Samarialainen nainen, jonka Kristus kohtasi kaivolla Sykarin kaupungin tuntumassa, oli kirkon tradition mukaan nimeltään Fotine. Nimi merkitsee valoisaa. Kristus pyysi häneltä juotavaa, jolloin hän alkoi hämmästellä, kuinka juutalainen saattoi puhua samarialaiselle eikä karsastanut hänen astiaansa. Kristus alkoi puhua Fotinelle elävästä vedestä: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Fotine pyysi Kristukselta tätä elävää vettä.

Kun Kristus osoitti tuntevansa Fotinen elämän yksityiskohdatkin, Fotine alkoi uskoa hänen olevan profeetta ja kysyi, kumpi oli oikea rukouspaikka, samarialaisten pyhä vuori Garisim vai juutalaisten pyhä vuori, Jerusalem. Kristus vastasi hänelle: ”Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. Tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”

Fotine sanoi uskovansa Messiaan tulemiseen. Kristus ilmoitti hänelle suoraan sen, minkä oli salannut monelta muulta: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.” Fotine lähti kaupunkiin ja kertoi kaikille Jeesuksesta: ”Tulkaa katsomaan, tuolla on mies, joka kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt! Olisiko hän Messias?” Monet tulivat kaupungista Jeesuksen luo ja alkoivat uskoa Häneen (Joh. 4).

Helluntain jälkeen Fotine kastettiin yhdessä kahden poikansa ja viiden sisarensa kanssa. He kaikki liikkuivat apostolien mukana ja puhuivat Kristuksesta saaden monia uskomaan.

Perimätiedon mukaan pyhä Fotine kärsi marttyyrikuoleman vankilassa Roomassa, jonne hän tuli Karthagosta pian sen jälkeen kun Pietari ja Paavali oli surmattu. Hänen kuolemaansa liittyy monia legendoja, joissa Fotinea ei saada hengiltä minkäänlaisilla kidutuksilla. Fotinen vanhin poika oli sotilas Rooman armeijassa. Kun hän kieltäytyi osallistumasta kristittyjen vainoamiseen, hänet surmattiin.

Konstantinopolissa pyhälle Fotinelle omistettiin kaksi kirkkoa. Näissä tapahtui lukuisia parantumisia, erityisesti silmävaivoista. Erityisen kunnioitettu Fotine oli Smyrnassa, jonka katedraali oli omistettu hänelle. Se hävitettiin vuonna 1922 Vähän-Aasian kristittyjen joukkosurmien yhteydessä.

Venäjällä pyhä Fotine tunnetaan nimellä Svetlana, joka tarkoittaa valoisaa, ja venäläisissä kalentereissa hänen muistopäivänsä on 20.3.

Pyhä Johannes oli syntyisin Konstantinopolin Galatan kaupunginosasta ja teki sulttaanin palatsissa taidepuusepän töitä. Myös muut turkkilaiset johtomiehet lainasivat häntä sulttaanilta koristelemaan omia palatsejaan. Hän oli vaatimaton ja nöyrä. Tuloillaan hän hankki myötäjäisiä orvoille tytöille, vapautti vankeja ja teki paljon muuta hyvää. Eräs turkkilaisista johtomiehistä antoi hänelle oppiin sisarenpoikansa, joka oli tullut Konstantinopoliin Anatoliasta Vähän-Aasian puolelta. Työskennellessään Johanneksen kanssa palatsissa poika näki siellä arvostetussa asemassa olevia iloisia nuorukaisia ja halusi liittyä heihin. Johanneksen suhteiden avulla hänen enonsa saikin hänet kiinnitetyksi palatsiväkeen.

Palatsissa nuorukainen kohosi nopeasti arvossa ja oli kovin kiintynyt Johannekseen, joka oli opettanut hänelle taidepuusepän taidot ja oli siten hänen ylenemisensä aikaansaaja. Monen vuoden kuluttua hänen mieleensä tuli kerran kysyä Johannekselta: ”Sinä olet saanut oppia. Sanohan minulle, mitä teidän kirjoissanne kerrotaan meidän profeetastamme?” Johannes yritti vältellä vastaamista ja kehotti nuorukaista kysymään mitä muuta tahansa mutta ei uskonasioita. Nuorukaisen uteliaisuus oli kuitenkin herännyt ja hän vannoi, että Johanneksen ei tarvitsisi pelätä, sanoipa mitä tahansa. Lopulta Johannes suostui sanomaan hänelle, kuinka kristityt näkevät Muhammedin, joka kielsi lähes kaikki kristinuskon ydinkohdat.

Johanneksen suorat sanat olivat nuorukaiselle liikaa ja lupauksestaan huolimatta hän raivostui niin, että kutsui paikalle muitakin turkkilaisia. Yhdessä he löivät Johannesta ja raahasivat hänet tuomioistuimen eteen todistaen, että hän oli herjannut heidän uskoaan. Häntä ruoskittiin ja kidutettiin, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti kieltämästä Kristusta ja kääntymästä islamiin. Hänet tuomittiin kaleeriorjaksi. Puoli vuotta Johannes oli turkkilaisessa sotalaivassa, joka kierteli Mustallamerellä esittelemässä Osmanien valtakunnan mahtia.

