Pyhä Maria, Klopaksen vaimo ja Jaakobin ja Joosefin äiti, oli yksi niistä naisista, jotka ensimmäisinä näkivät kuolleista ylösnousseen Kristuksen. Nämä naiset olivat kulkeneet Galileassa Jeesuksen mukana, avustaneet häntä ja opetuslapsia omilla varoillaan ja seuranneet heitä Jerusalemiin. Golgatalla he seisoivat Jeesuksen ristin luona valittamassa ääneen ja itkemässä Jeesusta ja seurasivat, kuinka Jeesuksen ruumis pantiin hautaan, mutta sapatin takia he eivät voineet heti voidella sitä. Sunnuntaina he menivät jo aamuvarhaisella tuoksuöljyjä ja voiteita kantaen haudalle, missä kivi oli vieritetty haudan suulta. Kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Haudalla oli enkeli, joka sanoi, että Jeesus on noussut kuolleista, niin kuin itse oli sanonut, ja kehotti heitä menemään kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista!” Naiset lähtivät heti haudalta ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen yhdelletoista opetuslapselle. Matkalla ylösnoussut Jeesus ilmestyi heille. He menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut.”

Marian aviomies Klopas saattaa olla sama henkilö kuin pyhä apostoli Kleopas (30.10.), Joosef Kihlaajan veli ja yksi seitsemästäkymmenestä pyhästä ja kunniakkaasta apostolista, joita muistellaan tammikuun 4. päivänä. Ylösnoussut Kristus ilmestyi Kleopakselle ja Luukkaalle Emmauksen tiellä ja selitti heille pyhiä kirjoituksia, mutta he tunnistivat hänet vasta, kun hän kiitti Jumalaa ja mursi leivän. Kleopaksen poika Simeon oli Jeesuksen serkku, joka valittiin Herran veljen Jaakobin marttyyrikuoleman jälkeen Jerusalemin toiseksi piispaksi.

Pyhä Maria Mirhantuoja nukkui pois rauhassa.

Pyhä Mikael syntyi Fryygian Synnadassa ylhäiseen ja rikkaaseen perheeseen, joka oli ollut pitkään lapseton. Kaupungissa oli pyhälle ylienkeli Mikaelille omistettu kirkko. Vanhemmat olivat luvanneet, että jos he saavat lapsen, he antavat hänelle ylienkelin nimen, ja näin myös tapahtui. Jo lapsesta lähtien Mikael osoitti poikkeuksellista lahjakkuutta. Jopa kaupungin johtomiehet pyysivät apua ongelmiinsa tältä huippulahjakkaalta pojalta.

Mikaelin mieli paloi kuitenkin rakkaudesta Jumalaan. Niinpä hän lähti jo nuorena kotikaupungistaan Konstantinopoliin. Siellä hän ystävystyi myöhemmin Nikomedeian piispana tunnetun Teofylaktoksen (8.3.) kanssa, joka oli tulevan patriarkka Tarasioksen apulaisena, kun tämä ennen patriarkaksi vihkimystään toimi keisarin sihteerinä. Kun Tarasioksesta tuli patriarkka, hän vihki munkiksi sekä Teofylaktoksen että Mikaelin ja lähetti heidät perustamaansa luostariin Bosporinsalmen Mustanmeren puoleiseen päähän. Nuoret munkit alkoivat kilpailla keskenään askeettisissa hyveissä. He paastosivat, valvoivat, syventyivät pyhän Raamatun lukemiseen ja ennen kaikkea rukoilivat. Heidän erityisenä kaunistuksenaan oli nöyryys ja valoisa iloisuus.

Kun patriarkka Tarasios sai kuulla veljien edistymisestä, hän vihki heidät heidän vastustelustaan huolimatta papeiksi ja nimitti heidät kunniavirkaan Kristuksen suuren kirkon pyhien esineiden hoitajiksi (skeuofylaks). Pian hän taivutti heidät ottamaan vastaan myös piispanvihkimyksen. Teofylaktoksesta tuli Nikomedeian metropoliitta, kun taas Mikael sai tehtäväkseen paimentaa kotikaupunkinsa Synnadan asukkaita.

Hyvän paimenen tavoin Mikael julisti totuuden sanaa sekä elämällään että puheillaan. Kärsivällisenä ja armeliaana paimenena hän rakennutti kirkkoja ja luostareita sekä perusti hyväntekeväisyyslaitoksia pitämään huolta sairaista, yksin jääneistä ja muukalaisista. Piispa Mikael osallistui Nikeassa vuonna 787 kokoontuneeseen seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jossa hän kannatti pyhien ikonien kunnioittamista. Kokouksen jälkeen hän jatkoi rauhassa työtään hiippakuntansa hyväksi.

Kun Nikeforos (2.6.) nousi vuonna 806 patriarkan istuimelle edesmenneen Tarasioksen jälkeen, hänen kaimansa keisari Nikeforos (802–811) lähetti pyhän Mikaelin johtamaan lähetystöä kalifi Harun-al-Raskhidin luo. Näin Mikaelille tarjoutui tilaisuus näyttää kykynsä rauhan ja sovinnon rakentajana. Vuonna 811 hänet lähetettiin patriarkka Nikeforoksen legaattina Roomaan välittämään patriarkan synodaaliset kirjeet paaville ja vakuuttamaan tämä patriarkan tuesta pyhien ikonien kunnioitukselle. Seuraavana vuonna Kaarle Suuri otti Mikaelin vastaan Aix-la-Chapellessa ja varmisti rauhansopimuksen hänen kanssaan.

