Pyhittäjä Nikanor syntyi Tessalonikassa vuonna 1491. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ja varakkaita mutta surivat lapsettomuuttaan, kunnes lopulta vuosien jälkeen saivat lapsen pyhän suurmarttyyri Menaksen ilmestyttyä heille. He kasvattivat poikaansa huolellisesti, opettivat hänet rakastamaan pyhiä kirjoituksia ja ruokkivat hänen sieluaan rakkaudella hyveisiin. Vanhempien kuoltua Nikanor jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja pukeutui enkelien asuun eli vihkiytyi munkiksi. Vaikka hän asui yhä kotonaan, hän jäljitteli pyhien isien kilvoituksia ja vietti suurimman osan yöstä rukouksessa kädet taivasta kohti kohotettuina. Piispakin ihaili hänen innokasta kilvoitteluaan ja pojan vastusteluista huolimatta vihki hänet diakoniksi ja sitten papiksi. Piispa antoi hänen vastuulleen katedraalin jumalanpalvelukset ja niiden hyvän järjestyksen säilyttämisen.

Kun Nikanor oli 37-vuotias, hän kuuli eräänä yönä äänen, joka kehotti häntä vetäytymään Kallistratosvuorelle Grevenan alueelle, Aliakmonjoen vasemmalle rannalle. Sieltä hän löytäisi hiljaisen paikan, jossa voisi keskittyä kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Nikanor jakoi pois lopunkin omaisuutensa ja lähti Tessalonikasta kohti Grevenaa. Matkan varrelle osuneissa kylissä hän opetti ihmisiä. Hän vietti jonkin aikaa Sarakinan kylässä, missä hän sai aikaan monia ihmeitä kristittyjen parhaaksi. Maineen leviäminen alkoi vaivata Nikanoria, joten hän vetäytyi Kallistratosvuorelle vaikeapääsyiseen luolaan. Siellä hän saattoi paastota ankarasti ja rukoilla lakkaamatta. Paholainen ei kuitenkaan sietänyt hänen edistymistään, ja pyhä kilvoittelija joutui kestämään loputtomasti koettelemuksia, joista hän selvisi voittajana Kristuksen ristin ja nimen voimalla.

Pyhän Nikanorin askeettiset kilvoitukset ja äärimmäinen köyhyys eivät voineet jäädä tuntemattomiksi. Erityisesti pyhittäjä Dionysios Olymposlainen (23.1.) ihaili häntä ja sanoi oppilailleen: ”Katsokaa, mikä aarre on piilotettuna noiden ryysyjen alle!” Kaksi varakasta kristittyä, jotka olivat kuulleet Nikanorista, menivät Kallistratosvuorelle ja pyysivät päästä hänen oppilaikseen. Jumalan mies suhtautui asiaan myötämielisesti, mutta moitti heitä, koska he olivat jättäneet pyhän Dionysioksen tullakseen hänen luokseen. Heidän innokkuutensa mursi kuitenkin Nikanorin vastarinnan ja lopulta hän puki heidät luostarivaatteisiin. Pian yhteisö alkoi kasvaa, kun siihen liittyi muitakin veljiä, niin että luostarin rakentaminen kävi välttämättömäksi. Ensin veljet kunnostivat Pyhän Johannes Edelläkävijän pienen vanhan luostarin, joka oli luolan lähellä. Eräänä yönä rukoillessaan Nikanor kuuli äänen, joka kehotti häntä kiipeämään vuoren huipulle, mistä hän löysi vanhan Kristuksen ikonin.

Nikanor aloitti heti työt munkkiensa ja työmiesten kanssa ja rakensi Kristuksen kirkastumiselle omistetun kirkon ja suuren luostarin, joka vihittiin vuonna 1534. Jo muutaman vuoden kuluttua tähän Kristuksen kirkastumisen luostariin ‒ toiselta nimeltään Zaborda ‒ ja sen sivuluostareihin kuului useita satoja munkkeja ja siitä muodostui maan johtava luostari. Se oli patriarkaalinen ja stauropegiaalinen eli toimi suoraan patriarkan alaisuudessa. Pyhä Nikanor itse loisti siellä kirkkaana tähtenä, ja kristittyjä tuli joukoittain hänen luokseen joko pyrkiäkseen luostariveljiksi tai kuuntelemaan hänen opetuksiaan ja parantumaan sairauksistaan. Jokainen sai niistä itselleen sen mitä tarvitsi, kukin uskonsa ja katumuksensa mukaan.

Kun pyhä Nikanor oli saattanut loppuun Jumalan hänelle uskoman tehtävän, hän kutsui kolme päivää ennen kuolemaansa koolle kaikki munkkinsa ja luovutti heille testamenttinsa. Siinä hän kehotti heitä olemaan uskollisia pyhien isien traditioille ja noudattamaan pyhän Sabbaan typikonia, olemaan armeliaita ja kannustamaan toinen toistaan. Hän myös antoi määräyksen, jolla kielsi lapsilta ja naisilta pääsyn luostariin, ja antoi ohjeita uuden igumenin valitsemiseen. Kristuksen kirkastumisen juhlana elokuun 6. päivänä pyhä Nikanor otti vielä vastaan kaikki uskovat, jotka olivat tulleet viettämään tätä suurta juhlaa, vaikka oli jo sairauden heikentämä. Heti kun hän juhlan jälkeen vetäytyi keljaansa, ankara kuume iski häneen. Seuraavana päivänä hän vaipui kuolonuneen (1549), ja hänet haudattiin Johannes Edelläkävijän kappeliin, missä hänen reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä.