Konstantinopoliin paluunsa jälkeen Johannes pantiin uudelleen vankilaan, missä häntä kidutettiin ja aivopestiin kolme kuukautta. Häntä ei kuitenkaan saatu lausumaan ensimmäistäkään sanaa, joka olisi voitu tulkita kristinuskosta luopumiseksi. Sen jälkeen hänet vietiin visiirin luo, joka luovutti syyttömän miehen maaherralle tapettavaksi. Johannes mestattiin helmikuun 26. päivänä vuonna 1575. Näin hän sai marttyyrikruunun ja siirtyi riemuitsemaan pyhien marttyyrien joukkoihin.

Konstantinos Suuri oli ensimmäinen kristitty keisari. Jumalan armosta hänestä tuli Herran apostoli maallisten valtiaiden joukossa vainonaikojen jälkeen, ja siksi hänestä käytetään nimitystä ”Jumalan kruunaama”. Tämä ei tarkoita, että hänen koko hallitusaikansa olisi ollut pyhä tai virheetön, mutta hänen toimintansa kristinuskon hyväksi osoittautui merkittäväksi käänteeksi koko kristinuskon historiassa.

Konstantinos syntyi nykyisen Serbian alueella noin vuonna 274. Hänen isänsä oli kenraali Konstantios Khloros ja hänen äitinsä pyhä Helena. Konstantinos varttui taistelukentillä oppien isältään sotataitoja mutta myös alamaisten viisasta hallitsemista ja laupeutta kristittyjä kohtaan.

Kun Diocletianus oli julistettu keisariksi vuonna 286, hän totesi barbaarien joka puolelta uhkaaman valtakunnan olevan liian suuri yhden hallittavaksi ja jakoi sen kahteen osaan. Hän jäi itse idän keisariksi ottaen alikeisarikseen Galeriuksen; lännen keisariksi hän nimitti ystävänsä Maximianuksen ja vähän myöhemmin alikeisariksi Konstantios Khloroksen.

Konstantios Khloroksen alueeseen kuuluivat Britannia, Gallia ja Espanja. Diocletianus pakotti hänet eroamaan Helenasta ja ottamaan vaimokseen Maximianuksen tyttären. Lisäksi hän piti nuorta Konstantinosta panttivankina pääkaupungissaan Nikomedeiassa. Näin Konstantinos vietti nuoruutensa pakanoiden keskuudessa Diocletianuksen ja myöhemmin Galeriuksen hovissa, missä hän herätti huomiota majesteettisella ulkomuodollaan ja urheudellaan, mutta myös korkealla moraalillaan ja hyvyydellään. Hän loisti siveydellään ja itsehillinnällään, jotka kohottivat hänet hovipiireille ominaisten juonittelujen ja ilkeyden yläpuolelle. Nämä ominaisuudet herättivät myös kateutta, varsinkin keisari Galeriuksessa, joka lähetti Konstantinoksen yhä uudelleen vaarallisiin taisteluihin, joista tämä kuitenkin aina palasi voittajana.

Kun Diocletianus ja Maximianus olivat luopuneet vallasta, Galerius ja Konstantios Khloros korotettiin keisareiksi. Kuultuaan poikaansa vastaan suunnitelluista salajuonista vanha ja sairas Konstantios kutsui tämän luokseen. Konstantinos pelastui täpärästi matkaa estämään lähetettyjen miesten kynsistä ja kiiruhti Britanniaan, missä hän tapasi isänsä. Konstantios uskoi hänelle läntisen valtakunnan keisariuden ja pyysi häntä auttamaan ja suojelemaan kristittyjä, joita oli vainottu julmasti Diocletianuksen edikteistä asti. Pian sen jälkeen Konstantios kuoli Yorkissa ja Konstantinoksesta tuli keisari 25. heinäkuuta 306.

Tällä välin Galerius oli jo nimittänyt kaksi apukeisaria: Maximinus II Daian itään ja Severuksen länteen, jossa pääkaupunkina oli Rooma. Konstantios Khroroksen kuoleman jälkeen hän korotti Severuksen keisariksi, mutta tämä syöstiin vallasta, jolloin keisariksi tuli Maximianuksen poika Maxentius, jonka hallitusta leimasi verinen tyrannia ja äärimmäinen irstaus. Maxentius teki Konstantinoksen kanssa sopimuksen, jonka mukaan tälle jäi suurin osa läntisistä alueista pääkaupunkinaan Arles. Konstantinos hyväksyi tämän ja hallitsi oikeudenmukaisesti. Hän oli kansan rakastama, mutta germaanit ja barbaariheimot pelkäsivät häntä.

Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Maxentius joutui pian hankauksiin isänsä Maximianuksen kanssa, joka pakeni Konstantinoksen valtakuntaan ja yritti kaapata vallan tyttärensä Faustan, Konstantinoksen toisen vaimon avulla, joka oli juonittelija ja aiheutti myöhemmin paljon onnettomuutta hurskaalle keisarille. Juoni paljastui ja Maximianus teki lopun elämästään vuonna 310.

Kun Galerius sai tietää läntisen keisarikunnan ongelmista, hän halusi saada senkin valtansa alle. Hän nimitti Liciniuksen lännen apukeisariksi ja marssitti mahtavan armeijan Roomaan. Galeriuksen sotatoimet eivät onnistuneet: hän kärsi länsirintamalla selkeät tappiot. Tuskallisesta alavatsan alueen syövästä kärsinyt Galerius arveli sairautensa olevan rangaistus kristittyjen vainoamisesta, ja keväällä 311 hän saattoi voimaan ediktin, jolla idässä riehuneita vainoja lievennettiin. Maximinus Daia, fanaattinen pakana ja kristittyjen vainoaja, otti idän keisariuden itselleen; yksinään Roomaan jäänyt Maxentius hyökkäsi Konstantinosta vastaan saadakseen koko läntisen keisarikunnan hallintaansa. Maxentiuksen hirmuvallasta kärsineet roomalaiset pyysivät apuun Konstantinosta, joka kokosi joukkonsa, ylitti Alpit (312), valloitti helposti Pohjois-Italian kaupungit ja saapui Rooman liepeille, minne Maxentius oli keskittänyt paljon suuremmat joukkonsa.

Noustessaan ylös kukkulaa joukkojensa kanssa Konstantinos mietti, miten selviäisi ylivoimaisesta vastustajastaan. Silloin taivaalle ilmestyi keskellä kirkasta päivää valtava tähdistä muodostunut risti, jonka ympärillä oli kreikankieliset sanat: ”Tällä merkillä voitat.” Seuraavana yönä Kristus itse ilmestyi keisarille ja käski hänen tehdä samanlaisen ristin, jonka hän oli nähnyt näyssä, ja kantaa sitä armeijansa edellä. Voiton merkki syttyi uudelleen taivaalle. Silloin Konstantinos uskoi kaikesta sydämestään, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala, taivaan ja maan Luoja, joka antaa voiton kuninkaille ja johdattaa kaikki asiat siihen päätökseen, jonka Hän on tiennyt maailman alusta asti.

Päivän koittaessa Konstantinos valmistutti standaarin, jossa kuviona oli risti, ja käski kantaa sitä joukkojensa edellä keisarillisten kotkien sijasta kuoleman voittamisen ja kuolemattomuuden merkkinä. Sen muodosti pitkä kultainen keihäs, joka päättyi ristiin. Ristin päässä oli kultainen kruunu ja jalokiviä, ja keskellä oli Herran symboli XP, Kristuksen nimen kaksi ensimmäistä kirjainta kreikaksi. Ristin poikkipuuhun oli kiinnitetty purppuranpunainen, jalokivillä koristettu lippu, joka kimalteli auringon säteissä. Ratkaisevassa taistelussa Milviuksen sillalla 28. lokakuuta 312 Konstantinos saavutti voiton. Maxentius ja hänen joukkonsa nousivat sillan luona laivoihin, mutta ne upposivat ja tyranni ja hänen upseerinsa hukkuivat niin kuin farao hevosineen ja sotavaunuineen Kaislamerellä (2. Moos. 14.).

Kiittäen Jumalaa tästä voitosta, josta alkoi kokonaan uusi aikakausi, Konstantinos palasi riemusaatossa Roomaan, missä hänet otettiin vastaan vapauttajana. Ristejä kiinnitettiin kaupungin tärkeimpiin rakennuksiin ja kaupunkiin pystytettiin keisarin patsas, jossa hänellä oli risti kädessään voiton merkkinä. Näin rististä tuli keisarin Kristukselta saamien valtuuksien tunnus.

Siitä lähtien Konstantinos sai opetusta kristinuskossa ja alkoi lukea uutterasti pyhiä kirjoituksia. Hän palautti Maxentiuksen takavarikoiman kirkon omaisuuden, kutsui maanpakoon joutuneet kristityt takaisin, vapautti vangitut ja antoi etsiä suurten vainojen aikana surmattujen marttyyrien reliikkejä. Kristinusko, jota oli kauan häväisty ja vainottu, astui varjoista valoon ja sai nauttia hallitsijan suojelusta. Kirkko itse pysytteli syrjässä poliittisesta vallasta, mutta vastedes se pystyi innoittamaan kuvernöörejä ja muuttamaan syvällisesti ihmisten ja valtioiden elämää tuomalla esiin evankeliumin mukaisia periaatteita. Muutamia kuukausia myöhemmin (313) Konstantinos tapasi Liciniuksen Milanossa, missä nämä kaksi keisaria allekirjoittivat ediktin, joka lopetti kristittyjen vainon ja salli heidän harjoittaa uskontoaan vapaasti kaikkialla läntisessä keisarikunnassa. Konstantinoksesta tuli ylin keisari, ja hänen sisarensa Constantia naitettiin Liciniukselle.

