Pyhittäjä Johannes Cassianus ja Germanus

Pyhittäjä Johannes Cassianus, joka teki munkkilaisuuden tunnetuksi lännessä, syntyi Vähä-Skyytiassa Tonavan suistoalueella 300-luvun loppupuolella. Mahdollisesti hänen perheensä muutti myöhemmin Roomaan. Hän oli huomattavaa sukua ja sai hyvän kasvatuksen klassisessa kirjallisuudessa, mutta ennen kaikkea hän paneutui Pyhän Raamatun tutkimiseen. Janoten täydellistä elämää Johannes hylkäsi jo nuorena tämän maailman houkutukset ja lähti samanmielisen hengellisen veljensä Germanuksen kanssa Pyhälle maalle. Siellä he jäivät munkeiksi erääseen Betlehemin luostariin. Kun he olivat oppineet tuntemaan yhteiselämäluostarin periaatteet ja munkkien elämäntavan Palestiinassa, Mesopotamiassa ja Kappadokiassa, he tahtoivat tutustua myös Egyptin erämaiden erakkoihin. He olivat kuulleet heidän hämmästyttävistä saavutuksistaan Pinufriokselta (27.11.), joka oli paennut Egyptistä ihmisten ylistystä heidän luostariinsa. Asiaa harkittuaan igumeni antoi heille siunauksensa heidän luvattuaan palata pian.

Kun Johannes Cassianus ja Germanus olivat ensin ihailleet Niilin suiston kinobialuostareiden hyvää järjestystä, he suuntasivat kulkunsa erämaahan. Kaikkialla he etsivät innokkaasti pyhiä erakkoisiä, joissa he saattaisivat nähdä Jumalan armon loiston ja sen kantamat hedelmät. Kohdatessaan heitä he kävivät heidän kanssaan pitkiä keskusteluja sielun pelastuksesta.

Pian ystävykset huomasivat, että omaksuakseen näiden Jumalan palvelijoiden taivaallisen opetuksen heidän pitäisi viipyä pitkään heidän luonaan. Heidän omatuntonsa kuitenkin kolkutti, olivathan he luvanneet igumenilleen palata pian takaisin. He kysyivät neuvoa abba Josefilta, joka rukoiltuaan koko yön sanoi, ettei heidän pitäisi huolehtia ajattelemattomasti tehdystä sitoumuksestaan ja että viipyminen Egyptissä olisi heille suuremmaksi hyödyksi. Vanhuksen vastaus rauhoitti heidät ja he viipyivät Egyptissä seitsemän vuotta. Kaikkialla he tutkivat innokkaasti hengellistä elämää. He kulkivat aina Sketiksen erämaahan saakka, jonne pyhä Makarios oli perustanut erakkoyhdyskunnan. Siellä eli monia suuria kilvoittelijoita kuten pyhittäjät Mooses, Serapion, Teonas, Iisak ja pappi Pafnutios.

Cassianus ja Germanus hyötyivät suuresti abba Pafnutioksen opetuksesta, jonka mukaan munkille ei riitä maailman ulkonainen kieltäminen. Sen lisäksi, että kilvoittelija antaa pois omaisuutensa päästäkseen huolehtimaan sielustaan askeesissa ja hiljaisuudessa, hänen on kieltäydyttävä myös entisistä tavoistaan ja himoistaan. Tähän toiseen kieltäymykseen tarvitaan pitkäaikaista, kärsivällistä taistelua, joka monien lankeemusten kautta johtaa sydämen puhtauteen. Munkin päämääränä on keskustella aina Jumalan kanssa lakkaamattomassa rukouksessa, niin että mieli ei hajaantuisi maailmallisiin huoliin vaan kohoaisi aina rauhaisana ja tyynenä Hänen puoleensa sydämen puhdistetussa pyhätössä. Munkin työ päättyy iankaikkiseen elämään, yhdistymiseen Jumalan kanssa, ja sen voi saavuttaa jo maan päällä pyhässä rakkaudessa. Toteutettuaan tämän toisen kieltäymyksen munkin on kilvoiteltava vielä kolmannessa kieltäymyksessä, johon kuuluu kaiken maailmallisen ajattelun karkottaminen, niin että Jumala pääsee kuljettamaan häntä kohti ikuisia asuntoja sanoin ilmaisemattoman ilon tilassa jumalallisen valon kirkkaudessa. Tähän sisältyy koko täydellisyys.

Saatuaan tietoa munkkielämän eri askelmista ja seurattuaan, miten kuuluisat erakkoisät toteuttivat niitä käytännössä, ystävykset omistautuivat innolla mietiskelevään elämään Sketiksen vuosinaan. Oman keljansa hiljaisuudessa pyhä Cassianus joutui itse kokemaan Jumalaa rakastavan sielun katkeran taistelun himokkaita ajatuksia ja erityisesti lamaannusta vastaan. Niillä erakkoja piinataan ja houkutellaan jättämään maailmasta eristäytynyt elämänsä. Henkilökohtaisen kokemuksensa ja suuren opettajan Euagrioksen opetusten pohjalta Cassianus kehitti sittemmin tarkan opetuksen hengellisestä taistelusta.

Seitsemän vuoden kuluttua Cassianus ja Germanus palasivat Betlehemiin. Kun heidän igumeninsa antoi heille siunauksen viettää vastedes erakkoelämää, he riensivät takaisin Egyptiin. Noihin aikoihin Aleksandrian patriarkka Teofilos oli täynnä raivoa niitä munkkeja kohtaan, joiden hän epäili kannattavan Origenesta. Sekasorto ja pelko vallitsivat kaikkialla eikä rauhaa mietiskelevään elämään enää ollut. Kolmesataa munkkia pakeni Nitrian erämaahan, kun taas Cassianus ja Germanus kuuluivat niihin 50 munkkiin, jotka 400-luvun alussa etsivät turvaa Konstantinopolista pyhältä Johannes Krysostomokselta (13.11.).

