidin hylättyyn luostariin. Heidän hyvyytensä ja askeettiset kilvoituksensa tulivat pian tunnetuiksi. Kyproslaiset, jotka tunsivat ortodoksisen uskonsa olevan uhattuna, kiiruhtivat heidän luokseen sankoin joukoin saamaan uskonvahvistusta. Latinalainen Lefkosian arkkipiispa Eustorgius sen sijaan alkoi pelätä, että munkit tekisivät tyhjäksi hänen suunnitelmansa käännyttää kyproslaiset roomalaiskatolisuuteen, ja lähetti luostariin kaksi läheistä miestään, joiden tehtävänä oli panna munkit kuriin.

Ensimmäiseksi piispan lähettiläs yritti vakuuttaa munkit siitä, että ehtoollinen on toimitettava happamattomalla leivällä. Silloin Johannes ehdotti, että kumpikin osapuoli toimittaisi liturgian omalla tavallaan, jonka jälkeen he molemmat astuisivat kuumaan polttouuniin kokeilemaan, kumpi säilyy palamatta. Latinalaiset kieltäytyivät ehdotuksesta ja poistuivat luostarista.

Munkit viettivät seuraavan yön kiitosrukouksissa, ja aamulla he lähtivät Lefkosiaan. Matkalla ihmisiä kiiruhti joukoittain heidän luokseen saamaan heidän siunauksensa. Eustorgius oli saanut varoituksen munkkien saapumisesta. Hän kutsui heidät heti loisteliaaseen piispanhoviinsa. Johannes, Konon ja heidän seuralaisensa tekivät latinalaisten väitteet tyhjiksi pyhien isien lausumilla. Raivostunut arkkipiispa, joka ei pystynyt vastaamaan heille, käski ruoskia heidät ja heittää vankilaan.

Kolme vuotta munkkien joukko kesti kärsivällisesti ja Jumalaan luottaen julmaa vankeutta pimeässä, kosteassa ja löyhkäävässä tyrmässä. He saivat syödäkseen homehtunutta leipää, vartijat pilkkasivat heitä jatkuvasti ja heitä kidutettiin usein. Tästä huolimatta arkkipiispan lähettilään ehdotukset eivät horjuttaneet heidän vakaumustaan. Kun heidät toisen vankilavuoden alussa vietiin uudelleen arkkipiispan eteen, he vastasivat hänen ehdotuksiinsa vielä entistäkin urheammin. Sen jälkeen heidät annettiin pyövelien käsiin. Teognostos oli heistä ensimmäinen, joka sai marttyyrin kruunun, minkä jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin.

Munkkien kolmantena vankeusvuonna (1231) heidät kutsuttiin Eustorgiuksen avustajan inkvisiittori Andreaksen eteen. Tälle oli annettu ohjeet tehdä loppu kapinoivista munkeista. He vastasivat hänelle yhteen ääneen, että olivat ylpeitä voidessaan henkensä uhalla tunnustaa ortodoksista uskoa, jota profeetat olivat julistaneet, apostolit saarnanneet ja jonka isät ja kirkolliskokoukset olivat määritelleet. Kolmen päivän kuluttua heidät kutsuttiin jälleen paikalle. Läsnä oli myös Kyproksen latinalainen kuningas Erik I (1218–1254), joka antoi Andreakselle luvan kurittaa heitä niin kuin tahtoi. Teloittajat sitoivat heidät jaloista kolmen hevosen perään. Ne ajettiin laukkaamaan pitkin kaupungin teitä vankien raahautuessa jäljessä. Tarkoitus oli saada kaupungin ortodoksikristityt kauhun valtaan.

Lopulta munkkien puolikuolleet ruumiit irrotettiin hevosista ja heitettiin jo valmiina olevan rovion päälle. Kun isä Johannes seisoi rukoillen liekkien keskellä, yksi läsnäolijoista löi häntä ryhmysauvalla päähän. Kaatuessaan pyhä sammutti tulen. Silloin teloittajat sytyttivät toisen rovion, johon he heittivät sikin sokin pyhien ja eläinten ruumiita. Kun tuli oli palanut, he hajottivat tuhkan. Myöhemmin inkvisiittori Andreas, josta oli tullut Avilan piispa Espanjassa, paloi itse kuoliaaksi nukahdettuaan takkansa äärelle.