Jumalan armon valaisema keisari ei ainoastaan säätänyt yleistä vapautta vaan edisti myös kristillisen jumalanpalveluksen kehittymistä. Hän myönsi taloudellista tukea kirkkojen rakentamiseen ja marttyyrien hautakammioiden kaunistamiseen. Keisari palautti tunnustajien ja marttyyrien omaisuuden, jonka valtio oli takavarikoinut, omaisille tai omaisten puuttuessa kirkolle. Hän myös tapasi kutsua piispoja vieraikseen ja oli läsnä paikallisissa kirkolliskokouksissa rauhan ja sovun takaajana.

Kun totuuden valo alkoi näin loistaa lännessä, epäjumalanpalveluksen ja tyrannian pimeys jatkuivat valtakunnan itäosassa. Sen hallitsija Maximinus Daia julisti sodan Liciniukselle, mutta hävisi sen (313), jolloin Liciniuksesta tuli itäisen valtakunnan hallitsija. Licinius käynnisti uuden vainon, rajoitti piispojen toimintaa, sulki kirkkoja, karkotti löytämänsä kristityt, takavarikoi näiden omaisuuden ja rankaisi julmasti niitä, jotka auttoivat vangittuja. Hän pakotti arvohenkilöt uhraamaan epäjumalille ja hallitsi epäoikeudenmukaisesti ja väkivaltaisesti. Kun Konstantinos sai tietää tyrannin toimenpiteistä kristittyjä vastaan, hän kokosi mahtavan armeijan ja lähti voitollisen ristin ohjaamana Liciniuksen alueelle. Ensin hän kävi taisteluun Pannonian heimoja vastaan (322). Pari vuotta myöhemmin Licinius kärsi lopullisen tappion Krysopoliksen (nyk. Üsküdar) taistelussa 18.9.324.

Kristuksen ja totuuden nimessä voittanut Konstantinos pyrki siitä alkaen tekemään yhdistetystä Rooman valtakunnasta lahjan Kuninkaiden kuninkaalle. Uuden apostolin tavoin hän antoi julistaa uskoa yhteen Jumalaan ja Hänen ihmisten pelastuksen tähden lihaksitulleeseen Poikaansa kaikkialla niin idässä kuin lännessäkin, Mesopotamiasta Britanniaan. Hän saattoi valtakunnan itäosassa heti voimaan samat myönteiset toimenpiteet kirkkoa kohtaan, jotka hän oli aikaisemmin säätänyt lännessä. Koko keisarikunnassa julistettiin Konstantinoksen ediktiä, jonka mukaan hänen voittonsa olivat yksin Jumalan ansiota ja että Sallimus oli valinnut hänet hyvyyden ja totuuden palvelukseen. Hän asetti maakuntiin uusia rauhantuomareita, joita hän kielsi uhraamasta epäjumalille, ja lähetti kaikkiin käskyvaltansa alaisiin maihin kirjeitä, joissa hän tuomitsi epäjumalanpalveluksen ja kehotti kääntymään kristinuskoon. Konstantinos toivoi kaikkien alaistensa seuraavan esimerkkiään, mutta ei ryhtynyt painostamaan heitä. Yhden keisarin hallitsemasta keisarikunnasta tuli siten maanpäällinen Jumalan valtakunnan symboli, jossa kaikki kristityt saattoivat elää rauhassa ja ylistää Jumalaa. Keisarikunta kesti yli tuhat vuotta, aina siihen asti kunnes turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453.

Tämä uusi kristillinen keisarikunta tarvitsi pääkaupungin, joka ei olisi Rooman tavoin epäjumalanpalveluksen ja tyrannian leimaama. Hurskas keisari valitsi pääkaupungikseen Bysantionin pikkukaupungin, joka sijaitsi keskeisellä paikalla idän ja lännen välissä. Enkelin johdattamana hän omakätisesti merkitsi uuden kaupungin rajat ja käski varustaa sen kustannuksia säästämättä monumenteilla ja valtakaduilla, joille ei muualla maailmassa ollut vertaa. Kaupunkia perustettaessa 8. marraskuuta 324 Bysantionin uudeksi nimeksi tuli Konstantinopoli ja Uusi Rooma. Keskelle palatsia pystytettiin valtava jalokivillä koristettu risti ja foorumille porfyyripylvään päähän Konstantinoksen patsas, johon sijoitettiin pyhiä reliikkejä ja pylvään juureen ruokkimisihmeessä käytetyt leipä- ja kalakorit. Rakentaminen tapahtui niin nopeasti, että keisarin oltua vallassa 25 vuotta uutta kaupunkia jo juhlittiin loisteliaasti 11. elokuuta 330. Sittemmin kaupungin suojelijana alettiin pitää Jumalanäitiä.

