Arkistot: Synaksariot
Kristuksen käsittätehdyn ikonin syntyminen Kamulianassa
Keisari Diocletianuksen hallitusaikana, 300-luvun alkuvuosina, nainen nimeltä Aquilina (Bassa) solmi avioliiton Kappadokian Kamulianan maaherran kanssa, joka tunnettiin kristittyjen vainoajana. Aquilina ei ollut julkisesti kristitty, mutta taivaallisen armon kirkastamana hän oli jo päässyt tuntemaan totuuden. Hän piti kuitenkin uskonsa salassa puolisoltaan, koska pelkäsi tämän vihaa. Aquilina vietti aikansa hyveitä harjoittaen ja pyysi Kristusta tekemään hänet arvolliseksi saamaan pyhän kasteen.
Lopulta Jumala sääli Aquilinan kyyneleitä. Eräänä yönä Kristus ilmestyi hänelle Pyhän Kolminaisuuden veisua laulavien enkelvoimien ympäröimänä. Herra pyysi Aquilinaa järjestämään Hänelle puhdasta vettä vatiin, ja pestyään kasvonsa Hän kuivasi ne pyyheliinalla. Hänen inhimilliset ja jumalalliset kasvonsa ilmestyivät liinaan osoitukseksi Herran lihaksitulemisen todellisuudesta. Riemusta hullaantuneena Aquilina kätki kallisarvoisen liinan salaiseen paikkaan, missä hän saattoi aviomiestään pelkäämättä käydä kunnioittamassa Kristuksen pyhää käsittätehtyä kuvaa. Ennen kuolemaansa hän kätki pyhän liinan arkkuun, sijoitti sen seinässä olleeseen syvennykseen ja antoi muurata sen umpeen.
Teodosius Suuren hallitusaikana, vuoden 392 tienoilla, Gregorios-niminen hierarkki näki jumalallisessa ilmestyksessä paikan, johon liina oli kätketty. Hän meni kaivamaan seinää ja löysi pienen arkun, jonka vieressä oli öljylamppu ja suitsutusastia. Arkusta löytyi Kristuksen käsittätehty kuva. Gregorios vei sen Kamulianasta Kappadokian Kesareaan, missä se armollaan sai aikaan monia ihmeitä ja parantumisia. Vuonna 574 se siirrettiin Konstantinopoliin. Muista käsittätehdyistä Kristuksen kuvista on kerrottu 11.8. ja 16.8.
Kristuksen ikonin kymmenen pyhää marttyyria
Kun Kreikan Santorinin saarella tapahtui tulivuorenpurkaus keisari Leo III Isaurialaisen (717–741) kaudella, pyhiä ikoneita vihannut keisari käytti heti tilaisuutta hyväkseen. Hän julisti kyseessä olevan kohtalokkaan enteen, joka oikeuttaisi ikonien vastaiset toimet Jumalan vihan torjumiseksi. Hän julkaisi käskykirjeen, jossa ikonien kunnioittaminen kiellettiin. Hän lähetti sotilaita keisarinpalatsin Pronssiportille ottamaan alas suuren Kristuksen ikonin ja polttamaan sen. Kun yksi sotilaista kiipesi tikkaille irrottamaan ikonia, muutamat paikalla olleista kristityistä täyttyivät pyhällä vihalla ja kaatoivat tikkaat. Sotilas kaatui maahan ja tallautui väkijoukon jalkoihin ihmisten huutaessa anateemoja ja kirouksia keisaria vastaan.
