Pyhä Geronti valittiin Moskovan metropoliitaksi vuonna 1471. Sitä ennen hän oli ollut Simonovon luostarin johtajana Moskovassa sekä Kolomnan piispana. Gerontin metropoliittakausi oli vilkkaan rakentamisen aikaa. Moskovan Kremliin esimerkiksi rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen (Uspenie) katedraali.

Pyhä Geronti oli voimakastahtoinen piispa, joka ei sietänyt suuriruhtinas Iivana III:n sekaantumista kirkon asioihin. Välillä hän jätti piispanistuimensa ja vetäytyi Simonovon luostariin. Papisto kuitenkin katsoi Gerontin olevan oikeassa. Lopulta suuriruhtinas taipui pyytämään anteeksi ja lupasi olla sekaantumatta kirkon sisäisiin asioihin, jolloin Geronti palasi hoitamaan piispallisia tehtäviään. Valtiollisissa asioissa pyhä Geronti oli kuitenkin aina suuriruhtinaan hyvä neuvonantaja ja liittolainen. Pyhä Geronti nukkui kuolonuneen vuonna 1489.

Pyhittäjä Sofroni oli kotoisin Penkovtsin kylästä lähellä Sofiaa. Hän toimi kylän pappina, mutta pakeni 1400-luvun lopussa vaimonsa kanssa turkkilaisten uhkaa Valakiaan. Siellä paikallinen hallitsija Radu (1495−1508) otti hänet suojelukseensa. Vaimonsa kuoltua Sofroni vihkiytyi munkiksi. Hallitsija Radun kuoleman jälkeen Sofroni palasi Tonavan varrelle ja asettui luostariin Rusen kaupungin lähistölle. Siellä hän tuli tunnetuksi askeettina, hartaana rukoilijana ja köyhien auttajana. Paholainen ei kuitenkaan kestänyt hänen loistavan hyveellistä elämäänsä vaan yllytti erään luostarin työntekijöistä tappamaan hänet kirveellä noin vuonna 1510. Kolmen vuoden kuluttua pyhittäjä Sofroni ilmestyi muutamille munkeille ja pyysi heitä nostamaan pyhäinjäännöksensä haudasta. Reliikit löydettiin turmeltumattomina ja niistä lähti suunnattoman hyvä tuoksu. Reliikkien äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Myöhemmin ne siirrettiin Serbiaan.

Pyhä uusmarttyyri Mitros (Demetrios) syntyi Peloponnesoksella 1700-luvulla kristittyyn perheeseen. Kiellettyään kristinuskon 11-vuotiaana hänestä tuli muslimi ja myöhemmin huomattavien turkkilaisten palveluksessa rikas ja kunnioitettu mies. Yhtäkkiä hän kuitenkin oivalsi maallisen loiston turhuuden, muisti hurskaan lapsuutensa, alkoi itkeä katkerasti ja päätti katua. Hän palasi kotiseudulleen Kreikan Tripoliin, myi kaiken omaisuutensa, teki synnintunnustuksen ja aloitti uudelleen hurskaan ja kunnioitettavan kristillisen elämän.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän kerran kävi liikeasioissa Mistrassa, hänen aikaisemmin tuntemansa turkkilaiset tunnistivat hänet. Siihen aikaan muslimit Mistrassa olivat parrakkaita, mutta kristityiltä parran kasvattaminen oli kielletty. He ottivat hänet kiinni ja veivät hänet Tripolitsan ottomaanikuvernöörin eteen syyttäen häntä islaminuskon pettämisestä. Mitros vastasi käsittäneensä monien vuosien jälkeen, että kristinusko oli oikea usko, jonka valosta hän oli nuorena luopunut syöksyäkseen pimeyteen. Hän tunnusti rohkeasti: ”Minä synnyin kristittynä ja haluan kuolla kristittynä. Uskon Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on yksiolennollinen ja jakaantumaton. Olen valmis kärsimään kidutuksia uskoni takia ja vuodattamaan vereni Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani, rakkauden tähden.” Hänet heitettiin vankilaan, missä muslimit yrittivät tehdä kaikkensa saadakseen hänet palaamaan islamiin. Mitros ei kuitenkaan kuunnellut heidän perustelujaan vaan pilkkasi islamin profeettaa, lakia ja uskontoa, joten heidän oli lähdettävä sieltä tyhjin toimin. Hänelle määrättiin kuolemantuomio islamin häväistyksestä.