Keisari Nikeforoksen kuoltua Leo V Armenialainen (813–820) kaappasi vuonna 813 vallan itselleen. Kun hän oli hallinnut kaksi vuotta, hän paljasti synkät suunnitelmansa ja aloitti uudestaan ikonien kunnioittajien vainon. Pyhä Mikael liittyi heti oikean uskon puolustajiin, jotka olivat ryhmittyneet patriarkka Nikeforoksen ympärille. Heitä olivat Sardeksen metropoliitta Euthymios (26.6.), Joosef Tessalonikalainen (14.7.), Emilianos Kyzikoslainen (8.8.) ja Nikomedeian metropoliitta Teofylaktos. Myös monet papit ja maallikot olivat valmiit yhdessä piispojensa kanssa vuodattamaan verensä uskon puolesta. He menivät keisarin eteen ja koettivat saada hänet järkiinsä. He esittivät hänelle pyhien isien kannanottoja ja muistuttivat häntä tuesta, jota he saivat näkemykselleen Rooman kirkosta. Keisarin mieli ei kuitenkaan muuttunut.

Silloin patriarkka lähetti Mikaelin uudelleen Roomaan paavi Hadrianuksen luo. Mikaelin kehotuksesta paavi kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka julisti keisari Leon kirkonkiroukseen. Piispa Mikael palasi Konstantinopoliin mukanaan paavin kirjeet. Patriarkka Nikeforos meni arkkipiispojen kanssa uudelleen keisarin luo, mutta tämä pysyi järkkymättömänä omassa mielipiteessään. Mikael moitti häntä suorin sanoin, mikä sai keisarin raivoihinsa. Hän tuomitsi heidät kaikki maanpakoon kauas toisistaan ja kielsi heiltä keskinäisen kirjeenvaihdon.

Pyhä piispa Mikael lähetettiin Eudokiadan linnoitukseen Fryygiaan, missä hän viipyi yli 10 vuotta. Kiitollisena hän otti vastaan huononkin kohtelun ja rukoili vainoojiensa puolesta. Jatkuvasti hän puhui ortodoksisen uskon puolesta ja oli valmis auttamaan onnettomia. Hän säilytti askeettisen elämäntapansa ja jatkoi öisiä rukouksiaan myös karkotuspaikassa. Hänen rukouksensa paransivat niin ihmisiä kuin kotieläimiäkin. Rajaseudun laiminlyödyille asukkaille hän opetti todellista kristinuskoa ja oli itse heille esimerkkinä.

Kun keisari sai kuulla, että karkotus oli vain lisännyt piispa Mikaelin nauttimaa kunnioitusta, hän määräsi, että tämä oli siirrettävä muualle. Paikasta toiseen siirtyessään Mikael tuli seudulle, jossa rottalaumat olivat tuhoamassa viljasadon. Hän selitti asukkaille, että kyse oli Jumalan rangaistuksesta heidän syntisen elämänsä tähden, ja määräsi heidät viettämään kolme päivää katumuksessa ja paastossa. Sen jälkeen hän kutsui heidät kaikki pelloille. Kun ihmiset huusivat ”Herra, armahda” ja pyhä piispa polvistui rukoilemaan heidän puolestaan, maanjäristys ravisteli yhtäkkiä seutua ja sen jälkeen rotat katosivat.

Kun Mikael siirrettiin Erantisia-nimiseen paikkaan, ihmiset pyysivät häntä rukoilemaan, että he vapautuisivat heinäsirkkaparvista, jotka olivat tuhoamassa heidän vilja- ja hedelmäsatoaan. Pyhä Mikael vietti yön rukouksessa ja aikaisin aamulla kulki ristisaatossa peltojen ja puutarhojen halki kaiken kansan seuratessa häntä laulaen ”Herra, armahda”. Heinäsirkat kerääntyivät paksuksi pilvimäiseksi muodostelmaksi ja nousivat ilmaan kadoten näkyvistä.

Pyhä Mikael jatkoi vaeltelevaa elämäänsä vuodattaen Jumalan armoa niin ihmisille kuin heidän kotieläimilleen ja viljelyksilleen minne hänet lähetettiinkään. Vietettyään jonkin aikaa vankilassa Konstantinopolissa hänet karkotettiin uudestaan, tällä kertaa Nikomedeian järven rannalle. Siellä myös muut tunnustajat olivat odottamassa, kunnes keisari Mikael, joka tunnetaan lisänimellä Änkyttäjä, salli heidän palata hiippakuntiinsa tai luostareihinsa. Mikael oli jo yli 90-vuotias, mutta jatkoi silti rukoilemistaan keisarin, kirkon rauhan, maailman pelastuksen ja maan hedelmien runsauden puolesta.

