Pyhä uusmarttyyri Kyranna

Pyhä Kyranna syntyi 1700-luvun alkupuolella Avissoka-nimisessä kylässä Tessalonikan lähellä. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä ja hänestä itsestään kasvoi Jumalaa pelkäävä kaunis nuori neito. Kylään veroja keräämään tullut janitsaari¹ ihastui häneen ja alkoi esittää hänelle avioliittoehdotuksia ja houkuttelevia lupauksia. Tyttö ei kuitenkaan halunnut edes kuulla mitään sellaista, sillä koko hänen rakkautensa oli kohdistunut Kristukseen.

Pettynyt kosija muiden janitsaarien avustamana sieppasi Kyrannan ja vei hänet Tessalonikaan turkkilaisen tuomarin eteen väittäen, että tämä oli luvannut ottaa hänet miehekseen ja kääntyä islamiin. Kyrannan vanhemmat seurasivat alussa tapahtumia, mutta sitten turkkilaisten uhkaukset saivat heidät pelkäämään ja he pakenivat. Turkkilaiset yrittivät taivuttaa Kyrannaa sekä lupauksin että uhkauksin, mutta tyttö vastasi pelottomasti: ”Olen kristitty ja Ylkäni on Kristus, jolle tuon myötäjäisiksi neitsyyteni. Hänen takiaan olen valmis vuodattamaan vereni. Älkää odottako minun sanovan mitään muuta.” Tämän sanottuaan Kyranna laski katseensa ja vaikeni. Hänen sydämensä täyttyi sanoin kuvaamattomasta ilosta ja kaikki tämän maailman kauheudet unohtuivat; hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut paratiisissa. Hämmentyneenä hohtavakasvoisen nuoren tytön rohkeudesta turkkilaiset lähettivät hänet kahlehdittuna vankilaan.

Janitsaari meni Ali-nimisen vaikutusvaltaisen turkkilaisen luokse ja pyysi tätä käskemään, että vanginvartija antaisi hänelle vapaan pääsyn vankilaan. Niinpä hän tuli vähän väliä Kyrannan luo ja pahoinpiteli häntä monin tavoin yrittäen pakottaa hänet suostumaan vaimokseen, tai koska tahtoi muuten vain rääkätä häntä. Hän otti avukseen muitakin janitsaaritovereitaan. Aina nähdessään heidän tulevan Kyranna risti käsivartensa rinnalleen ja kätki päänsä käsiinsä katsomatta heihin ja vastaamatta heidän puheisiinsa. He potkivat häntä ja löivät nyrkeillä ja kepeillä, kunnes hän meni tajuttomaksi. Tämä tapahtui päivisin. Yöllä taas vanginvartija ripusti Kyrannan kainaloista ilmaan ja pieksi häntä, kunnes väsyi. Sitten hän jätti hänet riippumaan kylmään talvisäähän. Kyrannan kidutuksia seurasi eräs kristitty, joka aina nähdessään vanginvartijan raivon laantuneen pyysi tältä, että saisi laskea tytön maahan. Kaiken tämän Kyranna kesti kärsivällisesti mitään puhumatta ikään kuin hän itse ei olisi ollut kärsimässä vaan joku toinen. Koko hänen huomionsa oli jo taivaallisissa.

Vankilassa oli samaan aikaan myös muita vangittuja sekä kristittyjä, juutalaisia että muutamia turkkilaisia naisia, jotka olivat joutuneet sinne sopimattoman käytöksensä vuoksi. He moittivat vanginvartijaa tavasta, jolla hän kidutti viatonta naista. Vanginvartijalle tuttu kristittykin puhui tälle Jumalan tuomioistuimesta, mutta vartija muuttui vain entistä julmemmaksi. Koko tuona aikana Kyranna ei muiden vankien pyynnöistä huolimatta suostunut syömään mitään. Janitsaaritkin huolestuivat, että hän kuolee kesken kaiken nälkään. He yrittivät syöttää häntä väkisin mutta tuloksetta.