Saatuaan tietää tapahtumista keisari Leo raivostui ja määräsi, että kaikki hänen käskyään vastustaneet oli mestattava. Oli kuitenkin vaikeaa saada selville syyllisiä, koska tapahtumapaikalla oli ollut niin paljon väkeä, joten hän pidätti joukosta yhdeksän munkkia. Heidän nimensä olivat Julianos, Markianos, Johannes, Jaakob, Aleksios, Demetrios, Fotios (Fokas), Pietari ja Leontios. Verille piestyinä heidät heitettiin vankilaan, ja joka päivä he saivat viisisataa ruoskaniskua. Kristuksen uljaat tunnustajat kestivät näitä hirvittäviä rangaistuksia kahdeksan kuukauden ajan. Saatuaan kuulla heidän yli-inhimillisestä kestävyydestään Leo mestautti heidät Kynegesion-nimisessä paikassa yhdessä Maria-nimisen ylhäissukuisen naisen kanssa. Lopuksi marttyyrien ruumiit heitettiin mereen. Näitä tapahtumia seurasi pian ikoneita kunnioittavan pyhän patriarkka Germanoksen (12.5.) viraltapano ja pyhien ikonien ja niiden puolustajien pitkällinen vaino.
Pyhittäjä Herman Alaskalainen
Vitus Bering löysi Alaskan ja Aleuttien saariston 1700-luvun alkupuolella, minkä jälkeen alueelle alkoi hakeutua venäläisiä kauppiaita, turkismetsästäjiä ja seikkailijoita. Heidän vanavedessään alueelle tuli myös lähetystyöntekijöitä, jotka vaaroja, ankaraa ilmastoa ja vihamielisiä uudisasukkaita uhmaten julistivat Jumalan sanaa alkuperäisasukkaiden parissa. He perustivat Amerikan mantereelle ortodoksisen kirkon kaunistaen sen askeesin synnyttämillä kyynelillä ja marttyyriverellä.
Pyhittäjä Herman Alaskalainen syntyi kauppiasperheeseen Serpuhovissa Moskovan lähistöllä vuonna 1756. Hänen maallikkonimestään ei ole tietoa. Kuusitoistavuotiaana hän meni kuuliaisuusveljeksi Pyhän Kolminaisuuden ja Sergein luostariin, joka sijaitsi Pietarin lähellä Suomenlahden rannalla, ja kilvoitteli siellä viisi vuotta. Sitten hän suurempaa hiljaisuutta kaivaten siirtyi Valamon luostariin, jota johti tuolloin hengellisyydestään tunnettu igumeni Nazari (23.2.). Valamossa Herman palveli tavanomaisissa kuuliaisuustehtävissä, minkä jälkeen hän sai igumenilta siunauksen erakkoelämään. Erakkovuosinaan hän kävi pääluostarin jumalanpalveluksissa vain juhlapäivinä.
Vuonna 1793 Venäjän kirkon pyhä synodi päätti perustaa lähetysaseman Alaskaan. Synodin toimeksiannosta Pietarin metropoliitta Gabriel pyysi Valamon igumeni Nazarilta munkkeja lähetystyöhön. Herman, joka oli tuolloin kilvoitellut Valamossa 15 vuotta, ilmoittautui vapaaehtoisena mukaan. Ryhmän johtajaksi nimitettiin Valamon munkki arkkimandriitta Joasaf. Munkit lähtivät matkaan Pietarista ja kulkivat halki Siperian, kunnes he lähes vuoden kestäneen matkan jälkeen saapuivat Alaskaan Kodiakin saarelle syyskuussa 1794. Heidän julistustyönsä tuloksena kristinusko alkoi levitä aleuttien parissa. Vajaassa vuodessa kastettuja oli jo lähes 7000 henkeä.
Pitkistä välimatkoista ja hankalista yhteyksistä välittämättä munkit julistivat väsymättä evankeliumia. He kehottivat aleutteja polttamaan epäjumalankuvat ja luopumaan pakanallisista tavoista. Vastaanotto oli myönteinen, mutta šamaanit vastustivat uutta oppia ja yllyttivät kannattajiaan kristinuskon julistajia vastaan. Pappismunkki Juvenali (24.9.) kärsi marttyyrikuoleman vain kaksi vuotta Alaskaan tulonsa jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin lähetysaseman johtaja isä Joasaf hukkui myrskyssä ollessaan palaamassa piispaksi vihkimismatkaltaan Alaskaan. Muutamat munkit menehtyivät, muutamat palasivat Venäjälle. Aleksanteri Nevskin lavrasta Pietarista avuksi lähetetty pappismunkki Gideon perusti koulun kastettujen aleuttien lapsille, mutta jätti lähetysaseman vuonna 1807. Lähetystyön vaikeudet johtuivat ennen muuta venäläisten uudisasukkaiden epäoikeudenmukaisesta ja moraalittomasta käytöksestä aleutteja kohtaan, eivät niinkään ankarasta ilmastosta tai aleuttien vihamielisyydestä. Lopulta isä Herman jäi Kodiakiin yksin. Hän pysyi loppuun asti laumansa hengellisenä isänä ja hoivaajana, mutta kieltäytyi pappisvihkimyksestä ja eli kuolemaansa asti tavallisena munkkina.
