Pyhä ruhtinas Pietari-Jaropolk Volynialainen, kärsimyksenkantaja

Pyhä Jaropolk, joka kasteessa sai kristillisen nimen Pietari, oli pyhän Vladimir Kiovalaisen pojanpojanpoika. Hän osallistui kuuliaisesti isänsä Izjaslav Jaroslavitšin kaikkiin sotaretkiin ja oli kaksi kertaa maanpaossa hänen kanssaan. Nöyrä ja sävyisä Jaropolk sai kärsiä paljon sukulaistensa takia, mutta oli aina valmis antamaan anteeksi ja tekemään sovinnon. Joka päivä hän rukoili, että saisi samanlaisen pyhän kuoleman kuin hänen sukulaisensa ruhtinaat Boris ja Gleb (24.7.), jotta hän verensä vuodattamalla saisi pestä pois kaikki syntinsä ja pääsisi vapaaksi maailman turhuudesta ja vihollisen verkoista. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi, sillä marraskuun 22. päivänä vuonna 1086 hänet surmattiin.

Venäjän kirkko muistelee pyhää Pietari-Jaropolkia Boriksen ja Glebin tavoin ”kärsimyksenkantajana”. Kirkko käyttää tätä nimitystä pyhistä ruhtinaista, jotka kuolivat sukulaistensa tai vihamiestensä surmaamina ja ottivat kuoleman vastaan evankeliumin hengessä, vaikka heitä ei voidakaan pitää uskonsa tähden kuolleina marttyyreina.

Pyhä ruhtinas Mikael Tveriläinen, kärsimyksenkantaja

Pyhä Mikael syntyi vuonna 1272. Hänen isänsä ruhtinas Jaroslav Jaroslavitš, pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) veli, kuoli jo ennen poikansa syntymää ja Mikael jäi hurskaan äitinsä kasvatettavaksi. Hän oppi lapsesta pitäen rakastamaan jumalanpalveluksia, kaunisti sieluaan hyveiden kukkasilla ja tunsi Jumalan pelkoa, joka on kaiken viisauden alku. Hän suhtautui kunnioittaen munkkeihin ja papistoon ja toivoi itselleen munkki- tai marttyyrikilvoitusta.

Mikael sai kannettavakseen raskaan ristin, kun hänestä vanhemman veljensä jälkeen tuli Tverin ruhtinas vuonna 1285. Hän solmi avioliiton ruhtinatar Annan kanssa, joka synnytti hänelle neljä poikaa ja neljä tytärtä. Myöhemmin hänestä tuli serkkunsa kuoltua myös Venäjän tärkeimmän ruhtinaskunnan Vladimirin suuriruhtinas. Ajan tavan mukaan hän joutui käymään Venäjää tuolloin hallinneen Kultaisen Ordan mongolikaanin luona saadakseen nimityksen suuriruhtinaaksi.

Mikaelin pikkuserkku Moskovan ruhtinas Georgi Danilovitš kiisti Mikaelin oikeuden Vladimirin hallintaan ja alkoi itse tavoitella suuriruhtinuutta. Hän onnistui pyrkimyksessään solmittuaan avioliiton kaanin sisaren kanssa ja sai suosionosoituksena kaanilta nimityksen suuriruhtinaaksi. Mikael luopui nöyrästi vallasta välttääkseen turhaa verenvuodatusta. Mutta pian Georgi hyökkäsi mongolien lähettilään Kavgadyn tuella Tverin alueelle hävittäen kyliä ja kaupunkeja. Monet vangeiksi joutuneet venäläiset kidutettiin kuoliaiksi ja naiset joutuivat mongolien raiskaamiksi. Mikaelin neuvonantajat ja Tverin piispa kehottivat häntä puolustamaan kansaa. Mikael tunsi, että nyt hänelle koitti tilaisuus antaa henkensä monien edestä ja saavuttaa siten sielun pelastus, ja lähti rohkeasti vihollista vastaan. Hän selvisi taistelusta voittajana ja vapautti mongolien ottamia vankeja. Hänen itsensä ottamien vankien joukossa oli Georgin vaimo, joka kuoli tapaturmaisesti vankeudessa. Jostakin lähti liikkeelle huhu, että hänet olisi myrkytetty, mikä sai Georgin ja kaanin raivoihinsa. Mongolien kostoretki Tveriin alkoi näyttää todennäköiseltä, ellei ruhtinas Mikael itse lähtisi Ordaan selvittämään asiaa kaanin tuomioistuimessa.

Tverin ylimystö ja sukulaiset kehottivat Mikaelia luopumaan matkasta, varsinkin kun kävi ilmi, että Georgi oli mongoliystävänsä Kavgadyn kanssa panetellut häntä kaanille. Mikael totesi kuitenkin, että hänen on parempi antaa henkensä toisten edestä kuin sallia vihollisen hyökätä isänmaahansa.

Syyskuun 6. päivänä 1318 ruhtinas Mikael saapui Donin suulle, missä Orda piti leiriään. Hän tervehti kaania kunnioittavasti ja toi hänelle kalliita lahjoja mutta ei voinut välttyä joutumasta tuomioistuimen eteen, missä Kavgady joukkoineen tuomitsi hänet kuolemaan. Hänet riisuttiin ruhtinaallisista vaatteistaan ja hänen harteilleen laskettiin painava puinen ies, johon hänen kätensä sidottiin. Hänen ainoana lohtunaan oli rukous. Vihaa tuntematta hän vietti yönsä vanhasta tottumuksesta Daavidin psalmeja veisaten. Kun kaanin leiri lähti metsästysretkelle, Mikael pakotettiin seuraamaan mukana. Myös hänen kaksitoistavuotias poikansa Konstantin oli Ordassa panttivankina ja pysytteli isänsä seurassa. Mikaelin veisatessa öisin psalmeja Konstantin seisoi hänen vierellään kääntelemässä kirjan lehtiä, sillä Mikaelin kädet oli sidottu harteilla olevaan ikeeseen. Mikaelin lohduksi mukana oli myös pappi, jolle hän tunnusti joka sunnuntai syntinsä ja osallistui sitten pyhään ehtoolliseen.