Seitsemäntenä päivänä janitsaarit kiduttivat taas julmasti Kyrannaa. Silloin kristitty alkoi uhkailla vartijaa, että jos tämä vielä sallii heidän tulla vankilaan, hän syyttää tätä paššalle ulkopuolisten päästämisestä vankilaan. Myös turkkilaisnaiset kirkuivat ja kutsuivat vartijaa julmuriksi ja murhaajaksi. Tämä teki vartijaan vaikutuksen, ja kun janitsaarit seuraavan kerran tulivat, hän ei päästänyt heitä enää sisään. Janitsaarit puolestaan menivät tuttavansa Alin luo, joka kutsui vanginvartijan luokseen ja haukkui tämän pahanpäiväisesti.

Tästä vartija kimpaantui niin, että palattuaan vankilaan hän sieppasi Kyrannan ja ripusti tämän ilmaan, otti suuren halon ja alkoi hakata sillä tyttöä kaksin käsin. Vangit alkoivat huutaa ja turkkilaisnaiset kirkuivat entistä kovempaa. Nähdessään koko vankilan sekasorron tilassa vartija lopetti lyömisen, jätti Kyrannan roikkumaan ilmaan ja meni huoneeseensa, missä pyysi kristittyä tuttavaansa keittämään hänelle kupillisen kahvia. Sitä keittäessään kristitty alkoi taas varovasti moittia hänen julmuuttaan, ja yhtäkkiä vartija vajosi rähmälleen lattialle ja puhkesi itkuun, joko häpeästä tai katumuksesta.

Silloin tapahtui jotain erikoista. Kyrannan vielä roikkuessa kainaloistaan ilmassa vankilassa leimahti suuri valo. Se laskeutui katosta, ympäröi marttyyrin ruumiin ja levittäytyi koko vankilaan ja valaisi sen niin kirkkaasti kuin aurinko olisi tullut sisään, vaikka oli melkein keskiyö. Kristityt vangit alkoivat huutaa: ”Herra, armahda!” Juutalaiset peittivät kasvonsa käsillään ja turkkilaiset vaikeroivat: ”Oi voi, tuon kristityn tyttöparan takia salama on tullut polttamaan meidät!” Pelosta väristen vanginvartija pyysi kristittyä tuttavaansa laskemaan Kyrannan alas lattialle. Kristitty meni ja löysi hänet kuolleena. Valo haihtui, mutta jäljelle jäi pitkäksi aikaa sanoin kuvaamattoman hyvä tuoksu. Kyrannan kahleet avattiin ja kristitty asetteli hartain mielin ja kunnioituksella hänen ruumiinsa kauniiseen asentoon, sytytti kynttilöitä ja poltti suitsuketta odottaen päivänkoittoa. Liikuttuneena hän kiitti Jumalaa, että oli tullut arvolliseksi näkemään tällaisia ihmeellisiä asioita ja koskettamaan ja huolehtimaan Kristuksen marttyyrin ruumiista.

Aamulla Tessalonikaan levisi tieto Kyrannan lopusta ja pyhän valon ilmestymisestä. Häpeissään turkkilaiset pysyivät hiljaa ja antoivat kristityille luvan hakea pois Kyrannan ruumis ja tehdä sille mitä tahtoivat. Joukko kristittyjä kiiruhti vankilaan ja otti pyhän neidon ruumiin, joka haudattiin juhlallisesti kristittyjen hautausmaalle kaupungin ulkopuolelle. Hänen vaatteensa he jakoivat keskenään siunaukseksi itselleen ja perheilleen. Pyhä Kyranna kohtasi marttyyrikuoleman vuonna 1751.

¹ Janitsaarit olivat kristittyjen vanhempien poikia, joita turkkilaiset keräsivät lapsiverona Osmani-valtakunnan kristittyjen keskuudesta. Heistä kasvatettiin fanaattisia muslimeja.

