Arkistot: Synaksariot
Pyhittäjä Job Uštšelskilainen
Pyhittäjä Job oli Solovetskin luostarin munkki. Vuonna 1614 hän vetäytyi Mezenin seudulle Arkangelista koilliseen, jonne hänen vaikutuksestaan syntyi pieni luostariyhteisö. Elokuussa 1628 veljestön ollessa heinänniitossa luostariin hyökkäsi rosvojoukkio, joka surmasi pyhittäjä Jobin raa’asti. Monien ihmeiden johdosta häntä alettiin pian kunnioittaa paikallisena pyhänä.
Pyhä uusmarttyyri Khristos Prevezalainen
Pyhä marttyyri Khristos oli merimies ja kotoisin Prevezasta Epeiroksen alueelta, Kreikan länsirannikolta. Hän eli 1600-luvulla kreikkalaisten ollessa turkkilaisten ikeen alla. Eräänä päivänä saapuessaan Kreetalta Kosin saarelle hän meni synnintunnustukselle Athoksen Suuren lavran pappismunkin luokse, joka tuohon aikaan asui saarella. Palatessaan satamaan Khristos kohtasi janitsaareja, jotka pilkkasivat kristinuskoa ja pyhää kastetta. Khristos kiivastui, teki ristinmerkin ja vastasi, että pikemminkin heidän uskoaan sopisi pilkata ja halveksia. Silloin janitsaarit kävivät hänen kimppuunsa kuin villipedot ja raahasivat hänet tuomarin eteen meluisan ihmisjoukon seuratessa heitä.
Khristosta vaadittiin heti paikalla kieltämään Kristus kuoleman uhalla. Lainkaan pelkäämättä Kristuksen soturi lausui uskontunnustuksen ja sylkäisi päin syyttäjiensä kasvoja. Hakattuaan ja pistettyään häntä miekoilla he veivät hänet 5.8.1668 kaupungin ulkopuolelle ja polttivat hänet elävältä. Kolmen seuraavan päivän ajan polttopaikkaa valaisi kirkas valo, eikä 40 päivään yksikään eläin uskaltanut lähestyä hänen ruumistaan, joka oli jätetty hautaamatta. Monia ihmeitä tapahtui kristityille, jotka kävivät kunnioittamassa sitä.
Pyhän Khristoksen tapaus vaipui unholaan, kunnes Kosilla asuneen pappismunkin kirjoittama kertomus Khristoksen marttyyrikilvoituksesta löydettiin vuonna 1971. Uusmarttyyri Khristos liitettiin kanonisoitujen pyhien joukkoon jo seuraavana vuonna.
Pyhä Eugenios Aitolialainen
Pyhä Eugenios syntyi vuonna 1595 samassa läntisen Kreikan Aitolian Megadendronin kylässä, joka tultiin sittemmin tuntemaan myös pyhän apostolienvertaisen Kosmas Aitolialaisen (24.8.) synnyinkylänä. Eugenios jätti jo hyvin nuorena kotinsa, jossa hänen isänsä toinen vaimo oli kohdellut häntä huonosti. Hän pakeni Blokhoksen luostariin, jossa pappismunkki Arsenios otti huolekseen hänen kasvatuksensa ja vei hänet sitten Trobatonin pieneen Jumalanäidin luostariin saamaan lisäoppia.
Eugenios vihittiin jo nuorena munkiksi ja diakoniksi. Kun pappismunkki Arsenios lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan, hän poikkesi Athosvuorelle ja jätti nuoren munkkidiakonin piispa Haralampoksen huostaan. Tämä oli vetäytynyt Kseropotamoksen luostariin viettämään vanhuudenpäiviään. Hänen ohjauksessaan Eugenios edistyi vanhan kreikan opinnoissaan. Kun hän kuuli, että arabit olivat surmanneet hänen hengellisen isänsä Arsenioksen, hän jätti Athoksen ja palasi Trobatonin luostariin.
Sittemmin Eugenios kävi Pyhällä maalla ja Aleksandriassa. Patriarkka Kyrillos Lukaris, joka suuresti ihaili hänen hyveellisyyttään ja sivistystään, vihki hänet papiksi Aleksandriassa vuonna 1619. Eugenios oli tuolloin noin 24 vuoden ikäinen. Ensimmäisen liturgiansa Eugenios toimitti Siinain vuoren huipulla. Sitten hän palveli useita vuosia pappina Pyhän Konstantinoksen kirkossa Jerusalemissa.
Vuonna 1622 Eugenios palasi Kreikkaan. Luostaritoveriensa askeettisten kilvoitusten innoittamana hän oli innokas jatkamaan opintojaan ja viemään ne loppuun, mutta tämä oli vaikea ja kalliiksi käyvä yritys turkkilaisen sortovallan raskaina aikoina. Hän opiskeli eri kouluissa muun muassa Trikalassa, Kefaloniassa ja Zakynthoksen saarella sikäläisen tunnetun opettajan Teofilos Korydalleoksen johdolla, joka otti lahjakkaan oppilaansa asumaan omaan kotiinsa. Kahdeksan vuoden kuluttua Kyrillos Lukaris, joka oli juuri palautettu viidennen kerran ekumeeniseksi patriarkaksi, kutsui Korydalleoksen Konstantinopoliin. Tämä otti mukaansa oppilaansa. Eugenios ei kuitenkaan epäröinyt oikaista opettajansa pyhää ehtoollista koskevia erehdyksiä ja moittia hänen kiukkuisia ja kiivaita ilmaisujaan. Eugenios joutui myös kärsimään vainoista, joiden kohteena oli erityisesti patriarkka Kyrillos Lukaris. Vaino johti patriarkan teloitukseen vuonna 1638. Eugenios oli murheissaan nähdessään kirkon hajaannuksen ja päätti omistaa elämänsä ortodoksisuuden puolustamiseen.