Johannes Krysostomos ymmärsi Cassianuksen ja Germanuksen arvon heti heidät nähdessään. Hän sai taivutettua Germanuksen vihkiytymään papiksi, ja Cassianuksen hän vihki diakoniksi. Krysostomoksen pyhyys ja loistelias puhetaito tekivät heihin syvän vaikutuksen, ja Cassianus otti hänet hengelliseksi ohjaajakseen. Hyötyäkseen opettajansa läsnäolosta hän oli valmis luopumaan erämaan hiljaisuudesta. Mutta kostonhimoinen Teofilos sai aikaan, että Krysostomos karkotettiin Konstantinopolista vuonna 405. Cassianus ja Germanus matkustivat piispa Palladioksen kanssa Roomaan mukanaan Konstantinopolin papistolta ja kansalta saatu kirje, jossa vedottiin paaviin Krysostomoksen puolesta.

Pyhä Johannes Cassianus vietti kaksitoista vuotta Roomassa, jossa hänetkin vihittiin papiksi. Sieltä hän meni Gallian Massiliaan (nyk. Marseilles), missä hän perusti Pyhän Viktorin munkkiluostarin samannimisen marttyyrin haudalle ja vuonna 415 Vapahtajalle omistetun nunnaluostarin. Kokeneena kilvoittelijana ja sielujen arvostelukykyisenä paimenena hän sovelsi kilvoittelutraditiota omille munkeilleen ja nunnilleen sopivaksi ottaen huomioon Gallian ilmaston ja kansanluonteen. Aptin piispan Castorin vaatimuksesta hän laati teoksen Kinobialuostarien säädöksistä piispan Provenceen perustamia luostareita varten. Siinä hän lieventää Egyptin isien tapoja, jotka hänen mielestään olivat liian ankaria Gallian munkeille, ja vertaa niitä Palestiinan, Kappadokian ja Mesopotamian käytäntöihin. ”Jos joku toteuttaa sen, mikä on järjen rajoissa mahdollista, hänen kilvoittelunsa on yhtä täydellistä vaikka keinot olisivatkin erilaiset”, hän toteaa. Samassa teoksessa hän kuvaa myös kahdeksan peruspahetta, jotka ovat vatsanpalvonta, haureus, rahanhimo, viha, murehtiminen, alakuloisuus, turhamaisuus ja ylpeys, ja niiden parannuskeinoja, jotka johtavat sielun täydellistymiseen.¹

Johannes Cassianus täydensi hengellistä opetustaan myöhemmin teoksella Keskusteluja. Siinä hän esittelee kilvoittelun korkeampia tasoja, sydämen puhtauden ja sisäisen kontemplaation saavuttamista. Teos on kirjoitettu Lérinsin ja Hyères-saarten erakoille, ja siinä kuvataan hengellisiä keskusteluja, jotka hän oli käynyt Egyptin erakkojen kanssa. Tällä tavoin pyhä Johannes Cassianus loi opillisen perustuksen Gallian vastasyntyneelle munkkilaisuudelle, jota hän juotti erämaaisien opetusten elävöittävällä vedellä. Kaiken kaikkiaan pyhä Cassianus kirjoitti hengellisestä elämästä kaksitoista kirjaa ja 24 muuta tutkielmaa.

Suurten kappadokialaisten kirkkoisien ja pyhän Johannes Krysostomoksen uskollisena oppilaana pyhä Johannes Cassianus puolusti ihmisen sisäistä vapautta ja vastusti ihmisluonnon ja Jumalan armon toiminnan jyrkkää erottamista toisistaan – näkemystä, jota edusti muun muassa Augustinus taistellessaan pelagiolaisuutta vastaan. Jokainen täydellinen lahja ja kaikki armo tulee kyllä aina viime kädessä Jumalalta, valojen Isältä (vrt. Jaak.1:17). Kuitenkin ihmisen vapautta, joka on luotu Jumalan absoluuttisen vapauden kuvaksi ja uudistunut pyhässä kasteessa, kutsutaan tulemaan vastaan ja tekemään yhteistyötä Jumalan armon kanssa, jotta sielu kantaisi hyveiden tervehdyttäviä hedelmiä. Kuten pyhä Johannes Krysostomos sanoo: ”Jumalan työ on antaa armoa, ihmisen työ osoittaa uskoa.”

Augustinuksen kannattajista äärimmäiset reagoivat voimakkaasti Provencen munkkien dogmaattista näkemystä vastaan, vaikka se edusti kreikkalaisten isien perinteistä opetusta. He syyttivät Cassianusta arveluttavasta semipelagiolaisuuden harhaopista. Melskeet ja riidat olivat kauhistus sisäiseen rauhaan ja jumalalliseen mietiskelyyn tottuneelle Cassianukselle, joka ei ryhtynyt puolustautumaan.