Mitros vietiin kahleissa mestauspaikalle. Pyöveli kehotti häntä tunnustamaan aikaisemman islamilaisen uskonsa, mutta marttyyri vain nauroi hänelle, sylki hänen päälleen ja alkoi kirota islamia ja muslimeja. Uudelleen hän tunnusti Pyhän Kolminaisuuden todelliseksi Jumalaksi ja sanoi pelastuksensa olevan Kristuksessa. Hän pyysi paikalla olleita kristittyjä rukoilemaan Herraa puolestaan ja rukoili itsekin. Pyhä uusmarttyyri Mitros mestattiin toukokuun 28. päivänä vuonna 1794, Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kristityt saivat viranomaisilta luvan noutaa hänen pyhät jäännöksensä ja hautasivat ne kunniallisesti Pyhän suurmarttyyri Demetrios Mirhanvuodattajan kirkkoon.

Pyhä Sakarias syntyi Bitynian Prusassa (nyk. Bursa) 1700-luvun puolivälissä hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Hän jatkoi lapsuusvuosiensa kristillistä elämäntapaa myös nuorukaisena ja tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen. Mutta vähitellen tapahtui muutos huonompaan suuntaan, ja Sakariaksesta tuli alkoholisti. Vuonna 1801 hän hairahtui alkoholin vaikutuksen alaisena kieltämään uskonsa ja kääntyi muslimiksi. Heti juopumuksesta selvittyään hän tajusi tekonsa raskauden ja alkoi hautoa toivetta, että pystyisi pyyhkimään pois syntinsä omalla verellään.

Alkoholi ei kuitenkaan vieläkään hellittänyt otettaan Sakariaasta. Kun hän taas kerran oli juovuksissa, hän alkoi riidellä köyhän lesken kanssa, jota hän oli rahallisesti avustanut, ja vaati tältä rahojaan takaisin. Tästä suuttuneena leski sanoi hänelle jotakin loukkaavaa. Sakarias päätti tehdä leskivaimosta valituksen tuomioistuimeen, mutta kun hän meni viranomaisten luo, nämä alkoivat huutaa, etteivät he voi ottaa käsittelyyn uskottoman juopon asioita. Koraani ja islamilainen lakihan kieltävät alkoholijuomat, ja juopotteleva muslimi häpäisee islamin lain ollen siten uskotontakin pahempi. Silloin Sakariaan pää yhtäkkiä selveni ja hän vastasi, että hän oli todellakin uskoton heidän uskossaan, sillä hän uskoo Kristukseen Luojana ja Herrana. Varmemmaksi vakuudeksi hän heitti turbaaninsa maahan ja polki sitä. Turkkilaiset pitivät tätä humalaisen puheena ja panivat hänet juopumuksen vuoksi vankilaan. Siellä Sakarias itki katkerasti syntejään. Vankilasta käsin hän oli myös yhteydessä kaupungin eri kirkkoihin pyytäen esirukouksia puolestaan.

Seuraavana päivänä Sakarias astui turkkilaisten johtomiesten tuomioistuimen eteen, mutta oli täysin kuuro imarteleville ehdotuksille ja houkutuksille, joita tuomarit tekivät saadakseen hänet palaamaan islamiin. Kun hän sitten palasi vankilaan, hän tunsi, että se armo, jonka hän oli kadottanut luopuessaan kristinuskosta, tuli takaisin häneen. Se oli hänelle suuri hetki. Armo täytti hänet yliluonnollisella ilolla ja halulla saada vuodattaa verensä Kristuksen tähden.