Heti Liciniuksen kukistamisen jälkeen Konstantinos otti asiakseen vahvistaa kirkon ykseyttä, jota uhkasi areiolainen harhaoppi. Se oli levinnyt Egyptistä muihin maihin Liciniuksen kiellettyä paikallisten kirkolliskokousten järjestämisen. Keisari lähetti kirjeitä Aleksandrian arkkipiispalle Aleksanterille sekä Areiokselle ilmaisten kärsivänsä kirkon jakautumisesta. Lopulta hän kutsui Nikeaan koolle kaikki maailman piispat ensimmäiseen suureen ja pyhään ekumeeniseen kirkolliskokoukseen (325). Keisari istui piispojen keskuudessa upeassa jalokivin koristetussa puvussa. Hän avasi istunnot kiittämällä Jumalaa siitä, että kokous oli saatu aikaan, ja kehotti osanottajia selvittämään Saatanan kylvämät erimielisyydet. Hän osallistui keskusteluihin ja onnistui sovittelemaan vastakkaisten ryhmien välillä. Kokous tuomitsi Areioksen ja hänen kannattajansa selvin sanoin, mutta areiolaisuus ja sen muunnelmat häiritsivät kirkkoa vielä vuosikymmeniä. Kokous päätti lisäksi, että pääsiäistä vietetään kaikkialla samaan aikaan.

Seuraavana vuonna (326) Konstantinoksen äiti keisarinna Helena, joka oli vasta kastettu, teki pyhiinvaelluksen Palestiinaan – ilmeisesti sovituksena kahdesta murhasta, jotka olivat hiljattain varjostaneet hänen poikansa hallitusta. Konstantinoksen ensimmäisen vaimon poikaa Crispusta oli syytetty salajuonen suunnittelemisesta isäänsä vastaan. Surmautettuaan hänet keisari tajusi, että hänen toinen vaimonsa Fausta oli halunnut varmistaa omien poikiensa aseman kruununperimyksessä syyttämällä viatonta Crispusta, jolloin keisari surmautti Faustankin. Nämä traagiset tapahtumat ovat saaneet monet epäilemään Konstantinoksen pyhyyttä, mutta tuon ajan monarkeilla oli kaikki tuomiovalta ja oikeus päättää alaistensa elämästä ja kuolemasta. Kriittiset historioitsijat unohtavat yleensä mainita keisarin katumuksen: hän oppi virheistään. Tämä ilmenee hänen myöhemmästä käytöksestään ja hallituksestaan, joissa hän noudatti evankeliumin periaatteita.

Keisarinna Helenan pyhiinvaelluksen aikana Jerusalemissa alettiin suorittaa kaivauksia niillä paikoilla, joilla kristittyjen perimätiedon mukaan Kristuksen surmaaminen, hautaaminen ja ylösnousemus olivat tapahtuneet. Kristuksen ristiinnaulitsemisen paikka Golgata puhdistettiin, ja pyhä hautaluola löytyi juuri siltä paikalta, jonka päälle roomalaiset olivat rakentaneet omien jumaliensa temppelin varhaiskristittyjen nöyryyttämiseksi. Eikä tässä vielä kaikki: ihmeellisen ilmestyksen avulla haudan lähistöltä, maan uumenista löydettiin Vapahtajan ristinpuu (14.9.), mitä kaikki pitivät suurena ihmeenä. Näistä tapahtumista kuultuaan Konstantinos käski rakentaa paikalle loistavan ylösnousemukselle omistetun basilikan, joka vihittiin käyttöön hänen hallituskautensa 30-vuotisjuhlassa.

Pyhällä maalla keisarinna Helena kävi myös muilla pyhillä paikoilla ja teki ennen näkemättömän määrän hyviä tekoja. Hän rakennutti loisteliaat kirkot Betlehemiin ja Öljymäelle. Hän vapautti vangittuja ja jakoi almuja. Hän kutsui koolle neitseelliseen elämään sitoutuneita naisia ja palveli heitä tarjoillen heille omakätisesti ruokaa ja tuoden heille kannun ja vadin kätten pesua varten.

Hurskaan pyhiinvaelluksensa jälkeen pyhä keisarinna Helena palasi poikansa luokse ja vähän myöhemmin siirtyi toiseen, parempaan elämään annettuaan pojalleen hurskaita neuvoja ja siunauksen. Hänen hautajaisensa pidettiin Konstantinopolissa ja myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Roomaan. Hänen sarkofaginsa on yhä nähtävissä Vatikaanin museossa.