Johannes Cassianus nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 453. Jo aikalaiset pitivät häntä pyhänä, ja lännen munkit ja nunnat ovat kautta aikojen kunnioittaneet häntä isänään ja suurena opettajanaan. Pyhän Cassianuksen kallisarvoiset reliikit ovat yhä Pyhän Viktorin luostarissa Marseillessa. Hänen muistelemisensa on kuitenkin lännen kirkossa rajoitettu vain Marseillesin hiippakuntaan kaiketi juuri siksi, että Augustinuksen opista tuli lännen kirkon virallinen kanta. Ortodoksisessa kirkossa häntä sen sijaan arvostetaan ja kunnioitetaan kaikkialla. Cassianuksen ystävä ja vaellustoveri Germanus kanonisoitiin pyhäksi Romanian patriarkaatissa vuonna 1992.

¹ Ks. Filokalia I s. 113–140.

Pyhä Hilarius, Rooman paavi

Sardiniassa syntynyt Hilarius palveli kirkkoa Roomassa diakonina. Hän oli mukana delegaatiossa, joka edusti Roomaa teologisissa keskusteluissa Efesoksessa vuonna 449. Rooman ylivaltapyrkimykset herättivät idässä sellaista kiukkua, että Hilarius joutui pakenemaan kokouksesta. Kun Rooman paavi Leo Suuri kuoli vuonna 461, Hilarius valittiin hänen seuraajakseen. Hilarius osoittautui suuren edeltäjänsä arvolliseksi seuraajaksi. Hänen ohjenuoranaan oli pitää Herran papit mahdollisimman yksimielisinä, niin ettei kirkossa ajettaisi henkilökohtaisia etuja vaan Kristuksen asiaa. Hän kutsui koolle kirkolliskokouksen (465), jossa lännen piispat yhdenmukaistivat kanonisia käytäntöjä.

Pyhä Hilarius rakennutti Roomaan kolme kappelia, joista kaksi on säilynyt meidän aikaamme asti. Ne ovat Lateraanikirkon baptisteriumin sivukappelit, joista itäpuolella oleva on omistettu Hilariuksen suojelijalle evankelista Johannekselle ja länsipuolinen Johannes Kastajalle. Lisäksi Hilarius kunnostutti lukuisia kirkkoja ja rakennutti kaksi kirjastoa ja julkisen kylpylän. Pyhä Hilarius nukkui pois vuonna 468. Hänet haudattiin Pyhän Laurentiuksen kirkkoon Rooman Veranoon.

Pyhä Oswald, Worcesterin ja Yorkin piispa

Pyhän Oswaldin vanhemmat olivat tanskalaisia ja kääntyneet kristityksi 900-luvun alkupuolella. Nuorena Oswald kilvoitteli jonkin aikaa Winchesterin luostarissa ja siirtyi sen jälkeen Ranskaan, Fleury-on-Loiren benediktiiniluostariin, jossa hän vihkiytyi munkiksi ja perehtyi syvällisesti isien kirjoituksiin.

Englantiin palattuaan Oswald vihittiin vuonna 961 Worcesterin piispaksi. Jo seuraavana vuonna hän perusti Bristolin lähelle uuden luostarin. Oswald rakennutti ja kaunisti kirkkoja ja kehitti niiden jumalanpalvelusmusiikkia. Kuuluisin oli Worcesterin Jumalanäidin kirkko. Kerran kirkkokansaa oli palaamassa sieltä ylikuormatulla veneellä, joka alkoi upota keskellä syvää lampea ja väki huusi pyhää Benedictusta apuun. Piispa Oswald kuuli tämän rannalla, kohotti oikean kätensä ja lausui: ”Kristuksen siunaus tulkoon teille korkeudesta.” Kaikki pääsivät turvallisesti rantaan.

Vuonna 971 pyhä Oswald rakennutti Ousejoen keskellä olleelle saarelle Ramseyn luostarin. Siitä tuli Oswaldin suosikkipaikka sekä äitiluostari, josta käsin alueelle syntyi lukuisia muita luostareita. Oswald kutsui sinne mantereelta oppineita munkkeja, jotka opettivat matematiikkaa ja astronomiaa.

Pyhä Oswald muistetaan myös Yorkin piispana, sillä vuonna 972 hän sai johdettavakseen myös Yorkin hiippakunnan. Siellä asui lähinnä tanskalaista väkeä, joiden välit englantilaisten kanssa eivät olleet parhaat mahdolliset aiempien taisteluiden jäljiltä. Tanskalaissyntyisenä Oswald oli sopiva hahmo saavuttamaan Yorkin tanskalaisten luottamuksen. Hiippakunnat olivat yhdistettynä vuoteen 1016 saakka.

Pyhä Oswald rakasti köyhiä ja oli suuresti pidetty ja kunnioitettu hahmo jo eläessään. Kerran eräs sairas parani syötyään piispan antamaa pyhitettyä leipää. Piispa Oswaldilla oli tapana aina suuren paaston aikana pestä päivittäin kahdentoista köyhän miehen jalat. Vuoden 992 karkauspäivänä pyhä Oswald pesi jälleen köyhien jalkoja munkkien laulaessa psalmeja. Kun munkit lauloivat säkeen: ”Siunatkoon sinua Herra Siionista, hän, joka on tehnyt taivaan ja maan” (Ps. 134:3), Oswald lausui ”kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” – ja kaikkien järkytykseksi nukkui pois, kun sanat olivat vielä hänen huulillaan. Hänen ruumistaan alettiin valmistaa haudattavaksi, ja pian paikalle kerääntyi valtavasti kansaa, joka jätti työnsä ja kotinsa surrakseen yhdessä rakkaan esipaimenensa lähtöä.