Kavgady pyrki kaikin tavoin enentämään Mikaelin kärsimyksiä. Hän käski tuoda tämän torille, pakotti hänet polvilleen eteensä ja pilkkasi häntä kaiken kansan nähden. Mutta Mikael ei päästänyt suustaan muuta valitusta kuin psalmin jae: ”Vainoojani pilkkaavat minua, nyökyttelevät päätään, kun minut näkevät, mutta minä en lakkaa turvaamasta Sinuun, Herra!” (Vrt. Ps. 109:25) Tämän jälkeen kyyneleet virtasivat lakkaamatta hänen silmistään, sillä hän tunsi kuolemansa lähestyvän.

Kun vankeutta oli jatkunut 26 päivää, Mikael sai unessa tiedon kuolemastaan. Hän pyysi toimittamaan pyhän liturgian, tunnusti vielä kerran syntinsä ja nautti pyhän ehtoollisen. Annettuaan tämän jälkeen pojalleen Konstantinille viimeiset ohjeensa ja jätettyään hänet kaanin vaimon suojelukseen hän avasi Psalttarin ja luki siitä sanat: ”Sydän hakkaa rinnassani, kuoleman kauhut hyökkäävät kimppuuni.” (Ps. 55:5) Pappi rohkaisi häntä saman psalmin sanoilla: ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.” (Ps. 55:23) Pian tämän jälkeen Georgin ja Kavgadyn lähettämät murhaajat astuivat telttaan. He tarttuivat rukoilevan Mikaelin harteilla olevaan ikeeseen, paiskasivat hänet seinää vasten, potkivat ja löivät häntä ja lopulta leikkasivat veitsellä irti hänen sydämensä. Näin pyhä Mikael antoi sielunsa Herran käsiin 22. marraskuuta 1318.

Mongolien käskystä Mikaelin maalliset jäännökset vietiin haudattaviksi Moskovaan. Matkan varrella reliikkien yllä näkyi valopylväs. Mikaelin tunteneet kauppiaat olisivat halunneet peittää hänen ruumiinsa arvokkailla kankailla ja sijoittaa sen yöksi kirkkoon, mutta Georgin käskystä vainaja jätettiin karjasuojaan. Yöllä monet näkivät sateenkaaren tai valopylvään läävän yllä. Moskovassa Mikaelin maalliset jäännökset haudattiin Kremlin Kristuksen kirkastumisen kirkkoon.

Muutaman vuoden kuluttua vuonna 1320 pyhäinjäännökset siirrettiin Tveriin, missä niiden äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä. Vuonna 1606 puolalaiset ja liettualaiset joukot perääntyivät Tveristä nähtyään ilmestyksessä pyhän Mikaelin ratsastavan valkoisella hevosella miekka kädessään heitä vastaan.

Jumalansynnyttäjän neitseen Marian temppeliintuominen

Kun Jumalan ihmiskunnalle suoma pyhä ja kaikkeinpuhtain lapsi oli saavuttanut kahden vuoden iän, hänen isänsä Joakim sanoi vaimolleen: ”Viekäämme hänet Herran temppeliin pitääksemme lupauksemme omistaa hänet Kaikkivaltiaalle varhaisimmista vuosistaan asti.” Mutta Anna vastasi: ”Kenties hän alkaa huutaa isäänsä ja äitiään eikä pysy Herran temppelissä. Odotetaan, kunnes hän on kolmivuotias.”

Vuoden kuluttua Joakim ja Anna päättivät täyttää valansa ja viedä lapsensa temppeliin. Joakim kutsui koolle puhdasta syntyperää olevia heprealaisten tyttäriä saattamaan Mariaa ja kulkemaan hänen edellään temppeliin liekehtiviä soihtuja kantaen, jotta lapsi niiden valoon viehättyneenä ei joutuisi kiusaukseen kääntyä takaisin vanhempiensa puoleen. Mutta pyhä neitsyt oli syntynyt täysin puhtaana ja Jumala oli syntymästä saakka kasvattanut hänet hyveen huipulle ja rakastamaan taivaan asioita enemmän kuin mitään luotua, ja niin hän juoksi itse kohti temppeliä. Maria ohitti häntä saattaneet neidot ja taakseen katsomatta heittäytyi ylipappi Sakariaksen käsivarsille, joka odotti häntä temppelissä vanhimpien kanssa.

Sakarias siunasi Marian sanoen: ”Herra tekee sinun nimesi kunnioitetuksi sukupolvesta toiseen. Sinussa Hän ilmoittaa lunastuksen, jonka Hän on valmistanut kansalleen viimeisinä päivinä.” Sitten hän vei lapsen kaikkeinpyhimpään, mikä oli vanhan liiton aikana ennenkuulumaton asia, sillä ainoastaan ylipapin oli sallittua astua sisään kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä. Sakarias laski Marian istumaan alttarin kolmannelle askelmalle, ja Herra antoi armonsa laskeutua hänen ylleen. Maria nousi ja tanssahteli ilosta. Kaikki tämän nähneet joutuivat hämmästyksen valtaan, sillä tapahtunut ennakoi ihmeitä, joita Jumala olisi toteuttava hänessä.

Jätettyään tällä tavoin maailman, vanhempansa ja yhteyden aistillisiin asioihin pyhä neitsyt asui temppelissä seuraavat yhdeksän vuotta. Kun hän tuli avioliittoikään, papit ja vanhimmat siirsivät hänet pois pyhäköstä, jotta naisten vaiva ei kohtaisi häntä pyhäkössä. He uskoivat hänet Joosefin huostaan, joka oli hänen neitsyytensä suojelija mutta maailman silmissä hänen sulhasensa.