Toisena helluntaipäivänä vuonna 826 Mikaelin pitkäaikainen ystävä pyhä Teodoros Studionilainen, jonka kanssa hän oli karkotusaikanaan ollut jatkuvassa kirjeenvaihdossa, oli kutsunut hänet luostariinsa juhla-aterialle. Lähdön hetkellä pyhän piispan yllätti kipukohtaus ja hänen oli pakko käydä pitkälleen. Seuraavana päivänä kova kipu raateli häntä. Keskiviikkona Mikael ei enää pystynyt puhumaan ja veti viimeisen henkäyksensä ystävänsä ja kilvoitustoverinsa Teodoroksen läsnä ollessa. Pyhän Teodoroksen kuvauksen mukaan hän näytti aivan enkeliltä, ja hänen hengettömästä ruumiistaan lähti jumalallisen valon välähdyksiä. Vuosien rukous ja hengellinen mietiskely oli jättänyt siihen jälkensä.

Keisarit Basileios II ja tämän veli Konstantinos VIII lahjoittivat vuonna 978 pyhän Mikaelin kallisarvoisen pään pyhän Athanasioksen perustamalle Suuren lavran luostarille Athokselle, missä se on tänäkin päivänä. Niin kuin pyhä Mikael eläessään suojeli rukouksillaan viljelysmaita tuhoilta, niin myös hänen reliikkinsä karkottaa tuholaisia sekä luostarin omilta viljelysmailta että muualtakin, minne se uskovien pyynnöstä viedään.

Pyhä Leonti oli syntyperältään venäläinen. Eräiden lähteiden mukaan hän oli kotoisin Kiovasta, toisten mukaan hän syntyi Konstantinopolissa. Joka tapauksessa hän oleskeli nuoruudessaan 1000-luvulla Konstantinopolissa ja mahdollisesti vihkiytyi siellä munkiksi. Sittemmin hän siirtyi Kiovan luolaluostariin, jossa hän kilvoitteli pyhittäjien Antonin ja Feodosin ohjauksessa.

1040-luvulla Leonti valittiin piispaksi Rostoviin. Pakanat olivat karkottaneet kaupungista sen kaksi ensimmäistä piispaa Feodorin ja Ilarionin eikä heillä ollut minkäänlaista halua kuunnella Leontin opetusta. Tämä alkoi kuitenkin rohkeasti julistaa kristinuskoa. Kerran pakanat pieksivät hänet ja karkottivat kaupungista. Pyhä Leonti ei kuitenkaan antanut periksi. Hän rakennutti kaupungin ulkopuolelle Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkon, jossa hän opetti luonaan käyville lapsille kristinuskoa ja kastoi heidät. Pian aikuisiakin alkoi käydä armoitetun piispan luona saamassa opetusta ja ottamassa kasteen. Tämä herätti vihaa kiivaimmissa pakanoissa. He piirittivät suurella joukolla kirkon ja uhkasivat tappaa Leontin. Kirkon papisto pelästyi, mutta Leonti pukeutui rauhallisesti piispalliseen pukuunsa ja meni risti kädessään väkijoukkoa vastaan. Hänen apostolinen lujuutensa ja rauhallisuutensa uhkaavan kuoleman edessä pysäytti kiihtyneen joukon ja hänen armontäyteiset sanansa tekivät ihmisiin niin suuren vaikutuksen, että monet lankesivat hänen eteensä pyytäen kastetta. Tästä lähtien pyhä Leonti kiersi ympäröiviä alueita julistaen Kristusta Vapahtajaa. Näin pakanuus alkoi väistyä Rostovin seudulta ja oikean uskon valo loisti kirkkaana.

Pyhän Leontin apostolinen toiminta päättyi marttyyrikuolemaan, kun pakanat surmasivat hänet noin vuonna 1073. Hänet haudattiin Rostoviin Jumalansynnyttäjän kirkkoon. Kirkko tuhoutui myöhemmin tulipalossa. Uuden kirkon perustuksia kaivettaessa vuonna 1164 löytyivät pyhän Leontin maatumattomat jäännökset.

Pyhittäjä Jefrosinia oli Polotskin[1] ruhtinas Georgi Vseslavitšin tytär ja pyhän ruhtinas Vladimirin (15.7.) lapsenlapsi viidennessä polvessa. Hän syntyi vuonna 1110 ja sai nimen Predislava. Hän vietti lapsuutensa lukien Psalttaria ja muita Raamatun kirjoja ja rukoili paljon. Predislavan täyttäessä kaksitoista vuotta maine hänen ymmärtäväisyydestään ja kauneudestaan oli levinnyt kauas Polotskin ruhtinaskunnan ulkopuolelle. Monet ruhtinaat tavoittelivat häntä puolisokseen, mutta hän torjui kaikki avioliittoehdotukset. Kuultuaan, että hänen vanhempansa aikoivat kuitenkin kihlata hänet eräälle ylhäiselle ruhtinaalle, hän lähti salaa kotoaan ja meni luostariin, jonka igumeniana oli hänen tätinsä Romania. Tämä ei pelännyt Predislavan vanhempien reaktiota, vaan kutsui heti pappismunkin, joka vihki Predislavan nunnaksi nimellä Jefrosinia. Kun vanhemmat saivat tietää vihkimyksestä, he itkivät tytärtään kuin kuollutta ja jättivät hänet Jumalan huomaan.

Aluksi nuori nunna vietti tavallista luostarielämää. Polotskin piispa Elian toivomuksesta hän siirtyi jonkin ajan kuluttua asumaan Pyhän Sofian katedraalin yhteyteen. Siellä hänen tehtävänään oli lukea ja jäljentää kirjoja katedraalin kirjastossa. Kirjojen myynnistä saamansa rahat hän jakoi salaa köyhille.

