Pyhä Petronilla on Rooman varhaiskirkon marttyyri joko ensimmäiseltä tai kolmannelta vuosisadalta. Hänet tunnetaan Domitillan katakombien 300-luvulla tehdystä seinämaalauksesta. Hän oli ilmeisesti Domitilla-suvun jäsen, joka kieltäytyi menemästä naimisiin Flaccus-nimisen pakanan kanssa, koska tahtoi omistautua Kristukselle. Petronillaa kunnioitettiin pyhien marttyyrien joukossa jo varhain.

On olemassa myös traditio, jonka mukaan Petronilla oli apostoli Pietarin tytär, mistä hänen kutsumanimensä juontuisi. Tämä tieto sisältyy eräisiin 500-luvun apokryfisiin teksteihin. Todennäköisempää lienee, että kyseessä olisi apostolin hengellinen tytär, jonka Pietari itse oli johdattanut uskoon.

700-luvulla pyhän Petronillan reliikit siirrettiin Rooman Pyhän Pietarin kirkkoon. Tästä Petronillan kappelista tuli sittemmin Ranskan kuninkaiden hautapaikka. Michelangelo teki kuuluisan Pieta-veistoksensa alun perin juuri tätä kappelia varten. Kappeli purettiin Pietarin kirkon rakennustöissä vuonna 1606, mutta reliikit ovat uudessa Petronillan kappelissa, jonne ranskalaiset tapaavat yhä kokoontua messuun aina Petronillan muistopäivänä.

Kuvataiteessa Petronilla on joskus esitetty avainnipun kanssa apostoli Pietarin tapaan.

Pyhä Filofei (Leštšinski) syntyi ukrainalaiseen aatelisperheeseen vuonna 1650. Hän opiskeli Kiovan teologisessa akatemiassa, meni naimisiin ja otti papinvihkimyksen. Muutaman vuoden kuluttua hänen vaimonsa kuoli, minkä jälkeen Filofei meni Kiovan luolaluostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hänet tultiin pian tuntemaan luostarissa hartaana rukoilijana ja paastoajana.

Vuonna 1701 Filofei nimitettiin Brjanskissa sijaitsevan Svenon luostarin johtajaksi. Samaan aikaan Siperian hiippakunta oli jäänyt ilman esipaimenta. Siperian metropoliitaksi nimitetty pyhä Dimitri Rostovilainen (21.9.) oli heikon terveytensä vuoksi kieltäytynyt tehtävästä ja sai Siperian sijasta johdettavakseen Rostovin hiippakunnan. Tsaari Pietari Suuri (1682−1725) kehotti Kiovan metropoliittaa etsimään Siperian hiippakunnan esipaimeneksi viisaan ja hurskaan pappismiehen. Valinta osui Filofeihin. Hänet vihittiin piispaksi vuonna 1702 ja lähetettiin Tobolskiin Siperiaan mukanaan oppineita munkkeja ja hurskaita nuoria ihmisiä.

Pyhä Filofei kaitsi 25 vuoden ajan valtavaa hiippakuntaansa, joka ulottui Uralilta aina Kiinan rajalle ja Tyynelle valtamerelle asti. Siperian pakanakansojen vastustuksesta välittämättä hän järjesti lähetysmatkoja Uralille, Kamtšatkan niemimaalle ja Mongoliaan. Hän kastatti yli 400 000 vierasheimoista pakanaa, ja hänen aikanaan eri puolille Siperiaa rakennettiin lähes 300 kirkkoa. Työtä vaikeutti hiippakunnassa vallitseva epäjärjestys sekä pappien huono koulutus ja köyhyys. Pyhä Filofei perusti Tobolskiin papiston lapsille tarkoitetun koulun, jossa opettajina toimivat Kiovasta tulleet munkit. Hän rakennutti tulipalossa tuhoutuneen Tjumenin Pyhän Kolminaisuuden luostarin uudelleen kivestä. Siitä tuli siten Siperian ensimmäinen kivestä rakennettu luostari. Sairastuttuaan vakavasti hän vetäytyi tuohon luostariin ja vihkiytyi suureen skeemaan ottaen nimekseen Feodor. Hänen aikomuksenaan oli omistaa loppuelämänsä rukoukselle, mutta Jumala sääti toisin.