Luonnonkauniin metsäisen vuoriston keskellä sijaitseva Pyhän Nikanorin luostari oli kuuluisa koulustaan, joka toimi vuoteen 1912 saakka. Luostari tunnettiin myös suurista muona- ja viinivarastoistaan, joista kaikille vieraille osoitettiin avokätistä vieraanvaraisuutta. Kreikan itsenäistymistaistelun aikana luostari oli tärkeä tukikohta osin juuri tästä syystä. Luostarin toiminta hiipui 1900-luvulla, mutta viime aikoina on alettu valmistella sen toiminnan elvyttämistä.

Pyhittäjä Teodora syntyi Neamtsin alueella Moldovassa 1600-luvun puolivälissä. Hän meni naimisiin, mutta perheeseen ei syntynyt lapsia, ja aviopuolisot päättivät mennä kumpikin tahollaan luostariin. Teodora vihittiin nunnaksi Varzarestin skiitassa Buzaun alueella. Pian turkkilaiset hyökkäsivät ja tuhosivat luostarin. Teodora pakeni hengellisen äitinsä Paissian kanssa vuorille, jossa he kilvoittelivat useita vuosia ankarassa ilmastossa taistellen demonien hyökkäyksiä vastaan.

Paissian kuoltua Teodora sai Jumalalta käskyn asettua Sihlavuorelle kuuluisan Neamtsin luostarin lähistölle. Kolmen vuoden ajan hän asui luolassa eläen kuin toinen Maria Egyptiläinen. Jo luostarielämänsä alussa hän oli saanut Jumalalta sydämen rukouksen armolahjan. Niinpä hän vietti kaikki yönsä rukoillen kädet taivasta kohti kohotettuina, kunnes nousevan auringon säteet valaisivat hänen kasvonsa. Suotuaan itselleen kahden tunnin lepohetken hän jatkoi rukouskilvoitustaan. Hän söi vain joka toinen päivä vähän kuivaa leipää ja villiyrttejä. Juomakseen hän keräsi sadevettä kalliohalkeamaan, joka tuli sittemmin tunnetuksi Teodoran lähteenä. Hän ei koskaan laskeutunut vuorelta asutulle seudulle ja kilvoitteli vailla inhimillistä lohdutusta tai muuta apua kuin Jumalan armo. Ainoastaan Sihastrian skiitan rippi-isä Paavali kävi aika ajoin tuomassa hänelle pyhän ehtoollisen ja antamassa hengellisiä ohjeita. Isä Paavalin nukuttua kuolonuneen Teodora jäi täysin yksin.

Eräänä päivänä muutamat nunnat, jotka olivat paenneet turkkilaisten verilöylyä, saapuivat pyhän Teodoran piilopaikkaan. Hän luovutti heti keljansa heille. Itse hän vetäytyi luolaan jatkamaan kilvoitustaan kiinnittämättä huomiota sen enempää ruumiin tarpeisiin kuin demonien voimattomiin hyökkäyksiin. Kerrotaan, että kerran vuorille eksyneet turkkilaiset hyökkäsivät Teodoran kimppuun. Hän polvistui rukoukseen ja ihmeellisesti luolan seinämä aukeni, niin että hän pääsi pakenemaan ja piiloutumaan metsään.

Ajan kuluessa Teodoran vaatteet kuluivat rievuiksi. Linnut palvelivat häntä tuoden hänelle leivänmurusia Sihastrian luostarin trapesasta. Viimein igumeni, joka oli pannut linnut merkille, käski kahden munkin seurata niitä. Valopylväs johdatti munkit yön halki Teodoran piilopaikkaan. Teodora oli juuri rukoilemassa, hänen ruumiinsa oli kohonnut ilmaan ja hänen kasvonsa säteilivät kirkkaina kuin aurinko. Hän joutui vakuuttamaan munkeille, että hän oli ihminen eikä ilmestys. Pyydettyään tulijoilta viitan alastoman ruumiinsa suojaksi hän kutsui heidät sisään. Teodora kertoi munkeille elämästään ja pyysi, että he lähettäisivät papin tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Seuraavana päivänä pappi tuli kahden veljen saattamana. Heti kun Teodora oli nauttinut ehtoollisen, hänen sielunsa erkani ruumiista, ja ympäristöön levisi taivaallinen tuoksu.

Tieto suuren askeetin kuolemasta levisi nopeasti ja uskovat alkoivat käydä hänen haudallaan. Vuoden 1830 tienoilla Teodoran maalliset jäännökset siirrettiin Kiovan luolaluostariin. Hänen kilvoituspaikkansa on kuitenkin armon pyhittämä ja yhä tänäänkin sairaita paranee juotuaan vettä pyhittäjä Teodoran lähteestä Sihlan skiitassa.

Pyhä Joosef syntyi vuonna 1799 raunioituneessa luostarissa Kapsassa Kreetan kaakkoisosassa, minne hänen vanhempansa olivat asettuneet paetessaan turkkilaisia. Koska Joosefilla ei ollut mahdollisuutta saada koulutusta, hän opetteli ulkoa jumalanpalvelustekstejä. Vähitellen kuitenkin Joosefin villi luonteenlaatu sai hänet unohtamaan varhaislapsuutensa hurskauden. Vanhemmat katsoivat parhaaksi lähettää hänet työhön kaukaisiin paikkoihin, jotta hän ei joutuisi rettelöihin kylässä asuvien turkkilaisten kanssa. Tämä eristäytyminen kuitenkin vain korosti hänen taipumuksiaan.