Tämä asenne vihastutti uutta latinalaismielistä patriarkkaa Kyrillos Kondarista, joka teetätti kotietsinnän Eugenioksen kotona. Eugenios oli kirjoittanut veisuja Kyrillos Lukariksen kunniaksi, jota piti marttyyrina. Hän puolusti hyväntekijänsä muistoa patriarkan edessä, minkä seurauksena hänet karkotettiin. Pian patriarkka Kondaris kuitenkin joutui epäsuosioon ja turkkilaiset murhasivat hänet. Uusi patriarkka Parthenios asetti Eugenioksen takaisin asemaansa ylistäen hänen hurskauttaan. Kilpailu patriarkan asemasta ja papiston tekemät kompromissit ajoivat hänet kuitenkin pian pois Konstantinopolista kotiseudulleen. Siellä hän oli valmis antamaan tietonsa veljiensä palvelukseen ottamatta kunniaa itselleen.
Eugenios aloitti opettajan tehtävänsä Kreikan länsirannikolla Artassa ja siirtyi sitten pieneen Aitolikonin kaupunkiin, missä hänen ympärilleen kasvoi yhä suurempi oppilasjoukko. He iloitsivat paitsi hänen opetuksestaan myös hänen antamastaan evankelisen elämän esikuvasta. Kukaan ei osannut yhtä hyvin kuin Eugenios ”iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa”.19 Kerran hän auttoi vankeja, jotka yllättäen pakenivat, minkä seurauksena hän joutui itse vankilaan ja hänet määrättiin maksamaan paenneiden vapautussumma. Tämän epäoikeudenmukaisuuden nähdessään ihmiset alkoivat heitellä kivillä turkkilaista johtomiestä. Estääkseen verilöylyn kaupungin johtomiehet keräsivät tarpeellisen rahamäärän, ja näin Eugenios pystyi jatkamaan tehtäväänsä. Hän lähti nopeasti Aitolikonista ja opetti neljä vuotta Mesolongionissa. Turkkilais-venetsialaisen sodan aikana (1645), joka aiheutti suurta kärsimystä kreikkalaisille, hän oli ”kaikkea kaikille” ja vahvisti uskossa niitä, jotka olivat ajautuneet epätoivoon. Hämmennys kreikkalaisten keskuudessa lisääntyi, kun venetsialaiset valtasivat Naupaktoksen.
Uutena apostolina Eugenios lähti Karpenisioniin (Karpenisi), jossa ei siihen aikaan ollut yhtään toimivaa koulua. Hän perusti sinne koulun, joka levitti hyvää tekevää valoaan koko laajalla ja vaikeakulkuisella Agrafan vuoristoseudulla melkein kaksi vuosisataa. Myös pyhä apostolienvertainen pappismarttyyri Kosmas Aitolialainen (24.8.) piti häntä esikuvanaan. Eugenios piti opettamista jumalallisena tehtävänä, josta opettajan täytyy tehdä tiliä Jumalalle. Hän uhrasi kaiken aikansa oppilailleen ja piti erityisesti huolta siitä, että he eläisivät evankeliumin mukaisesti. Tämä oli hänelle vielä tärkeämpää kuin itse opinnot. Hän rakennutti Karpenisioniin Pyhälle Kolminaisuudelle omistetun kirkon, jakoi almuja ja kehotti rikkaita ja vaikutusvaltaisia auttamaan tarpeessa olevia ja köyhiä. Eugenioksen isällisestä rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta huolimatta jotkut hänen oppilaistaan alkoivat kadehtia häntä ja jättivät hänet perustaakseen kilpailevia kouluja ja panetellen entistä opettajaansa. Tämä koski pyhää Eugeniosta sydämen syvyyksiin saakka, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Vähitellen hänen vastustajansa yksi toisensa jälkeen katuivat ja pyysivät häneltä anteeksi.
Toimittuaan kuusitoista vuotta opettajana Karpenisionissa Eugenios tahtoi viettää elämänsä loppuajan luostarin hiljaisuudessa. Vuonna 1661 hän hyväksyi Agrafan alueen Branianan kyläläisten ehdotuksen, että hän asettuisi pieneen Pyhän Paraskevan luostariin. Hän ei kuitenkaan löytänyt sitä hiljaisuutta, jota hän niin kovasti kaipasi, koska hänen ympärilleen kerääntyi taas oppilaita ja luostariin muodostui uusi koulu. Kun vanhuus esti Eugeniosta antamasta säännöllistä opetusta, hän ohjasi ja neuvoi oppilaitaan isällisen rakkauden täyttämissä tapaamisissa. Hän ylläpiti myös laajaa kirjeenvaihtoa Kreikan johtavien miesten kanssa ja kehotti heitä antamaan almuja, perustamaan kirkkoja ja varsinkin kehittämään kouluja ja opettamaan kristinuskoa.
Vietettyään vielä kaksi lyhyttä ajanjaksoa Karpenisionissa Eugenios päätti maallisen elämänsä luostarissa. Hän oli kokonaan suuntautunut kohti taivaallisia hyvyyksiä ja todellista vapautta Jumalassa. Pyhä Eugenios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin elokuun 5. päivänä vuonna 1682.
