Vuonna 1740, kun Osmanien valtakunta kävi sotia, sulttaani käski kokoamaan kristittyjä poikalapsia leireihin, jotta heistä voitaisiin kasvattaa sotilaita. Orpo Teokharis vietiin toisten lasten kanssa leiriin, missä hän yötä päivää rukoili Herraa vapauttamaan hänet leirin kovasta kohtelusta. Eräänä päivänä leirissä kävi tuomari, joka otti hänet palvelukseensa tallien hoitajaksi Kappadokian Neapolikseen. Kun tuomarin vaimo näki Teokhariksen rukoilemassa polvillaan kädet ojennettuina taivasta kohden, hän piti pojan hurskaudesta ja pyysi miestään naittamaan pojan heidän tyttärelleen. Tuomari ehdotti pojalle, että tämä tulisi hänen vävykseen ja perisi kaiken hänen omaisuutensa, mutta hän asetti ehdoksi, että Teokhariksesta tulisi muslimi. Tämä vastasi: ”Olen kristitty, minut on kastettu ja minun on mahdotonta luopua isieni uskosta.” Tuomari suuttui ja tuomitsi hänet kuolemaan nälkään. Teokharis kävi vielä kirkossa synnintunnustuksella ja ehtoollisella, minkä jälkeen hänet heitettiin tyrmään, missä hän sai olla päiväkausia ilman ruokaa. Hänen ravintonaan oli rukous, ja joskus hän sai tilkan vettä.

Kun Teokharis taas kerran torjui isäntänsä ehdotuksen, hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle, missä hän alkoi rukoilla. Teloittajat kivittivät häntä ja hirttivät hänet sitten poppelipuuhun. Tämä tapahtui 20. elokuuta vuonna 1740. Kun he heittivät ruumiin kaivamaansa kuoppaan, alkoi raju ukonilma, joka sai turkkilaiset paniikkiin.
Poppelista tuli pyhiinvaelluspaikka sekä kristityille että muslimeille. Myöhemmin pyhän marttyyri Teokhariksen reliikit löydettiin ilmestyksen avulla ja kun kreikkalaiset karkotettiin Vähästä-Aasiasta vuonna 1923, reliikit vietiin Tessalonikaan Pyhän Katariinan kirkkoon.

Pyhä Andreas Sotapäällikkö kärsi marttyyrikuoleman kristittyjen vainoissa yhdessä suuren sotilasosastonsa kanssa. Hän oli upseeri keisarin armeijassa, joka oli leiriytynyt Rooman valtakunnan itärajalle keisari Maximianus Galeriuksen hallituskaudella vuoden 305 tienoilla. Vaikka Andreas ei vielä ollut saanut kastetta, hän oli jo sisimmässään kääntynyt Kristuksen puoleen. Hänet tunnettiin sekä hurskaudestaan että rohkeudestaan. Kun persialaiset yllättäen hyökkäsivät rajan yli, Rooman sotajoukkojen komentaja Antiokhos, joka oli tunnettu julmuudestaan kristittyjä kohtaan, määräsi Andreaan johtamaan puolustustaistelua. Ryhtyessään taisteluun Andreas kehotti miehiään luottamaan Kristukseen, joka on luonut taivaan ja maan ja mitätöinyt väärien jumalien voiman. Kristuksen apuun vedoten sotilaat kukistivat vihollisen joukot ja ajoivat ne takaisin rajan yli.

Odottamattoman voiton jälkeen koko sotilasosasto päätti kääntyä kristinuskoon, mutta heidät ilmiannettiin Antiokhokselle. Tämä ei palkinnut heitä, niin kuin kohtuullista olisi ollut, vaan asetti heidät syytteeseen. Antiokhos luki heille keisarin määräykset ja mainitsi monia tunnettuja kristittyjä, jotka hän oli jo surmauttanut. Andreas vastasi, että todellisuudessa nuo marttyyrit olivat voittaneet Antiokhoksen ja heidän kidutuksistaan oli tullut heille voittopalkintoja Kristuksen valtakunnassa. Antiokhos ilmoitti julman ironisesti, että taistelussa rohkeutta osoittaneen upseerin oli hyvä antaa hieman levätä, ja käski asettaa Andreaan polttavaksi kuumennetulle pronssivuoteelle. Rohkea marttyyri ei tuntenut tuskaa kuuman pronssin päällä vaan todella lepäsi aivan kuin vuoteella. Sitten muutamia niistä sotilaista, jotka olivat kunnostautuneet taistelussa, otettiin kiinni ja heidän kätensä naulattiin kiinni palkkeihin. He kestivät kidutuksen iloiten siitä, että saivat kärsiä Kristuksen tähden jopa ennen kastettaan.