Pyhä metropoliitta Johannes (ks. 10.6.), joka oli vuonna 1711 valittu Filofein seuraajaksi Tobolskin piispanistuimelle, pyysi häntä lähtemään lähetystyöhön Siperian pakanakansojen pariin. Muutaman vuoden ajan pyhä Filofei tekikin menestyksekkäästi käytännön lähetystyötä erityisesti hantien (ostjakkien) parissa. Hän julisti evankeliumia, hävitti pakanallisia uhripaikkoja ja kastoi ihmisiä.

Metropoliitta Johanneksen kuoleman jälkeen vuonna 1715 iäkäs skeema-metropoliitta Filofei sai käskyn palata Tobolskiin ja ottaa hiippakunta jälleen johtoonsa. Hoidettuaan piispallisia velvollisuuksia viiden vuoden ajan hän vetäytyi lopullisesti vanhuudenlepoon Tjumenin Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa hän eli äärimmäisessä köyhyydessä saamatta edes piispalle kuuluvaa eläkettään. Koskaan hän ei kuitenkaan menettänyt kiinnostustaan Siperian lähetystyöhön. Hän teki viimeisen lähetysmatkansa 76-vuotiaana vanhuksena vuotta ennen kuolemaansa.

Toukokuun 31. päivänä vuonna 1727 pyhä skeema-metropoliitta Filofei-Feodor antoi henkensä rauhassa Herran käsiin. Hänet haudattiin Tjumenin Pyhän Kolminaisuuden luostariin kirkon ovea vastapäätä, ”että ohikulkijat tallaisivat hänen tomunsa jalkoihinsa”, kuten hän toivoi testamentissaan. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Filofein vuonna 1984.

Pappismarttyyri Filosof syntyi maalaispapin perheeseen Novgorodin läänissä vuonna 1860. Valmistuttuaan loistavin arvosanoin Novgorodin pappisseminaarista hän jatkoi opintojaan Pietarin hengellisessä akatemiassa. Filosof solmi avioliiton ja sai pappisvihkimyksen vuonna 1885. Hän palveli Pyhän Andreas Kreetalaisen kirkon pappina Pietarissa. Kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan hän toimi uskonnollis-eettisen valistusjärjestön puheenjohtajana ja arvosteli kirkkoa vastustavia liikkeitä. Hän oli myös Pietarin kaupunginvaltuuston duuman jäsenenä vuosina 1893−1917. Hän oli mukana rakennuttamassa kaupunkiin orpo- ja vanhainkoteja ja yösijoja kodittomille. Hänen ponnistuksillaan Pietariin ja sen lähiympäristöön rakennettiin kaksitoista kirkkoa.

Pyhällä Filosofilla oli suuri perhe, kymmenen lasta, ja hän eli hyvin vaatimattomasti. Hän hoiti kaikki yhteiskunnalliset luottamustehtävänsä Jumalan kunniaksi ilman korvausta. Kirkkojen rakennuskomitean puheenjohtajana hän käsitteli suuria rahasummia, mutta perheensä hän elätti antamalla yksityisopetusta. Filosofilla oli läheiset suhteet pyhään Johannes Kronstadtilaiseen (20.12.), joka oli hänen rippi-isänsä lähes 20 vuoden ajan.