Marttyyripiispa Arseni, Rostovin metropoliitta

Rostovin metropoliitta pyhä Arseni (Aleksander Matsejevitš) oli tsaari Pietari Suuren (1682–1725) kirkollisen reformin¹ viimeinen merkittävä vastustaja. Hän syntyi pappisperheeseen Volynian Vladimirissa vuonna 1697, opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa ja vihkiytyi munkiksi. Pappismunkkina hän teki matkan Ustjugiin, Holmogoryyn ja Solovetskin luostariin. Solovetskissa hän väitteli sinne karkotettujen vanhauskoisten kanssa. Polemiikin tuloksena hän kirjoitti teoksen Uveštšavanie k raskolniku, ”Kehotus lahkolaiselle”.

Oppineena munkkina Arseni osallistui neljälle tutkimusretkelle, joiden aikana melkein koko Siperian pohjoisrannikko merkittiin kartalle. Retket olivat osa V. Beringin johtamaa tutkimusohjelmaa, jonka tavoitteena oli löytää meritie Venäjältä Kamtšatkan niemimaalle. Sairastuttuaan keripukkiin Arseni palasi Siperiasta Pietariin ja alkoi hoitaa opettajantehtävää Pietarin kadettikoulussa. Vuonna 1741 hänet vihittiin Tobolskin ja Siperian metropoliitaksi. Siperiassa hän puolusti juuri kristinuskoon kääntyneitä yksinkertaisia ihmisiä viranomaisten ja paikallisjohtajien mielivallalta sekä avusti ja tuki luostareita, kun maalliset viranomaiset pyrkivät puuttumaan niiden asioihin. Hänen kaitsijantoimensa Siperiassa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuonna hänet siirrettiin Rostovin hiippakuntaan, jota hän johti 20 vuotta.

Pyhä Arseni oli tuottelias kirjoittaja. Hän laati kaksitoista nidettä saarnoja ja hengellisiä kirjoituksia. Hän hoiti järkevästi hiippakuntansa kirkkojen ja luostareiden asioita ja nousi vastustamaan maallisen esivallan ja aateliston harjoittamaa papiston ja maaorjien sortoa. Hänen aikanaan vuonna 1752 Rostovissa löydettiin pyhän Dimitri Rostovilaisen (21.9.) maatumattomat pyhäinjäännökset.

Rostovissa pyhä Arseni ajautui kuitenkin ristiriitaan maallisen vallan kanssa. Hän toivoi tsaari Pietari Suuren lakkauttaman patriarkan viran uudelleen perustamista ja vastusti maallikkovirkamiesten asemaa kirkkoa johtavassa synodissa. Hänen kirjoituksensa O blagotšinii tserkovnom, ”Kirkkojärjestyksestä”, oli ensimmäinen piispojen keskuudesta noussut protesti Venäjän kirkon synodihallintoa vastaan. Omassa hiippakunnassaan Arseni vastusti aateliston yrityksiä päästä pakkolunastuksin käsiksi kirkon maaomaisuuteen; valtion hallintoelinten kanssa hän kiisteli puolustaen kirkon itsemääräämisoikeutta maanomistusasiassa. Hänen välinsä maalliseen valtaan kärjistyivät keisarinna Elisabet I:n (1741–1762) hallituskauden lopulla ja Katariina II:n (1762–1796) aikana.