Pyhittäjä Herman asui ensin Kodiakin saarella, mutta siirtyi sitten vajaan kahden kilometrin päähän Kuusisaarelle, jossa hän sai olla rauhassa kauppakomppanian johtajan Baranovin häirinnältä. Pyhittäjä Herman nimitti saaren Uudeksi Valamoksi. Ensimmäisen kesän hän asui luolassa, talveksi hänelle rakennettiin kelja, jossa hän asui kuolemaansa asti. Lähistölle rakennettiin kirkko sekä talo, joka toimi niin kouluna kuin vierastalona. Pyhittäjä Herman eli askeettisesti luonnonvoimien armoilla. Hän ei säästänyt ruumistaan vaan teki sen kuuliaiseksi Hengen laille paastoamalla ankarasti. Hänen ravintonaan olivat marjat, sienet, kasvikset ja vähän kalaa. Lisäksi hän kantoi raskaita kilvoituskahleita. Hän nukkui vähän ja rukoili lakkaamatta Jumalaa. Kerran häneltä kysyttiin, eikö hän tuntenut itseään yksinäiseksi kilvoituspaikassaan, mihin hän vastasi: ”En ole yksin. Jumala on täällä ja Jumala kaikkialla. Pyhät enkelitkin ovat täällä. Kenen kanssa on parempi keskustella, ihmisten vai enkeleiden? Tietysti enkeleiden!”
Pyhittäjä Herman piti itseään vasta kristinuskoon kääntyneiden aleuttien palvelijana. Hän puolusti heitä venäläisten viranomaisten edessä ja suojeli heitä ihmisiltä, jotka yrittivät käyttää heitä hyväkseen. Aleutit, niin lapset kuin aikuiset, kävivät usein hänen luonaan pyytämässä apua ja neuvoja. Hän ajatteli aleuttien olevan kuin vastasyntyneitä lapsia ja piti itseään heidän hoivaajanaan. Lapsia hän rakasti erityisesti ja opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja kirkkoa. Kuolemaa kylvävän kulkutaudin aikana hän kulki talosta taloon hoitamassa sairaita, lohduttamassa ihmisiä ja rukoilemassa kuolleiden puolesta.
Pyhittäjä Hermanin salaiset kilvoitukset pysyivät piilossa ihmisten katseilta, mutta hänen elämänsä valo, joka säteili köyhyyden ja pyyteettömyyden keskellä, oli kaikkien nähtävissä. Hänen kirkas ajatuksenkulkunsa ja selkeät mielipiteensä tekivät vaikutuksen kaikkiin, jotka keskustelivat hänen kanssaan. Aleutit rakastivat hänen eläviä opetuspuheitaan ja venäläiset kokivat uudistuvansa hengellisesti häntä kuunnellessaan. Keskustellessaan kerran venäläisen sotalaivan upseerien kanssa pyhittäjä Herman kysyi heiltä, mitä he rakastivat ja toivoivat eniten. Saatuaan erilaisia maallisia vastauksia hän painoi päänsä ja sanoi itsestään: ”Minä, kurja syntinen, olen yrittänyt rakastaa Jumalaa 40 vuotta, mutta en voi sanoa rakastavani Häntä kuten minun pitäisi rakastaa. Jumalan rakastaminen tarkoittaa sitä, että ajattelee Häntä aina, palvelee Häntä yöt ja päivät ja toimii Hänen tahtonsa mukaisesti.” Lopuksi hän muistutti upseereita Jumalan rakastamisen tärkeydestä ja päätti opetuksensa sanoen: ”Tästä päivästä, tästä hetkestä ja tästä minuutista lähtien rakastakaa Jumalaa yli kaiken.”