Pyhä Dimitri oli Moskovan suuriruhtinas Johanneksen (Iivana II, 1326−1359) poika. Hän syntyi vuonna 1350. Hän sai hurskaan kasvatuksen ja oppi nuoresta pitäen rakastamaan Jumalaa. Pyhä metropoliitta Aleksi (12.2.) oli suuriruhtinas Johanneksen ystävä ja neuvonantaja ja hänellä oli suuri vaikutus myös nuoreen Dimitriin.

Suuriruhtinas kuoli Dimitrin ollessa vasta yhdeksänvuotias. Metropoliitta Aleksista tuli muutamaksi vuodeksi paitsi Venäjän hengellinen myös sen maallinen johtaja. Hän otti isän paikan Dimitrin elämässä. Hänen ohjauksessaan Dimitri oppi hoitamaan valtiolliset velvollisuutensa evankeliumin opetusten hengessä ja etsimään kaikessa Jumalan kunniaa.

Tataarit olivat pitäneet Venäjää valtansa alla noin 150 vuotta. Ruhtinaat olivat riippuvaisia kaanista, jolta he saivat nimityksensä. Dimitri teki ensimmäisen matkansa tataarien pääkaupunkiin, Kultaiseen Ordaan, vähän yli kymmenvuotiaana. Hän sai nimityksen suuriruhtinaaksi, mutta joutui heti kohtaamaan kateellisen kilpailijan, Suzdalin ruhtinaan. Ennen pitkää myös Tverin ruhtinas Mikael alkoi tavoitella suuriruhtinaan arvoa itselleen. Dimitri sai voiton heistä molemmista, mutta ei pyrkinyt valloittamaan kilpailijoidensa kaupunkeja. Hänen tavoitteenaan oli luoda yhtenäinen valtio siten, että ruhtinaat alistuisivat vapaaehtoisesti Moskovan valtaan. Näin hän yhdisti vallankäytössään voiman ja laupeuden. Sisäisten kilpailijoiden lisäksi Dimitri joutui taistelemaan myös ulkoisia vihollisia, niin tataareja kuin liettualaisia vastaan.

Dimitri pyysi kirkolta siunauksen kaikkiin valtiollisiin ratkaisuihin. Kolmella kirkonmiehellä oli erityisasema hänen elämässään. Heistä ensimmäinen oli pyhä metropoliitta Aleksi, jonka ohjaukseen Dimitri tukeutui aina tämän kuolemaan asti. Toinen oli Simonovon luostarin igumeni ja Rostovin arkkipiispa Feodor (28.11.), jonka hän sittemmin valitsi rippi-isäkseen. Kolmas oli pyhittäjä Sergei Radonežilainen. Dimitrin henkilökohtainen elämä rakentui kristillisen avioliiton vankalle pohjalle. Hänen hurskas vaimonsa Jevdokia vihkiytyi Dimitrin kuoleman jälkeen nunnaksi saaden nimen Jefrosinia (7.7.). Perheen yhdestätoista lapsesta kaksi oli pyhittäjä Sergein kastamia. Dimitri vieraili usein Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Hän myötävaikutti Venäjän hengelliseen uudistumiseen perustamalla useita luostareita, joiden johtajiksi hän kutsui pyhittäjä Sergein oppilaita.

Pyhän ruhtinas Dimitrin aikana tataarivallan ies Venäjällä alkoi hellittää. Ordassa oli sisäisiä ongelmia, mikä herätti venäläisissä toiveita, mutta kansalta puuttui yhdistävä johtaja ja järjestyneisyys. Tuohon tehtävään Dimitri tarttui.

Vuonna 1378 suuri tataarijoukko tunkeutui Rjazanin ruhtinaskuntaan tavoitteenaan edetä sieltä kohti Moskovaa. Dimitri joukkoineen asettui vastarintaan ja voitti vihollisen Vožejoella. Tuosta taistelusta tuli ikään kuin Kulikovon taistelun kenraaliharjoitus.

Pian kaani Mamai kokosikin valtavan 400 000 miestä käsittävän armeijan uuteen hyökkäykseen. Suuriruhtinas Dimitri valmistautui taisteluun vierailemalla Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Pyhittäjä Sergei valoi häneen rohkeutta ja luottamusta Jumalaan ja ennusti hänelle voittoa, vaikka sanoikin, että monille sotilaille valmistettiin jo marttyyrikruunuja. Dimitrin pyynnöstä pyhittäjä Sergei antoi hänen mukaansa kaksi ylhäissukuista munkkia Aleksanteri Peresvetin ja Andrei Osljabin, jotka olivat ennen luostariin tuloaan olleet urheita sotureita. Epäröimättä he lähtivät mukaan taisteluun, mutta eivät pukeutuneina kypärään ja haarniskaan, vaan ristin koristamaan skeemavaatteeseen.