Vuonna 1913 Pietarin metropoliitta Vladimir (Bogojavlenski, 25.1.) nimitti isä Filosofin Kazanin katedraalin kirkkoherraksi. Uskovat ottivat nimityksen vastaan innostuneesti. Kansa tunsi isä Filosofin ja rakasti häntä. Hänen puhujanlahjansa veti puoleensa ihmisiä, jotka kaipasivat elävää sanaa. Tsaari Nikolai II:kin pani merkille hänen puhetaitonsa pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) kanonisointijuhlassa ja palkitsi hänet kultaristillä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana isä Filosof luovutti kotinsa sotilassairaalaksi ja muutti perheineen pieneen valtion asuntoon. Bolševikkivallankumouksen myötä hän piti entistä enemmän opetuspuheita ja toimitti jumalanpalveluksia vaaroista välittämättä. Tsarskoje Selossa surmattiin vallankumouksen arvostelijana tunnettu pappi Johannes Kotšurov (31.10.), ja isä Filosofin silmien edessä tapettiin pappi Pietari Skipetrov, joka oli hänen vaimonsa sisaren mies. Veriteot eivät kuitenkaan horjuttaneet pyhän Filosofin hengen lujuutta. Hän arvosteli pelottomasti bolševikkeja kirkon ambonilta, vaikka tiesi samalla, että hänen omat päivänsä olivat luetut.

Elokuussa vuonna 1918 pyhä Filosof ja hänen kaksi vanhinta poikaansa Boris ja Nikolai pidätettiin kotonaan. Molemmat pojat olivat upseereita, Nikolai myös sotilaslääkäri. Pidätettäessä pyhä Filosof pysyi täysin rauhallisena. Pappismarttyyri Filosof teloitettiin poikiensa kanssa jossakin Suomenlahden rannalla. Ruumiit todennäköisesti heitettiin mereen. Erään silminnäkijän mukaan pyhältä Filosofilta kysyttiin, kenet ammuttaisiin ensin, hänet vai pojat. ”Pojat”, pyhä vastasi ja luki itse kuolinhetken rukouksen näiden puolesta ennen omaa teloitustaan.

Pyhä Felix oli syntyjään roomalainen, ja hänestä tuli Rooman piispa eli paavi 5.1.269. Johdettuaan Kristuksen laumaa lähes kuusi vuotta pyhä Felix nukkui pois rauhassa 30.12.274. Muistopäiväksi vakiintui kuitenkin 30.5. Kuvataiteessa hänen symbolinaan on ollut ankkuri.

Pyhä Makrina syntyi Pontoksen Neokesareassa 200-luvun puolivälin tienoilla. Lapsuudessaan hän ehti tuntea kaupungin ensimmäisen piispan pyhän Gregorios Ihmeidentekijän (17.11.). Diocletianuksen vainon aikana Makrina pakeni miehensä kanssa Neokesareasta ja sai kärsiä monenlaisia vaikeuksia uskonsa tähden.

Makrina on loistelias esimerkki hurskaasta kristitystä, jonka rakkaus ja usko Jumalaan kantoivat runsasta hedelmää sukupolvien päähän. Hän kylvi lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa uskon siemenen, ja esimerkkinsä kautta hän sai kaikki läheisensä kaipaamaan hengellistä täydellistymistä. Niinpä hänen lapsistaan (Basileios Vanhempi) ja lastenlapsistaan (Makrina Nuorempi) kasvoi kirkon tukipilareita. Eritoten kahdesta hänen lapsenlapsestaan tuli koko kirkon opettajia ja aikansa suurimpia kirkkoisiä: Basileios Suuri (1.1.) ja Gregorios Nyssalainen (10.1.) muistelivat eri yhteyksissä isoäitiään. Basileios kirjoitti saaneensa oppia tuntemaan Jumalan ja hurskauden ihanteen pikkupoikana äidiltään ja varsinkin isoäidiltään, jonka seurassa hän oli suuren osan lapsuudestaan.

Hyvän elämän elettyään pyhä Makrina nukkui pois rauhassa 330-luvulla.

Pyhä Venantius kilvoitteli erakkona saarella Ranskan Cannesin edustalla yhdessä nuoremman veljensä Honoratuksen (ks. 16.1.) kanssa. He lähtivät yhdessä kohti itää oppiakseen kilvoituselämää, mutta matkalla Venantius sairastui ja nukkui pois vuoden 400 tienoilla.

Pyhittäjä Isaakios oli syyrialainen erakko, joka eli erämaassa aikana, jolloin areiolainen harhaoppi oli vallalla. Ortodokseja vainottiin, koska he uskoivat Pojan olevan samaa olemusta Isän kanssa. Keisarina oli areiolainen Valens (364–378), ja ortodoksisesti uskovien kirkot oli joko suljettu tai otettu areiolaisten käyttöön.

