Autuas Vasili syntyi perimätiedon mukaan Jumalansynnyttäjän kirkon portailla Jelohovon kylässä Moskovan lähellä vuonna 1468. Kun hän varttui, hänen vanhempansa Jakov ja Anna antoivat hänet suutarin oppiin. Vasili rukoili paljon. Kerran eräs kauppias tuli suutarinverstaaseen tilaamaan saappaita ja pyysi tekemään sellaiset, etteivät ne kuluisi puhki vuodessa. Kyyneleet nousivat Vasilin silmiin ja hän sanoi: ”Teemme sinulle sellaiset saappaat, etteivät ne kulu ollenkaan.” Kun suutarimestari jälkeenpäin kysyi, mitä Vasili oli tarkoittanut, tämä vastasi, että kauppias kuolee ennen kuin ennättää vetää saappaat jalkaansa, niin kuin sitten tapahtuikin.

16-vuotiaana Vasili lähti vanhempiensa kodista Moskovaan, jossa hän aloitti houkkakilvoituksen. Hän eli kaduilla ja aukioilla ja yöpyi kirkkojen portaikoissa. Väkijoukkojen keskellä hän harjoitti vaikenemista. Vaikka hän eli vieraana maailmalle, hän osoitti pohjatonta myötätuntoa kärsiviä ja sorrettuja kohtaan. Hän kävi kapakoissa ja yritti aina nähdä kurjimmissakin juopoissa hyvän siemenen ja kannusti heitä parannukseen. Koko elämänsä ajan hän piti mielessään Herran tulevan tuomion. Hän kulki ilman vaatteita ikään kuin olisi jo tässä elämässä seisonut paljaana Herran pelättävän tuomioistuimen edessä. Muutamat naiset nauroivat kerran Vasilin alastomuudelle ja menettivät pian näkönsä.

Vasilin teoilla oli usein jokin erityinen merkitys. Hän saattoi heitellä kiviä hurskaiden ihmisten taloja kohti, mutta suuteli itkien niiden talojen seiniä, joissa asui syntisiä. Kysyttäessä syytä tähän hän selitti, että kiviä viskomalla hän karkotti pahat henget hurskaiden ihmisten pihoilta, joilla pahat henget oleskelivat, kun eivät päässeet sisälle. Enkelit puolestaan seisoivat niiden talojen ulkopuolella, joissa elettiin säädyttömästi, ja hän pyysi heitä rukoilemaan Jumalaa talonväen puolesta. Kaupungin torilla Vasili kaatoi kumoon epärehellisten kauppiaiden myyntipöydät. Kerran hän antoi tsaarilta saamansa rahalahjan vauraan näköiselle kauppiaalle. Tämä oli menettänyt omaisuutensa ja oli nälissään, mutta ei uskaltanut kerjätä. Tsaaria itseään Vasili nuhteli alaistensa huonosta kohtelusta.

Rukoillessaan yöllä Kremlissä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon edustalla autuas Vasili näki tulenlieskojen lyövän kirkosta, mikä enteili tataarikaani Mehmed I Girain joukkojen hyökkäystä Moskovaan vuonna 1521.

Heinäkuussa 1547 Vasili itki katkerasti Ristin ylentämisen luostarin edessä. Syy selvisi seuraavana päivänä, kun kirkosta alkanut tulipalo tuhosi suuren osan kaupunkia.

Tsaari Iivana IV Julma, joka hallituskautensa alkupuolella teki joitakin uudistuksia, kunnioitti Vasilia ja kutsui hänet kerran nimipäiväjuhlaansa palatsiin. Siellä Vasili kaatoi kolmesti tsaarin terveydeksi kohotetun viinimaljan ikkunasta ulos. Tsaarin vaatiessa selitystä Vasili vastasi sammuttaneensa Novgorodissa syttyneen tulipalon. Jonkin ajan kuluttua Moskovaan tuli tieto, että Novgorodissa oli todella syttynyt tulipalo, mutta outo alaston mies oli sammuttanut sen kaatamalla vettä palavien talojen päälle.