Kun kertomukset pyhän Oswaldin haudalla tapahtuneista ihmeistä levisivät, Yorkin arkkipiispa Erdulf antoi vuonna 1004 avata haudan. Havaittiin, että pyhän kaikki vaatteet olivat muuttuneet tomuksi paitsi messukasukka, joka oli kuin koskematon. Paikalla oli valtavasti kansaa, ja erään naisen halvaantunut käsi parantui. Eräs apotti kuitenkin epäili tapahtumia ja suhtautui niihin ylimielisesti. Tämä häiritsi piispoja, jotka rukoilivat mielessään, että totuus tulisi ilmi. Pyhän Oswaldin reliikkien viereen tuotiin leprainen rampa, joka rukousten jälkeen parani välittömästi. Silloin kaikki ylistivät Jumalaa, ja epäilijätkin polvistuivat anomaan anteeksiantoa.

Pyhän Oswaldin luut pestiin ja asetettiin reliikkirasiaan. Pesuvedenkin välityksellä parantui muutamia sairaita. Myöhemmin reliikkien kautta tapahtui lukuisia ihmeitä. Muun muassa tulipalon eteneminen pysähtyi, kun reliikkiarkku tuotiin palon keskelle.

Apostolit Nymfas ja Eubulos

Apostolien joukossa kunnioitettavat Nymfas ja Eubulos olivat apostoli Paavalin oppilaita. Nymfas oli laodikealainen ylimys, ja paikallinen seurakunta kokoontui hänen kodissaan (Kol. 4:15). Eubulos (2. Tim. 4:21) oli Rooman seurakunnan johtohahmoja. Hän auttoi apostoleja ja kärsi marttyyrikuoleman.

Pyhä marttyyri Nestor, Magydoksen piispa

Pyhä Nestor oli piispa Pamfylian Magydoksessa. Häntä kunnioittivat ja arvostivat kaikki kaupunkilaiset, eivät ainoastaan kristityt. Kun keisari Decius (249–251) ilmoitti kristittyjen vainon aloittamisesta, Pamfylian ja Fryygian kuvernööri Publius ryhtyi toteuttamaan käskyä julmasti. Hän lähetti joukkojaan etsimään kristittyjä pakottaakseen heidät uhraamaan. Publius tiesi piispa Nestorin olevan kristittyjen selkäranka. Hän sanoi sotilailleen: ”Niin kauan kuin piispa ei ole meidän käsissämme, emme ole saaneet aikaan mitään.” Kun Nestor kuuli etsintäjoukkojen lähteneen liikkeelle, hän ei paennut vaan käytti aikansa auttaen kristittyjä pakenemaan. Hän itse jäi yksin kotiinsa, jossa hän rukoili ja luotti Jumalaan.

Sotilaiden tullessa Nestor otti heidät vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti. Kun he ilmoittivat vievänsä hänet kuvernöörin tuomittavaksi, hän teki ristinmerkin, kiersi liinan päähänsä ja lähti heidän mukaansa.

Kun Nestor tuotiin tuomittavaksi, kaikki virkailijat kuvernöörin talossa nousivat kunnioittavasti seisomaan ja toivat hänelle tuolin, jolla hän saattoi istua arvokkaasti. Irenarkhos-niminen kuulustelija aloitti kysymällä, tiesikö Nestor keisarin käskystä. Nestor vastasi: ”Tunnustan vain Kaikkivaltiaan käskyt, en keisarin. Tottelen vain taivaallisen Kuninkaan määräyksiä.” Kun kävi selväksi, että Nestor ei pelännyt mitään, he lähettivät hänet Pergaan.

Pergassa Publius kuulusteli piispaa ja määräsi hänet kidutettavaksi. Nestor sidottiin kidutuslaitteeseen, jossa hänen kylkiään raastettiin rautakoukuilla. Hänen huulillaan olivat psalmin 34 alkusanat: ”Minä siunaan Herraa kaikkina aikoina, Hänen ylistyksensä on aina minun suussani.” Nestorilta kysyttiin, eikö häntä hävetä luottaa sellaiseen, joka oli kärsinyt häpeällisen kuoleman. ”Kristuksen Henki sai profeetat todistamaan jo etukäteen niin Kristuksen kärsimyksistä kuin sitä seuranneesta kirkkaudestakin”, hän vastasi. ”Jeesus kärsi kuoleman ja hänet kruunattiin kunnialla ja kirkkaudella, jotta Hän olisi maistanut kuolemaa kaikkien puolesta. Me kristityt haluamme osallistua Hänen kärsimyksiinsä.” Publius alkoi hermostua: ”Uhraatko vai et? Liitytkö meihin vai kärsitkö niin kuin Kristuksesi?” Nestor lausui: ”Olen aina ollut, olen ja tulen olemaan Kristukseni kanssa.”

Publius määräsi Nestorin ristiinnaulittavaksi samalla tavalla kuin tämän Mestari oli teloitettu. Mestaajat tekivät ristin ja naulitsivat Nestorin siihen. Piispa roikkui ristillä tuntikausia. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, hän opetti ja rohkaisi paikalle kerääntyneitä kristittyjä. Hän rukoili, että Herra säilyttäisi heidät yksimielisinä ja täydessä Jumalan Pojan tuntemisessa. Tämän rukouksen ”aamen” jäi hänen viimeiseksi sanakseen. Näin hän liittyi voitollisesti kilvoitelleiden marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon. Hänen kuolinhetkellään tapahtumia seuranneet ulkopuoliset polvistuivat rukoukseen yhdessä kristittyjen kanssa.