Pyhät marttyyrit Jevdokia, Daria, Daria ja Maria
Jevdokia (Šikova) syntyi 1850-luvulla talonpoikaisperheeseen Puzon kylässä 12 kilometrin päässä Divejevon luostarista. Hän jäi varhain orvoksi ja meni asumaan setänsä taloon. Hän kävi nuorena tyttönä paljon kirkossa, rukoili kotona ja teki pyhiinvaellusmatkoja Sarovin ja Divejevon luostareihin. Jevdokialla oli kuitenkin heikko terveys. 20-vuotiaana hän joutui kokonaan vuoteenomaksi. Lähikylien uskovat tytöt hoitivat häntä. He rukoilivat yhdessä, lauloivat stikiiroja ja akatistoksia ja lukivat Raamattua. Heillä oli pitkä rukoussääntö, jota he rukoilivat niin päivällä kuin yöllä. Jevdokia söi niukasti, enimmäkseen keittoa, puuroa ja perunoita. Hoitajiensa kanssa hän piti ankaria paastoja ja oli joskus parikin päivää kokonaan syömättä. He asuivat pienessä kylmässä mökissä Puzon kylässä. Elämä oli ankaraa, mutta Jevdokia ei halunnut siihen helpotuksia. Hän opetti kuuliaisuussisariaan kestämään loukkaukset ja panettelut kärsivällisesti.
Ihmisiä kävi Jevdokian luona pyytämässä apua ja neuvoja. Hän kielsi luostariasukkaita siirtymästä luostarista toiseen ja maallikkoja eroamasta puolisostaan: minkä ristin Jumala on antanut, sitä tulee kärsivällisesti kantaa. Hänen rukoustensa kautta tapahtui paranemisia. Monet ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet hänen kilvoitustaan.
Kun ihmiskunnan vihollinen ei pysty murtamaan kilvoittelijaa, se alkaa käyttää ihmisiä aseenaan. Vuonna 1919 kylän viranomaiset vaativat, että Ardatovista tulisi puna-armeijalaisten osasto etsimään karkureita ja panemaan rikkaita talonpoikia verolle. Varsinaisena tarkoituksena oli tappaa Jevdokia ja tämän kuuliaisuussisaret.
Sotilaat tulivat Jevdokian mökille lauantaina. He löysivät kirkkoleipiä ja lampukkaöljyä, jotka he heittivät Jevdokian kasvoille. Yksi heistä alkoi sadatellen kiskoa Jevdokiaa hiuksista, hakata ja piestä köydellä. Sotilaat pahoinpitelivät Jevdokiaa neljä tuntia. Koko kelja oli veressä. Sitten he jatkoivat pieksemistä yön yli välillä vuoroa vaihtaen.
Kylällä pidettiin kokous, jossa ilmoitettiin, että Jevdokian mökistä oli löytynyt ikoneita, kävijöiden antamaa rahaa, tavaroita ja elintarvikkeita. Muodollisessa kenttäoikeudessa kuolemantuomiosta päätettiin kättä nostamalla.
Sunnuntaina liturgian jälkeen sotilaat alkoivat viskellä ikoneita Jevdokian mökistä ja talloa niitä jalkoihinsa. Kyläläiset keräsivät ne talteen ja veivät kirkkoon. Parhaimmat tavarat puna-armeijalaiset ottivat itselleen, huonommat he heittivät väkijoukolle. Kun Divejevon luostarin houkka autuas Maria Ivanovna (26.8.) kuuli hävyttömästä ryöstöstä, hän sanoi: ”Puzon kylä palaa kolme kertaa” ja löi kolmesti käsiään yhteen. Muutaman päivän kuluttua Puzossa syttyi tulipalo. Eniten palossa kärsivät ne, jotka olivat ottaneet eniten Jevdokian tavaroita. Sinä syksynä kylässä oli kolme suurta paloa.
Jevdokia oli nähnyt ennalta, millainen loppu häntä odotti: ”Minut viskataan kuoppaan kuin eläin. Mutta ne, jotka teloittavat minut, teloitetaan myöhemmin itse.” Niin myös tapahtui.
Sunnuntaina, kun Jevdokian tavarat ryöstettiin, häntä hakattiin edelleen. Sitä jatkui maanantaiaamuun asti. Kylän pappi sai suurella vaivalla hankituksi luvan tulla kuulemaan Jevdokian ja tämän kuuliaisuussisarten synnintunnustukset ja antamaan heille pyhän ehtoollisen. Elokuun 5. päivänä rattaat ajoivat Jevdokian mökille. Sisaret komennettiin pihalle. He tulivat rukousnauhat käsissään, tekivät ristinmerkin ja rukoilivat taloa vastapäätä olevan kirkon suuntaan. Jälleen heitä alettiin lyödä. Kuuliaisuussisaret heittäytyivät suojelemaan Jevdokiaa, kuka jalkoja, kuka vartaloa. Vieressä seisova ei-uskova mies Ivan Anisimov näki naisten vierellä valkoisen kyyhkyn, joka lennähti aina sinne, minne köysi iski, pään päälle tai olkapäälle, ja köysi iskeytyi kyyhkyseen. Siitä lähtien Ivan alkoi uskoa Jumalaan. Kolme uskovaa miestä Ivan, Pietari ja Makari, jotka olivat monesti käyneet Jevdokian luona kysymässä neuvoa ja pyytämässä esirukouksia, yrittivät puolustaa häntä, mutta heidätkin piestiin köysillä. Kun Jevdokia näki sen, hän sanoi: ”Katso, miten synnit karisevat heistä kuin vastan lehdet saunassa.” Yksi miehistä kertoi myöhemmin, ettei hän tuntenut minkäänlaista kipua: ”Olisin onnellinen, jos minut vielä kerran piestäisiin Jevdokian tähden!”
Marttyyrit vietiin rattailla hautausmaalle, jossa hauta oli jo kaivettu. Kaksi laukausta ilmaan ja kolmannella teloitettiin Jevdokia. Myös molemmat Dariat ja Maria ammuttiin. Maria lyötiin kuoliaaksi pistimellä. Ruumiit aiottiin heittää hautaan, mutta talonpoika Vasili Sednev hyppäsi hautaan ottamaan ne vastaan ja peitti marttyyrien kasvot liinoilla. Ylhäällä ruumiinryöstäjät riisuivat vainajilta viimeisiä tavaroita, Jevdokialta villasukat, ainoan lämpimän vaatekappaleen, joka hänellä oli. Toisilta riisuttiin jopa hameet. Teloittajat käskivät vartioida, ettei pappi tulisi haudalle toimittamaan ruumiinsiunausta. Kirkossa oli juuri alkamassa Kristuksen kirkastumisen juhlavigilia.