Pyhittäjä Hermanin suorapuheisuus toi hänelle myös vihamiehiä, jotka yrittivät häätää hänet pois saarelta. Luonnonvoimatkin koettelivat häntä. Kun tulva uhkasi peittää Kuusisaaren, hän asetti rannalle Jumalanäidin ikonin, eikä vesi noussut sen ylitse. Metsäpalon aikana hän pelasti ihmiset rajaamalla alueen, jota edemmäs liekit eivät saaneet edetä. Kerran teofaniajuhlan aikana, kun Alaskassa ei ollut pappia ja suuri vedenpyhitys jäi toimittamatta, hän näki enkelin upottavan ristin mereen ja siunaavan veden.
Pyhittäjä Herman ilmoitti ennalta kuolinhetkensä ja pyysi suorittamaan hautauksensa pappia odottamatta. Joulukuun 13. päivänä 1837 hän pyysi oppilastaan Gerasimia sytyttämään tuohuksen ikonien eteen ja lukemaan Apostolien tekojen kirjaa. Sitä luettaessa hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänen kuolinyönään läheisen saaren väki näki valopylvään nousevan Kuusisaaresta. Isä Hermanin kuolemasta ilmoitettiin heti Kodiakiin venäläisen kauppakomppanian väelle. Sieltä tuli määräys, ettei hautausta saanut toimittaa ennen kuin pappi tulee paikalle. Ennennäkemätön myrsky esti kuitenkin merille lähdön kokonaisen kuukauden ajaksi. Koko sen ajan pyhittäjä Hermanin ruumis lepäsi keljassa turmeltumattomana. Lopulta Gerasim ja orpokodin tytöt hautasivat pyhittäjän tämän toiveen mukaisesti, minkä jälkeen myrsky laantui.
Amerikan ortodoksinen kirkko (OCA) liitti Herman Alaskalaisen pyhien joukkoon elokuun 9. päivänä 1970. Suomen kirkkoa kanonisointijuhlassa edusti arkkipiispa Paavali.
Pyhä Myron Ihmeidentekijä, Kreetan arkkipiispa
Pyhä Myron syntyi 200-luvun puolivälissä hurskaaseen perheeseen Aurakeiassa Knossoksen lähellä Kreetalla. Hän meni nuorena naimisiin ja eli maanviljelyksestä. Hän jakoi köyhille suuren osan sadostaan, mutta mitä enemmän hän antoi pois, sitä suuremmiksi hänen satonsa kasvoivat. Myronin myötätunto köyhiä kohtaan ei tuntenut rajoja. Kerran hän huomasi tusinan miehiä varastamassa hänen viljaansa. Ahneuksissaan he olivat täyttäneet säkkinsä liian täyteen eivätkä jaksaneet nostaa niitä. Myron ei suinkaan ajanut heitä tiehensä vaan auttoi heitä nostamaan säkit selkäänsä ja pyysi, että he eivät kertoisi kenellekään, mitä hän oli tehnyt.
Kun hänen hyveellisyytensä huomattiin, hänet vihittiin papiksi ja keisari Diocletianuksen vainojen päätyttyä Gortynan piispaksi. Lopulta hänestä tuli Kreetan arkkipiispa. Hän hoiti tehtäväänsä pastoraalisella viisaudella, ja hänen rukoustensa kautta tapahtui lukemattomia ihmeitä. Kerran hän pysäytti joen tulvimasta yli äyräidensä. Pyhä Myron palveli kirkkoa monia vuosia uskollisesti, ja vuoden 350 tienoilla hän nukkui pois rauhassa noin sadan vuoden iässä.