Kaikkeinpyhin Valtiatar asui pyhäkössä kuin kyyhkynen aina kahdentoista vuoden ikään saakka. Jumalan enkeli toi hänelle hengellistä ruokaa. Hän eli taivaallista elämää, suurenmoisempaa kuin ensimmäiset vanhempamme paratiisissa. Ilman huolia ja himoja hän eli yksin Jumalalle luonnon välttämättömyydet ja aistinautintojen hirmuvallan ylittäneenä. Hänen mielensä oli alati suuntautunut katselemaan Jumalan kauneutta. Asuessaan temppelissä pyhä lapsi saavutti lakkaamattoman rukouksen ja valvomisen kautta sydämen puhtauden tehden sydämensä Jumalan kirkkautta heijastavaksi puhtaaksi peiliksi. Näin hän kaunisti itsensä kirkkaalla hyveiden vaatteella morsiameksi, joka oli valmis vastaanottamaan sisimpäänsä Kristuksen, taivaallisen sulhasen. Marian saavuttama puhtaus oli koko maailman pyhyyden huipentuma. Ja kun hän oli tullut hyveellisyydessään Jumalan kaltaiseksi, hän mahdollisti Jumalan tulemisen ihmisen luokse, ihmisen kaltaiseksi ja ihmiseksi.

Iässä, jossa muut lapset alkavat oppia tavanomaisia asioita, Maria kuunteli tuon lähestymättömän pyhäkön syvyyksistä, kuinka lakia ja profeettoja luettiin joka sapatti temppelin sisäpihalle kerääntyvälle väelle. Koska hänen mielensä oli yksinäisyyden ja rukouksen puhdistama, hän saattoi ymmärtää kirjoitusten salaisuuksien syvyyden. Eläessään pyhien asioiden keskellä ja mietiskellessään omaa puhtauttaan hän ymmärsi, mikä oli ollut Jumalan tarkoitus kautta koko valitun kansansa historian. Maria ymmärsi, että kaikki tuo aika tarvittiin, jotta Jumala valmistaisi itselleen äidin kapinallisesta ihmiskunnasta ja jotta tämä Jumalan valitsema pyhä lapsi tulisi todelliseksi Jumalan eläväksi temppeliksi.

Olemalla kaikkeinpyhimmässä, johon Jumalan lupauksen ilmaukset oli asetettu, neitsyt osoitti, että nuo esikuvat toteutuisivat ja täyttyisivät ja että epämääräiset profetiat tulisivat kirkkaiksi hänessä. Hän oli itse pyhäkkö, Jumalan sanan säilytysastia, uuden liiton arkki, taivaallisen mannan astia, Aaronin viheriöivä sauva ja armon laintaulu. Hän on patriarkka Jaakobin unessaan näkemät portaat, jotka yhdistävät taivaan ja maan. Hän on pilvipatsas, joka johtaa Jumalan kirkkauden luokse. Hän on profeetta Jesajan näkemä kastepilvi, Danielin näkemä kivilohkare, Hesekielin kuvaama suljettu portti, jonka kautta Jumala on tullut vierailemaan ihmiskunnan luona. Hän on sinetöity elävä lähde, josta ikuisen elämän vedet kumpuavat meille. Mietiskellessään ja katsellessaan näitä ihmeitä, jotka tulisivat toteutumaan hänessä, mutta ymmärtämättä selkeästi, kuinka ne tarkkaan ottaen tapahtuisivat, kaikkeinpyhin Valtiatar suuntasi rukouksensa Herran puoleen yhä kiihkeämmin anoen Häntä täyttämään lupauksensa viivyttelemättä ja pelastamaan ihmiskunnan kuolemasta tulemalla asumaan ihmisten keskuuteen.

Jumalanäidin tullessa kaikkeinpyhimpään vanhan liiton aika, valmistelun ja koetuksen aika, päättyi. Tänään Jumala kihlautuu ihmisluonnon kanssa. Siksi kirkko iloitsee ja kehottaa kaikkia Jumalan ystäviä astumaan oman sydämensä temppeliin ja valmistautumaan siellä Herran tulemiseen hiljaisuudessa ja rukouksessa ja kääntymään pois tämän maailman nautinnoista ja huolista.

Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen juhlaa alettiin idässä viettää kuudennella vuosisadalla. Lännessä se yleistyi vasta 1500-luvulla.

Pyhä Gelasius, Rooman paavi

Gelasius oli pohjoisafrikkalaista sukujuurta, mutta varttui Roomassa. Hän sai toimia kahden pyhän paavin, Simpliciuksen (468–483) ja Felix III:n (483–492), sihteerinä. Vielä paaviksi tultuaankin Gelasius tapasi kirjoittaa kirjeensä omin käsin. Hänen tyylinsä on hyvin hienostunutta ja eloisaa. Gelasiuksen sanotaan olleen tuotteliain kirjoittaja ensimmäisten viiden vuosisadan paavien joukossa, mutta meidän aikaamme on säilynyt ainoastaan kuusi varsinaista kirjoitelmaa sekä 42 kokonaista kirjettä ja 49 katkelmaa.

Gelasius rakasti rukousta, katumusta ja opiskelua. Hän kehitti kirkon elämää monin tavoin. Hän pyrki kohentamaan papiston koulutusta. Gelasius kokosi ja korjasi marttyyrien ja pyhien muistopäiväluetteloita sekä kirkollisia päätöksiä, joihin hän sisällytti myös idän paikallissynodien säädöksiä. Hän hioi kirkollisia toimituksia sekä laati ja muokkasi rukouksia, siunauksia ja veisuja. Pyhä Gelasius vastusti pakanallista lupercalia-juhlaa¹, jota monet kristityt vielä 400-luvulla viettivät.

Kun manikealaiset opettivat viinin olevan luonnoltaan epäpuhdasta, Gelasius vahvisti, että pyhällä ehtoollisella on jaettava sekä leipä että viini. Hän pyrki myös kitkemään kirkosta simonian eli pappis- ja piispanvihkimysten ostamisen. Pyhä Gelasius määräsi kirkollisveron jaettavaksi neljään osaan: yksi osa piispoille, toinen papeille, kolmas köyhille ja neljäs kirkkorakennuksille. Hän itse jakoi puutteenalaisille niin paljon kirkon varoja, että häntä alettiin kutsua ”köyhän kansan paaviksi”.