Kun joukko-osasto oli poistunut kylästä, marttyyrien ruumiit kaivettiin ylös ja asetettiin arkkuihin. Ruumiinsiunauksen jälkeen ne haudattiin uudelleen samaan hautaan. Paikalla alkoi tapahtua ja yhä tapahtuu paljon ihmeitä. Venäjän kirkko liitti marttyyrit Jevdokian, Darian, Darian ja Marian pyhien joukkoon vuonna 2000.
Pyhittäjä Johannes Khozebalainen
Elias, tuleva pyhittäjä Johannes, syntyi Romaniassa 1900-luvun alussa, mutta jäi jo nuorena orvoksi. Hänen isoäitinsä luopui aikeestaan mennä luostariin ja otti pojan kasvatettavakseen. Isoäidin kuoltua Elias jäi setänsä elätettäväksi ja joutui tämän suuressa perheessä kokemaan monenlaisia ikävyyksiä. Eräänä pääsiäispäivänä kyläläiset menivät tavan mukaan hautausmaalle muistelemaan vainajia, ja Elias jäi itkemään isoäitinsä vielä tuoreelle haudalle. Äkkiä hän kuuli kirkonkellojen soiton lomassa äänen, joka sanoi: ”Älä itke, minä olen sinun kanssasi. Kristus nousi kuolleista!” Nuorukainen hypähti säikähtäneenä pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mistä ääni tuli. Silloin hän näki ylösnousseen Kristuksen hahmon tulevan kirkon alttarista ja hymyilevän hänelle.
Elias päätti koulun erinomaisin arvosanoin. Miettiessään ammatinvalintaansa hän kerran rukoillessaan kuuli äänen sanovan: ”Mene luostariin. Mene luostariin.” Kaksikymmenvuotiaana hän meni kuuluun Neamtsin luostariin, jossa hän toimi ensin apteekkarin apulaisena ja sitten kirjastonhoitajana. Sotapalveluksen suorittamisen jälkeen hänet vihittiin viitankantajamunkiksi vuonna 1936. Täynnä hengellistä intoa hän paastosi ja rukoili entistä enemmän. Pian hän lähti kahden muun munkin kanssa pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja sai siunauksen asettua Pyhittäjä Sabbaan luostariin, jossa kilvoitteli kreikkalaisia ja romanialaisia munkkeja. Siellä hän oppi kreikkaa niin hyvin, että pystyi kääntämään hengellisiä kirjoja, erityisesti pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen kirjoituksia romaniaksi. Luostarin isät kunnioittivat häntä hänen vaikenemisensa, askeettisuutensa ja sisäiselle rukoukselle omistautumisensa tähden. Kun arabit nousivat brittejä vastaan, luostari muutettiin sairaalaksi. Johannes, minkä nimen Elias oli saanut munkkivihkimyksessä, omistautui haavoittuneiden hoitamiseen niin, että sairastui lopulta itse. Hän sai luvan vetäytyä erämaahan lepäämään, mutta sairastui siellä punatautiin.
Toisen maailmansodan alettua brittihallinto vangitsi kaikki romanialaiset munkit, sillä Romania oli Saksan liittolainen. Pyhittäjä Johannes joutui toimimaan tulkkina. Kun hänet lopulta vapautettiin, hän parani punataudista kunnioittaessaan pyhittäjä Teodosioksen pääkalloa ja kykeni jatkamaan kuuliaisuustehtäväänsä luostarissa. Kun Johannes vihittiin suureen skeemaan, hän ajatteli saavansa viimeinkin omistautua hesykastiselle elämälle, mutta sen sijaan hänet valittiin Jordanin laaksossa sijaitsevan romanialaisen luostarin igumeniksi. Johannes hoiti tehtävää viisaasti ja nöyrästi kuusi vuotta (1947‒1953). Hän innosti oppilaitaan askeettisiin kilvoituksiin. Päivät hän omisti työlle ja veljestön ohjaamiselle, mutta yöt hän vietti erämaassa rukoillen.
Vuonna 1953 Johannes pääsi lopulta vetäytymään erämaahan Khozeban luostarin lähistölle. Hän asettui asumaan luolaan 50 metriä sen rotkon yläpuolella, jossa Herran äidinäidin Annan sanotaan rukoilleen. Hän kilvoitteli seitsemän vuotta rukoillen lakkaamatta, lukien pyhien isien kirjoituksia ja kirjoittaen hengellisiä runoja. Hän kärsi milloin kuumasta, milloin kylmästä, ja kesti monenlaista puutetta, demonien hyökkäyksiä sekä arabien ahdistelua, kun nämä yrittivät saada hänet siirtymään muualle.
Johannes meni alas luostariin vain suurina juhlina eikä ottanut luolassaan vastaan muita kuin oppilaansa. Kun hän veti ylös luolaan johtavat tikapuut, hän oli täysin ihmisten ulottumattomissa. Nähtyään taivaallisen näyn hän antoi sielunsa Herran käsiin elokuun 5. päivänä vuonna 1960. Hänen hautajaisissaan lintuparvi lensi odottamatta luolaan ja laskeutui pyhän ruumiin päälle yhtyen sirkutuksellaan munkkien hautajaisveisuun.