Joosefin mentyä naimisiin hänen vaimonsa yritti epätoivoisesti hillitä häntä, mutta turhaan. Kerran Joosef oli käynyt sunnuntaina myymässä halkoja yhdessä vaimonsa kanssa, joka ei ollut onnistunut taivuttamaan häntä pyhittämään lepopäivää. Kun hän sitten palasi kotiinsa, hänen nuorempi tyttärensä makasi kuoliaaksi palaneena hänen talonsa edessä. Tämä tapaus järkytti Joosefia sydämen pohjia myöten ja muutti kokonaan hänen elämänsä. Hän palasi asumaan kylään ja Jumalan armon vaikutuksesta hänestä tuli lempeä, rakkaudellinen ja hurskas mies.

Vuonna 1841 tapahtui, että Joosef vaipui uneen, jota kesti 40 tuntia. Herättyään hän kertoi näystä, jossa enkeli oli näyttänyt hänelle taivaan ja helvetin. Pian hän paransi halvaantuneen vanhan naisen. Tämän jälkeen Jumala verhosi hänet armollaan. Kouluja käymättömän miehen suusta alkoi virrata hengellistä opetusta ja hän paransi monia sairauksia. Turkkilaiset viranomaiset kiinnostuivat asiasta ja uhkailivat häntä vankilalla tai karkotuksella, mutta kun Joosef oli parantanut alueen turkkilaisen paššan pojan, hän sai jatkaa kutsumustaan.

Seitsemän kuukauden kuluttua Joosef väsyneenä saamiinsa kunnianosoituksiin päätti ryhtyä viettämään kilvoituselämää pienessä raunioituneessa Pyhän Johannes Edelläkävijän luostarissa Kapsassa, missä hänet oli kastettu ja vihitty avioliittoon. Perheensä hän jätti Jumalan kaitselmuksen haltuun. Joosefin hyveitten valo ei kuitenkaan sallinut hänen elää pitkään rauhassa uudessa paikassaan. Luostarin vaikeapääsyisyydestä huolimatta uskovia alkoi tulvia hänen luokseen pyytämään hänen esirukouksiaan ja neuvojaan, ja hän joutui kunnostamaan keljoja munkeiksi pyrkiville. Lopulta Joosef päätti uudistaa koko luostarin. Uusi kirkko vihittiin vuonna 1863 ja Joosef otti munkiksivihkimyksen.

Kun Joosef oli viettänyt neljä vuotta (1866–1870) jonkin matkan päässä Pyhän Sofian luostarissa, hän palasi Kapsaan ja vietti elämänsä viimeiset viisi vuotta ankaraa askeettista elämää valmistautuen kuolemaansa, jonka lähestymisen Jumala oli hänelle ilmoittanut. Hän otti vastaan uskovia ja ohjasi heitä noudattamaan hyveitä ja elämään hurskaasti. Hänellä oli tapana sanoa: ”Ilman lähimmäisenrakkautta kaikki on turhaa.” Joosef jakoi kävijöille Jumalan armoa ihmeiden kautta, mutta ennusti samalla kärsimyksiä, joita he joutuisivat kokemaan Kreetan vallankumouksen ja sisällissodan aikana.

Joosef sai vielä ilmestyksen, jossa enkeli näytti hänelle Jerusalemin pyhät paikat, minkä jälkeen Joosef kuvaili niitä kuin olisi itse käynyt paikan päällä. Pian tämän jälkeen hän vaipui kuolonuneen elokuun 6. päivänä 1874. Hänen kallisarvoiset reliikkinsä, jotka vuodattavat ihmeitä ja parannuksia, nostettiin esiin ja asetettiin kunnioitettaviksi toukokuun 7. päivänä 1982. Ekumeeninen patriarkaatti kanonisoi pyhän Joosefin virallisesti vuonna 2004, ja hänen muistopäivänsä siirrettiin Kristuksen kirkastumisen juhlan varjosta sitä seuraavaksi päiväksi.

Pyhittäjä Antoni (Aleksander Putilov) oli pyhittäjä Moisei Optinalaisen (16.6.) nuorempi veli. Hän syntyi vuonna 1795. Veljensä tavoin hän suuntautui nuoresta pitäen luostarielämään. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän 21-vuotiaana liittyi Roslavlin metsässä kilvoittelevaan erakkoyhteisöön, jossa hänet uskottiin yhteisössä viisi vuotta olleen veljensä Moisein hengelliseen ohjaukseen ja vihittiin munkiksi. Pian veljekset siirtyivät paikallisen piispan siunauksella Optinan luostariin. He rakensivat sinne omin käsin skiitan, josta tuli Optinan luostarin hengellinen sydän ja kuulujen ohjaajavanhusten asuinpaikka. Antoni nimitettiin skiitan esimieheksi 30-vuotiaana. Hän seurasi tehtävässä pyhittäjä Moiseita, joka oli valittu Optinan luostarin igumeniksi.

Antoni johti Optinan skiittaa 14 vuotta. Hänen aikanaan skiittaan alkoi kerääntyä hengellisesti kokeneita kilvoittelijoita. Monet heistä olivat iäkkäitä ja Antoni palveli usein itse arkisissa kuuliaisuustehtävissä. Samalla hän säilytti poikkeuksellisen kuuliaisuutensa pyhittäjä Moiseita kohtaan. Veljekset ymmärsivät hyvin hengellisen ohjauksen arvon ja merkityksen. Ohjaajavanhusperinteen synty ja kukoistus Optinassa onkin juuri heidän ansiotaan.