Pian Sakarias vietiin kidututettavaksi. Hänen jalkapohjiaan hakattiin ja hänen päähänsä pantiin kuumennettu pronssikypärä. Kaiken tämän seurauksena hänen rakkautensa Kristusta kohtaan vain kasvoi. Kiduttajat työnsivät bamburuo’on piikkejä hänen sormiensa ja varpaidensa kynsien alle. Kun kädet ja jalat olivat turvonneet, he kiskoivat kynnet irti, mikä oli äärimmäisen tuskallista. Mutta Sakariaan ilo vain kasvoi kidutusten myötä. Hänen ainoa huolensa oli, ettei hänen tarvitsisi kuolla ilman synnintunnustusta ja pyhää ehtoollista. Kaupungin kristittyjen johtomiehet saivat salakuljetetuksi papin vankilaan. Näin Sakarias sai synnintunnustuksen jälkeen matkaevääkseen pyhän ehtoollisen.

Kun kuulustelu jatkui, Sakarias vastasi kuolemalla uhkailemiseen vain julistamalla uskoaan Pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan. Turkkilaisille hän ehdotti kääntymistä kristinuskoon. Heti kun mestauspäätös oli julistettu, hänet lähetettiin vielä yhdeksi päiväksi vankilaan siinä toivossa, että hän muuttaisi mieltään.

Seuraavana päivänä pappismarttyyri Sakarias oli vielä entistäkin iloisempi ja innokkaampi käymään kohti kuolemaa. Iloisin mielin hän kulki kaupungin halki huutaen kohtaamilleen kristityille: ”Antakaa minulle anteeksi, veljet, ja Jumala antakoon teille anteeksi!” Kun hän tuli Pyhän Johannes Teologin kirkon kohdalle, hän pyysi päästä käymään sisällä. Tämä sallittiin hänelle. Sitten hänet vietiin siihen kaupunginosaan, missä hän asui, ja omalla pihallaan hän kumarsi päänsä mestauspölkylle. Tämä tapahtui 28.5.1802. Pyhä uusmarttyyri Sakarias oli tuolloin 38-vuotias.

Pyhittäjä Helena (Manturova) syntyi aatelisperheeseen vuonna 1805. Hänen veljensä Mikael Manturov parantui ihmeellisesti vaikeasta sairaudesta pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) voideltua hänet pyhällä öljyllä.

Helena oli iloinen nuori nainen. 17-vuotiaana hän meni kihloihin rakastamansa miehen kanssa. Mutta äkkiä hän ilman mitään näkyvää syytä purki kihlauksen ja antautui viettämään riehakasta seurapiirielämää. Eräänä päivänä hän näki näyssä valtaisan tulta syöksevän lohikäärmeen. Peloissaan Helena huusi avukseen Jumalanäitiä ja lupasi, ettei koskaan mene naimisiin vaan lähtee luostariin. Kauhea näky katosi välittömästi.

Tämän jälkeen Helenan vilkas luonne muuttui vakavaksi. Hän kävi monta kertaa pyhittäjä Serafimin luona pyytämässä lupaa ja siunausta luostariin menolleen, mutta vanhus toisteli vain, että Helena tulisi saamaan hyvän sulhasen. Tämä ajoi Helenan epätoivoon. Hän sulkeutui huoneeseensa ja alkoi viettää lähes erakon elämää. Hän itki ja rukoili paljon, ja halu luostarielämään kasvoi kasvamistaan hänen sielussaan. Näin pyhittäjä Serafim valmisti häntä kolmen vuoden ajan ennen kuin antoi hänelle siunauksen mennä ”kihloihin” eli siirtyä kilvoittelemaan läheiseen Divejevon sisaristoon. ”Sellaista Sulhasta minä tarkoitin, iloni”, vanhus selitti Helenalle. Ilosta suunniltaan Helena lähti siltä istumalta suoraan Divejevoon ja jäi sinne pysyvästi. Hän oli tuolloin 20-vuotias. Sisaristo toimi Divejevon kylässä Jumalanäidin Kazanilaiselle ikonille pyhitetyn kirkon yhteydessä.