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua pyhän Johanneksen oppilas Joannikios sai unessa Johannekselta käskyn kaivaa hänen jäännöksensä maasta. Luostarin johtaja ei kuitenkaan antanut aikeelle lupaa. Pian tämän jälkeen muutamat pyhiinvaeltajat, jotka olivat aiemmin käyneet pyhän Johanneksen luona synnintunnustuksella, pyysivät siunauksen käydä tämän luolassa kunnioittamassa hänen ruumistaan. He avasivat haudan ja totesivat hämmästyksekseen, että pyhän ruumis oli säilynyt täysin maatumattomana ja huokui hyvää tuoksua. Pyhän Johanneksen maalliset jäännökset siirrettiin varovaisesti Khozeban luostariin, jossa ne ovat siitä lähtien olleet pyhiinvaeltajien kunnioitettavina.
Seitsemän efesolaista marttyyrinuorukaista Maksimilianos, Heksakustodianos, Jamblikhos,Martinianos, Dionysios, Antoninos ja Konstantinos
Keisari Decius saapui vuonna 250 lännestä Efesokseen ja määräsi, että kaikkien asukkaiden tuli kokoontua temppeleihin ja uhrata jumalille. Juhlien kolmantena päivänä hän käski pidättää kaikki kristityt. Juutalaiset ja pakanat auttoivat sotilaita raahaten löytämiään kristittyjä torille, jotta nämä pakotettaisiin uhraamaan. Moni antoi periksi pelätessään kidutuksia; uhraamisesta kieltäytyneet surmattiin armotta. Nähdessään tämän julmuuden Efesoksen prefektin poika Maksimilianos ja kuusi muuta nuorta ylimysmiestä, jotka olivat lähtöisin tunnetuista perheistä, surivat ja itkivät, eivät niinkään marttyyrien kärsimysten vaan pikemminkin luopioiden sielujen takia. Aina kun ilmoitettiin uudesta uhrijuhlasta, he kokoontuivat jonnekin rukoilemaan. Pakanat huomasivat sen ja ilmiantoivat heidät keisarille, ja pian heidät vietiin kahlehdittuina palatsiin. Kun keisari kysyi heidän tottelemattomuutensa syytä, Maksimilianos puhui heidän kaikkien puolesta: ”Meillä on vain yksi Jumala, ja hänelle me uhraamme uskontunnustuksemme ja lakkaamattoman rukouksen!” Decius vihastui ja määräsi, että heiltä riisutaan heidän vyönsä, heidän arvokkuutensa merkki. Teeskennellen osoittavansa armoa hän käski kuitenkin irrottaa vankien kahleet ja antoi heille muutamia päiviä aikaa harkita asiaa sillä aikaa, kun hän oli matkoilla.
Nuorukaiset neuvottelivat keskenään ja päättivät vetäytyä suureen luolaan Efesoksen itäpuolella valmistautuakseen yksinäisyydessä ja rukouksessa seuraavaan kuulusteluun. Turvapaikassa vietettyinä päivinä joukon kuopus Jamblikhos hankki heille leipää kaupungista. Palattuaan Efesokseen keisari Decius käski tuoda kristityt vangit hänen eteensä uhraamaan jumalille. Kun seitsemän nuorukaista saivat tietää tästä, he jatkoivat rukoilemista. Illalla Jamblikhos toi heille leipää. He istuutuivat syömään ja sitten nukahtivat uupuneina. Jumalan kaitselmuksesta he antoivat henkensä Hänen käsiinsä rukous huulillaan.
Raivostuneena siitä, ettei onnistunut löytämään nuoria kristittyjä, Decius käski kuulustella heidän vanhempiaan, ja kun he paljastivat heidän piilopaikkansa, keisari lähetti miehiä tukkimaan kivillä luolan suun, jotta kristityt menehtyisivät sinne. Kyseiset miehet olivat itsekin salaa kristittyjä ja suorittivat tehtävän vain vastahakoisesti. He kaiversivat seitsemän nuorukaisen marttyyrikertomuksen lyijytauluihin, jotka he sulkivat arkkuun ja hautasivat luolan suun tuntumaan.
Lähes kaksi vuosisataa myöhemmin, keisari Teodosios II:n hallituskaudella (408‒450) kirkkoa alkoi hajottaa harhaoppi, joka kiisti kuolleiden ylösnousemuksen ja johti monia sieluja kadotukseen. Hurskas keisari rukoili hartaasti Jumalaa ilmoittamaan totuuden. Tuolloin seitsemän marttyyrin hautaa ympäröivän maan omistaja päätti rakentaa sinne aitauksen lampaitaan varten. Siirtäessään kiviä hän tuli avanneeksi luolan suun, jolloin nuoret miehet yhtäkkiä virkosivat. Heissä ei ollut tapahtunut pitkän unen aikana mitään muutosta, vaan näytti aivan siltä kuin he olisivat menneet illalla nukkumaan ja heränneet seuraavana aamuna. He alkoivat taas keskustella vainoista ja Deciuksen vaatimista julkisista uhreista. Maksimilianos sanoi: ”Vangitkoon Decius meidät! Olkaamme rohkeita vainoojiemme edessä pettämättä uskoamme pelkuruudella. Jamblikhos, mene kaupunkiin ostamaan leipää. Osta enemmän kuin tavallisesti, koska me olemme hyvin nälkäisiä, ja ota selvää, mihin toimiin keisari on ryhtynyt löytääkseen meidät.”