Pyhittäjä ja tunnustaja Emilianos, Kyzikoksen piispa
Pyhittäjä Emilianos loisti hyveissä pyhän Tarasioksen (25.2.) perustaman luostarin munkkina. Hänet vihittiin joskus vuoden 788 jälkeen Kyzikoksen32 piispaksi. Hänet tunnettiin jumalallisen armon uskollisena palvelijana, joka oli lempeä ja laupias. Kun keisari Leo V kutsui hänet ottamaan osaa keskusteluun pyhistä ikoneista, Emilianos vastusti harhaoppista hallitsijaa ja selitti, että maallisten viranomaisten ei pitäisi puuttua dogmaattisiin kysymyksiin, vaan ne pitäisi käsitellä ainoastaan kirkossa. Hänen rohkea uskon tunnustamisensa palkittiin karkotuksella. Kärsittyään viisi vuotta kaikenlaisia koetuksia Emilianos nukkui pois rauhassa. Joissakin lähteissä tosin annetaan ymmärtää hänen kuolleen keisarin kätyrien salamurhaamana.
Pyhittäjä Grigori Ikonimaalari Kiovan luolaluostarista
Pyhittäjä Grigori oli Kiovan luolaluostarin ikonimaalarimunkki Alipin kilvoitustoveri. Hänen on sanottu maalanneen useita ihmeitätekeviä ikoneita. Liturgisissa teksteissä häntä kutsutaan ”bysanttilaiseksi”. Mahdollisesti hän oli yksi niistä ikonimaalareista, jotka tulivat Konstantinopolista Kiovaan maalaamaan luolaluostarin pääkirkon ikoneita (ks. 14.2.).
Pyhittäjien Zosima ja Savvati Solovetskilaisten pyhäinjäännösten siirto
Pyhittäjä Savvati (27.9.) tuli asumattomalle Solovetskin saarelle yhdessä pyhittäjä Herman Solovetskilaisen (30.7.) kanssa vuonna 1429. Hermanin palattua mantereelle Savvati jatkoi kilvoituselämää yksin. Kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, hän purjehti rannikolle ja tapasi Uikujoen (ven. reka Vyg) suussa igumeni Natanaelin, joka antoi hänelle synninpäästön ja pyhän ehtoollisen. Sen jälkeen Savvati nukkui rauhassa kuolonuneen ja Natanael hautasi hänet Uikujoen varrelle.
Vuoden kuluttua pyhittäjä Herman palasi Solovetskin saarille mukanaan munkki Zosima (17.4.). Yhdessä he perustivat Solovetskin luostarin. He siirrättivät pyhittäjä Savvatin maalliset jäännökset hänen kilvoituspaikalleen Solovetskin saarelle ja hautasivat ne Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen kirkon alttaripäätyyn. Pyhittäjä Zosiman siirryttyä Herran luo veljestö hautasi hänet Kristuksen kirkastumisen kirkon alttaripäätyyn.
Elokuun 8. päivänä 1566 Zosima ja Savvati Solovetskilaisten pyhäinjäännökset siirrettiin juhlallisesti uuteen Kristuksen kirkastumisen kirkkoon, jossa oli heille pyhitetty sivualttari. Siirron alkuunpanijana ja innoittajana oli Moskovan vastavalittu metropoliitta Filip (9.1.), joka oli ennen metropoliitaksi valitsemistaan kilvoitellut Solovetskissa lähes 30 vuotta.
Samana päivänä muistellaan myös pyhittäjien Zosima, Savvati ja Herman Solovetskilaisten pyhäinjäännösten palauttamista Kirkolle neuvostovallan jälkeen ja niiden juhlallista siirtämistä takaisin Solovetskin luostariin vuonna 1992.
Pyhä uusmarttyyri Triantafyllos Zagoralainen
Pyhä Triantafyllos oli nuori merimies, joka oli kotoisin Kreikan Zagorasta Voloksen läheltä. Eräänä päivänä vuonna 1680 turkkilaiset ottivat hänet kiinni ja yrittivät pakottaa häntä kieltämään isiensä uskon. Hän oli juuri täyttänyt 16 vuotta, mutta hän osoitti aikuisen miehen rohkeutta ja luonteenlujuutta. Hänet vietiin Konstantinopoliin, missä häntä kidutettiin monin tavoin ja lopulta teloitettiin sillä paikalla, jolla Konstantinopolin kuuluisa ravirata oli aikanaan sijainnut.