Kun sotamiehet eivät suostuneet luopumaan Kristuksesta, Antiokhos heitti heidät vankilaan ja kirjoitti keisarille kysyen, voisiko näin rohkean upseerin teloittaa silläkin uhalla, että armeija ja kansa, jotka ihailivat Andreasta, alkaisivat kapinoida. Maximianus vastasi, että hänen tuli toimia salakavalasti eikä ottaa riskiä, että uusi usko leviäisi armeijassa. Siksi Antiokhos päästi Andreaan ja hänen toverinsa vapaaksi ja oli sallivinaan heidän mennä vapaasti minne tahtoivat. Jumala varoitti tästä juonesta Andreasta, joka lähti miestensä kanssa Tarsokseen ja pyysi piispa Pietaria antamaan heille pyhän kasteen. Kun Antiokhos kuuli heidän lähdöstään, hän kirjoitti Kilikian sotilaskuvernööri Seleukokselle, että tämä pidättäisi heidät niin pian kuin mahdollista ja surmaisi heidät, jos he osoittaisivat vähäisintäkään vastarintaa.

Seuleukos oli hänkin intomielinen kristittyjen vainoaja. Hän kiiruhti suuren sotilasosaston kanssa heidän peräänsä ja löysi heidät kavaltajan vihjeen avulla Taurusvuorilta. Nyt he olivat kastettuja kristittyjä eivätkä enää halunneet taistella. Kun sotilaat olivat valmiina käymään heidän kimppuunsa, Andreas kehotti vasta kastettuja tovereitaan kohottamaan kätensä rukoukseen sen sijaan, että kohottaisivat miekkansa, ja polvistui pitkäksi aikaa rukoilemaan vihollistensa ja koko maailman puolesta. Sotilaat murhasivat heidät kuin viattomat lampaat.

Paikalle, johon pyhä marttyyri Andreas oli vuodattanut verensä, puhkesi parantavaa vettä pulppuava lähde. Tarsoksen piispa Pietari ja Beroean piispa Nonnos, jotka olivat seuranneet etäältä heidän marttyyrikilvoitustaan, tulivat myöhemmin muun papiston kanssa keräämään talteen heidän kallisarvoiset reliikkinsä.

Pyhittäjäisä Teofanes syntyi aivan 1400-luvun lopussa Epeiroksen Joanninassa hurskaaseen perheeseen. Hän meni jo nuorena Athosvuoren Dohiaroksen luostariin. Siellä hän vietti hyveiden täyttämää esikuvallista elämää ja rakasti kaikkia veljiään Kristuksessa. Niinpä Teofanes valittiin aikanaan yksimielisesti luostarin igumeniksi. Hän johti hengellistä laumaansa viisaasti mieluummin näyttämällä esimerkkiä evankeliumin mukaisesta elämästä kuin nuhtelemalla.

Aikanaan Teofanes sai tietää, että turkkilaiset olivat vanginneet hänen veljenpoikansa ja vieneet hänet Konstantinopoliin. Peläten, että he pakottaisivat pojan kieltämään Kristuksen, hän lähti pääkaupunkiin. Yli-inhimillisin ponnistuksin hän onnistui pelastamaan pojan ja toi hänet mukanaan Pyhälle vuorelle, missä poika nuoresta iästään huolimatta vihittiin munkiksi.