Gelasius oli ”Pietarin istuimen” eli Rooman paavin aseman vahva puolustaja. Konstantinopolin patriarkka Eufemios ei voinut hyväksyä Gelasiuksen näkemystä Rooman kirkon ylivertaisuudesta Konstantinopoliin nähden. Gelasius puolusti myös Aleksandrian ja Antiokian patriarkaattien oikeuksia Konstantinopolin ylivaltapyrkimyksiä vastaan. Keisari Anastasios vastusti Gelasiusta ja hänen yrityksiään korjata idän ja lännen kirkon tulehtuneet välit.

Pyhä Gelasius uskoi, että kirkko on ylimmäinen voima maan päällä ja siksi sen rinnalla ei voi painaa edes keisarin sana, sillä valtion valta on luonteeltaan väliaikaista. Papiston hengellinen, pyhä valta sen sijaan on ikuista. Silti kirkon edustajien kuuluu alistua valtakunnan lakeihin aineellisissa asioissa. Tämä kahden valtapiirin teoria oli Gelasiuksen tärkein aatehistoriallinen anti.

Pyhä Gelasius nukkui pois vuonna 496. Häneltä ei jäänyt omaisuutta, sillä hän oli antanut köyhille kaiken mitä hänellä oli.

¹ Lupercalia (15.2.) oli perinteisen roomalaisen kalenterin suosituimpia juhlia. Siihen kuului puhdistautumisrituaaleja kuten vuohien uhraamista sekä riehakkaita hedelmällisyysriittejä.

Pappismarttyyri Aleksi Tveriläinen

Pappismarttyyri Aleksi Benemanski syntyi maalaispapin perheeseen Tverin läänissä vuonna 1881. Valmistuttuaan hengellisestä seminaarista hän toimi alakoulun opettajana Toržokissa (60 km Tveristä länteen). Vuonna 1904 hänet vihittiin papiksi ja määrättiin palvelemaan Kristuksen syntymän naisluostariin Tveriin.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 kaikki seurakuntakoulut suljettiin. Viranomaisten kielloista huolimatta isä Aleksi opetti uskontoa luostarin tiloissa kahtena päivänä viikossa. Luostarin sulkemisen jälkeen hän siirtyi papiksi Jumalanäidin ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikonille pyhitettyyn kirkkoon. Vuonna 1919 hänet valittiin hiippakuntaneuvostoon.

Kansalaissodan aikana Aleksi Benemanski pidätettiin ja lähetettiin työhön rintamalinjan taakse. Vuonna 1922 bolševikit aloittivat kirkollisen esineistön takavarikoimisen. Samana vuonna neuvostovallan tukema uudistusmielisten liike¹ alkoi hajottaa kirkkoa sisältä päin. Isä Aleksista tuli Tverin hiippakuntaa tuolloin johtaneen piispa Pietarin (Pjotr Zverev, 25.1.) uskollinen apulainen, joka jatkuvasti kehotti uudistajiin liittyneitä pappeja palaamaan takaisin kirkon helmaan. Viranomaisille kävi pian selväksi, että uudistusmieliset eivät saisi Tverin hiippakunnassa kannatusta ilman valtion aktiivista sekaantumista kirkon elämään. Syksyllä piispa Pietari ja hänen lähipiirissään olleet papit pidätettiin. Isä Aleksi Benemanskia syytettiin siitä, että hän oli levittänyt piispa Pietarin vetoomusta ”Kristuksessa rakkaille Tverin kirkon uskollisille lapsille”, joka syytteen mukaan oli selvästi suunnattu kirkon uudistusmielistä liikettä vastaan ja tuki patriarkka Tiihonin vastavallankumouksellista politiikkaa. Isä Aleksi tuomittiin karkotettavaksi Turkestaniin kahdeksi vuodeksi. Kotiin jäi vaimo ja viisi lasta.

Karkotuspaikassaankin isä Aleksi ja kolme muuta pappia arvostelivat uudistusliikettä ja pyrkivät omalla esimerkillään vaikuttamaan uskoviin. He eivät palvelleet jumalanpalveluksissa yhdessä uudistusmielisten kanssa ja muistelivat omissa palveluksissaan avoimesti vangittuna olevaa patriarkka Tiihonia (26.9.). Samalla isä Aleksi vetosi viranomaisiin tuomionsa peruuttamiseksi: ”Miksi minut on karkotettu? Miksi minut ja viisi lastani on tuomittu kärsimään ja elämään puutteessa? Näihin kysymyksiin voi omatuntoni mukaan olla vain yksi vastaus: se, että en kärsi poliittisen vaan kirkollisen asian johdosta, sillä en hyväksy uutta organisaatiota, elävää kirkkoa. Kirkollisia rikoksia ei kuitenkaan sanan siviilimerkityksessä voi olla, kun asetuksella on säädetty kirkon ero valtiosta sekä uskonnonvapaus. Niinpä karkotukseni on erehdystä. Alistuen täydellisesti siviiliviranomaisten päätökseen ja pitäen tätä alistumista kristillisenä velvollisuutenani pyydän palauttamaan minut Tveriin perheeni luo tai ainakin lyhentämään karkotusaikaa.”

Valtiollisen poliisin lausunto isä Aleksin anomukseen oli selkeä: ”Karkotuksessa kansalainen Benemanski jatkaa agitaatiota, muistelee jumalanpalveluksissa avoimesti patriarkka Tiihonia sekä pyrkii kaikin tavoin kylvämään sekaannusta uskovien keskuuteen ja herättämään epäluuloa neuvostovaltaa kohtaan.”

Vuonna 1926 isä Aleksi vapautettiin karkotuksesta ja hän sai palata Tveriin. Siellä hän jatkoi taistelua uudistusmielisiä vastaan, jotka edelleen toimivat aktiivisesti ja suunnittelivat neuvostovallan tuella jopa oman kirkolliskokouksen pitämistä.