Pyhä uusmarttyyri Anastasios Tessalonikalainen
Pyhä Anastasios oli bulgarialainen Radovišin kylästä, nykyisen Makedonian Strumicasta (entinen Tiberiopolis). Nuorena hän lähti Tessalonikaan ja työskenteli siellä aseverstaalla. Eräänä päivänä vuonna 1794 hänen työnantajansa alkoi painostaa häntä pukeutumaan turkkilaisiin vaatteisiin ja kuljettamaan joitain tekstiilejä ulos kaupungista maksamatta kristityiltä vaadittua tullia.33 Anastasios vastusteli, mutta lopulta antoi periksi ja suostui tähän vaaralliseen yritykseen. Kun hän yritti poistua kaupungista, portinvartijat käskivät hänen todistaa olevansa muslimi pyytäen häntä lausumaan islamilaisen tervehdyksen ja rukouksen. Anastasios ei säikähtänyt vaaraa vaan halusi mieluummin antautua kuin kieltää Kristuksen. Hänet vietiin ensin veronkeruusta vastaavan virkamiehen luokse, ja tämä lähti kysymään neuvoa islamilaiselta muftilta. Mufti vastasi: ”Sinulla on miekka toisessa kädessäsi ja paperia toisessa kädessäsi, käytä kumpaa haluat.”34
Anastasiosta syytettiin Muhammadin pilkkaamisesta ja vaadittiin kääntymään islamiin. Kidutuksista huolimatta hän tunnusti toistuvasti olevansa kristitty. Taivaasta saamansa voiman vahvistamana hän kesti kaikki kidutukset. Sitten hänet lähetettiin muslimien johtajan puheille, joka yritti houkutella häntä kallisarvoisilla lahjoilla luopumaan kristinuskosta ja lupaili hänelle työpaikkaa. Anastasios ei kallistanut korvaansa lupauksille, jolloin hänet vietiin takaisin vankilaan. Siellä hänen jalkansa puristettiin ruuvipenkkiin, hänen kaulaansa ripustettiin kahleet ja hänen kynsiensä alle työnnettiin bambutikkuja. Anastasios ei antanut periksi, ja niin kuvernööri määräsi hänet hirtettäväksi Uuden portin ulkopuolella. Kidutusten uuvuttama ja verta valuva pyhä marttyyri Anastasios menehtyi jo matkalla hirttopaikalle. Nykyään häntä kunnioitetaan erityisesti synnyinkylänsä Radovišin suojelijana.
Pyhittäjä Ekvtime Georgialainen, Johannes Edelläkävijän luostarin igumeni
Pyhä Ekvtime (Eufimi) oli Pyhän Johannes Edelläkävijän luostarin igumeni Davit-Garedzin autiomaassa Georgiassa. Luostarin kronikassa hänet muistetaan työteliäänä miehenä. Historioitsijoiden mukaan Ekvtime oli filosofi ja teologi ja erinomainen saarnaaja. Hän omisti elämänsä luostarin kehittämiselle Khašmissa. Hän kunnosti ja kaunisti luostaria sekä laajensi sitä ympäröinyttä maatilaa. Hän rakennutti uudelleen lähellä olevan Khašmin kylän, jonka dagestanilaiset ryöstäjät olivat hävittäneet maan tasalle, ja perusti sinne myllyn ja viinitarhan.
Isä Ekvtimen ohjauksessa käännettiin monia teologisia teoksia georgiaksi ja harvinaisia kirjoja kopioitiin uudelleen. Ekvtime opetti myös oppilailleen filosofiaa ja teologiaa. Ninotsmindan piispa Saban toimeksiannosta Ekvtime laati akatistoshymnin pyhälle apostolienvertaiselle Georgian valistajalle Ninalle (14.1.).
Vuonna 1797 ruttoepidemia levisi Tbilisissä ja asukkaat pakenivat kaupungista. Munkit ja erakot jättivät keljojensa rauhan ja suojelusenkelien lailla ryhtyivät pitämään huolta sairaista ja kärsivistä. Ekvtime johti ja innoitti tätäkin laupeudentyötä. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1804.