Kerran yöllä Jefrosinia näki unessa Herran enkelin, joka kehotti häntä perustamaan luostarin Polotskin lähelle Seltson kylään. Näky toistui kahdesti. Enkeli ilmestyi myös piispa Elialle. Vuonna 1125 piispa juhlallisesti luovutti Jefrosinialle nunnaluostarin perustamista varten Kristuksen kirkastumisen kirkon, joka sijaitsi enkelin osoittamassa kylässä. Muuttaessaan kylään Jefrosinia otti mukaansa vain kirjansa – ne olivatkin hänen koko omaisuutensa.

Kristuksen kirkastumisen luostari muotoutui ja kasvoi vähitellen. Hyvää hengellistä harkintakykyä käyttäen pyhittäjä Jefrosinia ohjasi sisaria pelastuksen tiellä ja kylvi heidän sydämeensä Jumalan sanaa. Hän opetti kuuliaisuussisarille lukutaitoa, kirjojen jäljentämistä, laulua ja käsitöitä, jotta he oppisivat nuoresta pitäen tuntemaan Jumalan lain ja tottuisivat työntekoon. Aikanaan Jefrosinian sisar Jevdokia ja serkku Jevpraksia tulivat luostariin ja vihittiin nunniksi. Jefrosinia myös perusti luostarin yhteyteen koulun, jonka ansiosta sisaristo kasvoi nopeasti.

Pyhittäjä Jefrosinia rakennutti 1150-luvulla luostariin kivisen kirkon Vapahtajan kunniaksi. Rakennusmestari Johannes tuli Pyhän Hengen ohjaamana hänen luokseen ja kertoi saaneensa kehotuksen tulla rakentamaan kirkkoa. Jefrosinia lahjoitti valmistuneeseen kirkkoon kullalla koristellun käsiristin, johon oli upotettu monien pyhien reliikkejä sekä kappale Herran ristiä.[2] Kirkon sisällä parvella oli kaksi pientä keljaa, joista toisessa pyhittäjä Jefrosinia asui. Hän kuunteli jumalanpalvelukset keljassaan. Pienestä ikkunasta hän saattoi nähdä kaupungin kirkkoineen sekä avaran peltomaiseman.

Jefrosinia perusti myös Jumalansynnyttäjälle omistetun munkkiluostarin. Hän pyysi Konstantinopolin patriarkka Luukasta (1156–1169) ja Bysantin keisari Manuel I Komnenosta (1143–1180) lähettämään kopion evankelista Luukkaan maalaamasta Jumalanäidin ihmeitätekevästä ikonista ja lahjoitti sen munkkiluostarin kirkkoon. Ikoni tunnetaan Korsunin Jumalanäidin ikonina.

Monet maallikot tulivat Jefrosinian luo etsimään hengellistä ohjausta. Hän osasi taitavasti sovitella naapureiden riitoja ja ehkäisi ruhtinaiden, pajareiden ja kansan välisiä erimielisyyksiä. Monet luottivat hänen rukoustensa voimaan ja saivat häneltä hengellistä apua.

Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä Jefrosinia luovutti luostarin johdon sisarelleen nunna Jevdokialle ja päätti itse toteuttaa hartaan toiveensa. Hän lähti pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin mukanaan matkaoppaana ruhtinas David sekä nunna Jevpraksia. Matkalla hän tapasi keisari Manuelin, joka oli sotaretkellä unkarilaisia vastaan, ja Konstantinopolissa patriarkka Luukkaan. Hän kävi rukoilemassa Hagia Sofian kirkossa ja muilla Konstantinopolin pyhillä paikoilla. Jerusalemissa hän majoittui venäläiseen Jumalansynnyttäjän luostariin ja kävi sieltä käsin rukoilemassa Herran haudalla. Vierailtuaan myös muilla pyhillä paikoilla hän sairastui ja antoi henkensä Herralle toukokuun 23. päivänä vuonna 1173. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Pyhän Teodosioksen luostariin kirkon eteishuoneeseen. Kun sulttaani Saladin valloitti Jerusalemin vuonna 1187, venäläiset munkit ottivat lähtiessään mukaansa pyhän Jefrosinian ruumiin ja toivat sen Kiovan luolaluostariin. Siellä Jefrosinian reliikit lepäsivät aina vuoteen 1910 asti, jolloin hänet kanonisoitiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin Polotskiin hänen perustamaansa luostariin.

Pyhittäjä Paisi oli 1400-luvulla igumeni Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarissa lähellä Galitšin kaupunkia. Vuonna 1433 Moskovan suuriruhtinas Vasili II oli sotaretkellä setäänsä Galitšin ruhtinas Georgia vastaan. Hän otti luostarista sen suurimman aarteen, Jumalansynnyttäjän ikonin, viedäkseen sen Moskovaan. Ikoni kuitenkin ilmestyi ihmeellisesti entiselle paikalleen. Joidenkin vuosien kuluttua pyhittäjä Paisi antoi maalata ikonista kopion ja vei sen lahjaksi Moskovan suuriruhtinaalle pyytäen tätä suojelemaan luostaria. Suuriruhtinas ja patriarkka Joona (31.3.) osoittivat Paisille suurta kunnioitusta ja ottivat hänet juhlallisesti vastaan.