Tieto pyhittäjä Sergein Dimitrille antamasta tuesta ja siunauksesta yhdisti ja rohkaisi venäläisiä ruhtinaita. Taistelun aattona Vladimirissa tapahtui vielä ihmeellinen enne: Muuan alttariapulainen nukkui yöllä kirkossa, jossa olivat Dimitrin esi-isän pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) pyhäinjäännökset. Alttariapulainen näki ilmestyksessä kaksi munkkivanhusta, jotka kehottivat pyhää Aleksanteria nousemaan ja lähtemään Dimitrin avuksi. Ilmestyksen johdosta reliikkiarkku avattiin ja siitä löytyivät maatumattomat pyhäinjäännökset.

Ratkaiseva taistelu käytiin Kulikovon kentällä Donin varrella syyskuun 8. päivänä vuonna 1380. Ensimmäisenä taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan heittäytyi munkki Aleksanteri, joka sai heti surmansa. Taistelu oli suurempi kuin mikään aikaisempi Venäjän historiassa. Sotivat osapuolet tuskin mahtuivat kentälle ja maa tuntui painuvan joukkojen painosta. Osa sotilaista kuoli keihäänpistoihin, toiset tallautuivat kuoliaiksi. Taistelun aikana monet näkivät ylienkeli Mikaelin johtaman enkelijoukon auttavan kristittyjä. Taivaissa kulkivat myös pyhien marttyyrien joukot mukanaan Georgios Voittaja ja Demetrios Tessalonikalainen sekä pyhät ruhtinaat Boris ja Gleb. Suuriruhtinas Dimitrin armeija sai lopulta loistavan voiton vihollisesta, vaikka omia sotilaitakin kaatui kymmeniä tuhansia. Kulikovon taistelusta muodostuikin ratkaiseva askel tiellä kohti vapautumista tataarien vallasta ja Venäjän valtion muodostumista.

Taistelun jälkeen suuriruhtinas Dimitri, joka sai voiton johdosta lisänimen Donskoi (Donilainen), matkusti jälleen Pyhän Kolminaisuuden luostariin kiittämään Jumalaa ja kertomaan saamastaan voitosta pyhittäjä Sergeille. Kaatuneiden sotilaiden puolesta toimitettiin muistopalveluksia. Lisäksi heidän muistelemistaan varten määrättiin vuotuinen muistopäivä suuriruhtinas Dimitrin taivaallisen suojelijan Demetrios Tessalonikalaisen juhlaa (26.10.) edeltäväksi lauantaiksi. Ajan myötä tuosta ”Dimitrin lauantaista” muodostui ei vain kaatuneiden vaan kaikkien vainajien muistelupäivä. Käytäntö levisi yli Venäjän rajojen – jopa Kreikkaan, jossa liturgisia vaikutteita on varsin harvoin omaksuttu Venäjän suunnalta.

Palattuaan Moskovaan pyhä Dimitri rakennutti useita luostareita kiitokseksi Kulikovon taistelukentällä saamastaan voitosta. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia rauhasta pitkään. Jo kahden vuoden kuluttua kaani Tohtamys hyökkäsi Moskovaan. Kolmen päivän piirityksen jälkeen hän valloitti kaupungin, surmasi joukoittain ihmisiä sekä ryösti ja häpäisi kirkkoja. Suuriruhtinas Dimitri joutui pakenemaan Kostromaan. Palattuaan hyökkäyksen jälkeen Moskovaan hän löysi sen poltettuna ja autioituneena. Tästä takaiskusta huolimatta tataarit eivät kyenneet varmistamaan asemiaan ja Venäjän vapautuminen heidän vallastaan eteni omaa rataansa. Suuriruhtinas Dimitri ei kuitenkaan saanut nauttia sen tuloksista. Kaksikymmentäkuusi vuotta jatkunut sotiminen oli näännyttänyt hänet niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui luokseen pyhittäjä Sergein, nautti pyhän ehtoollisen ja antoi henkensä Jumalan käsiin toukokuun 19. päivänä vuonna 1389. Hän oli tuolloin 40 vuoden ikäinen. Ennen kuolemaansa hän esitti omaisilleen, pajareille ja koko Venäjälle toivotuksen: ”Rauhan Jumala olkoon teidän kanssanne!”