Pyhittäjä Serafim antoi Helenalle ohjeita luostarielämää varten. Helenan tuli lukea päivittäin akatistosta Jumalanäidille, Psalttaria esirukouksineen sekä oma rukoussääntönsä. Hänen piti pysytellä vaiti ja vastata vain tärkeimpiin kysymyksiin. Kuullessaan toisten puhuvan jotain, mikä ei ollut hyödyllistä, hänen tuli lähteä heti pois paikalta, ettei itse joutuisi kiusaukseen. Hänen tuli tarkkailla itseään, etteivät häiritsevät ja kiusaavat ajatukset pääsisi hänen mieleensä. Hän ei saanut olla koskaan jouten, vaan aina jossakin askareessa. Myös syömistä ja unta tuli rajoittaa. Rukouksen tuli aina olla hänen huulillaan. Pyhittäjä Serafim neuvoi häntä toistamaan lounaaseen asti Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä” ja lounaan jälkeen rukousta ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät”.

Helena kilvoitteli Divejevon yhteisössä hengellisen isänsä ohjauksessa. Hän harjoitti lakkaamatonta rukousta ja mietiskelyä sekä täydellistä vaikenemista. Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Serafim määräsi hänet kirkon hoitajaksi ja antoi vihkiä hänet viitankantajaksi. Uudessa tehtävässään Helena pysytteli jatkuvasti kirkossa huolehtien sen siisteydestä. Koska lukutaitoisia sisaria oli vähän, hän luki Psalttaria esirukouksineen jopa kuusi tuntia yhtä mittaa. Hän jopa yöpyi kirkossa ja levähti yöllä sen nurkassa tiililattialla. Paholainen säikytteli Helenaa nostattamalla pelottavia näkyjä ja aiheuttamalla melua ja koputuksia. Lopulta Helena ei enää kestänyt, vaan meni kertomaan peloistaan pyhittäjä Serafimille. Tämä rohkaisi häntä, mutta kielsi häntä jäämästä yksin kirkkoon yöksi. Sen jälkeen ilmestykset ja äänet lakkasivat.

Kun pyhittäjä Serafim perusti Divejevon sisariston yhteyteen uuden mylly-yhteisön, hän halusi nimittää Helenan sen johtajaksi. Helena kuitenkin joutui hämilleen ja kieltäytyi tehtävästä: ”En minä voi, isä! Olen aina ollut Teille kuuliainen, mutta nyt en voi! Käskekää minun ennemmin kuolla nyt tässä jalkojenne juuressa, mutta johtajaksi en voi enkä halua ryhtyä!” Mylly-yhteisön valmistuttua pyhittäjä Serafim käski kuitenkin sen seitsemää ensimmäistä sisarta pitämään Helenaa johtajanaan ja pyytämään tältä siunauksen kaikkiin asioihin, vaikka Helena itse pysyi kuolemaansa asti Kazanin kirkon yhteydessä toimivassa vanhassa yhteisössä. Johtajan asemastaan huolimatta Helena teki työtä ja hoiti kuuliaisuustehtäviä siinä missä muutkin sisaret. Erityisen innokkaasti hän oli mukana, kun sisaret alkoivat pyhittäjä Serafimin siunauksella kaivaa ns. Jumalanäidin kaivantoa Divejevon luostarin ympärille.

Helena oli luonteeltaan lempeä ja teki salaa paljon hyvää toisille. Hän tiesi, että monet köyhistä oloista tulleet sisaret elivät puutteessa luostarissa, ja auttoi salaa niin heitä kuin lähiseudun kerjäläisiäkin. Itse hän söi vain uunissa kypsennettyä perunaa ja leipää. Kun hänen mukanaan luostariin tullut palvelustyttö Ustinja sairastui keuhkotautiin, hän hoiti tätä keljassaan tämän kuolemaan asti.

Helena kilvoitteli ja pyrki kiihkeästi kohti Jumalaa. Hän jätti varauksetta kaiken maallisen ja suuntasi kulkunsa kohti taivasta. Hengellisen isänsä pyhyyteen hän uskoi niin lujasti, että otti tämän jokaisen sanan vastaan kuin Jumalan ilmoituksena.