Pyhittäjä Paisi kilvoitteli Jumalansynnyttäjän luostarissa yli 70 vuotta. Tunnustukseksi hänen askeettisesta ja hyveellisestä elämästään patriarkka Joona korotti hänet arkkimandriitan arvoon.

Monien kilvoitusvuosien jälkeen pyhittäjä Paisi sai ylhäältä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän valmistautui lähtöönsä ja valmisti siihen myös luostarinsa veljestön puhumalla lakkaamatta kuoleman väistämättömyydestä. Kuolinpäivän lähestyessä hän alkoi tuntea itsensä vähän sairaaksi ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Sitten hän ojentautui vuoteelleen, siunasi itsensä ristinmerkillä ja lausuttuaan rukouksen antoi henkensä Herralle toukokuun 23. päivänä vuonna 1460.

Pyhä Basiliskos, joka oli suurmarttyyri Teodoros Alokkaan (17.2.) veljenpoika, oli setänsä tavoin kotoisin Mustanmeren rannikolta Amaseiasta. Keisari Diocletianuksen vainoissa (284–305) häntä kidutettiin kotikaupungissaan yhdessä sotilastovereittensa ja parhaiden ystäviensä Eutropioksen ja Kleonikoksen kanssa. Nämä kaksi kärsivät marttyyrikuoleman, mutta Basiliskos vietiin takaisin vankilaan. Siellä hän puhkesi katkeraan itkuun, koska ei saanut marttyyrien kruunua yhdessä tovereidensa kanssa. Silloin Kristus itse ilmestyi hänelle ja käski hänen mennä ensin hyvästelemään omaisensa ja sen jälkeen hänkin saisi kärsiä kunniakkaan marttyyrikuoleman. Basiliskos näki vankilan ovien olevan auki ja lähti vartijansa kanssa kotikyläänsä Khumialaan, missä hän hyvästeli äitinsä ja muut sukulaisensa kehottaen heitä pysymään lujina uskossaan ja rukoilemaan hänenkin puolestaan.

Basiliskos palasi Amaseian vankilaan juuri samaan aikaan, jolloin uusi maaherra Agrippa oli koonnut kaupungin merkkihenkilöt juhlimaan virkaanastumistaan. Kun hänelle kerrottiin Basiliskoksesta, hän määräsi tämän siirrettäväksi Pontoksen Komanan kaupunkiin tuomittavaksi yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Hänen ylleen pantiin raskaat kahleet ja hänen jalkoihinsa naulattiin rautaiset sandaalit. Matkalla hänen vartijoikseen määrätyt kaksitoista sotilasta pieksivät häntä niin, että tie värjäytyi hänen verestään.

Matkan varrella sotilaat pysähtyivät Daknon kylässä (nyk. Dacozara). He sitoivat Basiliskoksen kuivuneeseen plataanipuuhun ja menivät itse ruokailemaan kylän johtavan naisen Traianeen kotiin. Pyhä Basiliskos alkoi rukoilla. Yhtäkkiä tuli maanjäristys, joka heitti ruokailijat lattialle. Kun he nousivat pystyyn, he näkivät hämmästyksekseen, että jo ammoin kuivunut plataani oli alkanut viheriöidä ja rungon viereen pyhän Basiliskoksen jalkojen juureen oli puhjennut lähde. Tämä jatkuvasti pulppuava lähde on säilynyt meidän aikoihimme asti.

Nämä ihmeelliset tapahtumat saivat aikaan, että Traiane ja hänen perhekuntansa alkoivat uskoa Kristukseen. Muutkin kylän asukkaat kiirehtivät paikalle ja kilpailivat siitä, kuka pääsisi koskettamaan Basiliskoksen vaatteita. Myös Basiliskosta saattaneet sotilaat alkoivat uskoa. Kun he jatkoivat matkaa vankinsa kanssa, he irrottivat hänen kahleensa, niin että hän saattoi kävellä vapaasti. Joka paikassa matkan varrella tapahtui Basiliskoksen vaikutuksesta ihmeitä ja ihmisiä kääntyi kristinuskoon. Sotilaat ihmettelivät, miksi Basiliskos ei halunnut syödä mitään. Hän sanoi, että rukous ja Kristuksen armo, jonka hän tunsi vaikuttavan itsessään, ravitsivat hänet, niin ettei hän tarvinnut ravintoa.

Kun vankisaattue saapui Komanaan, sinne oli juuri tullut myös maaherra Agrippa. Hän määräsi, että Basiliskos oli viipymättä vietävä uhraamaan Apolloksen temppeliin. Sikäläiset häntä vartioivat sotilaat pilkkasivat hänen uskoaan näkymättömään Jumalaan, mutta pyhä Basiliskos selitti heille varmana luottaen, että Jumala paljastaa itsensä hengellisesti armovoimassaan siinä määrin kuin ihminen pystyy ottamaan vastaan. Hän käyttää ihmeittensä välikappaleina niitä, joita Hän pitää armonsa arvollisina vastaanottajina.