Vuonna 1839 Antoni nimitettiin Pyhän Nikolaoksen luostarin johtajaksi Malojaroslavetsiin. Hänen oli vaikea erota omin ponnistuksin rakentamastaan Optinan skiitasta, jossa hän oli kaikkien rakastama, sekä veljestään ja hengellisestä ohjaajastaan Moiseista. Lisäksi hän kärsi avoimista säärihaavoista, jotka olivat ajoittain hyvin tuskalliset. Johtajan tehtävän hoitaminen vieraissa oloissa oli hänelle mitä suurin risti.

14 vuoden kuluttua Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) vetosi Kalugan piispaan, joka salli Antonin palata Optinan skiittaan vanhuudenlepoon. Siellä Antoni eli vielä 12 vuotta pysytellen erillään luostarin ja skiitan asioista. Hän vältti jopa neuvojen antamista ihmisille ja tyytyi vain lohduttamaan luokseen tulevia. Pyhittäjä Moisein kuoleman jälkeen hän sulkeutui 40 päiväksi keljaansa rukoilemaan tämän puolesta eikä pystynyt puhumaan veljestään kyyneltymättä.

Heikkenevästä terveydentilastaan huolimatta Antoni osallistui kaikkiin jumalanpalveluksiin, luki keljarukoussääntönsä ja tutki jatkuvasti pyhien isien kirjoituksia. Hänellä oli paljon hengellisiä lapsia, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Viisi kuukautta ennen kuolemaa hänet vihittiin suureen skeemaan. Antoni antoi sielunsa Herralle vuonna 1865 ja hänet haudattiin veljensä pyhittäjä Moisein viereen.

Valamon luostarin pappismunkki Alipi maalasi Jumalanäidin ihmeitätekevän Valamolaisen ikonin vuonna 1878. Jumalanäiti on poikkeuksellisesti kuvattu ikonissa avojaloin ja Kristus-lapsella on kädessään valtakunnanomena. Ikonin valmistuttua se sijoitettiin vanhan pääkirkon eteiseen. 1890-luvulla ikoni päätyi varastoon, josta se löytyi erityisen näyn perusteella.

Jumalansynnyttäjä ilmestyi vaikeaa nivelreumaa sairastavalle Natalia Andrejevalle ja kannusti häntä tulemaan pyhiinvaellusmatkalle Valamoon, jossa hän paranisi. Natalia tuli Valamoon pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin vuotuisena juhlana kesäkuussa 1887. Hän kävi rukoilemassa pyhittäjäisien haudalla ja osallistui jumalanpalvelukseen. Juuri ennen paluumatkaa hän näki Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkossa Jumalanäidin ikonin, jossa Neitsyt Maria oli esitetty juuri sellaisena kuin Natalia oli nähnyt hänet näyssään. Kyyneliä vuodattaen Natalia osti kynttilän ja sytytti sen ikonin eteen. Pietariin palattuaan hän tunsi sairautensa helpottavan. Myöhemmin Natalia kävi toistamiseen Valamossa, mutta ei enää löytänyt ikonia samasta paikasta eikä sitä näkynyt muuallakaan.

Vuonna 1897 Natalia tuli Valamoon kolmannen kerran. Perillä hän rukoili palavasti, että löytäisi kaipaamansa ikonin. Yöllä hän näki unen, jossa harmaapartainen vanhus osoitti hänelle varastoon unohtuneen ikonin. Unen perusteella ikoni löydettiin ja Natalia sai ilosta itkien suudella ja kunnioittaa rakastamaansa Jumalanäidin ikonia. Palattuaan Pietariin hän huomasi vointinsa kohentuvan koko ajan ilman mitään lääkitystä. Lopulta hän oli täysin terve.

Valamon Jumalanäidin ikonin kunnioitus alkoi Natalian ihmeellisestä parantumisesta. Ikonia säilytetään Valamon luostarissa Heinäveden Papinniemessä, jossa se on sijoitettu näkyvälle paikalle pääkirkon etuosaan. Ikonin juhlapäivää on vietetty Suomessa elokuun 7. päivänä vuodesta 1987 lähtien.

Rooman piispa Anterus kuoli 3.1.236 ja kaupungin kristityt kokoontuivat valitsemaan hänelle seuraajaa. Kun valinnasta keskusteltiin, kyyhkynen lensi paikalle ja laskeutui maaseudulta paikalle tulleen Fabianus-nimisen maallikon ylle. Tämä merkki muistutti Pyhän Hengen laskeutumista Herran kasteessa Jordanilla16 ja sai sekä papiston että kansan tukemaan häntä. Näin pyhä Fabianus valittiin suoraan maallikosta Rooman paaviksi. Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Otollinen! Aksios!” Fabianuksen vastusteluista huolimatta hänet vihittiin tehtäväänsä 10.1.236.

Piispa Fabianus sai johtaa kirkkoa rauhassa neljätoista vuotta. Ne olivat kirkolle poikkeuksellisen kasvun ja kukoistuksen vuosia. Hän järjesti Rooman seurakunnan toiminnan uudelleen jakamalla sen seitsemään osaan ja nimesi jokaiseen oman diakoninsa sekä tämän avuksi alidiakonin ja kuusi muuta apuria. Fabianus lähetti lähetystyöntekijöitä Galliaan17 ja kirjoitti kirjeitä, joista muutama on säilynyt meidän aikoihimme saakka. Hän myös tallensi marttyyrien oikeudenkäyntien pöytäkirjoja kirkon arkistoon.