Katariina II antoi vuonna 1762 määräyksen kirkon ja erityisesti luostareiden maiden siirtämisestä valtion omistukseen. Pyhä Arseni ilmaisi heti vastalauseensa. Synodi tulkitsi hänen kriittisen kirjeensä loukkaukseksi keisarinnaa kohtaan. Hänet pidätettiin ja kiidätettiin Moskovaan synodin kirkollisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Tuomio, jonka langettamiseen keisarinnakin aktiivisesti osallistui, oli ankara: Arsenilta riistettiin pappeus ja hänet karkotettiin tavalliseksi munkiksi alennettuna Arkangelin lähelle Pyhän Nikolaoksen luostariin. Siellä hänet teljettiin vankikoppiin kirkon alakertaan. Munkit kuitenkin pitivät häntä marttyyrina ja totuuden puolesta taistelijana. He pyysivät häneltä siunauksen, ja arkkimandriittakin suhtautui häneen kuin piispaan.

Vuonna 1767 kaksi juoppoa munkkia panetteli kiukuspäissään Arsenia keisarinnalle syyttäen häntä synodin herjaamisesta, mistä seurasi uusi poliittinen tuomio. Arseni alennettiin maallikoksi, hänelle annettiin pilkkanimi Andrei Vral, ”Valehtelija”, ja hänet lähetettiin elinkautiseen vankeuteen Tallinnaan Grosstanportin linnoitukseen. Hänet vietiin Arkangelista Tallinnaan avovaunuissa, vaikka oli talvi ja matkaa 2000 kilometriä. Perillä 70-vuotias piispa oli niin huonossa kunnossa, ettei pysynyt enää jaloillaan. Tallinnassa häntä pidettiin täydellisessä eristyksessä vankikopissa, jonka koko oli 2 x 3 metriä. Esillä oli jatkuvasti suukapula, jolla vartijoiden piti tukkia hänen suunsa, jos hän yrittäisi puhua. Koska keisarinna pelkäsi erityisesti Arsenin vaikutusta papistoon, hän määräsi, että vasta kuoleman edellä tämän luo saisi päästää papin tuomaan pyhän ehtoollisen. Ankarista oloista huolimatta joidenkin Tallinnan venäläisten asukkaiden onnistui vierailla vankilassa.

Pietariin raportoitiin kuukausittain pyhän Arsenin rauhallisesta käytöksestä, mutta keisarinnan viha vain yltyi. Vuodesta 1771 Arseni käytännöllisesti katsoen haudattiin elävältä. Vankikopin ovi muurattiin kiinni, ja jäljelle jäi vain ikkunaluukku, josta hänelle annettiin ruokaa. Lopulta häneltä evättiin vaatteet ja normaali ruoka. Kaksi päivää ennen kuolemaansa pyhä Arseni pyysi saada osallistua pyhään ehtoolliseen. Ehtoollisen tuonutta pappia vaadittiin kuolemanrangaistuksen uhalla vaikenemaan näkemästään.

Pyhä metropoliitta Arseni kuoli vankikopissaan 28. helmikuuta vuonna 1772. Hänet haudattiin samana päivänä tavallisena maallikkona Tallinnan Pyhän Nikolaoksen kirkon viereen. Vankikopin seinään jäivät hänen raaputtamansa psalminsanat ”hyvä oli, että jouduin nöyrtymään” (Ps. 119:71).

Jo aikalaiset kunnioittivat metropoliitta Arsenia pyhänä. Arkangelissa Pyhän Nikolaoksen luostarissa pyhiinvaeltajat kävivät rukoilemassa hänen maanalaisessa keljassaan kuin pyhässä paikassa. Tallinnassa kansa kunnioitti häntä pyhänä, ja 1800-luvun loppuun saakka häntä muisteltiin Pyhän Nikolaoksen kirkossa jokaisessa jumalanpalveluksessa. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Arsenin vuonna 2000. Hänen reliikkinsä ovat edelleen Tallinnassa laajennetun Pyhän Nikolaoksen kirkon alla.

¹ Vuoden 1721 Hengellisellä ohjesäännöllä (Духовный регламент) Pietari Suuri alisti kirkon valtionhallinnolle lakkauttamalla patriarkan viran ja perustamalla sen tilalle pyhän synodin nimellä tunnetun viraston.