Temppelissä Basiliskosta vaadittiin uhraamaan. Hän vastasi, että hän on aina valmis uhraamaan ylistystä Jumalalle. Agrippa kysyi häneltä, mikä hänen jumalansa nimi oli. ”Hän on sanoin ilmaisematon, käsittämätön, kuvaamaton ja näkymätön. Pyhät kirjoitukset antavat Hänelle sellaisia nimiä kuin Kaikkivaltias Isä, Herra ja Jumala, Kuningasten Kuningas ja Voimien Herra, Vapahtaja, Armollinen, Sääliväinen ja Pitkämielinen. Tälle Jumalalle minä uhraan ylistystä!” Tähän maaherra vastasi äkäisesti: ”Uhraa mille jumalalle tahdot, pääasia että uhraat, niin saadaan tämäkin asia selvitetyksi!” Kohottaen kätensä taivasta kohden Basiliskos rukoili palavasti Jumalaa tuhoamaan epäjumalat. Heti tuli laskeutui taivaasta sytyttäen temppelin tuleen, niin että Apollon patsas paloi poroksi. Maaherra ryntäsi ulos palavasta rakennuksesta, ja koko kaupunki järkyttyi tapahtumasta.

Toivuttuaan säikähdyksestään mutta vielä raivoissaan Agrippa pakotti Basiliskoksen, joka oli ihmeellisesti säilynyt elossa liekkien keskellä, tulemaan ulos ja syytti tätä noituuden harjoittamisesta. Basiliskos vastasi, ettei kyse ollut noituudesta vaan Jumalan voimasta. Näin Jumala tahtoi osoittaa, että pakanajumalat ovat pelkkää mielikuvitusta.

Kun maaherra näki Basiliskoksen taipumattomuuden, hän julisti tälle kuolemantuomion. Basiliskos vietiin kaupungin ulkopuolelle Dioskoroksen alueelle, missä hänet mestattiin toukokuun 22. päivänä. Kristitty nimeltä Marinos osti hänen ruumiinsa sotilailta ja rakennutti Komanaan kirkon, johon se juhlallisesti haudattiin.

Noin sata vuotta myöhemmin Konstantinopolin arkkipiispa pyhä Johannes Krysostomos antoi henkensä tuossa samaisessa kirkossa 14.9.407 ollessaan matkalla viimeiseen karkotuspaikkaansa. Edeltävänä yönä pyhä Basiliskos oli ilmestynyt hänelle ja luvannut, että seuraavana päivänä he kohtaavat. Pyhän Johanneksen ruumis lepäsi pyhän Basiliskoksen reliikkien vieressä 28 vuotta, kunnes se siirrettiin Konstantinopoliin. Hänen tyhjä hautansa on edelleen kirkossa. Pyhästä Basiliskoksesta ja hänen marttyyritovereistaan kerrotaan lyhyesti myös maaliskuun 3. päivän kohdalla.

Pyhä Donatos syntyi Istriassa Dalmatian ja Pannonian rajalla ja hänet vihittiin papiksi Aquiliassa, jossa hän puolusti oikeaa uskoa juutalaisten ja pakanoiden keskuudessa. Diocletianuksen suuren vainon aikana noin vuonna 304 hän vetäytyi korkealle vuorelle Dalmatiassa paastoten ja rukoillen uskon tunnustajien puolesta. Vuotta myöhemmin, kun keisari tuli vuorelle uhraamaan epäjumalille, Donatos pidätettiin. Hän tunnusti uskonsa Jeesukseen Kristukseen niin vakuuttavasti, että kaksi miestä keisarin seurueesta, Makarios ja Teodoros, kääntyi kristinuskoon. Kaikki kolme heitettiin villieläinten eteen, mutta ne eivät vahingoittaneet heitä, jolloin monet pakanat uskoivat Jumalaan.

Donatos ja hänen seurueensa saivat taivaallisen ilmoituksen lähteä Egyptin Thmuisiin. Heidän saavuttuaan sinne he menivät kirkkoon, missä kyyhkynen asettui Donatoksen pään päälle osoittaen, että hänestä tulisi marttyyrina kuolleen pyhän piispa Fileaksen (4.2.) seuraaja. Kun Donatos oli vihitty piispaksi, hän vihki Makarioksen papiksi ja Teodoroksen diakoniksi, ja he kylvivät yhdessä hyvän sanoman siementä. Keisari Liciniuksen vainojen aikana noin vuonna 316 pyhät pappismarttyyrit Donatos, Makarios ja Teodoros pidätettiin, heidät leikattiin kappaleiksi ja heidän jäännöksensä heitettiin Niilin virtaan.

Vuonna 381 keisari Teodosios kutsui Konstantinopoliin koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen. Touko- ja kesäkuun kestäneeseen kokoukseen saapui 150 idän piispaa. Kokousta johti aluksi keisarin suuresti kunnioittama Antiokian patriarkka pyhä Meletios (12.2.), mutta tämä kuoli vain muutama päivä kokouksen alkamisen jälkeen. Keisari ja kaikki kirkolliskokoukseen saapuneet piispat olivat mukana tämän ortodoksisuuden puolustajan mahtavissa hautajaisissa.

Hautajaisten jälkeen hiljattain Konstantinopolin patriarkaksi valittu Gregorios Teologi sai tehtäväkseen johtaa kokousta. Piispat eivät kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen, kuka oli valittava Meletioksen tilalle Antiokian patriarkaksi. Kun vielä Gregoriosta itseään alettiin syyttää siitä, että hänen siirtämisensä Konstantinopolin patriarkan istuimelle oli ollut pyhien kanonien vastaista, koska hänet oli alun pitäen vihitty Sasiman piispaksi, hän luonteeltaan vetäytyvänä ja rauhaa rakastavana luopui patriarkan asemasta. Hänen seuraajakseen niin patriarkan istuimelle kuin kirkolliskokouksen puheenjohtajaksikin valittiin pyhä Nektarios (11.10.).