Muut munkit pelkäsivät kuitenkin turkkilaisten kostotoimia, joten Teofanes joutui veljenpoikansa kanssa lähtemään Athokselta. He löysivät turvapaikan Veroiaa ympäröivien vuorten metsäisiltä rinteiltä, Pyhän Johannes Edelläkävijän skiitasta. Teofaneksen hyveet ja hänen hengellinen opetuksensa alkoivat pian houkutella paikalle innokkaita hengellisen elämän etsijöitä, jotka pyysivät päästä sinne munkeiksi. Teofanes järjesti yhteisön Athoksen perinteiden mukaan ja rakennutti Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Kun hänen veljenpoikansa oli saavuttanut hengellisen kypsyyden, hän jätti tämän johtamaan yhteisöä ja siirtyi lähistölle Naousaan, minne hän perusti uuden luostarin, jonka kirkko oli omistettu pyhille arkkienkeleille. Makedonian uskovat hyötyivät tästä pyhyyden satamasta, mistä he löysivät lohdutusta ja tukea noina orjuuden aikoina, ja monet heistä liittyivät luostariin viettääkseen enkelielämää. Teofanes ohjasi sen lisäksi edelleen myös Johannes Edelläkävijän luostarin veljestöä.

1500-luvun loppupuolella pyhittäjä Teofanes Uusi sai tiedon kuolemansa lähestymisestä ja antoi veljestölle viimeiset ohjeensa. Sitten hän luovutti sielunsa Jumalan käsiin kiittäen Häntä kaikesta. Hänen pyhät jäännöksensä haudattiin Veroian luostariin lukuun ottamatta hänen kalloaan, jota säilytettiin hopeisessa reliikkirasiassa Naousan luostarissa. Myöhemmin turkkilaiset tuhosivat luostarin, ja pyhä pääkallo vietiin Naousan kaupunkiin. Pyhän hauta avattiin vuonna 1926 ja kuutisenkymmentä luunkappaletta siirrettiin Naousaan hänelle pyhitetyn kirkon alttariin, jossa ne ovat edelleen armon ja parantumisen lähteinä. Pyhittäjä Teofanes Uuden muistojuhla on vuosittainen suurtapahtuma Naousan pikkukaupungissa.

Johannes Edelläkävijän luostari toimii edelleen luonnonkauniilla paikalla keskellä metsäisiä vuoristojokilaaksomaisemia. Se viettää kaikkien pyhiensä muistojuhlia 22.7. ja 29.8.

Pyhä pappistunnustaja Nikolai syntyi vuonna 1869 ponomari Vasili Lebedevin perheeseen maalaiskylässä Tverin läänissä. Perhe oli niin köyhä, että Nikolai kävi pappisseminaarin valtion kustannuksella. Hän valmistui seminaarista parhaana oppilaana ja hänelle tarjottiin ilmaista jatko-opiskelupaikkaa akatemiassa, mutta hän kieltäytyi. Myöhemmin Nikolai kirjoitti, että vietettyään lapsuutensa maalla tavallisen kansan parissa ja koettuaan puutetta ja murhetta hän tunsi kutsumuksekseen tuoda valoa ja tietoa maaseudulle ja kohottaa sen elintasoa. Siksi hän kieltäytyi jatko-opinnoista ja palasi kotikyläänsä, jossa hän palveli lukijana kirkossa.

Vuonna 1894 Nikolai vihittiin papiksi Vlasjevon kylään lähellä Tveriä. Hän ryhtyi tarmokkaasti kasvattamaan seurakuntalaisiaan ortodoksisessa hengessä ja karsimaan laumastaan paheita. Hänen tullessaan kylään siellä toimi kaksi rikkaan talonpojan omistamaa kapakkaa, mutta koulua kylässä ei ollut. Isä Nikolai rakennutti heti suurin ponnistuksin valtionkoulun ja myöhemmin toisen koulun naapurikylään. Hän perusti raittiusyhdistyksen, joka kannusti seurakuntalaisia pidättäytymään väkijuomista ja tupakanpoltosta ja ohjasi heitä kirkolliseen elämään. Lopulta hän sai kylän kapakat lopettamaan toimintansa. Raittiusyhdistys avasi sivuosastoja eri puolille Tverin lääniä, perusti ilmaisia ruokaloita ja kirjastoja ja järjesti kansalle yleissivistävää ajanvietettä pitääkseen sen erossa juopottelusta. Kaiken tämän lisäksi isä Nikolai opasti ja valisti talonpoikia maanviljelykseen liittyvissä asioissa. Hiippakunnan johto arvosti isä Nikolain työtä. Siitä raportoitiin pyhälle synodille ja kirjoitettiin hiippakunnan lehdessä esimerkkinä muille papeille.