Kerran autuas Vasili tarkkaili tsaaria kirkossa liturgian aikana. Palveluksen jälkeen hän sanoi tsaarille: ”Sinä et ollut kirkossa vaan jossakin muualla.” Tsaari vastasi olleensa kirkossa, mutta Vasili sanoi hänelle: ”Et puhu totta. Näin, miten ajatuksissasi kävelit Varpusvuorella ja suunnittelit uuden palatsin rakentamista.” Tsaari joutui myöntämään, että näin oli ollut. Siitä lähtien hän alkoi tuntea pelonsekaista kunnioitusta Vasilia kohtaan, mutta se ei estänyt häntä syöksymästä myöhemmin vainoharhaisiin julmuuksiin.

Autuaan Vasilin kerrotaan myös pelastaneen Kaspianmerellä merihätään joutuneen persialaisen laivan. Laivan muutamat ortodoksiset matkustajat kertoivat persialaisille ihmeellisestä Jumalan miehestä Vasilista, joka voisi esirukouksillaan pelastaa heidät. Samassa he jo näkivät alastoman miehen tarttuvan laivan ruoriin ja ohjaavan sitä, kunnes myrsky tyyntyi.

Saavutettuaan korkean 88 vuoden iän autuas Vasili sairastui ja asettui kuolinvuoteelleen. Tsaari perheineen tuli pyytämään häneltä viimeisen siunauksen. Sanomaton ilo loisti Vasilin kasvoilla hänen katsellessaan Jumalan enkeleitä, jotka tulivat ottamaan vastaan hänen pyhittyneen sielunsa, ja hänen ruumiistaan levisi hyvä tuoksu. Näin hän antoi henkensä Jumalalle vuonna 1557.

Lähes koko Moskova kokoontui pyhän miehen hautajaisiin. Ruumiinsiunauksen toimitti pyhä metropoliitta Makari (30.12.). Autuas Vasili haudattiin rakenteilla olleen Jumalansynnyttäjän suojeluksen eli Pokrovan kirkon viereen. Hänet kanonisoitiin vuonna 1588, minkä jälkeen haudan päälle rakennettiin hänen muistolleen pyhitetty sivukirkko. Autuaan Vasilin kunnioitus on ollut niin suurta, että kyseinen Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko Punaisella torilla tunnetaan Autuaan Vasilin kirkkona.

Syyrian Seleukidi-sukuisen kuninkaan Antiokhos IV Epifaneksen hallituskaudella (175–164 eKr.) juutalaiset alistettiin julman sorron alle. Jerusalemin temppeli häpäistiin monin tavoin ja siellä alettiin toimittaa lainvastaisia uhreja. Hellenistinen Antiokhos yritti pakottaa Israelin lapset luopumaan isiltä perityistä tavoista ja omaksumaan pakanallisia käytänteitä. Siksi hän määräsi, että kaikkien täytyy syödä sianlihaa, mikä oli kielletty Mooseksen laissa. Juutalaisia, jotka nousivat vastarintaan Jumalan käskyjen rikkomista vastaan, alettiin sanoa makkabeiksi eli makkabilaisiksi.