Piispa Fabianus pani toimeen kunnostus- ja laajennustöitä Rooman katakombeissa. Hänen ansiostaan pyhän marttyyrin paavi Pontianuksen (230–235) ruumis ja karkotuksessa kuolleiden pyhien Pontianuksen ja Hippolytoksen reliikit saatiin tuotua Sardiniasta Roomaan. Siirtojen toteuttamiseen tarvittiin keisarin lupa, mutta tuolloinen keisari Filippus Arabialainen (244–249) suhtautui kristinuskoon myönteisesti.

Keisari Decius (249–251) sen sijaan aloitti verisen kristittyjen vainon, jonka ensimmäinen uhri oli pyhä Fabianus. Hänet vangittiin ja vietiin kidutettavaksi, ja tammikuun 20. päivänä vuonna 250 pyhä Fabianus siirtyi marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon. Hänen aikalaisensa pyhä Cyprianus kuvasi häntä ”vertaansa vailla olevaksi mieheksi, jonka kuolema oli yhtä kunniakas kuin hänen elämänsä oli pyhä”.

Pyhä Fabianus haudattiin Callistuksen katakombiin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin pyhän Sebastianuksen katakombiin, mistä lähtien Fabianuksen muistoa alettiin viettää yhdessä pyhän Sebastianuksen ja hänen marttyyritoveriensa kanssa. Tämä juhla on lännessä 20.1. ja idässä 18.12. Pyhän Fabianuksen alkuperäinen kreikankielinen hautakivi löydettiin katakombista vuonna 1854. Pyhän Sebastianuksen kirkon alta puolestaan löytyi vuonna 1915 sarkofagi, jossa hänen reliikkinsä olivat. Kuvataiteessa pyhää Fabianusta on kuvattu kyyhkysen, miekan tai paavin tiaran kanssa. Kreikkalaisessa traditiossa hänelle vakiintui oma muistopäivänsä 5.8.

Pyhä ja kunniallinen marttyyri Eusignios eli Antiokiassa. Hän palveli yli kuusi vuosikymmentä armeijassa monien keisarien hallituskausilla, muun muassa pyhän Konstantinos Suuren alaisuudessa. 360-luvun alussa valtaan nousi keisari Julianos Luopio, joka tahtoi tehdä lopun kristinuskon voittokulusta ja palauttaa vanhat uskonnot. Kaksi ei-kristittyä miestä pyysi tuolloin jo 110-vuotiasta Eusigniosta sovittelemaan heidän riitaansa. Eusignioksen syylliseksi arvioima osapuoli ilmiantoi hänet keisari Julianokselle sillä verukkeella, että hän ei ainoastaan palvonut Ristiinnaulittua vaan vaati itselleen sellaista tuomiovaltaa, joka kuului yksin keisarille. Julianos kutsutti hänet heti luokseen ja kiivaasti kysyi häneltä, kuka oli sallinut hänen ruveta kilpailemaan vallasta hänen kanssaan. Kun Eusignios vastasi, että todellisuudessa häntä syytettiin siksi, että hän oli kristitty, keisari käski sihteerien lopettaa merkitsemästä muistiin Eusignioksen vastauksia ja uhkasi teloituttaa hänet lainsuojattomana. Eusignios muistutti keisaria pitkästä palveluksestaan armeijassa ja pyysi suomaan hänelle lainmukaisen oikeudenkäynnin.

Seuraavana päivänä keisarin täytyi lähteä Kappadokian Kesareaan värväämään joukkoja Persian sotaretkeä varten, ja hän otti vanhuksen mukaansa. Antiokian kirkon diakoni Eustokhios, joka oli Eusignioksen sukulainen, seurasi saattuetta salaa ja onnistui pääsemään vangin luokse. Eusignios pyysi häntä hankkimaan sihteerin, jotta hänen oikeudenkäynnistään laadittaisiin pöytäkirjat toisten kristittyjen hyödyksi. Eustokhios lupasi tehdä sen itse, vaikka se oli hengenvaarallista. Kesareaan saavuttuaan Julianos käski tuoda Eusignioksen eteensä. Vanki säteili korkeasta iästään huolimatta ruumiillista ja hengellistä voimaa, jota läsnäolijat eivät voineet olla ihailematta. Hallitsija näytti Eusigniokselle kidutusvälineet ja käski hänen uhrata Zeukselle. Eusignios vastasi: ”Tyytyköön Paholainen siihen, että on temmannut sinut pois ikuisesta elämästä jättääkseen sinut helvetin ikuisiin kidutuksiin. Minä en kuitenkaan uhraa epäjumalille!”

Keisarin käskystä Eusignios sidottiin piinapenkkiin, jossa kiduttajat polttivat palavilla soihduilla hänen kehoaan. Kun palaneen lihan kitkerä haju täytti ilman, keisari uudisti vaatimuksensa. Vanhus moitti Julianos Luopiota siitä, että hänestä oli tullut kuuluisan sukulaisensa, pyhän Konstantinos Suuren kelvoton seuraaja. Eusignios kertoi, kuinka hän itse oli todistanut ristin ilmestymistä Konstantinokselle ja kääntynyt tämän ihmeen ansiosta kristinuskoon. Kuullessaan tämän monet sotilaista alkoivat sanoa olevansa valmiita uskomaan Kristukseen. Siksi Julianos halusi päättää oikeudenkäynnin nopeasti ja antoi mestata Eusignioksen.