Ortodoksien vainot jatkuivat ja 1920-luvun lopulla suljettiin monia kirkkoja. Uskovat protestoivat ja vastustivat kaikin tavoin kirkkojen sulkemista, mihin valtiovalta vastasi pidättämällä sekä pappeja että maallikoita. Vuoden 1928 lopulla tehtiin päätös Tverin Kristuksen taivaaseenastumisen katedraalin sulkemisesta ja sen muuttamisesta ruokalaksi. Työläisiltä kerättiin 3 500 allekirjoitusta hankkeen tueksi. Kaupungin aktiivisimmat papit, heidän joukossaan myös isä Aleksi, päättivät puolustaa kirkkoa. Lyhyessä ajassa he keräsivät seurakuntalaisiltaan 10 000 allekirjoitusta vetoomukseen kirkon puolesta, ja kirkko säästyi sulkemiselta.

Jumalanpalveluksissa isä Aleksi piti jatkuvasti opetuspuheita. Nähdessään uskovien vanhempien tuovan lapsiaan kirkkoon vainoista huolimatta hän iloitsi ja kannusti heitä siihen edelleenkin. ”Se on välttämätöntä, sillä muuten lapset jäävät ilman uskonnon hyväätekevää vaikutusta. Lapsilta on riistetty uskonto”, hän sanoi.

Opetuspuheessaan pyhien marttyyrien Pistiksen, Elpiksen ja Agapen ja heidän äitinsä Sofian muistopäivänä isä Aleksi opetti: ”Omana aikanaan nämä marttyyrit kärsivät uskonsa tähden, mutta nyt ortodoksista uskoa vainotaan jälleen samalla tavalla kuin heidän aikanaan. Ortodokseilta otetaan pois kirkot ja pappeja teljetään vankiloihin tekaistuilla syytteillä.”

Ymmärtäen hengellisen valistustyön ja lukemisen merkityksen isä Aleksi perusti seurakuntakirjaston Jumalanäidin Kaikkien murheellisten ilo-ikonille pyhitetyn kirkon yhteyteen, jonka kirkkoherra hän oli.

Maaliskuun 15. päivänä 1932 isä Aleksi pidätettiin. Puolentoista viikon kuluttua hänet vietiin sellistä kuulusteltavaksi. Tutkintotuomari asetti kysymykset niin, että vastaukset tukisivat ennalta laadittua syytettä vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta ja toiminasta neuvostovaltaa vastaan. Vastauksissaan isä Aleksi pyrki noudattamaan puhtaasti kirkollista linjaa. Kesäkuussa hänet tuomittiin yhdessä kolmen muun papin ja neljän maallikon kanssa karkotettavaksi Kazakstaniin kolmeksi vuodeksi. Karkotusajan päätyttyä hän palasi Tveriin ja meni heti tapaamaan arkkipiispa Faddeita (Taddeus, muistopäivä 18.12.), jota hän kunnioitti suurena kilvoittelijana ja rukoilijana sekä verrattomana ortodoksisen piispan ja kristityn esikuvana.

Esipaimen otti karkotuksesta palaavan papin sydämellisesti vastaan ja antoi hänelle heti papin paikan Tverissä. Kaupunginneuvosto kieltäytyi kuitenkin rekisteröimästä isä Aleksia, joka ei voinut ottaa työtä vastaan ilman oleskelulupaa.

Vuonna 1937 alkoi armottoman vainon aika. Syksyllä isä Aleksi pidätettiin neljännen kerran. Tutkintavankeuden olot olivat kauhistuttavat. Kidutusta käytettiin yleisesti, jotta syytetty saataisiin tunnustamaan tekaistut syytteet. Kaikesta tästä huolimatta isä Aleksi käyttäytyi urhoollisesti ja arvokkaasti. Hänelle oli tärkeintä pysyä uskollisena Kristukselle ja kaikkein eniten hän halusi päästä taivasten valtakuntaan yhdessä kunnioittamiensa kilvoittelijapiispojen Pietarin ja Faddein kanssa, jotka myös olivat pian saava marttyyrikruunut.

Monta päivää jatkuneiden kuulustelujen jälkeen tutkintatuomari laati viimein pöytäkirjan: ”Mainitkaa nimeltä Kalininin kaupungissa (Tverin neuvostovallan aikainen nimi) asuvat tuttavanne ja tuttavuutenne laatu”, hän vaati.

Isä Aleksi mainitsi nimeltä ne papit, joiden yhteydestä hän ei halunnut erota. ”Muita tuttavia minulla ei ole Kalininissa eikä sen ulkopuolella, enkä ole kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa”, hän vastasi. Vastaus ei tyydyttänyt tuomaria. ”Te, Benemanski, kuulutte fasistis-monarkistiseen vastavallankumoukselliseen järjestöön, jota johtaa arkkipiispa Faddei Uspenski. Tunnustatteko tämän?” ”En kuulu vastavallankumoukselliseen järjestöön enkä myönnä syyllistyneeni esitettyyn rikokseen”, isä Aleksi vastasi.

Pöytäkirja päättyy tähän, mutta kuulustelut jatkuivat vielä kymmenen päivää. Niiden aikana isä Aleksi kieltäytyi ehdottomasti tunnustamasta tekaistuja syytteitä itseään ja muita vastaan. Hän tiesi kulkevansa kohti kärsimyksiä Kristuksen ja ortodoksisen uskon tähden. Mutta hän tiesi myös, etteivät vankilan muurit eikä edes kuolemantuomio voi erottaa häntä Kristuksesta ja Hänen kirkostaan.

Joulukuun 2. päivänä 1937 isä Aleksi tuomittiin ammuttavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön joulukuun 4. päivänä, jolloin Venäjän kirkko viettää Jumalanäidin temppeliintuomisen juhlaa. Hänen ruumiinsa vietiin tuntemattomaan paikkaan, jota ei ole saatu selville. Juhlan johdosta pappismarttyyri Aleksin muistoa vietetään juhlaa seuraavana päivänä. Tverin hiippakunnan uskovat ovat tähän päivään asti vaalineet hänen muistoaan.