Vuonna 378 gootit kokosivat suuren sotajoukon Tonavan varrelle ja suunnittelivat valtaavansa Konstantinopolin. Kun keisari Valens valmistautui lähtemään sotaretkelle heitä vastaan, Isaakios tuli erämaasta hänen puheilleen ja sanoi: ”Keisari! Määrää, että ortodoksiset kirkot avataan, ja tulet voittamaan viholliset.” Keisari kääntyi halveksien pois eikä kiinnittänyt Isaakiokseen mitään huomiota. Seuraavana päivänä Isaakios sanoi samat sanat ja edelleen keisari pysyi välinpitämättömänä. Kolmantena päivänä pyhittäjä tarttui keisarin hevosen suitsiin ja pakotti tämän kuuntelemaan sekä moitteitaan että hartaita pyyntöjään.

Kun Isaakios yhä puhui, he saapuivat syvän piikkipensaita kasvavan rotkon partaalle. Keisari käski heittää hänet rotkoon. Jumalan armosta Isaakios putosi piikkipensaiden päälle kuin pehmeälle patjalle. Kaksi valkoisiin pukeutunutta säteilevää nuorta miestä – mahdollisesti ylienkelit Mikael ja Gabriel – auttoivat hänet sieltä pois. He kantoivat hänet Konstantinopolin keskusaukiolle keisarin eteen, joka oli juuri saapunut kaupunkiin. Ällistyneenä Valens kysyi häneltä, oliko hän sama mies, jonka hän oli heitättänyt rotkoon. Isaakios sanoi vain: ”Avaa kirkot, ole hyvä, ja tulet palaamaan iloiten sodasta. Muussa tapauksessa sinä pakenet taistelusta yhden sotilaan kanssa ja piiloudut heinälatoon, minne viholliset sinut polttavat.” Vaikka keisari hämmästyi ja kauhistuikin pyhän kilvoittelijan puheita, hän kuitenkin halveksi tätä ja piti hänen puheitaan hulluutena. Hän määräsi kaksi senaattoria Saturninuksen ja Viktorin valvomaan Isaakiosta ja sanoi sodasta palattuaan polttavansa tämän roviolla. Tähän Isaakios vastasi: ”Jos sinä palaat elävänä sodasta, niin Jumala ei ole puhunut minulle.”

Adrianopoliksen taistelu 9.8.378 päättyi keisarillisten joukkojen tappioon. Keisari itse pakeni henkivartijansa kanssa ja piiloutui heinälatoon. Takaa-ajavat viholliset sytyttivät sen tuleen ja polttivat heidät. Isaakioksen profetia oli sotilaidenkin tiedossa, ja kun he palasivat sotaretkeltä, he sanoivat häntä koetellakseen: ”Valmistaudu vastaamaan sanoistasi, sillä keisari on palannut.” Isaakios vastasi vain: ”Jo viikon ajan olen tuntenut sieraimissani hänen kärventyneiden luidensa hajun.” Tämän kuultuaan sotilaat lankesivat hänen jalkoihinsa, ja kaikki alkoivat pyytää häntä jäämään pysyvästi Konstantinopoliin.

Kun Teodosios Suuri nousi valtaistuimelle vuonna 379, hän sai kuulla Isaakioksesta ja hänen profetiastaan. Välittömästi keisari antoi hänelle toimintavapauden ja sääti, että kirkot, jotka olivat olleet joko suljetut tai areiolaisten käsissä, piti palauttaa ortodokseille. Isaakios ilmoitti, että koska hänen tehtävänsä oli päättynyt, hän palaisi takaisin Syyrian erämaahan. Mutta senaattorit Saturninus ja Viktor, joista oli tullut hänen hengellisiä lapsiaan, pyysivät kyynelsilmin häntä jäämään ja uudistamaan pääkaupunkialueen rappeutuneen luostarielämän. Lopulta Isaakios suostui sillä ehdolla, että he rakentaisivat hänelle keljamajan rauhalliseen paikkaan, jossa hän voisi viettää loppuvuotensa sisäisen hiljaisuuden kilvoituksessa.