Kokouksen isistä kunnostautuivat etenkin Kyrillos Jerusalemilainen (18.3.), Amfilokhios Ikonionilainen sekä pyhän Basileioksen (1.1.) kaksi veljeä pyhä Pietari Sebastealainen ja pyhä Gregorios Nyssalainen (10.1.). Varsinkin Gregorioksesta tuli koko kokoukselle innoituksen lähde: häntä kuunneltuaan kaikki vakuuttuivat myös kaksi vuotta aikaisemmin kuolleen Basileioksen näkemyksistä. Veljiensä kautta pyhä Basileios oli todellakin hengessä läsnä kokouksessa. Kokouksen päätökset kruunasivat hänen vaivannäkönsä: se hyväksyi sekä hänen teologiansa että hänen kirkkojärjestystä koskevat kannanottonsa.

Kokous julisti, että Pyhä Henki on samaa olemusta kuin Isä ja Poika. Pyhän Hengen inspiroimina isät tekivät lopun myös areiolaisuuden jälkivaikutuksista, jotka olivat pahasti jakaneet itäistä kirkkoa jo yli 50 vuotta. He julistivat anateemaan Makedonioksen seuraajat, jotka taistelivat Pyhää Henkeä vastaan. Nämä olivat esittäneet Pyhästä Hengestä samantapaisia epäilyksiä kuin areiolaiset aiemmin Pojan jumaluudesta. Harhaoppisiksi julistettiin myös Sabellios, Ankaran Markellios, Sirmiumin Fotios, Eunomios, Aecus, Paavali Samosatalainen ja Apollinarios. Isät vahvistivat yksimielisesti uskon Pyhään ja Näkymättömään Kolminaisuuteen: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, jotka ovat kolme jumalallista Persoonaa, samaa olemusta ja silti erillisiä. Samoin vahvistettiin usko Jumalan Pojan lihaksituloon niin kuin ensimmäisen kirkolliskokouksen isät olivat sen määritelleet. Näin he täydensivät ja lopullisesti sinetöivät uskontunnustuksen, jonka he sitten luovuttivat kirkolle täydellisenä pelastuksen mysteerin ilmauksena.

Kaikki myöhemmät yleiset kirkolliskokoukset ovat vahvistaneet tämän kristillisen opin raittiin ja suurenmoisen esityksen ortodoksisen uskon erehtymättömäksi, lopulliseksi kriteeriksi ikuisiksi ajoiksi. Joka päivä uskovaiset lausuvat tätä ”ortodoksisen uskon jumalallista hymniä, jonka Pyhän Hengen armo on sinetöinyt”. Uskontunnustus lausutaan päivittäin puoliyöpalveluksessa, joka on vuorokauden ensimmäinen jumalanpalvelus, samoin kuin pienessä ehtoonjälkeisessä palveluksessa, johon vuorokauden jumalanpalveluskierto päättyy. Se tekee sitä lausuvat osallisiksi pyhien isien, noiden apostolien perillisten, uskosta ja säilyttää kirkon ykseyden ja sopusoinnun.

Kokouksen lopussa isät säätivät vielä seitsemän tärkeää kanonia, jotka määrittelivät paikalliskirkkojen suhteita. Niiden joukossa on kanoni (nro 3), joka säätää, että keisarillisen hallintokaupungin Konstantinopolin eli Uuden Rooman piispa on arvojärjestyksessä toinen heti Rooman paavin jälkeen.

Heinäkuun 30. päivänä 381 keisari Teodosios julkaisi asiakirjan, joka vahvisti kirkolliskokouksen päätökset. Siinä julistettiin, että ainoastaan niitä, jotka ovat uskonyhteydessä pyhiin isiin, voidaan pitää ortodokseina, ja kehotettiin harhaoppisten vallassa olevia seurakuntia palaamaan oikeaan uskoon.

Serbian ruhtinaan pyhän Johannes-Vladimirin isä oli Petrislav. Hänen isoisänsä Hvalimir hallitsi Zahumljen ja Prevalan (Zetan) ruhtinaskuntia. Johannes-Vladimir oli lapsesta lähtien lempeä ja nöyrä luonteeltaan. Hän pelkäsi Jumalaa ja rakasti siveyttä. Perittyään kruunun 900-luvun lopulla hän omistautui hyväntekeväisyyteen. Hän paloi innosta koota kaikki alamaisensa kirkon helmaan ja lähetti sananjulistajia eri puolille valtakuntaa opettamaan oikeata uskoa ja käännyttämään bogomiilejä[1]ja muita harhaoppisia, jotka olivat kylväneet hajaannusta maahan. Hän perusti luostareita ja rakennutti kirkkoja ja hyväntekeväisyyslaitoksia.