Vallankumouksellisen liikehdinnän aikana vuonna 1905 isä Nikolai pysyi laumansa rinnalla. Kun sosialisti-vallankumoukselliset järjestivät naapurikylässä kokouksen, isä Nikolai meni paikalle, osallistui keskusteluun ja kumosi puhujien vääriä väittämiä. Hänen kyläänsä puhujia ei tullut.

Elokuussa 1929 isä Nikolai pidätettiin. Häntä syytettiin siitä, että hän papin asemaansa käyttäen kiihottaa kirkossa kansaa neuvostovaltaa vastaan. Seurakuntalaiset monesta kylästä nousivat puolustamaan isä Nikolaita ja kirjoittivat viranomaisille: ”Isä Nikolai Lebedev on 35 vuotta seurakuntapappina palvellessaan osoittanut hyvät ominaisuutensa. Hän ei ole koskaan tavoitellut omaa etuaan. Hän ei ole koskaan pyytänyt määrättyä maksua kirkollisista toimituksista, vaan on tyytynyt siihen, mitä hänelle on annettu, eikä ole vaatinut mitään niiltä, jotka ovat jättäneet kokonaan maksamatta. Hän on aina ollut hyväntahtoinen ja ottanut osaa toisten murheeseen. Hän on ollut aktiivinen yhteiskunnallinen toimija, taistellut juoppoutta vastaan, sulkenut kapakat, perustanut niiden tilalle kaksi koulua ja järjestänyt yleissivistävää toimintaa pelastaen ihmisiä turmeluksesta.”

Viranomaiset eivät ottaneet vetoomusta huomioon, vaan tuomitsivat isä Nikolain kolmeksi vuodeksi Solovetskin vankileirille. Hän oli Solovetskissa elokuuhun 1931, jolloin hänet karkotettiin Arkangelin alueelle ja lopuksi Kertšomjan kylään Komin alueelle. Elokuussa 1932 karkotusaika päättyi, mutta isä Nikolai ei saanut paikalliselta turvallisuuspoliisilta poistumislupaa. Kesällä 1933 hänen terveydentilansa huononi ja hän heikkeni nopeasti. Hän kuoli karkotuspaikassaan vuonna 1933 ja hänet haudattiin tuntemattomaan hautaan kylän hautausmaalle. Venäjän kirkko liitti hänet pyhien joukkoon vuonna 2000.

Pappismarttyyri Aleksander Hotovitski palveli pappina 1800‒1900-lukujen vaihteessa Yhdysvalloissa, Suomessa ja Venäjällä. Hänet pidätettiin Neuvosto-Venäjällä laajoissa kristittyjen vainoissa kesällä 1937 ja teloitettiin ampumalla 19. elokuuta 1937. Pyhä Aleksander haudattiin joukkohautaan Jumalansynnyttäjän Donilaiselle ikonille pyhitetyn luostarin (ven. Donskoj monastyr’) hautausmaalle Moskovassa. Pappismarttyyri Aleksanderin kohtalosta ei pitkään aikaan ollut tarkkaa tietoa, mutta hänen muistoaan vaalittiin erityisesti Amerikassa. Venäjän kirkko liitti hänet pyhien joukkoon vuonna 1994. Pappismarttyyri Aleksanderin tarkempi elämäkerta on joulukuun Synaksarionissa (4.12.)

Kaksoisveljekset Floros ja Lauros elivät keisari Hadrianuksen hallituskaudella (117–138). Oppiessaan kivenhakkaajan ammatin Byzantionissa he saivat opettajiltaan myös hurskauden siemenen ja käyttivät taitojaan Jumalan palvelemiseen. Kiveä veistäessään he muovasivat samalla omaa sieluaan vapauttaakseen sen himoista ja saadakseen sen loistamaan Jumalan kaltaisuuden valoa kaikkinaisten hyveiden kautta.