Pyhä Simon Kyreneläinen, Herran ristin kantaja

Kun Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus kulki kohti ristiinnaulitsemistaan, sotilaat antoivat hänen ristinsä kannettavaksi kyreneläiselle Simonille, joka oli juuri tulossa kaupunkiin. Simeon käveli Herran jäljessä ja kantoi Hänen ristiään aina Golgatalle saakka.

Simonista tiedetään vain, että hänellä oli kaksi poikaa, Aleksander ja Rufus. Hänen muistopäivänsä mainitaan ainoastaan yhdessä 800-luvun käsikirjoituksessa.

Pyhä Makarios, Jerusalemin piispa

Pyhä Makarios valittiin Jerusalemin piispaksi vuonna 312, kun kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa olivat päättymässä. Jerusalemissa oli vielä tuolloin vain vähän kristittyjä. Pyhät paikat olivat edelleen raunioina parin vuosisadan takaisten juutalaissotien jäljiltä, ja Kristuksen hautapaikalle oli rakennettu roomalainen Venuksen temppeli.

Kun keisari Konstantinos Suuri alkoi suosia kristinuskoa, Makarios vetosi häneen Jerusalemin pyhien paikkojen puolesta. Makarios vastusti areiolaisuutta ja oli allekirjoittamassa Nikean kirkolliskokouksen päätöksiä. Keisari myöntyi Makarioksen pyyntöön. Roomalainen temppeli purettiin, ja Kristuksen hautaluola kaivettiin sen alta näkyviin. Makarios sai tehtäväkseen valvoa luolan ympärille rakennettavan Pyhän haudan kirkon rakennustöitä.

Vuonna 325 keisarin äiti Helena vieraili Pyhällä maalla, ja piispa Makarios kulki hänen kanssaan Betlehemissä ja pyhillä paikoilla. Vierailun aikana tapahtui ihme, jonka merkitys osoittautui käänteentekeväksi koko kirkon elämässä. Vapahtajan haudan lähellä olleista luolista löytyi kolme vanhaa ristinpuuta, ja kaikki alkoivat otaksua, että yksi niistä olisi Kristuksen.

Mutta mikä puu olisi oikea? Asia ratkesi, kun piispa Makarios kosketti jokaisella puulla erästä naista, joka oli kuolemaisillaan. Kaksi ristiä ei tehnyt naiseen minkäänlaista vaikutusta, mutta kolmannen kosketus paransi hänet. Keisarinna Helena, hänen hovinsa ja kaikki läsnäolijat alkoivat ylistää pyhää ristiä ja suudella sitä. Paikalle kerääntyi koko ajan lisää kansaa, joka halusi päästä osalliseksi samasta armovoimasta tai edes nähdä pelastuksen välikappaleen. Silloin piispa Makarios nousi korokkeelle, tarttui molemmin käsin ristiin ja nosti sen korkealle, niin että kaikki näkivät sen. Kansa huusi suureen ääneen: ”Kyrie eleison! Herra armahda!” Tästä sai alkunsa ristin ylentämisen juhla, jota pyhä kirkko yhä viettää yhtenä kirkkovuoden suurista juhlista.

Pyhä Makarios johti Pyhän haudan kirkon rakennustöitä ja näki sen valmistuvan vähä vähältä. Kirkko vihittiin syyskuun 13. päivänä vuonna 335, ja pyhä Makarios nukkui pois samana vuonna. Athanasios Suuri luonnehti Makariosta rehelliseksi ja vaatimattomaksi, apostolien kaltaiseksi mieheksi. Lännen kirkossa Makarios Jerusalemilaisen muistoa vietetään 10.3.