Saapuessaan kaupungin portille Jamblikhos ällistyi nähdessään kaikissa porteissa ristin. Hän ei tunnistanut ihmisiä eikä rakennuksia, vaan ihmetteli, oliko tämä unta vai oliko hän saapunut johonkin vieraaseen kaupunkiin. Hän osti torilta leipää, mutta kun hän maksoi, leipuri kysyi, oliko hän löytänyt vanhan aarteen, koska hänen kolikossaan oli ammoisen keisarin kuva. Jamblikhos alkoi vapista pelosta ja halusi paeta ajatellen, että leipuri aikoi luovuttaa hänet keisarille, mutta torimyyjät tarttuivat häneen ja uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei jakaisi aarrettaan heidän kanssaan. He sitoivat köyden hänen kaulaansa ja toivat hänet agoralle. Siellä he tapasivat prokonsulin, joka oli menossa piispa Stefanoksen luokse. Kun he ilmoittivat hänelle, mistä oli kysymys, virkamies kysyi, mistä hän oli löytänyt aarteen ja minne hän oli piilottanut sen. Nuorukainen vastasi saaneensa rahan vanhemmiltaan ja mainitsi heidän nimensäkin, mutta kukaan ei tuntenut heitä. Prokonsuli suuttui ja syytti Jamblikhosta yrityksestä pettää häntä, sillä kolikot olivat yli 200 vuotta vanhoja, joten hänen oli täytynyt löytää aarre. Jamblikhos lankesi hänen jalkoihinsa ja pyysi häntä kertomaan, missä keisari Decius oli. Kun he vastasivat, että Decius oli kuollut kauan sitten, Jamblikhos pyysi prokonsulia tulemaan heidän luolaansa nähdäkseen, että he olivat todella paenneet Deciuksen vainoja.
Prokonsuli lähti piispan ja suuren ihmisjoukon kanssa luolaan. He löysivät lyijytaulut, joihin oli kirjoitettu nuorukaisten nimet. Kaikki tajusivat ihmeen tapahtuneen ja kiittivät Jumalaa. Prokonsuli ja piispa kirjoittivat keisari Teodosiokselle kirjeen ja sanoivat, että seitsemän kauan sitten kuolleen nuorukaisen ihmeellinen herääminen oli selvä osoitus ruumiin ylösnousemuksesta. Teodosios kiiruhti Efesokseen tapaamaan pyhiä nuorukaisia ja pesi heidän jalkansa kyynelillään. Kerrottuaan yksityiskohtaisesti tarinansa hallitsijalle ja paikalla oleville piispoille Maksimilianos ja hänen toverinsa asettuivat rauhassa maahan ja nukkuivat lopulliseen kuolonuneen. Teodosios määräsi, että heille valmistettaisiin seitsemän kultaista sarkofagia ja järjestettäisiin suuret juhlat, joihin kutsuttaisiin kaikki Efesoksen asukkaat, niin rikkaat kuin köyhätkin. Seuraavana yönä pyhät marttyyrit kuitenkin ilmestyivät hänelle ja pyysivät, että heidän ruumiinsa haudattaisiin heidän luolaansa odottamaan ylösnousemusta.
Luolasta tuli tunnettu pyhiinvaelluspaikka. Joidenkin perimätietojen mukaan myös Magdalan Marian kerrottiin kuolleen samassa luolassa. Efesoksen seitsemän pyhän marttyyrinuorukaisen kunnioitus levisi kaikkialle kristilliseen maailmaan. Heidän tapauksensa mainitaan myös Koraanissa, joten se tunnetaan hyvin myös islamilaisessa kulttuurissa. Ikoneissa marttyyrit kuvataan nuorina poikina. Tähän kertomukseen perustuu Suomessakin vietettävä unikeonpäivä, jota monissa kielissä kutsutaan seitsemän nukkujan päiväksi.
Pyhä marttyyri Eudokia
Pyhä Eudokia oli kotoisin Vähästä-Aasiasta, missä persialaiset sieppasivat hänet 300-luvulla ja veivät omaan maahansa. Hän oli kuitenkin perehtynyt pyhiin kirjoituksiin ja pystyi myös opettamaan niiden sanomaa toisille. Eudokia ystävystyi monien persialaisten naisten kanssa, jotka tulivat hänen kauttaan tuntemaan Jumalan. Sen seurauksena Eudokia pidätettiin ja vietiin oikeuden eteen. Hänet ruoskittiin häränjänteillä ja heitettiin vankilaan. Kahden kuukauden kuluttua Eudokia tuotiin uudelleen tuomarin eteen, jolloin hän pelkäämättä tunnusti Kristuksen todelliseksi Jumalaksi. Häntä lyötiin piikkisillä ruusunoksilla, kunnes hänen lihastaan putosi riekaleita maahan. Kiduttajat pieksivät häntä sellaisella voimalla, että hänen vertaan roiskui heidän päälleen.
Kun Eudokia oli ollut vankeudessa vielä kuusi kuukautta, hänet tuotiin taas tuomarin eteen. Hän ei osoittanut minkäänlaisia uskon heikentymisen merkkejä. Epäjumalanpalvelijat riisuivat hänet ja peittivät hänen ruumiinsa ruo’oilla, jotka he olivat katkaisseet hänen pituisikseen. Sitten he sitoivat ruo’ot hänen ruumiiseensa niin lujasti, että ne painuivat ihon läpi Eudokian lihaan. Sitten he kiskoivat ne yksitellen irti, jolloin hänen lihaansa irtosi ruokojen mukana. Tämä on erittäin tuskallinen kidutustapa. Sen jälkeen he sitoivat hänet köysillä paaluun niin tiukasti, että hänen luunsa murtuivat. Puolikuolleena ja tuskin hengittäen Kristuksen siunattu taistelija lopulta mestattiin. Näin kiduttajat tuottivat hänelle katoamattoman marttyyriseppeleen. Tämä tapahtui vuonna 362.
Pyhä Salome Mirhantuoja
Sebedeuksen vaimo ja pyhien apostolien Jaakobin ja Johanneksen äiti Salome, jonka nimi merkitsee rauhaa, oli Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän sukulainen, joka seurasi Kristusta Hänen opetusmatkoillaan. Kun Salome vielä oli tietämätön Herran tehtävän todellisesta luonteesta ja uskoi Hänen tulleen perustamaan maallista valtakuntaa, hän pyysi Kristusta antamaan hänen pojilleen kunniapaikat vierellään. Kristus ojensi häntä muistuttaen, että ne, jotka haluavat jakaa Hänen kunniansa, joutuvat ensin juomaan Hänen kärsimystensä maljan.