Pyhä Basileios Suuri johti pyhän marttyyri Eusignioksen hautauspalveluksen. Pian tämän jälkeen keisari Julianos Luopio lähti taistelemaan persialaisia vastaan ja sai taistelussa surmansa. Viimeisinä sanoinaan hänen kerrotaan huudahtaneen: ”Sinä voitit, Nasaretilainen!”

Pyhä Nonna oli syntyisin Kappadokiasta, missä hän sai kristillisen kasvatuksen. Hän solmi avioliiton Gregorioksen (1.1.) kanssa, joka oli Nazianzoksen kaupungin virkamies ja kuului Hypsistoksen palvojiin. Nonna sai kuitenkin kärsivällisyydellään ja rukouksillaan miehensä kääntymään kristinuskoon. Gregorios toimi elämänsä viimeiset 45 vuotta Nazianzoksen piispana. Heidän liitostaan syntyi kolme lasta: pyhä Gorgonia (23.2.), pyhä Kesarios Nazianzoslainen (9.3.) ja tunnetuimpana isänsä nimen saanut Gregorios Teologi (25.1.), joka syntyi Jumalan vastauksena vanhempiensa rukouksiin.

Pyhä Gregorios mainitsee usein kirjoituksissaan äitinsä hänelle antaman hurskaan esimerkin. Hän sanoo, että vaikka hänen äitinsä oli syntynyt naiseksi, hänen sielunsa oli kohonnut kaikkein urheimpienkin miesten yläpuolelle. Nonna ei ollut kiinni maassa tai omistautunut maallisiin huoliin, paitsi jos ne veivät häntä nopeammin kohti taivasta. Häntä ei kiinnostanut maailman turhuus eikä koristelunhalu. Hänelle oli tärkeää vain se, kuinka antaa kunnian sille Jumalan kuvalle, joka oli painettu hänen sieluunsa. Ainoana jalona tehtävänä hän piti sellaista hurskautta, jonka kautta ymmärrämme olevamme Jumalasta ja että meidän tulee palata Hänen luokseen. Nonna kuritti lihaansa paastolla ja öisillä rukouksilla ja sanoi lapsilleen, että hän olisi toivonut voivansa myydä sekä itsensä että heidät, jotta olisi voinut antaa saamansa rahat almuina köyhille.

Sairastuttuaan puolisonsa kuoleman jälkeen (374) pyhä Nonna kantoi tämänkin koettelemuksen Jumalaa kiittäen. Hän antoi sielunsa Herran käsiin kirkossa pyhän liturgian aikana pyhää pöytää vasten nojautuen. Kuolemansa hetkelläkin hän oli vaipunut rukoukseen.

Pyhä Euthymios syntyi Isaurian Seleukiassa vuoden 834 tienoilla. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti Jumalaa. Jo nuorena hän vetäytyi Bithynian Olymposvuorelle, missä hän antautui innokkaasti askeettisiin kilvoituksiin. Hänellä oli vain yksi vaate, hän paastosi äärimmäisyyksiin saakka ja taisteli unta vastaan pakottamalla silmänsä pysymään auki jonkinlaisen esineen avulla. Myöhemmin hän eli jonkin aikaa Astakionin lahden rannalla Nikomediaa vastapäätä ja asettui sitten Pyhän Teodoroksen luostariin Konstantinopolissa.

Pyhän Euthymioksen elämänkaareen liittyy tavaton määrä keisarin hovista alkunsa saaneita juonitteluja ja käänteitä. Kun keisari Leo VI Viisas nousi valtaistuimelle (886), hän halusi rippi-isänsä Euthymioksen neuvonantajakseen ja meni jopa henkilökohtaisesti Euthymioksen luostariin suostuttelemaan häntä. Ensin Euthymios kieltäytyi mutta lupasi lopulta mennä palatsiin suuren paaston lopussa. Paaston jälkeen hän ilmoitti keisarille tahtovansa tältä vain yhtä ainoaa asiaa: että saisi nähdä hänen olevan oikeudenmukainen. Leo kuitenkin luotti täysin jalkavaimonsa Zoen isään Stylianos Zautzekseen (k. 899). Tämä oli ahne ja kunnianhimoinen mies, joka murskasi kaikki suunnitelmiensa vastustajat. Hänen uhrinsa pyysivät apua Euthymiokselta, joka vetosi keisariin heidän puolestaan. Raivoissaan Zautzes lähti Euthymioksen luokse syyttäen tätä valtion vihollisten puolustelemisesta. Pyhä vastasi vain ennustaen Zautzekselle häpeää ja onnettomuuksia, jotka kohtaisivat hänen perhettään. Kaikista vehkeilyistään huolimatta Zautzes ei onnistunut kääntämään keisarin päätä hänen hengellistä isäänsä vastaan. Kaikki tämä oli omiaan häiritsemään pyhän askeetin rauhaa, ja hän päätti palata takaisin Bithynian Olymposvuorelle.

Kahden ja puolen vuoden taivuttelun jälkeen pyhä keisarinna Teofano (16.12.) onnistui saamaan Euthymioksen tulemaan hoviin. Hän viipyi siellä vain kolme päivää. Tilaisuuden tarjoutuessa patriarkka Stefanos teki hänestä synkelloksen, korkea-arvoisen virkamiehen. Kiinnittämättä asiaan huomiota Euthymios palasi luostariinsa ja poistui sieltä vasta vuoden kuluttua luovuttamaan eroanomuksensa. Hän suostui kuitenkin käymään kaupungissa kerran kuussa. Kun keisari Leo oli vakavasti sairaana, Euthymios kävi useamminkin hänen luonaan rohkaisemassa häntä rukouksillaan ja isällisillä neuvoillaan. Leo ehdotti Euthymiokselle, että tämä ottaisi ohjaukseensa Pyhän Sergioksen luostarin, joka oli palatsin lähellä, mutta Jumalan mies kieltäytyi ”kastelemasta toisten kylvöä”, kuten hän sanoi.