Vähän ennen Helenan ihmeellistä kuolemaa pyhittäjä Serafim kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle erikoisen kuuliaisuustehtävän. Hän kertoi, että Helenan veli Mikael oli kuolemansairaana, mutta että Mikaelia vielä tarvittiin hoitamaan Divejevon yhteisön asioita. Niinpä pyhä vanhus pyysi, että Helena kuolisi veljensä puolesta. ”Siunatkaa, isä”, Helena vastasi rauhallisesti niin kuin aina, kun hänelle annettiin kuuliaisuustehtävä. Samassa hän kuitenkin pelästyi ja sanoi: ”Isä, minä pelkään kuolemaa!” ”Miksi me pelkäisimme kuolemaa, iloni”, pyhittäjä Serafim vastasi. ”Meitä varten on varattu vain ikuinen ilo.”

Muutaman päivän kuluttua helluntain aattona vuonna 1832 Helena antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli tuolloin 27-vuotias ja oli ollut luostarissa seitsemän vuotta. Pyhittäjä Serafim lohdutti itkeviä sisaria sanoen: ”Miten hupsuja te olette, iloni! Mitä tässä itkemään! Sehän on synti! Meidän pitää iloita: Helenan sielu pyrähti lentoon kuin kyyhkynen ja kohosi Pyhän Kolminaisuuden luo. Kerubit, serafit ja kaikki taivaalliset voimat antoivat hänelle tietä! Hän on nyt Jumalanäidin palveluksessa. Hän on taivaan Valtiattaren hovineiti!” Pyhittäjä Serafim myös ennusti, että Helenaa tultaisiin aikanaan kunnioittamaan pyhänä.

Ennen Venäjän vallankumousta pyhittäjä Helenan haudalla tiedetään tapahtuneen ihmeitä. Divejevon luostarin sisaret ja siellä vierailevat kävivät haudalla päivittäin pyytämässä, että Helena muistaisi heitä Jumalan valtaistuimen edessä. Vuonna 2000 pyhittäjä Helena kanonisoitiin yhdessä Divejevon pyhittäjä-äitien Marfan (21.8.) ja Aleksandran (13.6.) kanssa. Heidän hautansa avattiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon.

Herran apostoli Karpos toimi keisari Neron hallituskaudella (54–68) ja oli yksi niistä seitsemästäkymmenestä pyhästä ja kunniakkaasta apostolista (Luuk. 10:1), joita muistellaan tammikuun neljäntenä. Karpos auttoi Paavalia tämän lähetystyössä ja kuljetti hänen kirjeitään Paavalin perustamille seurakunnille. Paavali kirjoittaa Timoteukselle (2. Tim. 4:13): ”Tuo mukanasi myös viittani, jonka jätin Troakseen Karpoksen luo, sekä kirjat, ennen kaikkea pergamenttikääröt.” Traakian Troaksessa Paavali näki näyssä makedonialaisen miehen, joka kehotti häntä tulemaan Makedoniaan (Ap. t. 16:6–10). Karpos opetti monia epäjumalanpalvelijoita ja sai heidät uskomaan Kristukseen.

Karpoksesta tuli myöhemmin Beroen (nykyinen Stara Zagora Bulgariassa) piispa, joka valisti seudun pakanallisia asukkaita Jumalan sanalla ja kastoi heitä. Hän teki monia ihmeitä ja karkotti demoneja. Pakanat aiheuttivat Karpokselle monenlaisia kiusauksia, vastoinkäymisiä ja koettelemuksia, mutta hän kesti kaiken rohkeasti eikä pelännyt valtaapitävien vihaa. Hän ylisti Jumalaa kaikessa mitä teki. Tuotettuaan Jumalalle otollisia hedelmiä pyhä apostoli Karpos nukkui pois rauhassa. Hänen reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä, ja edelleenkin hän karkottaa sairauksia, kärsimyksiä ja pahoja henkiä niistä, jotka uskossa pyytävät hänen esirukouksiaan.