Pyhittäjä-äidit Marana ja Kyra

Syyrian alueella kilvoitteli 400-luvulla valtaisa määrä askeetteja. Pyhät Marana ja Kyra ovat esimerkkejä alueen naispuolisista kilvoittelijoista, joista yleensä on vähemmän tietoa. He olivat kotoisin Beroiasta (nyk. Aleppo) ja heidän perheensä olivat ylimyssukua. Marana ja Kyra eivät olleet kiinnostuneita maailmallisista saavutuksista. Vuonna 398 he hankkivat itselleen kaupungin liepeiltä rakennelman, jossa oli seinät mutta ei kattoa. He sulkeutuivat sinne ja muurasivat oven kiinni. Oveen jätettiin pieni aukko, josta heidän palvelijattarensa saattoivat kurkistaa sisään ja nähdä, kuinka pyhät naiset seisoivat rukouksessa avoimen taivaan alla. Heidän näkemisensä innoitti palvelijattaria hengelliseen elämään enemmän kuin mitkään sanat tai opetukset. Palvelijattaret asuivat omassa majassaan ja veivät kilvoittelijoiden vähäiset ruoka-annokset oven aukosta.

Marana ja Kyra kilvoittelivat täydessä hiljaisuudessa lukuun ottamatta pääsiäisen jälkeistä seitsenviikkoista juhlakautta, jolloin Marana keskusteli ikkuna-aukosta naispuolisten vieraidensa kanssa. Kyran ei koskaan kuultu sanovan sanaakaan. Kumpikin kantoi poikkeuksellisen suuria ja painavia rautakahleita, ja heiveröisellä Kyralla oli niin raskaat kahleet, että hän kykeni vain vaivoin suoristautumaan. Kummallakin oli niin iso viitta, että edes kasvoja ja käsiä ei juuri näkynyt.

Kunnioituksesta piispuutta kohtaan Marana ja Kyra päästivät piispa Teodoretoksen käymään luonaan; tämä joutui tosin kaivautumaan oven alta. Aikansa suostuteltuaan piispa sai naiset luopumaan kahleista, mutta piispan poistuttua he pukivat ne jälleen ylleen.

Marana ja Kyra viettivät kolme kertaa 40 vuorokauden paaston Mooseksen tavoin syömättä mitään koko aikana. Lisäksi he viettivät ainakin kolmesti kolmen viikon täyspaaston profeetta Danielin esimerkin innoittamina.

Aivan koko elämäänsä Marana ja Kyra eivät kilvoitelleet sulkeutuneena. Kerran he jättivät kilvoituspaikkansa päästäkseen käymään pyhiinvaelluksella Jerusalemissa Kristuksen pelastavaisten kärsimysten tapahtumapaikoilla. He eivät syöneet matkalla mitään vaan nauttivat pienen aterian vasta kun olivat ensin saaneet rukoilla Pyhässä kaupungissa. Toisen kerran he jättivät kilvoituspaikkansa saadakseen käydä pyhän Teklan pyhäkössä Isauriassa. Silloinkaan he eivät matkalla syöneet mitään. Piispa Teodoretos piti heidän kilvoitusintoaan niin mielettömänä, että totesi heidän menneen sekaisin jumalallisesta rakkaudesta.

Tällä tavoin pyhät Marana ja Kyra kilvoittelivat vuosikymmenestä toiseen. He rakastivat kilvoituselämää vielä yli 40 vuoden jälkeenkin aivan kuin olisivat juuri aloittaneet sen. He säilyttivät aina ilon sydämissään, eikä polttava helle, rankkasade tai talvipakkanen saanut heitä antamaan periksi. Taivaallisen Sulhasen kauneutta katsellen he kestivät kilvoitusten vaivat helposti ja saavuttivat niiden päämäärän: Rakastettunsa näkemisen ja voitonkruunun saamisen Hänen kädestään. Piispa Teodoretos kirjoitti heidän elämäkertansa jo heidän eläessään, joten heidän viimeisistä vaiheistaan ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä pappismarttyyri Proterios, Aleksandrian patriarkka

Pyhä Proterios vaikutti pappina Aleksandriassa 400-luvulla pyhän patriarkka Kyrilloksen aikana. Kun Kyrilloksen seuraaja Dioskoros taipui kannattamaan monofysitismiä¹, Proterios pysyi lujasti ortodoksisessa näkemyksessä, jonka mukaan Kristus on sekä täydellinen ihminen että täydellinen Jumala. Muiden Aleksandrian pappien kanssa hänkin osallistui vuonna 451 neljänteen yleiseen kirkolliskokoukseen Khalkedonissa, jossa hän taisteli innokkaasti monofysitismiä vastaan. Kun Dioskoros tuomittiin monofysiittinä erotettavaksi, kirkolliskokous valitsi Proterioksen uudeksi Aleksandrian patriarkaksi.

Suurin osa Aleksandrian asukkaista kannatti monofysitismiä, ja Proteriosta oli tuskin ehditty asettaa virkaansa, kun he jo nousivat vastustamaan häntä. Aleksandrialaiset tahtoivat kiristää Bysanttia opillisissa kysymyksissä uhkaamalla estää viljan kuljetuksen kaupungin satamasta Konstantinopoliin, joka oli riippuvainen Egyptin vehnästä. Keisari Markianos (17.2.) vastasi tähän määräämällä kuljetukset toteutettaviksi entisen satamakaupungin Pelusionin kautta, jolloin viljaa ei tuotu Aleksandriaan enää edes sen omiksi tarpeiksi. Nälän uhatessa kansa kääntyi Proterioksen puoleen pyytäen tätä välittäjäksi. Hän saikin keisarin helposti peruuttamaan määräyksensä.