Kun rajat oli varmistettu ja erinäiset vihollisheimot olivat takoneet miekat auran teriksi, hurskas hallitsija saattoi viettää viimeiset vuotensa rauhassa ja vahvistaa uuden kristillisen keisarikunnan perustuksia ja instituutioita. Hän edisti kaikin keinoin kristinuskon leviämistä ja teki muutoksia Rooman lakeihin. Valtaan tultuaan hän oli määrännyt sunnuntain lepopäiväksi koko keisarikunnassa, lakkauttanut ristiinnaulitsemistuomiot, kieltänyt gladiaattoritaistelut ja määrännyt ankarat rangaistukset raiskauksista. Myöhemmin hän rajoitti avioeroja, tuomitsi aviorikoksen ja sääti perintölain. Hän kannusti kristittyjä luostarielämään, joka oli muutenkin räjähdysmäisessä nousussa, ja antoi runsaita lahjoja neitsyyteen lupautuneille naisille. Kun Konstantinopolista tuli pääkaupunki, keisari kielsi pakanallisten juhlien viettämisen kaupungissa ja esti pakanoiden pääsyn valtion virkoihin. Hän jakoi runsaasti almuja tarvitseville, niin kristityille kuin muillekin, tukien leskiä ja orpoja, ja alensi veroja. Palatsissa hän vetäytyi joka päivä yksinäisyyteen rukoilemaan ja mietiskelemään pyhiä kirjoituksia.

Pian Konstantinoksen hallituskauden 30-vuotisjuhlan jälkeen Persian kuningas Šapur II alkoi vainota kristittyjä kuningaskunnassaan ja hyökkäsi Armeniaan. Konstantinos kokosi mahtavan armeijan kristittyjen puolustukseksi ja päätti itsekin osallistua taisteluun, mutta sairastui Helenopoliksessa, ja hänet vietiin kiireesti Nikomedeiaan. Siellä hän otti lopulta kasteen, jota oli kauan viivyttänyt kunnioituksesta pyhää sakramenttia kohtaan. Hän kieltäytyi pukeutumasta enää kuninkaalliseen purppuraan ja antoi sielunsa taivaan ja maan Kuninkaan käsiin helluntaina 337 pukeutuneena yhä vasta kastetun valkoiseen viittaan. Kiitosrukouksen jälkeen hän lausui viimeiset sanansa: ”Nyt minä tiedän, että minua on todella siunattu; nyt minä tiedän, että minut on katsottu arvolliseksi ikuiseen elämään; nyt minä tiedän, että pääsen osalliseksi jumalallisesta valosta.”

Ensimmäisen kristityn keisarin ruumis vietiin välittömästi Konstantinopoliin, missä järjestettiin suurenmoiset hautajaiset, joihin koko kansa osallistui. Keisari Konstantinos haudattiin Pyhien apostolien kirkkoon Herran kahdentoista apostolin tyhjien sarkofagien keskelle. Konstantinos oli kääntynyt kristityksi samantapaisen ilmestyksen kautta kuin kansojen apostoli Paavali, ja valtavien ponnistusten kautta hän oli saanut Rooman valtakunnan alistumaan Kristuksen oppiin. Siksi pyhää keisari Konstantinosta ylistetään kaikkia keisareita korkeammalle ja kunnioitetaan apostolienvertaisena. Hänenkin johtamansa keisarikunnan loisto on kuitenkin parhaimmillaankin vain symboli siitä loistosta, joka toteutuu täydessä voimassaan Jumalan valtakunnassa.

Muromin kaupunki kuului Tšernigovin ruhtinaskuntaan. Sen asukkaat vastustivat itsepäisesti kristinuskoa eivätkä sallineet ruhtinaiden asettua kaupunkiinsa. Ruhtinas Konstantin kuitenkin halusi käännyttää muromilaiset kristinuskoon ja pyysi kaupungin perinnöksi isältään suuriruhtinas Svjatoslavilta. Vuonna 1129 hän lähti poikiensa Mikaelin ja Feodorin kanssa Kiovasta kohti Muromia. Hän lähetti poikansa Mikaelin edeltä, jotta tämä taivuttaisi muromilaiset ottamaan ruhtinaan vastaan ilman verenvuodatusta. Nämä kuitenkin surmasivat Mikaelin ja alkoivat valmistautua taisteluun. Konstantinin lähestyessä kaupunkia sotajoukkoineen muromilaiset nöyrtyivät ottamaan ruhtinaan vastaan, mutta eivät suostuneet kääntymään kristinuskoon.

Konstantin ei ryhtynyt pakottamaan heitä väkivalloin, mutta ei myöskään hylännyt ajatustaan kristillistää kaupunki. Ensi töikseen hän rakennutti Neitsyt Marian ilmestymisen kirkon poikansa kuolinpaikalle. Hänen mukanaan tulleet papit alkoivat julistaa kristinuskoa. Kerran joukko pakanoita nousi kapinaan ja piiritti ruhtinaan talon. Pyhä Konstantin tuli rohkeasti ulos heitä vastaan kantaen Jumalanäidin ikonia. Tämä teki pakanoihin vaikutuksen ja he rauhoittuivat.