Keisarin vaatimuksesta Euthymios sen sijaan suostui perustamaan uuden luostarin Psamathian alueelle lähelle Studionin luostaria. Kun hän sai kuulla, että tontin oli hankkinut Zautzes karkottaen sen entisen omistajan luostariin, hän kirjoitti keisarille tehden selväksi, ettei hän ottaisi vastaan lahjaa, joka oli ryöstösaalista. Kun oikeus palautettiin, paikalle rakennettiin iso ja kaunis luostari, joka vihittiin pyhien Kosmaksen ja Damianoksen muistoksi. Patriarkka vihki sen keisarin läsnäollessa. Toimituksen jälkeen pyhä Euthymios vetäytyi yksinäisyyteen ja aloitti neljänkymmenen päivän paaston, jonka päätyttyä hän kohotti Jumalalle kiitosrukouksen.

Vaikka Euthymios kuului keisarin ystäväpiiriin ja oli ylimysten ihailema, hän pysyi ennen kaikkea moitteettomana Jumalan käskyjen puolustajana. Hän nuhteli ankarasti keisari Leoa, kun tämä oli hylännyt laillisen vaimonsa elääkseen jalkavaimonsa Zoen kanssa. Keisarin painostuksesta huolimatta Euthymios kieltäytyi antamasta suostumustaan tämän avioerolle ja ilmoitti Leolle katkaisevansa kaikki suhteensa häneen.

Patriarkka Stefanoksen kuoleman jälkeen (893) Euthymioksesta odotettiin hänen seuraajaansa. Zautzes ja muut hovimiehet keksivät keinoja mustamaalatakseen häntä kaikin tavoin hallitsijan edessä. Kun sitten hurskas keisarinna Teofano ja hänen jälkeensä Zoen aviomies olivat kuolleet, Leo toivoi lopulta voivansa solmia laillisen avioliiton Zoen kanssa. Euthymios pysyi kuitenkin horjumattomana kiellossaan arvellen, että avioon vihkimisen myötä kansa alkaisi uskoa huhuihin, joiden mukaan Zoe oli itse tappanut niin keisarinnan kuin oman aviomiehensäkin päästäkseen keisarinnaksi. Tässä tilanteessa keisari karkotti Euthymioksen Pyhän Diomedeksen luostariin. Siellä Euthymios eli kaksi vuotta rauhallista, rukouksellista elämää. Hän tuomitsi kuitenkin järkkymättä keisarin uuden avioliiton, joka oli hänen silmissään yleisen moraalin vastainen skandaali. Zoe kuoli vuonna 896, niin kuin pyhä piispa oli ennalta todennut. Surun murtamana Leo meni pyytämään anteeksi rippi-isältään. Sen jälkeen hän kutsui Euthymioksen kolmeksi päiväksi palatsiin ja antoi hänen mukaansa suuret määrät lahjoja.

Rauhallisen kauden jälkeen keisari, joka oli syyttänyt veljeään epäoikeudenmukaisesti kapinayrityksestä, sai kuulla, että Euthymios tuomitsi hänen asennoitumisensa. Leo sanoi hänelle, että hänen pitäisi pysyä luostarissaan ja huolehtia omista asioistaan. Pyhä Euthymios vastasi: ”Kaikista lahjoista, joita olet antanut minulle, mikään ei ole tuottanut minulle niin suurta iloa kuin käsky saada elää keljassani ja keskittyä omaa sieluani koskeviin asioihin.”

Pyhän patriarkka Antonios II Kauleaksen (12.2.) kuoltua vuonna 901 kirkon johtoon valittiin pyhä Nikolaos Mystikko (16.5.). Keisari oli juuri menettänyt kolmannen vaimonsa ja tahtoi solmia neljännen avioliiton Zoe Karvounopsinan kanssa vastoin pyhiä kanoneja ja lakeja, joita hän itse oli ollut saattamassa voimaan. Patriarkka Nikolaos suostui kastamaan tästä liitosta syntyneen lapsen, josta tuli myöhemmin keisari Konstantinos VII Porfyrogenitos, mutta kieltäytyi rikkomasta lakia ja vihkimästä heitä avioliittoon. Kieltäytymisen seurauksena hän lähti vapaaehtoisesti maanpakoon Galakrinan luostariinsa. Pyhää Euthymiosta esitettiin hänen paikalleen. Metropoliitoille, jotka vierailivat hänen luonaan, Euthymios sanoi: ”Älkää antako tätä taakkaa sellaiselle kurjalle ja ansiottomalle kuin minulle. Jättäkää minut huolehtimaan itsestäni ja oppilaistani.” Silloin keisari Leo meni itse hänen luokseen ja pyysi häntä ottamaan vastuulleen tämän tehtävän. Kun Euthymios oli saanut varmuuden siitä, että patriarkka Nikolaos oli todella luopunut istuimestaan ja että Rooman paavi ja muut patriarkat olivat valmiita joustamaan pyhistä kanoneista, jotta keisari voisi solmia neljännen avioliittonsa, hän otti vastaan patriarkan vihkimyksen.