Salome oli rohkeasti läsnä Kristuksen ristin juurella yhdessä Jumalanäidin, pyhän Magdalan Marian ja toisen Marian kanssa, kun opetuslapset olivat hylänneet Hänet. Sapatin mentyä he ostivat tuoksuöljyä ruumiin voitelemista varten ja miettivät, kuka voisi vierittää suuren kiven hautaluolan oviaukosta, mutta huomasivat, että hauta olikin avoinna. Sisällä he näkivät valkoisiin pukeutuneen enkelin, joka ilmoitti heille hyvän sanoman ylösnousemuksesta. Säikähdyksissään he pakenivat paikalta eivätkä kertoneet kenellekään, ennen kuin Magdalan Maria palasi yksin haudalle ja kohtasi siellä ylösnousseen Herran.
Pyhä marttyyripiispa Stefanus I, Rooman paavi
Pyhä Stefanus I vihittiin Rooman paaviksi vuonna 254. Hän oli kreikkalaista sukua mutta syntynyt Roomassa ja palvellut edellisen paavin Luciuksen arkkidiakonina. Stefanus joutui johtamaan kirkkoa kristittyjen vainon aiheuttamien vaikeuksien keskellä. Monet kristityt olivat vainojen aikana uhranneet epäjumalille tai ostaneet itselleen uhraamista osoittavan todistuksen mutta halusivat palata kirkon yhteyteen. Stefanus joutui ratkaisemaan, minkälaisin ehdoin ja millaisen katumuksen kautta nämä voisivat palata kirkkoon. Stefanus vahvisti myös, että kirkon ulkopuolisten ryhmien kristillisesti kastamia ei tarvinnut kastaa uudelleen, kun nämä halusivat liittyä katoliseen kirkkoon. Hän piti uudelleenkastamista uutuutena ja vakavana virheenä. Aleksandrian ja Pyhän maan piispat olivat samoilla linjoilla, kun taas Karthagossa, Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa oli uudelleenkastamisen kannattajia.
Kun Stefanus itse joutui piileksimään vainojen aikana, hän opetti salaa luokseen tulevia pakanoita, kastoi heidät ja valitsi arvollisimmat papeiksi, diakoneiksi tai lukijoiksi. Hän pani henkensä alttiiksi ottaessaan talteen pyhien marttyyrien ruumiit haudatakseen ne kunniallisesti. Kun jotkut hänen oppilaistaan olivat tunnustaneet Kristuksen omalla verellään, hän päätti itsekin antautua.
Pyhän Stefanuksen maallinen elämä päättyi elokuussa 257 ja ilmeisesti hän kärsi marttyyrikuoleman, vaikka vanhimmassa lähteessä (357) häntä ei luetakaan marttyyrien joukkoon. Hänen viimeisistä vaiheistaan on kaksi versiota eikä kumpikaan ole erityisen varhainen. Läntisen version mukaan pyhä Stefanus istui piispanistuimellaan johtamassa jumalanpalvelusta, kun keisarin sotilaat tulivat ja surmasivat hänet istuimelleen. Kreikkalaisen legendan mukaan Stefanus vietiin uhraamaan Marsin temppeliin, mutta hän tuhosi rakennuksen rukouksellaan, jolloin hätääntyneet vartijat pakenivat. Sitten Stefanus lähti Campaniaan ja toimitti siellä liturgian marttyyri Lucian haudalla. Sotilaat löysivät hänet sieltä ja kidutettuaan häntä pitkän aikaa mestasivat hänet
Pyhittäjät Isaakios, Dalmatios ja Faustos
Pyhittäjä Dalmatios oli arvostetun perheen poika ja sotilas jo nuoruudestaan lähtien. Hän palveli upseerina keisarin palatsinvartijoiden kaartissa, mutta oli harras kristitty, eikä huono seura pystynyt vaikuttamaan häneen.
Keisari Teodosios sai tietää, että pyhittäjä Isaakios Dalmatialainen (30.5.) oli ennustanut keisari Valensin tappion taistelussa gootteja vastaan ja Valensin kurjan kuoleman. Teodosios meni pyhän Isaakioksen luo ottaen mukaansa Dalmatioksen. Isaakioksen enkelimäinen olemus ja hänen Pyhän Hengen innoittamat sanansa tekivät Dalmatiokseen niin suuren vaikutuksen, että pian tämä palasi Isaakioksen luokse seitsemäksi päiväksi saadakseen nauttia lisää hänen opetuksestaan. Kotiin palattuaan Dalmatios intoa hehkuen ilmoitti vaimolleen päätöksestään jättää maailman. Hän luovutti vaimolleen koko omaisuutensa, lähetti hänet takaisin lapsuudenkotiinsa ja jätti heidän tyttärensä hänen haltuunsa.
Dalmatios otti mukaansa heidän pienen poikansa Faustoksen ja kiirehti takaisin erakon luo. Dalmatios luopui kaikista kunnianosoituksista ja turhista huolista, ja hänestä tuli pian Isaakioksen huomattavin opetuslapsi. Hän paloi innostuksesta askeettisiin kilvoituksiin samoin kuin rakkaudesta hiljaisuuteen, eikä hän unohtanut köyhiä, joita luostarin liepeillä oli paljon. Koko suuren paaston Dalmatios vietti syömättä mitään. Kun Kristuksen taivaaseenastumisen juhla koitti, Dalmatios ikään kuin kantautui ekstaasissa Pyhien makkabilaismarttyyrien kirkkoon, jossa arkkipiispa oli toimittamassa palvelusta.