Monofysiitit jatkoivat kuitenkin vehkeilyjään. Heidän johtajiaan olivat pappi Timoteos, lisänimeltä ”Kissa”, ja Proterioksen viralta panema diakoni Pietari Mongos, joka oli keisarin käskyllä karkotettu kaupungista. Tarinan mukaan Timoteos lähti eräänä pilkkopimeänä yönä erämaahan munkkien luokse enkeliksi naamioituneena. Hän meni munkkien keljoihin ja käski heidän irtaantua patriarkka Proterioksen alaisuudesta ja nostattaa kansa tätä vastaan. Munkit menivät lankaan ja tekivät työtä käskettyä. Munkkien villitsemä kansanjoukko vyöryi Aleksandrian pääkirkkoon, karkotti sieltä papit ja valitsi Timoteoksen uudeksi patriarkaksi.

Kun Aleksandrian sotilaskuvernööri sai tiedon kansannoususta, hän karkotti Timoteoksen kaupungista. Tämä vain kiihotti kansaa entisestään, ja Proterios itsekin katsoi viisaimmaksi paeta. Matkalla hänelle kuitenkin ilmestyi profeetta Jesaja, joka sanoi: ”Mene takaisin kaupunkiin. Odotan sinua siellä ottaakseni sinut luokseni.” Proterios totteli ja saavuttuaan Aleksandriaan kätkeytyi Pyhän Quiriniuksen kirkon kastekappeliin.

Proterioksen johtaessa suuren torstain palvelusta maaliskuun 28. päivänä vuonna 457 harhaoppiset hyökkäsivät kirkkoon käsissään teräviä ruokoja. Niillä he lävistivät patriarkan ja kuusi muuta papistoon kuuluvaa. Sitten he raahasivat hänen runneltua ruumistaan ympäri kaupunkia, leikkasivat siitä osan ja heittivät sen koirille. Loput jäännöksistä he polttivat ja heittivät tuhkatkin tuuleen.

Vallankaappaaja pseudopatriarkka Timoteos jatkoi leppymättömiä hyökkäyksiään niin pyhän Proterioksen kuin hänen edeltäjänsä pyhän Kyrilloksen muistoa vastaan. Hän pyyhki heidän nimensä pois kirkon muistelukirjoista ja kirjoitti niiden sijaan oman ja harhaoppisen Dioskoroksen nimen. Hän vainosi pyhän Proterioksen ystäviä ja sukulaisia, riisti itselleen hänen omaisuutensa ja poltti hänen piispanistuimensa.

Heti kun keisari Leo I sai kuulla Aleksandrian verilöylystä ja pyhän Proterioksen kuolemasta, hän huolehti, että piispainkokous erotti viipymättä Timoteoksen. Keisari julisti tämän arvottomaksi kantamaan kristityn nimeä puhumattakaan piispuudesta ja karkotti hänet Khersoniin Krimin niemimaalle, mutta myöhemmin hän karkasi sieltä ja jatkoi toimintaansa. Proterioksen murhaajia rangaistiin ankarasti, ja järjestys palasi Aleksandriaan. Patriarkka Timoteoksen seuraajaksi valittiin ortodoksinen Timoteos III (460–482).

Nämä veriset tapahtumat sinetöivät Aleksandrian patriarkaatin jakaantumisen. Ortodoksien ja monofysiittien opillisen kiistan lisäksi jakolinja oli loppujen lopuksi myös etninen: Egyptin kreikkalaiset jäivät enimmäkseen (kreikkalais)ortodoksien yhteyteen, ja paikallinen valtaväestö eli koptit jatkoivat patriarkaatin traditiota omana kirkkonaan.

¹ Konstantinopolilaisen Eutykheen muotoilema harhaoppi korosti Kristuksen jumaluutta Hänen ihmisyytensä kustannuksella.

Pyhittäjät Romanus ja Lupicinus, Condatin luostarin perustajat

Pyhä Romanus syntyi vuoden 400 tienoilla Itä-Ranskassa, jossa luostarielämä oli vielä alkutekijöissään. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Lyonissa, jonka luostarin johtaja Sabinus oli saanut oppinsa Lérinsin munkeilta ja idän isiltä. 35 vuoden ikäisenä Romanus lähti Juravuorten tiheisiin metsiin mukanaan ainoastaan pyhä Raamattu, erämaaisien sanontojen kokoelma ja pyhän Cassianuksen kirjoitus luostarielämän periaatteista sekä siemeniä kasvimaata varten. Romanus asettui Condatiin¹, autiolle ja vaikeapääsyiselle paikalle, joka sijaitsi kolmen vuoren keskellä ja kahden virran yhtymäkohdassa. Hän teki itselleen pienen majan männyn juurelle ja kilvoitteli siellä rukoillen ja lukien. Hän eli marjoilla ja oman puutarhansa antimilla.

Romanus vietti vuosikausia maailman unohtaneena ja maailman unohtamana. Ennen pitkää hänen veljensä Lupicinus tuli hänen luokseen ja kertoi nähneensä näyn, jossa Romanus oli kutsunut häntä. Lupicinuksen vaimo ja veljesten isä olivat kuolleet, joten hänkin oli vapaa omistautumaan hengelliseen kilvoituselämään. Näin veljekset alkoivat kilvoitella yhdessä.