Pyhittäjä Kornili syntyi Pihkovassa 1300-luvulla. Hän oli jo kypsässä iässä vihkiytyessään munkiksi ja kilvoitteli ensin Valamon luostarissa. Sitten hän vaelsi Suomen kautta Vienanmerelle, jossa hän julisti kristinuskoa pakanoille joutuen välillä kuolemanvaaraan. Jonkin aikaa hän kierteli eri luostareissa ja erakkoloissa keräten nöyriltä kilvoittelijoilta arvokasta erakkoelämän kokemusta.

1300-luvun lopulla Kornili lopetti kiertelyn ja ryhtyi etsimään Äänisjärveltä yksinäistä kilvoituspaikkaa. Hän mieltyi Palej (Vspalje) -nimiseen saareen, rakensi sinne itselleen pienen keljan ja antautui hengelliseen mietiskelyyn ja rukouskilvoitukseen.

Pian sana Kornilin kilvoituselämästä levisi ympäristöön. Hänen luonaan alkoi saaren syrjäisestä sijainnista huolimatta käydä hengellistä ohjausta etsiviä ihmisiä, joista muutamat jäivät kilvoittelemaan yhdessä hänen kanssaan. He rakensivat paikalle Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn kirkon ja perustivat pienen luostarin.

Pyhittäjä Kornili toimi yhteisön johtajana, mutta vetäytyi usein rukoilemaan yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa saarella olevaan luolaan. Hän täydensi rukouskilvoitustaan kantamalla raskaita kilvoituskahleita ja paastoamalla ankarasti. Kerran yöllisen rukouksen aikana hän sai nähdä ilmestyksessä Herran Jeesuksen Kristuksen, joka siunasi ristillä hänet ja luostarin. Tämän suloisen näyn innoittamana pyhittäjä Kornili nimitti luostarinsa johtajaksi oppilaansa Avraamin (21.8.) ja sulkeutui itse luolaan, jossa hän pysyi kuolemaansa asti.

Pyhittäjä Kornili antoi henkensä Herralle korkeassa iässä vuoden 1420 tienoilla. Hänet haudattiin kilvoitusluolaansa. Igumeni Avraamin aikana 1400-luvun lopulla hänen reliikkinsä siirrettiin luostarin kirkkoon, jossa ne sijoitettiin lattian alle.

Pyhittäjä Ignati oli Uglitšin ruhtinas Andrein poika. Hän syntyi noin vuonna 1477 ja sai kasteessa nimen Johannes. Hän oli nöyrä ja hiljainen luonteeltaan. Menetettyään kuusivuotiaana äitinsä hän etsi lohdutusta rukouksesta ja Raamatun lukemisesta.

Kun Johannes oli 13-vuotias, ruhtinas Andrei joutui veljensä, Moskovan suuriruhtinas Iivana III:n vihoihin. Tämä käski vangita Andrein poikineen ja panetti heidät kahleisiin. Ruhtinas Andrei kuoli vankeudessa kolmen vuoden kuluttua. Johannes ja hänen nuorempi veljensä Dimitri siirrettiin Belozerskiin, jossa heitä edelleen pidettiin vankilassa. Veljesten ainoana turvana ja lohtuna oli kääntyä rukouksessa Jumalan ja Hänen puhtaimman Äitinsä puoleen. Masennuksen ja epätoivon hetkinä Johannes lohdutti veljeään, palautti hänen mieleensä pyhien kärsimykset ja sen tulevan palkan, joka on luvattu viattomasti kärsiville. Hän itse piti aina mielessään kuoleman. Näin hän vuosien myötä saavutti hengellisen liikutuksen tilan ja sisäisen rauhan.

Kun veljesten 32. vuosi vankeudessa alkoi, Johannes sairastui. Hän odotti iloiten kuolemaa ja yhdistymistä Kristuksen kanssa. Vain yksi toive hänellä oli: saada munkkivihkimys ennen lähtöä tästä elämästä. Hänen pyynnöstään vankilaan kutsuttiin Prilukan luostarin igumeni Mikael, joka vihki hänet suuren skeeman munkiksi ja antoi hänelle nimen Ignati. Kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen uusi skeemamunkki osallistui pyhään ehtoolliseen, siunasi itsensä ristinmerkillä ja antoi henkensä Jumalalle toukokuun 19. päivänä vuonna 1523. Hän oli tuolloin 45 vuoden ikäinen. Jo ennen hautajaisia pyhittäjä Ignatin arkun äärellä alkoi tapahtua ihmeitä.