Ennen pitkää muromilaiset pyysivät saada pyhän kasteen. Kaste toimitettiin juhlallisesti Okajoessa kuten kiovalaisten kaste aikoinaan Dneprissä. Konstantin alkoi menestyksellisesti levittää kristinuskoa apunaan poikansa Feodor. Hän rakennutti kirkkoja ja luostareita ja perusti Muromiin piispanistuimen.

Pyhä Konstantin antoi henkensä Herralle vuonna 1129. Hänet haudattiin Jumalanäidin ilmestyskirkkoon, jossa olivat myös hänen poikiensa Mikaelin ja Feodorin haudat. Myöhemmin haudoilla alkoi tapahtua ihmeitä. Vuonna 1553 ruhtinaiden reliikit löydettiin maatumattomina.

Pyhittäjä Agapit kilvoitteli Pyhien Boriksen ja Glebin luostarissa Solvytšegodskissa Vologdan alueella. Vuonna 1576 hän sairastui vakavasti. Kun hän oli ollut vuoteenomana lähes kuukauden, hän näki ilmestyksessä pyhän Nikolaoksen ikonin ja kuuli äänen, joka kehotti häntä viemään ikonin autioon paikkaan Markuša- ja Tarnagajokien varrelle ja perustamaan sinne luostarin. Samassa hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Mieli heltyneenä hän polvistui ihmeellisesti ilmestyneen ikonin eteen ja kiitti Jumalaa ja pyhää Nikolaosta.

Agapit antautui Jumalan johdatukseen ja lähti pitkälle matkalle kohti Markušajokea. Aina kun epäilevät ajatukset alkoivat ahdistella häntä, hän kuuli äänen, joka rohkaisi häntä jatkamaan matkaa. Saavuttuaan määränpäähänsä hän rakennutti rukoushuoneen ikonia varten ja itselleen pienen keljan. Sana hänen kilvoituksistaan levisi nopeasti ja hänen luokseen kerääntyi oppilaita, jotka halusivat jakaa hänen kanssaan kilvoituselämän vaivat. He rakennuttivat paikalle kaksi kirkkoa; toinen pyhitettiin pyhän Nikolaoksen kunniaksi ja toinen Jumalanäidin ilmestymiselle. Jälkimmäisessä oli sivualttari pyhän Prokopi Ustjugilaisen muistoksi. Pyhittäjä Agapit opetti joka päivä veljestöään ja pyrki juurruttamaan luostariin oikean kilvoitteluhengen.

Toukokuun 21. päivänä vuonna 1585 rosvot hyökkäsivät pyhittäjä Agapitin kimppuun hänen ollessaan palaamassa myllyltä luostariin. He surmasivat pyhittäjän ja heittivät hänen ruumiinsa Uftjugajokeen. Pitkän etsinnän jälkeen munkit löysivät Agapitin kilvoituskahleet, jotka kelluivat joen pinnalla ikään kuin ne olisivat olleet puuta. Niiden alta vedestä löytyi pyhittäjän ruumis. Munkit hautasivat Agapitin keskelle luostaria. Paikalle rakennettiin rukoushuone ja Agapitin kilvoituskahleet asetettiin hänen haudalleen.

Autuas Andrei syntyi Ogorodnikovin köyhään porvarisperheeseen Simbirskissä vuonna 1763. Hänen vanhempansa Ilja ja Anna olivat hurskaita ortodokseja. Andrei alkoi jo lapsena käyttäytyä kuin houkka. Hän saattoi suudella maata eikä koskaan puhunut ihmisille. Ainoat sanat, joita hän käytti, olivat ”äiti” ja ”Anna”. Toiset pitivät häntä hupsuna, mutta toiset olivat vakuuttuneita siitä, että hän oli aloittanut vaikenemiskilvoituksen. Seitsemänvuotiaasta lähtien hän piti päällään vain pitkää aluspaitaa ja kulki aina avojaloin. Näin hän suuntasi katseensa taivaaseen ja Jumalaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään maalliseen: ei ruokaan, vaatetukseen eikä sovinnaisiin tapoihin.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen Andrei asui veljensä Faddein luona. Hänellä oli myös sisar Natalia, joka jäätyään leskeksi meni paikalliseen nunnaluostariin. Faddein kuoltua vuonna 1813 Natalia otti huolehtiakseen Andreista, sillä tämä oli kykenemätön hoitamaan omia asioitaan. Tätä varten Natalia joutui lähtemään luostarista. He saivat apua hyväntekijöiltä. Eräs rouva rakennutti heille pienen mökin ja antoi säännöllisesti tuntuvan rahasumman välttämättömiin menoihin.

Muutaman kerran elämänsä aikana Andrei ihmisten hämmästykseksi puhui. Kerran Simbirskiin tuotiin eräs mies, joka mielipuolisuuden puuskassa herjasi Jumalaa. Andrei tuli odottamatta taloon. Palvelija oli juuri tuomassa miehelle vesimelonin palaa, kun Andrei pysäytti hänet ja sanoi selvästi: ”Hän pilkkaa Jumalaa”.