Vähitellen sana erakkoveljeksistä alkoi levitä, ja heille alkoi tulla oppilaita, jotka tahtoivat elää samalla tavalla Jumalaa rakastaen kuin hekin. Veljesten rukousten kautta monia sairaita ja riivattuja parani, ja näistä eräät halusivat jäädä heidän luokseen. Aluksi oppilaat elivät tilapäisissä majoissa Romanuksen männyn ympärillä, mutta lopulta Lupicinus perusti heille oman luostarin jonkin matkan päähän Lauconneen. Vähä vähältä heidän oppilaansa levittäytyivät Juravuorten pohjoispuolelle, Vosgesvuorille ja Saksaan. Näin Romanuksen alullepanema Condatin luostari oli avainasemassa Keski-Euroopan luostarikulttuurin muodostumisessa ja kristinuskon leviämisessä.

Romanuksen ja Lupicinuksen oppilaisiin kuului myös heidän sisarensa. Hän alkoi johtaa Baumen nunnaluostaria, johon tuli vähitellen yli sata kilvoittelijaa. Monet heistä olivat Condatin tai Lauconnen munkkien sukulaisia. Sulkeutunutta elämää viettänyt luostari sijaitsi jyrkällä kalliolla, josta oli näköala Lauconneen.

Romanus ja Lupicinus johtivat luostareitaan hyvässä yhteistyössä ja -hengessä. Jumalan armo oli tehnyt heidän luonteensa erilaisiksi, ja siksi he täydensivät hyvin toisiaan. Romanus osoitti sääliä ja armoa kaikille ja pysyi aina tyynenä; Lupicinus oli ankarampi ja ojensi langenneita oppilaitaan. Romanus ei halunnut asettaa veljilleen sen suurempia taakkoja kuin mihin näiden oma hyvä tahto antoi myöten; Lupicinus taas näytti itse jokaiselle esimerkin siitä, kuinka luonnonlait ja -vaatimukset voidaan aina ylittää Jumalan armon avulla. Askeettisuudessa hän ylitti jopa idän isien saavutukset kilvoittelemalla Alppien ankarassa ilmastossa samalla tavalla kuin idän isät lämpimämmissä olosuhteissa. Lupicinuksella oli vain yksi karkea viitta, jota hän käytti aina säästä riippumatta, hän ei koskaan nukkunut vuoteella eikä käyttänyt ruoassaan öljyä tai rasvaa. Hän ei edes juonut vettä vaan tyytyi kastamaan leipää veteen saaden näin samalla kertaa juomansa ja ravintonsa.

Lupicinus odotti kaikilta samanlaista intoa ja täydellisyyttä, ja siksi hän ei päästänyt ketään helposti veljestöön. Romanus puolestaan otti kaikki tulijat vastaan, vaikka osa näistä ennen pitkää jättikin luostarielämän. Kerran eräs vanhemmista munkeista valitti Romanukselle, että veljestöön pitäisi päästää vain sellaisia, joiden kutsumus on koeteltu. Romanus vastasi, että Jumala yksin tuntee sydämen syvyydet. Hän totesi myös, että kilvoituselämän jättävätkin ovat saaneet sisimpäänsä hyveiden siemeniä, jotka voivat myöhemmin puhjeta kukkaan.

Arles’n piispa pyhä Hilarius (k. 449, muistopäivä 5.5.) vihki Romanuksen papiksi, jotta luostarissa päästiin viettämään täydellistä jumalanpalveluselämää. Romanus pysyi niin nöyränä, että hänen uuden arvonsa saattoi erottaa muusta veljestöstä ainoastaan silloin, kun hän toimitti jumalallista liturgiaa.

Romanus ei aina edes käyttänyt johtajan asemaansa vaan antoi usein yhteisön asiat Lupicinuksen johdettavaksi. Monta kertaa Romanus puuttui tilanteisiin vasta silloin, kun Lupicinuksen sävyisyys ja kärsivällisyys eivät riittäneet. Eräänä vuonna saatiin niin ylenpalttinen sato, että ruokaa oli yllin kyllin, ja velttous sai Condatin munkit valtaansa. Nämä nousivat Romanusta vastaan, ja kun tämä ei saanut heitä rauhoittumaan lempeydellä, hän pyysi Lupicinuksen avuksi. Condatiin saavuttuaan Lupicinus määräsi aterialla tarjottavaksi samaa laihaa keittoa, johon oli itse tottunut. Kaksitoista munkkia kieltäytyi palaamasta ankaraan elämäntapaan, ja he lähtivät samantien pois luostarista. Myöhemmin Romanus onnistui rukouksin ja kyynelin keräämään nämä kadonneet lampaat takaisin laumaansa.

Romanus vieraili usein Condatin munkkien perustamissa luostareissa, joissa hän ohjasi ja rohkaisi nuorempia kilvoittelijoita. Eräänä päivänä ollessaan palaamassa luostariinsa hän pysähtyi Geneven ulkopuolella pienelle majalle, jossa asui kaksi lepraista. Hän halasi kumpaakin lämpimästi, ja molemmat paranivat. He juoksivat riemuissaan kaupungille ja huusivat kaikille, millainen ihme oli tapahtunut. Kun pyhä Romanus tuli paikalle, riemuitseva kansa otti hänet vastaan voittosaatossa. Hän kehotti kaikkia pysymään lujina uskossa ja palasi takaisin luostariinsa parannettuaan vielä muutamia sairaita.

Pyhä Romanus nukkui pois Baumessa helmikuun 28. päivänä vuonna 460. Hän jätti ympärilleen oleville veljille Kristuksen rauhan, jonka oli säilyttänyt sisällään läpi elämänsä sielunsa puhtauden ja sävyisyyden ansiosta. Hänet haudattiin toiveensa mukaisesti sisarensa johtamaan nunnaluostariin.