Vallanpitäjät yrittivät pakottaa lainopettaja Eleasarin syömään avaten väkisin hänen suunsa, mutta vanhus sylki lihan inhoten suustaan. Hän ei kuunnellut niitä, jotka neuvoivat häntä teeskentelemään alistumista pelastaakseen henkensä, vaan sanoi: ”Ei käy laatuun, että minun ikäiseni mies alkaa teeskennellä. Jos suostun, niin monet nuoret luulevat yhdeksänkymmenvuotiaan Eleasarinkin kääntyneen pakanuuteen. Vain sen vuoksi, että minä teeskentelemällä hieman pidentäisin elämääni, he joutuisivat harhateille – ja minä saisin itselleni vain häpeän tahraaman vanhuuden. Ja vaikka tässä ja nyt välttäisinkin ihmisten päätettävissä olevan rangaistuksen, niin Kaikkivaltiaan käsistä en pääse elävänä enkä kuolleena.” Hän asteli itse kidutuspenkille ja osoitti siellä nuoren soturin urheutta, joka sai pyövelitkin ihailemaan häntä. Viimeisiksi sanoikseen hän lausui: ”Herralla on hallussaan pyhä tieto, ja hän kyllä tietää, että olisin voinut välttää kuoleman sen sijaan, että nyt olen ruoskittavana ja kärsin ruumiissani hirveitä tuskia. Mutta hän myös tietää, että Jumalaa pelkäävä sieluni ottaa iloiten vastaan tämän kärsimyksen.”

Seitsemän veljestä, joille Eleasar oli opettanut juutalaisten perimätietoa, pidätettiin ja tuotiin kuninkaan eteen yhdessä äitinsä Salomonen kanssa. Heille oli tärkeää vain se, ettei heidän pyhää seitsenlukuaan revittäisi hajalle jonkun heistä langetessa petturuuteen. He rohkaisivat toisiaan tunnustuksessaan tähän tapaan: ”Jos me emme kuole nyt niin myöhemmin kuitenkin kuolemme. Nyt tämä pakko on meille mahdollisuus kuolla kunniassa.” Hallitsija levitytti kidutusvälineet heidän eteensä ja yritti suostutella heitä, mutta he vastasivat esikoisen suulla: ”Mieluummin me kuolemme kuin rikomme isiemme lakeja.”*
^{*) Makkabilaiskirjat eivät mainitse veljesten nimiä. Kristittyjen kreikankielisessä traditiossa nimistä on hieman erilaisia muotoja, joista osa on heprealaisten nimien kreikkalaistettuja muotoja, jotkut vaikuttavat yrityksiltä tavoitella heprealaisia muotoja ja osa on täysin ei-heprealaisia: Abim (Abimos), Antonios, Guria (Gurias), Eleasar, Eusebonas, Akhim (Alimos) ja Markellos.}

Antiokhos raivostui ja määräsi, että julkean nuorukaisen kieli leikataan, päänahka revitään irti ja jäsenet silvotaan. Kidutusten keskellä nuori mies julisti: ”Katkokaa jäseneni, polttakaa lihani ja vääntäkää niveleni sijoiltaan! Kaikissa näissä kidutuksissa minä osoitan teille, että heprealaiset jos ketkään ovat voittamattomia puolustaessaan hyvettä.” Hän todisti uskostaan vähääkään valittamatta, kun taas hänen äitinsä ja veljensä rukoilivat Jumalaa, että Hän antaisi heille armon kuolla yhtä urheasti kuin hän.

Sitten toiseksi vanhinta veljeä alettiin kiduttaa. Hänen lihaansa revittiin irti ja hänet kiinnitettiin katapulttiin. Valmiina antamaan sielunsa Herralle hän huusi hepreaksi: ”Tämän elämän sinä meiltä riistät, mutta koko maailman kuningas herättää meidät uuteen, ikuiseen elämään, koska me kuolemme hänen lakiensa tähden.” Kolmas veli ojensi rohkeasti kätensä revittäväksi irti nivelistä varmana siitä, että Jumala antaisi ne hänelle takaisin tulevassa elämässä. Hän heitti henkensä kidutuspyörässä. Neljäs halusi näyttää Antiokhokselle olevansa veljiensä vertainen rohkeudessa ja pyysi tyrannia valitsemaan julmimmat kidutukset. Ennen kuin hänen kielensä revittiin irti, hän sanoi: ”Voit irrottaa ääneni lähteen; Jumala kuulee mykkiäkin. Jumalan tähden me annamme ilomielin jäsenemme silvottaviksi.” Viidennellä veljellä oli kiire saada oma voittopalkintonsa, joten hän meni vapaaehtoisesti kidutettavaksi. Kuudes sai kärsiä kidutuspyörässä, ja kun hänen kylkensä lävistettiin, hän huusi: ”Miten pyhä ja arvokas kilvoitus! Suuri veljesjoukkomme on uskomme tähden kutsuttu tuskien kilpakentälle, eikä meitä ole voitettu. Hurskas tieto on voittamaton, tyranni!”