Andrei nukkui äärimmäisen vähän ja senkin paljaalla maalla tai laudoilla. Jos hän kävi pitkäkseen penkille, hän ei tukenut päätään mitenkään, vaan jätti sen tyhjän päälle riippumaan. Joskus hän katosi kokonaiseksi vuorokaudeksi tai pidemmäksikin aikaa ja piiloutui johonkin salaiseen paikkaan. Kun piilopaikka keksittiin, hän hylkäsi sen heti. Hänen pitkän paitansa rintaan ommeltiin suuri laukuntapainen tasku, johon hyvät ihmiset panivat puoliväkisin almuja. Andrei puolestaan jakoi ne toisille tai antoi köyhien itse ottaa siitä mitä he halusivat.

Ruoan suhteen Andrei oli pidättyväinen. Hän ei pelkästään ollut syömättä lihaa ja käyttämättä viiniä, vaan pidättäytyi muustakin ruoasta ja juomasta niin, että hänen ruumiinsa oli kuiva ja kevyt. Mieluiten hän ravitsi itseään syömällä hunajalla voideltua ruisleipää ja juomalla teetä. Hän ei koskaan nauranut. Houkkana hän sai kestää monenlaista pilkkaa ja huomautuksia, mutta koskaan hän ei menettänyt malttiaan. Hiljaa ja hämmentymättä hän vain vetäytyi pois niiden luota, jotka ahdistelivat ja härnäsivät häntä.

Simbirsk oli 1800-luvun alussa verrattain pieni kauppakaupunki. Kaikki tunsivat autuaan Andrein, joka vietti aikansa enimmäkseen ulkosalla. Ajan myötä monet alkoivat kunnioittaa häntä. Alun perin puusta rakennettu kaupunki paloi historiansa aikana useita kertoja. Autuaan Andrein aikana ei kuitenkaan ollut yhtään tuhoisaa tulipaloa. Andrein maine kaupungin suojelijana kasvoi erityisesti Napoleonin sodan (1812) jälkeen, jolloin ihmisten uskonnollisuus lisääntyi. Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen luona käyneet simbirskiläiset pyhiinvaeltajat kertoivat pyhittäjän sanoneen: ”Miksi näette vaivaa ja tulette minun vähäisen luo; teillähän on siellä minua parempi, oma Andreinne.”

Andrei sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Kaikki kaupunkilaiset tiesivät, että hänen jokaisella teollaan oli salainen merkitys. Jos hän antoi jollekulle lastun tai kourallisen maata, se oli merkki lähestyvästä kuolemasta. Usein hän varoitti kuolemasta myös tulemalla taloon ja asettumalla pitkäkseen ikoninurkkaukseen. Hän auttoi ihmisiä esirukouksillaan ja paransi sairaita. Kerran hän irrotti eräässä kaupassa öljytynnyrin tulpan, niin että öljy valui maahan. Kauppias raivostui, mutta rauhoittui pian huomattuaan, että tynnyrin pohjalla oli kuollut käärme.

Monet toivat Andreille lahjoja, mutta hän tiesi lahjantuojien sisimmät ajatukset eikä aina ottanut kaikkea vastaan. Erityisen innokkaasti pieniä ilmaisia lahjoja ojentelivat kauppiaat, sillä he tiesivät kaupankäynnin vilkastuvan, jos Andrei suostui ottamaan heiltä rahaa tai jonkin makupalan.

Autuaan Andrein kilvoitusten täyttämä elämä kesti 78 vuotta. Marraskuun 21. päivänä vuonna 1841 hän ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta. Kaupunkilaiset ja papisto tulivat hyvästelemään hänet. Hän osallistui kuolinvuoteellaan pyhään ehtoolliseen ja hänelle toimitettiin sairaanvoitelu. Varhain marraskuun 27. päivän aamuna hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Andrein hautajaiset olivat esimakua tulevasta kanonisoinnista. Jokainen halusi jollakin tavalla osallistua valmisteluihin. Kaupunkilaisten varoilla hankittiin arkku, samettia sen verhoiluun, arvokkaat peitteet ja useita kynttilänjalkoja. Vainaja oli kallisarvoisessa arkussa mökissään viisi vuorokautta, mutta minkäänlaista kalman hajua ei tuntunut. Panihidoja toimitettiin keskeytyksettä yötä päivää. Hautajaisten aattona arkku kannettiin kirkkoon. Ruumiinsiunaukseen osallistui kaupungin papistoa lähes 30 henkeä. Siunauksen jälkeen kaupungin merkkihenkilöt kantoivat arkun Jumalanäidin suojeluksen luostarin hautausmaalle, jonne tavallisesti haudattiin vain arvohenkilöitä.

Autuas Andrei kanonisoitiin vuonna 1998. Hänen muistoaan vietetään kuolinpäivän (27.11.) lisäksi toukokuun 21. päivänä, joka oli hänen kanonisointipäivänsä. Autuaan Andrein pyhäinjäännökset ovat Simbirskissä Kaikkien pyhien kirkossa.