Romanus jätti kahden luostarin johtamisen Lupicinukselle, joka nimitti Condatiin asiainhoitajan ja asui itse Lauconnessa. Hän johti munkkeja omalla esimerkillään ja hienotunteisella rakkaudella. Lupicinus opetti munkkejaan seuraamaan hyveiden kuninkaallista tietä taipumatta liialliseen ankaruuteen tai kuolettavaan velttouteen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin pyhä Lupicinus nukkui pois korkean iän saavuttaneena. Hän säilytti askeettisen elämänasenteensa loppuun saakka. Kun hänelle tarjottiin kuolinvuoteellaan lasillista vettä, johon oli sekoitettu vähän hunajaa, hän maistoi sitä ja kääntyi pois sanoen: ”Vihollinen, loppuun saakka sinä yrität turmella minun mitättömyyteni katoavaisen makeuden houkutuksilla.” Pyhä Lupicinus haudattiin Lauconneen, ja haudalla tapahtui myöhemmin lukuisia ihmeitä. Hänellä on myös oma muistopäivänsä 21.3.

¹ Ranskan ja Sveitsin rajaseudulla, Geneven lähistöllä.

Pyhä Basileios Tunnustaja

Pyhä Basileios Tunnustaja oli pyhän Prokopios Dekapolislaisen (27.2.) oppilas. Basileioksesta tuli jo nuorena munkki ja tunnollinen kilvoittelija. Ikonoklasmin aikana keisarin poliisimiehet pidättivät hänet ja veivät kidutettavaksi. Askeesin jalostama Basileios ei menettänyt mielentyyneyttään kidutuksissa vaan pysyi horjumattomana vakaumuksessaan. Hänen kasvonsa hakattiin verille ja koko keho oli täynnä haavaumia, kun hänet heitettiin pimeään tyrmään. Hän virui siellä, kunnes keisari Leo kuoli vuonna 741.

Päästyään vapauteen pyhä Basileios jatkoi muiden tunnustajien kanssa askeettista kilvoituselämäänsä. Hän saattoi monia syntisiä katumukseen ja lukuisia harhaoppisia kirkon yhteyteen niin sanoillaan kuin esimerkillisellä elämällään. Pyhä Basileios Tunnustaja päätti kilvoituksensa vuonna 747 ja siirtyi iloiten taivasten valtakuntaan.

Autuas Nikolai Salos Pihkovalainen, Kristuksen tähden houkka

Autuas Nikolai tunnetaan lisänimellä Salos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa houkkaa. Hän oli kotoisin Pihkovan seudulta ja tuli tunnetuksi siitä, että hän pelasti Pihkovan tsaari Iivana Julman (1533–1584) verisiltä rankaisutoimilta. Tsaari oli helmikuussa 1570 murskannut petoksesta epäilemänsä Novgorodin ja oli lähestymässä Pihkovaa. Jumala kuitenkin herätti houkka Nikolain ja hurskaan ruhtinas Juri Tokmakovin sydämessä ajatuksen kaupungin pelastamiseksi. Heidän kehotuksestaan kaupungin asukkaat asettivat talojensa edustalle pöydän, jolla oli leipää ja suolaa.¹ Tsaarin kulkiessa kaupungin läpi miehet vaimoineen ja lapsineen polvistuivat katujen varsille. Näky liikutti tsaarin sydäntä. Hän asteli Pyhän Kolminaisuuden katedraaliin, kuunteli rukouspalveluksen ja poikkesi sieltä pyhän Nikolain keljaan.

Autuas Nikolai ojensi tsaaria, kielsi häntä vuodattamasta verta ja ryöstämästä kirkkoja. Kerrotaan, että hän tarjosi samalla tsaarille raakaa lihaa. ”Olen kristitty, en syö lihaa paastossa”, tsaari sanoi. ”Kuitenkin juot ihmisverta”, vastasi Nikolai rohkeasti. Nikolain kerrotaan myös varoittaneen tsaaria: ”Älä koske meihin, vaan kulje ohitse, muuten sinulla ei ole millä paeta.” Kiinnittämättä huomiota varoitukseen tsaari käski ottaa yhden katedraalin kirkonkelloista. Samalla hetkellä hänen paras hevosensa kaatui kuolleena maahan. Kauhuissaan tsaari pakeni Pihkovasta.

Autuas Nikolai antoi sielunsa Herralle helmikuun 28. päivänä vuonna 1576. Kunnioituksesta häntä kohtaan kaupungin asukkaat hautasivat hänet katedraalin alle.

Viisi vuotta autuaan Nikolain kuoleman jälkeen vuonna 1581 Puolan kuningas joukkoineen oli hyökkäämässä Pihkovaan. Jumalanäidin suojeluksen luostarin munkki Dorofei näki näyssä pyhittäjä Kornili Pihkovalaisen (20.9.) ja autuaan Nikolain rukoilevan yhdessä muiden pyhien kanssa Jumalanäidiltä varjelusta kaupungille. Jumalanäiti vastasi rukoukseen ja kaupunki säästyi. Tapauksen johdosta maalattiin ikoni, joka kuvaa Jumalanäitiä kaupungin pyhien kanssa ja joka tunnetaan ihmeitätekevänä. Autuasta Nikolaita alettiin jo samana vuonna kunnioittaa pyhien joukossa, vaikka hänen kuolemastaan oli kulunut vain viisi vuotta.

¹ Leivän ja suolan tarjoaminen on vanha venäläinen tapa ottaa arvovieras vastaan. Tapaa noudatetaan yhä yleisesti Venäjällä, jossa leipää ja suolaa usein tarjotaan seurakuntaan tai luostariin saapuvalle piispalle tai patriarkalle.