Pyhittäjät Asklepios ja Jaakob

Pyhät isät Asklepios ja Jaakob kilvoittelivat Syyrian erämaissa 400-luvun alkupuolella. Asklepios eli kahden kilometrin päässä pyhän Polykhronioksen (23.2.) kilvoittelupaikasta. Kaikki ihailivat suuresti Asklepiosta, sillä hän oli kaunistanut sielunsa nöyryydellä ja vieraanvaraisuudella. Hän osoitti rakkautta ja myötätuntoa kaikkia kohtaan. Hän eli äärimmäisen köyhästi mutta oli rikas hyveissä. Hänen mielensä seurusteli aina Jumalan kanssa, olipa hän erämaassa tai kylässä. Ihmisten läsnäolo ei lainkaan häirinnyt hänen sisäistä kilvoitustaan.

Abba Jaakob eli erakkona Nimuza-nimisessä kylässä, joka sijaitsi samalla alueella. Hän ei käyttänyt tulta eikä lampukoita eikä poistunut keljastaan. Vieraiden kanssa hän keskusteli pienen luukun kautta. Kukaan ei nähnyt häntä, mutta moni sai häneltä neuvoja ja hengellistä ohjausta. Piispa Teodoretos pääsi käymään hänen keljassaan kaksi kertaa Jaakobin annettua hänelle luvan kaivautua keljan seinän alta sisään. Kymmeniä vuosia kilvoiteltuaan pyhä Jaakob nukkui pois yli 90 vuoden iässä.

Pyhittäjä Thalelaios

Thalelaios oli kotoisin Kilikiasta. Hän vetäytyi erakoksi Syyrian rannikkoseudulle, Gabalan (nyk. Latakia) kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Alueen asukkaat kärsivät demoneista, jotka aiheuttivat tuhoa ihmisille ja eläimille tuhoa. Thalelaiokselle pahat henget eivät kuitenkaan voineet mitään. Kun kansa näki, millainen jumalallinen armo hänellä oli, he alkoivat luottaa häneen ja kääntyivät kristityiksi.

Thalelaios ei jäänyt nautiskelemaan voittonsa hedelmistä vaan jatkoi kilvoituksiaan entistä suuremmalla innolla. Hän keksi aivan uudenlaisen kilvoituksen. Thalelaios pystytti ristikkäin kolme paalua ja ripusti niiden keskelle roikkumaan tynnyrin, jonka hän otti keljakseen. Thalelaios kilvoitteli yli kymmenen vuotta tässä tynnyrissä, jossa hän ei mahtunut edes suoristautumaan. Hän oli kaiken lisäksi varsin pitkä varreltaan, joten hän joutui elämään kaksinkerroin pää polviensa välissä. Tämä ainutlaatuinen kilvoitus herätti suurta ihmetystä. Munkkien ystävä piispa Teodoretos kysyi, miksi Thalelaios oli valinnut näin oudon kilvoituksen. Thalelaios vastasi nöyrästi: ”Vapaasta tahdosta valittuja kärsimyksiä ei ole niin vaikea kestää, nouseehan tuska sisältä päin eikä ulkoa. Näin minä, monien syntien rasittama, saan näillä keveillä vaivoilla vähennettyä ikuisia rangaistuksia.”

Pyhittäjä Thalelaioksen kautta vaikuttanut Jumalan armo sai alueen asukkaiden kääntymään joukoittain kristityiksi. Vanhan pakanatemppelin paikalle rakennettiin kirkko, joka omistettiin voitollisten marttyyrien kunniaksi. Pyhittäjä Thalelaioksen viimeisistä vaiheista ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä Stefanos, hyväntekijä

Pyhä Stefanos oli korkea-arvoinen virkamies keisari Maurikioksen (582–602) hovissa. Palveltuaan aikansa hän jätti työnsä ja keskittyi hyväntekemiseen. Hän perusti Konstantinopolin Kultaiseen sarveen Armatioksen alueelle vanhainkodin (gerokomeion) ja sen yhteyteen majatalon muukalaisia varten. Stefanos nukkui pois rauhassa vuoden 614 tienoilla. Hänen perustamansa hyväntekeväisyyslaitos toimi noin 900 vuotta eli Konstantinopolin kristillisen kauden loppuun saakka.