Sopiva paikka löytyi kaupungin ulkopuolelta Psamathian alueelta läheltä Kserolofoksen porttia. Siellä Isaakios alkoi viettää esimerkillistä elämää. Joka aamu molemmat senaattorit menivät ottamaan häneltä siunauksen tehtäviinsä ja ihmisiä kävi koko ajan enemmän keskustelemassa hänen kanssaan oikeasta uskosta ja hengellisestä elämästä. Itse keisari Teodosios meni usein pyhän Isaakioksen luo pyytämään hänen esirukouksiaan itselleen ja koko valtakunnalle. Monet kristityt pyysivät häntä vierailemaan kodeissaan, ja joskus hän menikin tahtomatta ylvästellä askeesillaan.

Vähitellen pyhä Isaakios sai omia oppilaita, ja vuoteen 382 mennessä paikasta oli kasvanut jo Konstantinopolin merkittävin luostari. Pyhittäjä Isaakioksen vaikutuksesta pääkaupunkiin tai sen lähistölle syntyi muitakin luostariyhteisöjä kuten Pyhän Hypatioksen luostari Rufinanekseen (17.6.). Isaakios vieraili aika ajoin kaikissa niissä ja innosti veljiä kilvoitukseen. Vaikka hänellä ei ollut mitään virallista asemaa, häntä kunnioitettiin pääkaupungin munkkien isänä.

Pyhälle Isaakiokselle oli ominaista myös suuri armeliaisuus. Kun hän kuuli puutteessa elävistä ihmisistä, hän kertoi heidän tilanteestaan varakkaille kristityille, jotka lähettivät heille ruokaa ja vaatteita. Omana aikanaan Isaakios ei siis ollut ainoastaan pääkaupungin johtava hengellinen opettaja, vaan hän johti myös sen hyväntekeväisyystoimintaa.

Kun pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) vuonna 398 nimitettiin Konstantinopolin piispaksi, hän havaitsi, että pääkaupungin munkeilla oli tapana kierrellä kaupungissa ja maallikkojen kodeissa. Hän puuttui tähän epäkohtaan ja määräsi, että munkkien tuli pysytellä luostareissaan. Hän myös organisoi kaupungin hyväntekeväisyyden etenkin perustamalla suuria sairaaloita, joiden johtohenkilöt hän valitsi itse. Näin pyhän Isaakioksen toiminta jäi varjoon ja hän tunsi joutuneensa syrjään. Pyhän Johannes Krysostomoksen vannoutunut vihollinen Aleksandrian patriarkka Teofilos osasi hyötyä tilanteesta. Kun hän saapui pääkaupunkiin kohdistaakseen Krysostomokseen ne syytökset, jotka itse asiassa koskivat häntä itseään, hän sai Isaakioksen ja tämän munkit puolelleen. Tällä tavoin kuuluisa askeetti vanhoilla päivillään hairahtui vuonna 403 ottamaan aktiivisesti osaa niin sanottuun ”Tammen kirkolliskokoukseen”, joka esitti tekaistuja syytöksiä Johannes Krysostomosta vastaan. Kokouksen päätöksestä pyhä patriarkka erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon. Pian hänet kuitenkin kutsuttiin kansan vaatimuksesta takaisin istuimelleen, joskin vain joksikin aikaa.

Pyhittäjä Isaakios ei enää sekaantunut kirkkopolitiikkaan, vaan vietti viimeiset vuotensa rauhassa luostarissaan. Saatuaan Jumalalta etukäteen tiedon lähtönsä lähestymisestä hän kutsui koolle oppilaansa, kehotti heitä pysymään oikeassa uskossa ja määräsi seuraajakseen Dalmatoksen. Sen jälkeen pyhä Isaakios antoi henkensä Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuonna 406.