Eräänä päivänä ollessaan kolmen toverinsa kanssa metsästämässä ruhtinas Johannes-Vladimir näki kultaisen kotkan, jonka kaulassa riippui loistava risti. Hän yritti tavoittaa kotkan ja ratsasti sen perässä syvemmälle metsään. Lopulta kotka pysähtyi ja muuttui hohtavaksi enkeliksi, jolla oli risti rinnallaan. Johannes-Vladimir kumartui maahan enkelin edessä. Myöhemmin hän rakennutti paikalle kirkon, johon hän tuli seitsemästi päivässä rukoilemaan.[2]

Johannes-Vladimir yritti säilyttää rauhan naapurimaiden hallitsijoiden kanssa. Hän joutui kuitenkin puolustamaan maataan Bysantin keisari Basileios II:n (976−1025) ja Bulgarian kuningas Samuelin hyökkäyksiä vastaan. Kerran hän vetäytyi joukkoineen korkealle vuorelle välttääkseen verisen taistelun kuningas Samuelin hyökättyä häntä vastaan. Samuelin sanansaattaja kehotti häntä antautumaan. Johannes-Vladimir kieltäytyi mutta joutui petetyksi ja hänet vangittiin. Vankeudessa hän rukoili lakkaamatta. Eräänä päivänä hänelle ilmestyi enkeli, joka ilmoitti, että hänet vapautettaisiin pian, mutta myöhemmin häntä odottaisi marttyyrien seppele.

Kuningas Samuelilla oli Kosara-niminen tytär, joka kävi pesemässä vankien jalkoja ja lohduttamassa heitä. Hän tapasi vankilassa ruhtinas Johannes-Vladimirin, mieltyi tähän ja pyysi isältään lupaa solmia avioliitto tämän kanssa. Kuningas Samuel antoi suostumuksensa. Hän päästi Johannes-Vladimirin palaamaan kotimaahansa kunnianosoitusten saattamana. Siellä Johannes-Vladimir ehdotti vaimolleen, että he eläisivät neitseinä ja jäljittelisivät siten enkeleitä jo tämän maallisen elämänsä aikana. Näin he omistautuivat yhdessä hyveelliselle elämälle.

Jonkin ajan kuluttua kuningas Samuel kuoli. Hänen veljenpoikansa Vladislav salamurhautti Samuelin pojan Rodomirin ja kaappasi vallan. Vladislav oli kiivas ja vallanhimoinen mies. Otettuaan haltuunsa Bulgarian kuninkaanistuimen hän alkoi välittömästi tavoitella Johannes-Vladimirin ruhtinaskuntaa. Hän kutsui tämän vierailulle hoviinsa aikomuksenaan salamurhata hänetkin. Hälventääkseen Johannes-Vladimirin mahdolliset epäilyt hän lähetti tälle lahjaksi kultaisen ristin. Pyhä kuitenkin vastasi hänelle: ”Me tiedämme, ettei Herraamme Jeesusta Kristusta ristiinnaulittu sen enempää kulta- kuin hopearistille, vaan puiselle ristille. Jos siis uskosi on aito ja sanasi vilpittömät, lähetä minulle Jumalalle pyhitettyjen miesten kautta puinen risti, niin tulen luoksesi.” Petollinen Vladislav lähetti hänen luokseen kaksi piispaa ja erakon, jotka toivat mukanaan puisen ristin. Johannes-Vladimir lähti matkaan hyvässä uskossa. Jumalan avulla hän vältti hänelle matkan varrella asetetut ansat ja saapui kuninkaan hoviin. Vladislav hämmästyi nähdessään hänet hengissä. Hän säntäsi itse Johannes-Vladimirin kimppuun surmatakseen hänet, mutta ei onnistunut aikeessaan. Silloin Johannes-Vladimir ojensi hänelle oman miekkansa sanoen: ”Ota tämä ja surmaa minut, sillä olen valmis kuolemaan kuten Abel ja Iisak.” Vihan sokaisemana kuningas otti miekan ja mestasi pyhän miehen. Kerrotaan, että pyhä Johannes-Vladimir otti vielä päänsä käsiinsä, nousi hevosensa selkään ja ratsasti kirkkoa kohti. Sen luokse päästyään hän laskeutui ratsailta ja lausui: ”Herra, Sinun käsiisi minä annan henkeni.”

Näin pyhä Johannes-Vladimir antoi henkensä ja sai kuihtumattoman marttyyriseppeleen toukokuun 22. päivänä vuonna 1015. Hänet haudattiin kirkkoon Prespanskijärven lähelle. Haudan nähtiin usein hohtavan taivaallista valoa ja siitä tuli parannusten lähde niille, jotka tulivat sinne rukoilemaan. Näiden ihmeellisten tapahtumien jälkeen kuningas antoi pyhän Johannes-Vladimirin leskelle luvan viedä tämän reliikit pyhän kotimaahan Krajinaan, jossa ne asetettiin Jumalanäidille pyhitettyyn kirkkoon. Siellä vietetään yhä vuosittain pyhän muistopäivää ja paikalla tapahtuu paljon ihmeitä.

Pari vuosisataa myöhemmin, vuoden 1215 tienoilla, pyhän Johannes-Vladimirin maatumattomat reliikit siirrettiin Johannes Kastajan luostariin Albanian Elbasaniin, jossa ne levittivät ympärilleen hyvää tuoksua. Pyhän kädessä oli risti, jonka hänen murhaajansa oli lähettänyt hänelle sanansa vakuudeksi. Reliikit on sittemmin löydetty uudelleen ja Albanian ortodoksit kunnioittavat niitä yhtenä kalleimmista aarteistaan.