Pyhittäjä Prokopios Dekapolislainen

Pyhän Prokopioksen elämästä tunnetaan kaksi versiota. Ensimmäisen mukaan hän oli kotoisin Dekapoliksen alueelta Vähän-Aasian Isauriasta ja kilvoitteli munkkina Konstantinopolissa aikana, jolloin keisari Leo III Isaurialainen (717–741) alkoi vainota pyhien ikonien kunnioittajia. Puhdistauduttuaan askeesilla ja sisäisellä rukouksella kaikista himoista ja lihan saastasta Prokopios ja hänen oppilaansa Basileios saivat hämmennyksiin harhaoppiset, jotka kieltäytyivät kunnioittamasta pyhiä ikoneja – ja siten itse asiassa kielsivät Kristuksen ihmiseksi tulemisen, olihan Hän ihmisenä tullut kuvattavaan muotoon. Prokopios sekä opetti ikonien kunnioitusta että vahvisti sanansa kestämällä iloiten monia kärsimyksiä ja koettelemuksia niiden tähden. Näin hän loisti maailmassa kuin kulta sulatusuunissa. Vainojen lakattua Leo III:n kuoleman jälkeen Prokopios palasi luostariinsa, jossa hän aikanaan nukkui rauhassa kuolonuneen.

Pyhän Prokopioksen elämän toisen version mukaan hän meni ensin luostariin kotimaassaan. Siellä kuitenkin munkkien innokas toiminta aineellisten asioiden parissa näytti hänestä olevan vastakkaista evankeliumin käskylle olla huolehtimatta huomisesta.¹ Tämä asia ahdisti häntä neljä vuotta, kunnes hän lopulta kertoi siitä igumenille. Tämä vastasi: ”Mutta, poikani, voiko kukaan noudattaa näitä käskyjä?”

Tällainen suhtautuminen evankeliumin käskyihin loukkasi Prokopiosta syvästi. Hän lähti pois luostarista ja meni erämaahan. Siellä hän vietti seitsemän vuotta syventyneenä jatkuvaan rukoukseen, eikä lainkaan huolehtinut maallisista. Monet vierailivat hänen luonaan ja tahtoivat jäädä asumaan hänen kanssaan. Niinpä hän perusti luostarin, jonka järjestys oli tarkkaan pyhien isien ohjeiden mukainen. Hänen ohjauksessaan oli paljon oppilaita, mutta hänen sielunsa pysyi kokonaan kääntyneenä Jumalan puoleen. Hän kehotti oppilaitaankin kasvamaan rakkaudessa Jumalaan ja taivaan valtakunnan odotuksessa.

Pohjimmiltaan Prokopioksen mieli paloi kuitenkin hesykastiseen kilvoitukseen. Niinpä hän nimitti itselleen seuraajan ja palasi erämaahan, jossa hän eli rauhassa, kunnes keisari aloitti vainon pyhien ikonien kunnioittajia vastaan. Keisari määräsi Prokopioksen vangittavaksi ja vietäväksi erään arvohenkilön luo. Tämän oli määrä saada hänet alistumaan keisarin käskyihin, jotka kielsivät ikonien kunnioittamisen. Miehen esittämiin houkutuksiin ja uhkauksiin Prokopios vastasi: ”Tuhoutukoot tarjoamasi ilot ja nautinnot yhdessä sinun kanssasi. Ei sinun kannata uhkailla minua, sillä evankeliumi opettaa meitä olemaan pelkäämättä niitä, jotka tappavat ruumiin.”