¹ Elävä kirkko eli ”uudistusmielisten lahko” (kirkollinen nimitys obnovlentšeskij raskol) oli kirkollinen organisaatio, jota tukemalla neuvostovalta pyrki hajottamaan ortodoksisen kirkon rivejä sisältä päin.

Pyhä marttyyri Dasios

Dasios eli 200-luvun lopussa Tonavan alajuoksulla Durostorumissa,¹ jossa oli tapana uhrata joka vuosi mahdollisimman kaunis soturinuorukainen Kronos-jumalalle saturnalia-juhlan aikana. Kuukausi ennen juhlaa uhri puettiin kuninkaallisiin vaatteisiin ja hänen annettiin toteuttaa kaikki toiveensa ja himonsa. Eräänä vuonna valinta osui Dasiokseen ja häntä kehotettiin heittäytymään himojensa vietäväksi. Dasios päätteli kuitenkin, että jos kerran joka tapauksessa on kuoltava, niin on parempi kuolla hyvän asian puolesta. Hänessä heräsi halu kuolla Kristuksen nimen tähden: hän meni komentajan luokse ja julisti olevansa kristitty. Pyhää Dasiosta vaadittiin kieltämään uskonsa, mutta hän pysyi lujana kidutustenkin edessä. Hänet mestattiin Kristuksen sotilaana, ja siten hän sai demonisten uhrimenojen sijaan tulla osalliseksi Kristuksen ikuisesta uhrista.

¹ Nyk. Silistra Bulgarian ja Romanian rajalla. Kaupunki tunnetaan myös nimillä Dorystoron, Dorostolon ja Drystra.

Pyhät marttyyrit Šahrqartin piispa Narsai, Bet Selokin piispa Johannes, pappismarttyyrit Iisak ja Babai, munkki Behnam, eunukki Guhstazad, marttyyrit Josef, Mari, Sasan, Tima, Nooa, Zaun ja Bahuta sekä neitsytmarttyyrit Tekla, Dinaq, Tatun, Mama, Mazak

Persian Kuningas Šapur II (309–379) aloitti vuonna 339 ennennäkemättömän julman vainon, jossa surmattiin tuhansia kristittyjä. Vainon toteuttivat Persian pohjoisimmissa osissa Adiabenessä ja Bet Garmaissa kuninkaan sotajoukot, jotka olivat valmistautumassa sotaan roomalaisia vastaan. Pyhä Narsai (Narses) oli Bet Garmain alueen tärkeimmän kaupungin Šahrqartin (Sahgerd, nyk. Irakin Kirkuk) piispa. Narsai ja hänen oppilaansa Josef vangittiin vainon neljäntenä vuotena.

Kun kuningas Šapur II vieraili naapurikaupungissa Saptassa, marttyyrit vietiin hänen eteensä, ja hän kehotti Narsaita ystävällisesti: ”Sinun kunnialliset harmaat hapsesi samoin kuin oppilaasi nuoruuden kukoistus ovat omiaan saamaan minut suosiolliseksi teitä kohtaan. Hyväksykää oman etunne takia pyhät toimitukset auringon kunniaksi, niin palkitsen teidät ruhtinaallisesti.” Narsai vastasi rohkeasti: ”Sinun imartelusi ei miellytä meitä, sillä se vain kietoo ja vetää meitä petollisen maailman puoleen. Jopa sinä, joka saat nauttia kaikesta mitä maailma antaa ja lupaat samaa muillekin, tulet huomaamaan, että se pakenee luotasi kuin uni ja haihtuu kuin aamun kaste. Minulla on vuosia takanani jo yli 80 ja olen palvellut Jumalaa lapsuudestani saakka. Rukoilen aina, etten koskaan pettäisi Häntä kunnioittamalla aurinkoa, joka on Hänen kättensä työtä.” Kuningas vastasi: ”Jos ette tottele välittömästi, teidät viedään heti surmattavaksi.” Narsai vastasi: ”Vaikka sinulla olisi valta surmata meidät seitsemän kertaa, emme koskaan antaisi periksi sinun tahdollesi.”

Kuningas julisti tuomionsa ja luovutti marttyyrit tuomittavaksi. Kun heidät tuotiin ulos leiristä, suuri kansanjoukko lähti seuraamaan heitä. Teloituspaikalle saapuessaan Josef ihmetteli väkimäärää. Narsai lausui hänelle: ”Autuas olet sinä, Josef, sillä sinä olet murtanut tämän maailman ansat ja päässyt taivaan valtakunnan kapealle polulle.” Pyhä Josef mestattiin ensin ja Narsai hänen jälkeensä.

Tämän jälkeen Adiabenen ruhtinas Ardasir ulotti vainon koko alueelle. Hänen käskystään surmattiin Bet Selokin (Seleukian) piispa Johannes. Pappi Iisak Hulsarlainen kivitettiin kuoliaaksi Bet Selokin muurien ulkopuolella. Pappi Babai tapettiin Gabalin linnassa. Nuoren munkin Behnamin kivittivät kuoliaaksi Bet Selokin ylimysnaiset.

Myös Ardasirin hovin eunukki Guhstazad kieltäytyi uhraamasta auringolle, ja ruhtinas käski luopiopappi Vartraneksen surmata hänet todisteeksi siitä, että oli itse todella luopunut Kristuksesta. Kun Vartranes epäröi, Guhstazad alkoi lietsoa häntä: ”Sinäkö, joka olet pappi, tulet tappamaan minua? Totisesti erehdyin sanoessani sinua papiksi. Tee työsi ja muista Juudaksen kohtaloa!” Lopulta Vartranes otti tikarinsa ja pisti pyhän Guhstazadin kuoliaaksi.

Samassa vainossa surmattiin myös maallikot Mari, Sasan, Tima, Nooa, Zaun ja ylimysnainen Bahuta sekä neitsytmarttyyrit Tekla, Dinaq, Tatun, Mama, Mazakja, Ana, Abjat ja Hataj. Tämä tapahtui vuonna 343.