Näin urheat kilvoittelijat uhrasivat elämänsä yksi toisensa jälkeen. He osoittivat, että uskon valaisema mieli ei ainoastaan pysty voittamaan sielun himoja vaan myös saavuttamaan loisteliaan voiton kuoleman kärsimyksistä, koska usko antaa lupauksen ikuisesta elämästä ja kuolemattomuudesta.

Veljesten äiti Salomone oli katsomassa poikiensa kidutuksia. Hän ei kuitenkaan antautunut murheen valtaan vaan rohkaisi heitä kaikkia kestämään koettelemukset rohkeasti Herran nimessä ja ylösnousemuksen toivossa. Hän lausui hepreaksi: ”En tiedä, kuinka te ilmestyitte kohtuuni, enkä minä antanut teille henkeä ja elämää enkä koonnut niitä aineksia, joista kukin teistä on muodostunut. Ihmisen muovaa maailman Luoja, hän, joka suunnittelee ja muovaa kaiken muunkin. Armossaan hän myös antaa teille takaisin hengen ja elämän, koska te nyt luovutte niistä hänen lakinsa tähden.”

Viimeiseksi jäljellä oli nuorin poika. Tyranni lupasi hänelle rikkauksia ja korkeita virkoja, jos hän luopuisi uskostaan. Hän yritti myös saada äitiä avukseen säästääkseen pojan hengen. Salomone päinvastoin kehotti poikaa kärsimään kidutukset, jotta he kaikki saisivat olla yhdessä Jumalan valtakunnassa. Poika alkoi kirota tyrannia ja julisti, että tämä saisi pian kärsiä oikeudenmukaisen rangaistuksen. Hän rukoili, että veljesten uhri lepyttäisi Jumalan vihan, joka kohdistui sorrettuun kansaan. Antiokhos tunsi itsensä loukatuksi ja alkoi raivota nuorta poikaa vastaan vielä julmemmin kuin muita veljiä. Niin viimeinenkin veljessarjasta luovutti sielunsa kunniakkaasti Jumalan käsiin. Hänen jälkeensä myös Salomone uhrattiin polttouhrina ja hän liittyi poikiensa seuraan pyhien marttyyrien kuoroon.
Vaikka pyhien makkabilaisten todistus tapahtui ennen Kristuksen lihaksitulemista, nämä marttyyrit ovat yhtä arvokkaita kuin Herran tulemisen jälkeen kärsineet, sillä Kristus eli jo heissä heidän ylösnousemuksen toivonsa kautta. Makkabilaismarttyyrien kuolemasta kerrotaan Toisen makkabilaiskirjan 6. ja 7. luvussa sekä Neljännessä makkabilaiskirjassa, jota ei lueta varsinaisten pyhien kirjoitusten joukkoon. Makkabilaismarttyyreita on kunnioitettu ortodoksisessa kirkossa erityisesti Antiokian alueella, jonne heidän reliikkejään oli siirretty jo varhain. Johannes Krysostomos piti useita ylistyspuheita heidän kunniakseen. Makkabilaiskirjojen marttyyrikertomuksesta tuli malli, jota sovellettiin kristittyjen marttyyrikertomuksia kirjoitettaessa. Juutalaisuudessa makkabit ovat yhä kansallisen selviytymistaistelun keskeinen symboli.