Kun Prokopios ilmoitti puolustavansa pyhien ikonien kunnioittamista, tuomari yritti saada hänet alistumaan keisarin määräyksiin väittämällä, että keisari oli itsekin ortodoksi ja kunnioitti ikoneja. Varmemmaksi vakuudeksi tuomari veti povestaan ikonin ja suuteli sitä. Prokopios vastasi kuitenkin, että kaikkialle levinneet ikonin kunnioittajien vainot osoittivat, että mies valehteli. Kun keisari sai raportin Prokopioksen kuulustelusta, hän tuomitsi tämän kidutettavaksi ja lähetettäväksi maanpakoon, missä hän kuoli 700-luvun puolivälissä.

¹ Matt. 6:34.

Pyhittäjä Titus, pappi Kiovan luolaluostarista

Kiovan luolaluostarin pappi Titus kilvoitteli 1100-luvulla. Hänellä oli luostarissa hyvä ystävä diakoni Evagri. Heitä yhdisti niin suuri keskinäinen rakkaus ja yksimielisyys, että koko veljestö ihmetteli sitä. Ihmiskunnan vihollinen, joka pyrkii kylvämään kaikkialle erimielisyyttä ja riitaa, onnistui kuitenkin muuttamaan tuon ystävyyden sellaiseksi vihaksi, etteivät entiset ystävät sietäneet enää nähdäkään toisiaan. Toisen suitsuttaessa kirkossa toinen karttoi suitsutussavuakin. He eivät tehneet sovintoa edes toimittaessaan yhdessä pyhää liturgiaa ja osallistuessaan ehtoolliseen.

Kerran pappi Titus sairastui vakavasti. Ollessaan kuolemaisillaan hän alkoi itkeä katkerasti ja pyysi hakemaan paikalle diakoni Evagrin pyytääkseen tältä anteeksi. Evagri ei kuitenkaan ollut halukas tekemään sovintoa, vaan herjasi pappi Titusta karkeasti. Veljet joutuivat tuomaan hänet väkisin kuolevan Tituksen luo. Titus nousi heti vuoteelta, kumartui Evagrin jalkoihin ja sanoi itkien: ”Anna minulle anteeksi ja siunaa, isä.” Mutta Evagri vastasi armotta: ”En koskaan tee sovintoa hänen kanssaan, en tässä enkä tulevassa ajassa”. Tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kaatui kuolleena maahan. Sairas Titus puolestaan nousi kuolinvuoteeltaan täysin terveenä.

Kauhu valtasi kaikki, jotka näkivät Evagrin äkkikuoleman ja Tituksen ihmeellisen paranemisen. Titus kertoi, että hän kuolinvuoteella maatessaan oli nähnyt enkeleiden väistyvän murheellisina hänen luotaan ja pahojen henkien iloitsevan saatuaan hänet veljesvihan kautta saaliikseen. Näystä järkyttyneenä hän oli heti alkanut tahtoa sovintoa Evagrin kanssa. Titus oli myös nähnyt enkelin, joka iski tulisella keihäällä katumatonta Evagria; sitten enkeli kääntyi hänen puoleensa ja nosti hänet terveenä pystyyn.

Parantumisensa jälkeen pappi Titus ei antanut vihalle minkäänlaista sijaa edes ajatuksissaan. Hän kitki tuon himon kokonaan sielustaan ja hankki tilalle rakkauden kaikkia veljiä kohtaan pitäen mielessään apostolin sanat: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit.” (1. Piet. 4:8.) Monien kilvoitusten jälkeen pyhä Titus nukkui pois vuoden 1190 tienoilla.

Pyhittäjä Titus, entinen sotilas, Kiovan luolaluostarista

Pyhittäjä Titus kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Ennen luostariin tuloaan hän oli sotilas, joka oli kunnostautunut taisteluissa rohkeudellaan mutta lopulta haavoittunut päähän. Haava ja sen aiheuttama sairaus pakottivat hänet jättämään sotilaan uran ja valitsemaan luostarielämän. Koko loppuelämänsä hän itki Kiovan luolaluostarissa syntejään. Ennen kuolemaansa hän sai Jumalalta tiedon, että kaikki hänen syntinsä oli annettu anteeksi.