Pyhä Proklos, Konstantinopolin arkkipiispa

Pyhä Proklos oli syntyjään konstantinopolilainen. Hän omistautui jo nuoruudessaan Raamatun tutkimiseen ja rukoukseen. Hän sai olla pyhän Johannes Krysostomoksen (13.11.) oppilaana ja toimia lukijana tämän alaisuudessa. Proklos sai myös nähdä apostoli Paavalin ilmestymisen Johannekselle.

Krysostomoksen ajan jälkeen Proklos pääsi Johannesta vastustaneen arkkipiispa Attikoksen sihteeriksi. Attikos myös vihki Prokloksen papiksi. Kun Attikos kuoli vuonna 425, monet tahtoivat Prokloksen hänen seuraajakseen, mutta arkkipiispaksi valittiin Sisinios.

Vuonna 426 Proklos vihittiin Troaksen lähellä sijaitsevan Kyzikoksen piispaksi, mutta saavuttuaan kaupunkiin hän sai huomata kyzikoslaisten jo valinneen itse piispakseen Dalmatioksen, koska eivät halunneet Konstantinopolin sekaantuvan heidän asioihinsa. Näin Proklos jäi piispaksi ilman omaa hiippakuntaa. Hän toimi Konstantinopolin eri kirkoissa ja alkoi oppi-isänsä Krysostomoksen tavoin saavuttaa mainetta puhujantaidoillaan. Sisinioksen kuollessa Proklosta ehdotettiin jälleen arkkipiispaksi, mutta keisari Teodosios valitsi antiokialaisen Nestorioksen.

Kun arkkipiispa Nestorios alkoi herättää pahennusta muun muassa suosittelemalla Jumalansynnyttäjä-termin käytön välttämistä, Proklos oli ensimmäinen, joka kumosi Nestorioksen opetuksen julkisesti. Tämä tapahtui itsensä Nestorioksen edessä jouluna 428. Kun Nestorios erotettiin vuoden 431 kirkolliskokouksessa, kansa tahtoi jälleen Prokloksen valintaa, mutta nyt tehtävään nimitettiin Maksimianos (431–434). Proklos palveli uskollisesti hänen alaisuudessaan. Maksimianoksen kuoltua keisari lopulta nimitti arkkipiispaksi Prokloksen.

Arkkipiispana Proklos toimi nestoriolaista harhaoppia vastaan määrätietoisesti mutta hienotunteisesti toisin ajattelevia vainoamatta. Hän tiesi, että kirkkoon saadaan rauha vain sävyisyydellä, ei voimankäytöllä. Näin toimien Proklos sai ortodoksien tuen, ja kirkko vahvistui. Kun aluetta koetteli useita kuukausia kestänyt maanjäristysten jakso, Proklos teki parhaansa auttaakseen ja lohduttaakseen kansaa. Bityniassa ja Fryygiassa kokonaisia kaupunkeja sortui, jokia katosi ja toisaalla nousi tulvia. Näihin aikoihin Proklos otti pyhään liturgiaan uuden trisagion-veisun.¹

Kun pyhä Proklos piti Konstantinopolin kirkossa saarnaa, jossa hän ylisti Johannes Krysostomoksen muistoa, kansa alkoi kesken puheen vaatia tämän pyhäinjäännösten palauttamista. Keisari suostui pyyntöön ja lähetti edustajansa noutamaan Krysostomoksen jäännökset Komanasta.

Pyhä Proklos nukkui pois rauhassa 12. heinäkuuta 446 paimennettuaan Kristuksen laumaa kaksitoista vuotta ja kolme kuukautta. Lännessä hänen muistopäivänsä on 24. lokakuuta.

¹ Veisuun (Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon) liittyvällä ihmeellä on oma muistopäivänsä 25.9.

Neitsytmarttyyri Maxentia Beauvais’lainen

Pyhä Maxentia oli irlantilainen tai skotlantilainen neito ja kuninkaallista syntyperää. Hän pakeni kotoaan voidakseen pitää Jumalalle antamansa naimattomuuslupauksen. Hän eli erakkona Ranskassa Oisejoen varrella Senlis’n lähistöllä. Hänen takaa-ajajansa löysivät ja surmasivat hänet. Surmapaikka on sittemmin tunnettu nimellä Pont-Sainte-Maxence, ja siellä myös säilytetään hänen reliikkejään. Pyhää Maxentiaa kunnioitetaan Skotlannissa ja Beuvais’ssa. Hänen juhlapäiviään irlantilaisissa ja englantilaisissa kalentereissa ovat myös 24.10. ja 16.4. Hänen tarkka elinaikansa on kuitenkin sittemmin unohtunut.

Pyhittäjä Gregorios Dekapolislainen

Pyhä Gregorios syntyi 700-luvun lopulla Isaurian Irenepoliksessa. Se oli yksi Isaurian Dekapoliksen eli Kymmenen kaupungin alueen kaupungeista. Hänen äitinsä huolehti hänen koulutuksestaan, niin että hän kahdeksanvuotiaana pystyi lukemaan pyhiä kirjoituksia. Hän rakasti jumalanpalveluksia ja pyrki jo lapsena elämään askeettisesti. Kun hän varttui nuorukaiseksi, hänen vanhempansa tahtoivat hänen solmivan avioliiton, mutta hän oli päättänyt omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle. Niinpä hän lähti vanhempiensa tietämättä kotoaan ja meni luostariin. Luostarin igumenina oli hurskas piispa, joka oli ikonien kunnioittamisen tähden joutunut lähtemään hiippakunnastaan.