Koko kaupunki keisari mukaan lukien suri poisnukkunutta kilvoittelijaa. Katedraalissa patriarkan johdolla toimitetun hautauspalveluksen jälkeen pyhän ruumista lähdettiin viemään hautajaissaattueessa hänen luostariinsa, jonne hänet oli määrä haudata. Mutta eräs hovimies Aurelianos, joka oli Isaakioksen suuri ihailija, oli sijoittanut matkan varrelle suuren joukon sotilaita. He sieppasivat kallisarvoisen ruumiin ja veivät sen Aurelianoksen rakennuttamaan Pyhän Stefanoksen kirkkoon ja hautasivat sen siellä olevaan kryptaan. Hämmentyneiden munkkien oli pakko hyväksyä tämä ”harras ryöstö”, ja he palasivat luostariinsa ilman sitä lohtua, jonka heidän hengellisen isänsä reliikkien läsnäolo luostarissa olisi heille suonut.

Keisari Diocletianuksen vainon aikana vuoden 300 tienoilla Aasian maakunnan maaherra Julius Sextus Ailianus antoi pakanapapeille Agrippinokselle ja Klementiokselle tehtäväksi pakottaa Anaian rannikkokaupungin asukkaat syömään ruokaa, joka oli uhrattu epäjumalille Heran ja Auringon temppelissä. He pidättivät kaupungin piispa Olbianoksen tarkoituksenaan saada hänet tottelemaan ja näin saada muutkin kristityt luopumaan uskostaan. Kun Olbianokselta kysyttiin, kuka hän oli, hän ilmoitti olevansa kaupungin kristittyjen piispa ja paimen ja pysyvänsä sellaisena aina kuolemaansa saakka. Sitten hän julisti, että Hän, jota pakanat halveksivat ristiinnaulittuna rikollisena, on kaikkien niiden auttaja ja suojelija, jotka uskovat Hänen olevan elävän Jumalan Poika. ”Hän tarjosi itsensä uhriksi meidän pelastukseksemme ja sen vuoksi me saamme ylpeinä Hänestä kantaa kristityn nimeä”, Olbianos selitti.

Koska Olbianos kieltäytyi ehdottomasti syömästä uhrattua ruokaa, pakanapapit luovuttivat hänet kidutettavaksi. Hänen selkäänsä ja vatsaansa työnnettiin tulikuumia rautapiikkejä, mutta hän ei päästänyt yhtäkään tuskanhuutoa. Hän vain huokasi ja sanoi: ”Jumalan viholliset, tehkää minulle mitä tahdotte. Lihani ei tunne mitään ja sieluuni ette pääse käsiksi.” Silloin yksi kiduttajista huudahti: ”Lopeta nuo lorusi! Pidätkö itseäsi parempana kuin meitä, jotka alistumme keisarin käskyille?” Pyhä piispa vastasi: ”Tosiaankin olemme hyvin erilaisia. Te palvotte vapaaehtoisesti Paholaista ja hänen joukkojaan. Minä taas palvon Jeesusta Kristusta, joka tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ainoa toiveeni maan päällä on uskollisesti tunnustaa Häntä yhä alttiimmin.”

Papit alkoivat pelätä, että Olbianoksen esimerkki innoittaisi muitakin, ja ilmoittivat maaherralle, että Olbianos oli herjannut keisaria ja jumalia. He syyttivät häntä myös kansan yllyttämisestä kapinaan. Ailianus lähetti kokonaisen sotilasosaston Olbianoksen luokse, ikään kuin tämä olisi kovinkin vaarallinen, mutta tämä sanoi sotilaille: ”Tämä voimannäyttö ei muuta asiaa. Tehkää, mitä teidän on käsketty tehdä.” Silloin hänet riisuttiin alasti ja häntä ruoskittiin ankarasti. Seuraavaksi hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle, jonne oli pystytetty rovio. Kaikkien hämmästykseksi Olbianos nousi sille vapaaehtoisesti. Hän kiitti Kristusta siitä, että näin hän vapautuisi jumalattomien käsistä.