Patriarkan asemassa Euthymioksen hyveet alkoivat loistaa kirkkaasti. Hän voitti vihollisensa ystävällisyydellään, niin että heistä tuli hänen innokkaimpia puolustajiaan. Keisarin epäkristillinen neljäs avioliitto kuitenkin vaivasi häntä. Vaikka hän oli pitkin hampain hyväksynyt sen, hän asetti vihkimyksen toimittaneen pappi Tuomaksen toimituskieltoon ja kieltäytyi lisäämästä Zoen nimeä kirkon muistelukirjaan, vaikka tämä uhkaili ja painosti häntä. Patriarkka pyrki pääsemään sovintoon edeltäjänsä, pyhän Nikolaoksen kannattajien kanssa, mutta ei onnistunut rauhoittamaan tilannetta.

Leo VI:n kuoltua (912) hänen veljensä Aleksanteri lähetti Euthymioksen Agathoksen luostariin ja kutsui Nikolaoksen uudestaan patriarkan istuimelle. Pyhä Euthymios, joka kaipasi ainoastaan hiljaista hesykastista elämää ja rauhaa kirkkoon, oli erittäin halukas vetäytymään syrjään. Hänelle uskolliset metropoliitat eivät kuitenkaan sallineet sitä vaan sanoivat, ettei kenenkään tule saada aihetta syyttää häntä palkkapaimeneksi, joka hylkäsi laumansa. Euthymios vastasi, että hän oli valmis vuodattamaan verensä kirkon hyväksi, mutta pelkäsi vastustajiensa kiivaita reaktioita muita kohtaan. Hänen kannattajiaan alettiinkin soimata ja Euthymios itse karkotettiin Magnauran palatsiin odottamaan viraltapanoa. Rauhallisin mielin ja säteilevin kasvoin hän kuunteli patriarkka Nikolaoksen esittämiä syytöksiä. Sen jälkeen häneltä riisuttiin piispalliset vaatteet, jotka revittiin palasiksi. Hänen partaansa revittiin ja häntä potkittiin ja lyötiin nyrkeillä. Häneltä irtosi kaksi hammasta, ja välillä hän menetti tajuntansa. Lopuksi hänet tyrkättiin alas portaita, niin että hän oli vähällä menettää henkensä. Sitten hänet karkotettiin Agathoksen luostariin.

Synodi julisti Euthymioksen erotetuksi kirkon yhteydestä samoin kuin kaikki muut piispat, jotka olivat hyväksyneet keisarin neljännen avioliiton. Karkotuksessa Euthymios eli hesykastista luostarielämää ja lausui jatkuvasti: ”Tapahtukoon Jumalan tahto. Olkoon Hänen pyhä nimensä siunattu.”

Nikolaos joutui kuitenkin pian keisarinna Zoen epäsuosioon. Kun hän oli etsinyt turvaa Pyhän Sofian kirkosta, patriarkan istuinta tarjottiin jälleen Euthymiokselle. Vapaana kaikesta kunnianhimosta ja kostonhalusta hän vastasi, että piti parempana katumuksen kruunua. Hän ilmoitti profeetallisesti, että hänen puolellaan olleet piispat tulisivat saamaan piispanistuimensa takaisin. Palattuaan patriarkaattiin Nikolaos, joka tunsi kunnioitusta kilpailijansa suurta sielua kohtaan, kävi vierailulla hänen luonaan Agathoksen luostarissa. Kun Euthymios sairastui vakavasti, hän kutsui Nikolaoksen vuoteensa viereen ja pyysi nöyrästi anteeksi. Nikolaos kumarsi maahan saakka ja sanoi hänelle: ”Sinun tulee enemminkin antaa minulle anteeksi kaikki paha, jota olen sinulle tehnyt.” Nämä kaksi patriarkkaa, jotka keisarin hovin juonittelujen takia olivat ajautuneet toistensa vastustajiksi, pyysivät kyynelsilmin anteeksi toisiltaan tuntikausien ajan.

Pyhä Euthymios käytti viimeiset päivänsä saadakseen kahden luostarinsa Agathoksen ja Psamathian asiat järjestykseen ja antaakseen munkeilleen viimeiset ohjeensa. Hän kehotti heitä armeliaisuuteen ja rukoukseen pyytäen heiltä esirukouksia itselleen, niin että Jumala antaisi hänelle anteeksi ne vaikeudet, jotka hänen takiaan olivat repineet kirkkoa. Sen jälkeen hän antoi sielunsa Jumalan haltuun elokuun 5. päivänä vuonna 917. Hänellä oli takanaan 75 vuotta kilvoituselämää.

Pyhä Feoktist vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa. Hän kuului niiden munkkivanhusten joukkoon, jotka paransivat rukouksillaan munkki Nikitan (31.1.), kun tämä oli joutunut Paholaisen eksyttämäksi. Vuonna 1103 Feoktist valittiin luolaluostarin igumeniksi. Hän rakennutti luostariin trapesan ja liitätti luostarin perustajan pyhittäjä Feodosin (3.5.) nimen Venäjän kirkon pyhien luetteloon. Vuonna 1113 pyhä Feoktist vihittiin Tšernigovin piispaksi. Hän osallistui pyhien Boriksen ja Glebin pyhäinjäännösten siirtoon Vyšgorodissa ja vihki myöhemmin Tšernigoviin näille pyhille omistetun kirkon. Pyhä Feoktist nukkui kuolonuneen elokuun 6. päivänä 1123. Herran kirkastumisen juhlan johdosta hänen muistoaan vietetään päivää aiemmin.