Gregorioksen isän kuoltua hänen äitinsä onnistui löytämään poikansa. Äiti ei vastustanut tämän luostariin menoa mutta tahtoi hänen siirtyvän kotinsa lähellä olevaan luostariin, jossa hänen veljensä oli jo munkkina. Gregorios totteli mutta huomasi pian uuden luostarin igumenin kannattavan kuvainraastajien harhaoppia. Kun hän arvosteli igumenia sen johdosta, tämä suuttui niin, että löi häntä. Verissä päin Gregorios pakeni toiseen luostariin, jossa igumenina oli hänen sukulaisensa Simeon. Siellä hän eli neljätoista vuotta harjoittaen kaikkia yhteiselämäluostarin hyveitä, eritoten kuuliaisuutta ja nöyryyttä.

Tämän jälkeen Gregorios halusi päästä elämään yksinäisyydessä vailla maallisia huolia. Hänen igumeninsa piti häntä kypsänä tähän kilvoitukseen ja salli hänen mennä asumaan läheiseen luolaan. Siellä hän erakkojen tapaan joutui ankaraan taisteluun pahojen henkien kanssa, jotka ahdistivat häntä kaikin tavoin. Ne jopa ottivat Sebasteian 40 marttyyrin (9.3.) muodon saadakseen hänet petetyksi. Mutta kokenut kilvoittelija käsitti, ettei ilmestys ollut oikea. Lihalliset halut hyökkäsivät ennennäkemättömällä voimalla häntä vastaan. Jumalallinen ilmestys kuitenkin vapautti hänet tästäkin kiusauksesta.

Kerran rukoillessaan luolassaan Gregorios sai nähdä luomattoman valon, joka yliluonnollisena kirkkautena täytti hänen keljansa moneksi päiväksi. Hän menetti kokonaan ajantajun. Kun hänen oppilaansa, joka oli lähtenyt hänen luotaan hakemaan ruokatarvikkeita, palasi neljän päivän kuluttua, Gregorios luuli, että oli kulunut vain tunti. Eksytystä peläten Gregorios kertoi kokemuksestaan igumeni Simeonille, joka vakuutti hänelle, että kyseessä oli aito ja oikea Jumalalta tullut kokemus.

Tämän jälkeen Jumala, joka tahtoi Gregorioksen avulla pelastaa ihmissieluja, lähetti hänet takaisin maailmaan. Ilmestyksessä hänelle sanottiin, että hänen olisi hyödyllistä siirtyä pois kotiseudultaan. Niinpä hän lähti Efesokseen ja sieltä edelleen laivalla Konstantinopoliin, missä hän tahtoi puolustaa pyhiä ikoneja ja osoittaa ikonoklastisen harhaopin erehdykset. Hän joutui kuitenkin jäämään kaupungin edustalla sijaitseville Prinssisaarille, koska ikoneja puolustavilta munkeilta oli kielletty pääsy pääkaupunkiin. Lopulta Gregorios päätyi valtakunnan toiseksi tärkeimpään kaupunkiin Tessalonikaan. Matkalla hän kohtasi ryöstelevän slaavilaisen rosvojoukon. Pyhittäjän peloton, valoisa olemus teki heihin kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että he auttoivat hänet erään joen yli ja neuvoivat hänelle Tessalonikaan menevän tienkin. Tessalonikasta pyhittäjä meni Korinttiin ja sieltä laivalla Italiaan Kalabrian alueelle Reggioon.

Etelä-Italiasta Gregorios siirtyi Roomaan, jossa hän asui tuntemattomana pienessä majassa kolme kuukautta. Mutta kun hän oli ajanut demonin pois eräästä miehestä, kansanjoukot alkoivat piirittää häntä pitäen häntä pyhänä miehenä. Hän pakeni Syrakusaan, jossa hän asui eräässä tornissa. Siellä hän taivutti erään porton ryhtymään nunnaksi ja muuttamaan pahamaineisen talonsa luostariksi. Syrakusassakin hän tuli tunnetuksi ihmeidentekijänä. Hän siirtyi sieltä Otrantoon, jonne olisi jäänyt, mutta lähti pois havaittuaan alueen piispan olevan harhaoppinen. Niinpä hän palasi takaisin Kreikan puolelle Tessalonikaan ja asettui asumaan rappeutuneeseen Pyhän Menaksen kirkkoon. Hän ei enää huolehtinut mistään aineellisesta. Kun hänellä oli nälkä, hän meni naapureiden luo syömään. Myöhemmin eräs nainen toi hänelle vähän ruokaa kirkkoon.

Pyhittäjän erityiset armolahjat tulivat Tessalonikassakin näkyviin. Joitain ihmisiä hän varoitti ilmoittamalla, että heidän loppunsa on lähellä, ja kehotti heitä valmistautumaan kuolemaan. Joku munkki yritti pitää häntä pilkkanaan ja teeskennellen demonin valtaan joutunutta pyysi Gregoriosta parantamaan hänet, mutta Gregorios huomasi heti petoksen. Vuosien mittaan Gregorioksesta tuli yhä nöyrempi ja lempeämpi, eikä hän enää ajatellut pahaa kenestäkään. Ikävyydet hän otti vastaan niin kuin iloisetkin tapahtumat. Hänen mielensä oli pysyvästi kiinnittynyt Jumalaan, jonka kanssa hän keskusteli jatkuvassa rukouksessa aina iloisena.

Elämänsä lopulla Gregorios alkoi kärsiä tuskallisesta munuaissairaudesta. Lopulta hänelle kehittyi vesipöhö, niin että hän paisui pyöreäksi kuin pallo ja oli tunnistettavissa vain äänestä. Tässä tilassa hän pääsi kuitenkin vielä siirtymään Tessalonikasta Konstantinopoliin, jonne oli niin pitkään halunnut päästä. Siellä hän eli vielä vuoden. Kaksitoista päivää ennen kuolemaansa hän ilmoitti oppilailleen kuolinpäivänsä. Hän kuoli rauhassa marraskuun 20. päivänä 842 juuri ennen ikonoklasmin lopullista päättymistä ja ortodoksisuuden voittoa. Vuodesta 1490 lähtien hänen maatumattomat jäännöksensä ovat sijainneet Bistritsan luostarissa Romaniassa, missä niiden äärellä tapahtuu paljon ihmeitä.