Rovion sammuttua kristityt keräsivät tuhkasta pyhän Olbianoksen luut. He sijoittivat ne kuin kallisarvoiset helmet lähistöllä olevaan paikkaan. Joka vuosi hänen kuolinpäivänään he menivät paikalle viettämään hänen muistoaan. Yhdessä pyhän Olbianoksen kanssa kärsivät marttyyrikuoleman myös hänen oppilaansa Makedonios, Symforos ja Kallistos.

Pyhä Teodosia oli kotoisin Foinikian Tyroksesta (nyk. Etelä-Libanonin Sur). Diocletianuksen vainon aikana 300-luvun alussa tämä Kristukselle omistautunut 18-vuotias neito oli Palestiinan Kesareassa. Pääsiäissunnuntaina hän meni tervehtimään vankeja, jotka olivat tunnustaneet Kristuksen ja odottivat nyt kahleissa tuomarin eteen joutumista. Teodosia pyysi heitä muistamaan häntäkin taivasten valtakunnassa. Sotilaat pidättivät tytön heti ja veivät hänet maaherra Urbanuksen eteen. Kuultuaan tytön olevan kristitty Urbanus raivostui ja määräsi hänet uhraamaan epäjumalille. Kun Teodosia kieltäytyi, hänen kylkiään raastettiin ja rinnat ja vatsa pahoinpideltiin verille.

Teodosia kesti kärsimyksensä vaieten, ja tämä yliluonnollinen tila yllytti maaherran vielä suurempaan raivoon. Kun maaherra vielä kerran kehotti häntä uhraamaan, tyttö katsoi tätä pitkään hymy huulillaan ja sanoi kasvot loistaen: ”Miksi, mies, olet noin pahasti eksyksissä? Etkö tiedä, että rukoukseni on kuultu ja minäkin olen päässyt pyhien marttyyrien joukkoon?” Urbanus näki, että kansakin alkoi jo pilkata häntä. Hän määräsi Teodosialle vieläkin pahempia kidutuksia ja käski lopulta hukuttaa hänet mereen. Ne Kristuksen tunnustajat, joita Teodosia oli käynyt katsomassa, Urbanus tuomitsi lähetettäviksi Faenon kuparikaivoksiin, jotka olivat kuuluisia epäinhimillisistä olosuhteistaan.

Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka, syntyi Egyptin Aleksandriassa noin vuonna 250 ja palveli pappina pyhän marttyyripiispa Pietari Aleksandrialaisen (24.11.) aikana. Hänet nimitettiin Aleksandrian paaviksi eli patriarkaksi vuonna 313 Pietarin marttyyrikuoleman ja tämän seuraajan Akhilleoksen viisivuotisen kauden jälkeen. Aleksanteri alkoi jälleenrakentaa Egyptin kirkkoa vainojen jälkeen ja korotti papeiksi ja piispoiksi miehiä, jotka olivat pyhittyneet askeesissa ja yksinäisyydessä. Hän rakennutti Aleksandriaan Pyhän Teonaksen suuren kirkon. Häntä arvostivat niin papisto kuin maallikotkin.

Aleksandrian patriarkkana Aleksanteri taisteli aluksi harhaoppisia meletiolaisia vastaan, mutta joutui sitten keskittymään Areioksen harhaopin torjumiseen. Areios oli alkanut opettaa näkemyksiään, kun Aleksandrian arkkipiispana oli Pietari, joka ekskommunikoi hänet. Seuraava arkkipiispa Akhilleos sen sijaan palautti Areioksen kirkon yhteyteen ja vihki hänet papiksi. Patriarkka Aleksanterin aikana kiista Kristuksen asemasta Kolminaisuudessa voimistui. Areiolaisen käsityksen mukaan on ollut aika, jolloin Kristusta ei ollut, ja ortodoksisen opin mukaan ei ole ollut aikaa, jolloin Häntä ei ole ollut. Kirkko alkoi jakautua koko Egyptissä ja muuallakin. Arkkipiispa Aleksanteri kutsui lähes sata Egyptin ja Libyan piispaa koolle synodiin, jossa Areios ja hänen harhaoppinsa kannattajat erotettiin kirkon yhteydestä.