Kun pyhittäjä Isaakios oli vaipunut kuolonuneen vuonna 406, munkit pyysivät yksimielisesti arkkipiispaa nimittämään Dalmatioksen hänen seuraajakseen. Ensin vastusteltuaan Dalmatios suostui tehtävään ja piti sitä uutena tilaisuutena kilvoitukseen. Koskaan hän ei kuitenkaan lähtenyt luostaristaan ‒ ei edes silloin, kun keisari Teodosios II pyysi häntä osallistumaan kulkueeseen, jossa anottiin Jumalan varjelusta maanjäristykseltä. Jumalan suosio oli hänen päällään, niin että hän pystyi tunnistamaan sydänten salaisuudet ja jakamaan oikeutta.
Dalmatios kunnostautui totuuden tukipilarina erityisesti nestoriolaisen harhaopin aikana. Kun Nestorios oli valittu Konstantinopolin arkkipiispaksi, hän kävi tervehtimässä pyhää erakkoa. Dalmatios kuitenkin lähetti hänet pois sanoen: ”Pane ensin kuntoon se, mitä sinulla on sydämessäsi, ja vasta sitten voit tulla keljaani!” Korkea-arvoisen kirkonmiehen lähdettyä Dalmatios sanoi läsnä oleville munkeille ja maallikoille: ”Olkaa varuillanne, sillä peto on tullut kaupunkiin ja tulee aiheuttamaan paljon harmia monille ihmisille.” Kun Nestorios oli paljastanut harhaoppiset mielipiteensä Jumalanäidistä, kolmas ekumeeninen kirkolliskokous kutsuttiin koolle Efesokseen. Aleksandrian patriarkka Kyrilloksen voimakkaiden sanojen ansiosta piispat tuomitsivat heti Nestorioksen harhaopin, mutta tämän puolustajat, joilla oli takanaan keisarin hovin kannatusta, katkaisivat kaikki yhteydet pääkaupunkiin saadakseen kirkolliskokouksen taipumaan. Pyhä Kyrillos sai kuitenkin lähetetyksi kirjeen pyhälle Dalmatiokselle erään kerjäläiseksi pukeutuneen miehen avulla.
Kun Dalmatios sai kirjeestä tietää, että keisarin sotajoukot uhkasivat isien kokousta, hän alkoi rukoilla ja kuuli taivaallisen äänen kehotuksen poistua luostaristaan ensimmäisen kerran 48 vuoteen pelastaakseen vaarassa olevan kirkon. Kaikkien munkkiensa ja matkan varrella mukaan lähteneiden muiden uskovien kanssa hän saapui keisari Teodosioksen eteen. Tämä hämmästyi nähdessään edessään tuon munkin, jota hän oli niin usein turhaan pyytänyt luokseen. Dalmatios luki hänelle synodin kirjeen ja pyysi keisaria vapauttamaan piispat ja toimimaan totuuden voittoon pääsemiseksi. Saatuaan pyhältä Dalmatiokselta tiedon siitä, mitä oli todella tapahtunut ja mitä vahinkoa Nestorios oli aiheuttanut, keisari lähetti Efesokseen käskykirjeen määräten, että kokouksen Nestoriosta koskevat päätökset oli vahvistettava. Nestorioksen itsensä olisi vetäydyttävä luostariinsa Antiokian lähelle.
Lähdettyään palatsista Dalmatios astui Pyhän Mokioksen kirkon ambonille ja kertoi kirkolliskokouksen kirjeen sisällöstä sekä tapaamisestaan keisarin kanssa. Sitten hän kirjoitti pyhälle Kyrillokselle luostarien johtajien ja pääkaupungin merkkimiesten nimissä luvaten hänelle heidän vankkumattoman tukensa. Näiden tapausten jälkeen, jotka merkitsivät ratkaisevaa muutosta kohti ortodoksisuuden voittoa, kirkolliskokous korotti pyhän Dalmatioksen arkkimandriitaksi ja kaikkien pääkaupungin luostarien eksarkiksi, minkä tittelin hänen seuraajansakin perivät. Tällä tavoin Dalmatioksen luostarista tuli pääkaupungin arvoltaan ensimmäinen luostari ja ortodoksisuuden suojamuuri.
Pyhä Maximianus (21.4.) johti kirkkoa vain lyhyen ajan. Pyhän Prokloksen (20.11.) arkkipiispakaudella pyhä Dalmatios nukkui rauhassa lepoon vuonna 440 saavutettuaan 85 vuoden iän. Heti kun uutinen hänen poislähdöstään levisi, koko kaupunki, niin nuoret kuin vanhat, munkit ja maallikot kiiruhtivat kaikki luostariin tuohuksia käsissään. Ruumiinsiunauksen toimitti arvokkaasti arkkipiispa Proklos Hagia Sofian kirkossa, ja sen jälkeen Dalmatioksen ruumis vietiin takaisin luostariin. Kolmen päivän kuluttua ihana tuoksu alkoi kohota sarkofagista, johon pyhän ruumis oli sijoitettu. Monet niistä, jotka hieroivat tuoksua iholleen, parantuivat sairauksistaan.
Saatuaan tietää pyhän viimeisistä toivomuksista arkkipiispa Proklos vihki Dalmatioksen pojan Faustoksen igumeniksi ja kaikkien luostarien arkkimandriitaksi. Faustos, jolla oli parta kuin Aaronilla ja lempeyden lahja kuin Mooseksella, loisti Pyhän Hengen armoa ja oli joka suhteessa isänsä kaltainen. Faustos reagoi vuonna 448 heti voimakkaasti Eutykheen vääriin oppeihin. Hänellä oli myös ihmeitätekevä voima. Kun hän oli viisaasti johtanut hengellistä laumaansa, hän poistui tästä elämästä liittyäkseen Isaakioksen ja Dalmatioksen joukkoon keisari Markianoksen hallituskaudella (450–457).