Patriarkka Aleksanteri kirjoitti piispoille, että hiippakunnassa oli oikeasta uskosta luopuneita miehiä, jotka olivat ryhtyneet opettamaan kirjoitusten vastaisesti, ettei Jumala ole aina ollut Isä, vaan on ollut aika, jolloin Hän ei ollut Isä; että Jumalan Sana (Logos) ei ole ollut olemassa ikuisesti vaan Hänet on luotu tyhjästä; että on ollut olemassa aika, jolloin Poikaa ei ollut. Areiolaiset päätyivät siihen, että Poika on luotu olento, eikä hän ole samaa olemusta kuin Isä. Tällä tavoin areiolaiset opettivat Kristusta alentavasti.

Aleksanteri julisti Areioksen ja hänen harhaoppinsa kannattajat anateemaan. Hän jatkoi: ”Kuka, joka kuulee Johanneksen sanovan ’Alussa oli Sana’ (Joh. 1:1), ei tuomitse niitä, jotka sanovat: ’On ollut aika, jolloin Sanaa ei ollut’? Ja kuka, joka kuulee sanat ’Ainoa Poika’ (Joh. 1:18) ja ’Kaikki syntyi Sanan voimalla’ (Joh. 1:3), ei kammoa niitä, jotka väittävät, että Poika on yksi luoduista? Miten Hän voi olla yksi niistä luoduista, jotka Hän on itse luonut? Kuinka Hän on voinut saada olemisensa tyhjästä, kun Isä on sanonut: ’Pyhillä vuorilla minä sinut synnytin, sinä synnyit kuin kaste aamuruskon helmasta’ (Ps. 110:3)? Kuinka Hän voi olla olemukseltaan toisenlainen kuin Isä, kun Hän sanoo: ’Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän’ (Joh. 14:9)? Kun Poika on Jumalan Sana ja Viisaus, miten on voinut olla aika, jolloin Hän ei ollut? Sillä se on aivan kuin sanottaisiin, että Jumalalta on joskus puuttunut sekä sana että viisaus. Miten Hän voi olla muuttuvainen, kun Hän sanoo itsestään: ’Minä olen Isässä ja Isä on minussa’ (Joh. 14:10)?”

Monia harhaoppeja oli tullut ja mennyt, mutta areiolaisuudessa yritettiin kiistää Kristuksen jumaluus. Meletios kannattajineen liittyi Areioksen puolelle vastustamaan arkkipiispaa, ja monet harhaoppiset vaativat Areioksen ja hänen kannattajiensa palauttamista kirkon yhteyteen. Aleksanteri kirjoitti kirjeen Konstantinopolin patriarkalle, jonka nimi oli samoin Aleksanteri, ja varoitti häntä harhaoppisista, jotka väittivät Kristuksen olevan vain tavallinen ihminen, selittäen heidän vääriä oppejaan.

Patriarkka Aleksanteri oli hyvin kärsivällinen yrittäessään saada areiolaisia palaamaan oikeaan oppiin, mutta he saivat yhä enemmän kannattajia. Vuonna 325 keisari Konstantinos kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan. Aleksandrian patriarkka Aleksanteria avusti nuori diakoni Athanasios, josta myöhemmin tuli hänen seuraajansa patriarkan istuimella, pyhä Athanasios Suuri. Areiolaisia edusti parikymmentä piispaa, jotka eivät halunneet hyväksyä Kristuksen ominaisuutta homoousios, ”samaa olemusta” (Isän kanssa). Ortodoksiset piispat pitivät lujasti kiinni Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Kirkolliskokouksen päätöksessä Kristuksen asema määriteltiin suurin piirtein samoin kuin Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa.

Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka, nukkui pois rauhassa noin vuonna 328. Hänen laajasta kirjeenvaihdostaan on säilynyt vain kolme kirjettä, jotka ovat tärkeitä todisteita areiolaisuutta vastaan käydyn taistelun alkuvaiheista: hänen kirjeensä Konstantinopolin patriarkka Aleksanterille, toinen kirje kaikille katolisen kirkon piispoille sekä Areioksen viraltapanokirje.