Floros ja Lauros muuttivat Illyrian maakunnan Ulpianan kaupunkiin, missä he pyysivät kuvernööri Lykonilta luvan ottaa louhoksista kiviä, jotka soveltuivat kuvanveistoon. Koska he saavuttivat työllään hyvän maineen, keisarinnan poika Licinius antoi heille suuren summan rahaa, jotta he rakentaisivat epäjumalien temppelin, jonka hän oli itse suunnitellut. Floros ja Lauros olivat hyväksyvinään tilauksen, mutta jakoivat rahat heti köyhille. He viettivät yönsä rukouksessa ja rakensivat päivisin temppeliä Jumalan lähettämän enkelin ja pakanapappi Merentioksen avulla. Merentios auttoi heitä, koska he olivat parantaneet hänen poikansa, jonka silmää kivensiru oli vahingoittanut. Työ valmistui nopeasti, ja epäjumalien patsaat pystytettiin temppeliin. Yöllä pyhät kutsuivat koolle kaikki köyhät, joita olivat auttaneet, ja yhdessä he kiinnittivät köydet patsaisiin ja kaatoivat ne maahan. Puhdistettuaan temppelin he muuttivat sen Kristuksen kirkoksi.

Kun Licinius sai tietää tästä, hän raivostui ja määräsi, että köyhät, jotka olivat auttaneet Florosta ja Laurosta, oli poltettava elävältä. Floros ja Lauros kiinnitettiin kärrynpyörään ja heitä hakattiin armottomasti. Nähdessään pyhien kärsivällisyyden kymmenen sotilasta, joille heidän kiduttamisensa oli annettu tehtäväksi, kääntyivät kristinuskoon ja heidät teloitettiin. Sitten Licinius lähetti Floroksen ja Lauroksen kuvernööri Lykonin luokse, joka antoi heittää heidät syvään kaivoon. Siellä pyhät marttyyrit antoivat rohkean sielunsa Kristuksen huomaan kiittäen Jumalaa ja rukoillen kaikkien kristittyjen puolesta.

Vainojen päätyttyä pyhien Floroksen ja Lauroksen maatumattomat, hyväntuoksuiset ruumiit löydettiin. Reliikkien kautta tapahtui monia ihmeitä, joista yksi oli kuvernöörin veljenpojan parantuminen sokeudesta.

Pyhittäjä Kristodulos oli georgialainen ja eli 1100-luvun alkupuolella. Hän tunsi hyvin Raamatun kirjoitukset ja osasi useita vieraita kieliä. Hän järjesti teologisen väittelyn muslimijohtajien kanssa Tbilisissä ja sai heidät Raamatun ja Koraanin kohtia käsittelemällä ymmärtämään, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja ihminen. Kristodulos selitti heille myös munkinvihkimyksen merkitystä. Hän vietti useita vuosia Ivironin luostarissa Athosvuorella ja nukkui pois Patmoksella.

Pontoksen alueen hengellinen keskus puolentoista vuosituhannen ajan oli Sumelan luostari, joka sijaitsee jylhässä vuoristossa nykyisen koillis-Turkin alueella. Luostari on perustettu 380-luvulla, mutta sen perustamislegendan kirjallinen versio näyttäisi olevan vasta 1200-luvun alun tienoilta. Siinä luostarin synty kuvataan seuraavasti.

Basileios-niminen ateenalainen pappi näki ilmestyksen, jossa Jumalansynnyttäjä oli valkopukuisten nuorukaisten joukon ympäröimänä ja lausui: ”Basileios, nouse joutuin veljenpoikasi Sotirikhoksen kanssa. Hylkää maailma ja ota munkin skeema. Sinusta tulee Barnabas ja hänestä Sofronios.” Miehet tottelivat ja lähtivät kirkkoon, jossa oli perimätiedon mukaan apostoli Luukkaan maalaama Jumalanäidin ikoni. He kuulivat, kuinka Jumalanäiti vakuutti kulkevansa heidän edellään Melan vuorelle, jota hän rakasti ja jonne heidän tuli rakentaa kirkko hänen kunniakseen. Paikalle ilmestyi kaksi enkeliä, jotka kantoivat pyhän ikonin ulos kirkosta.

Miehet vihittiin munkeiksi paikallisessa luostarissa ja saivat munkkinimikseen Barnabas ja Sofronios. Saatuaan viikon ajan opetusta enkelielämän periaatteista he lähtivät Jumalanäidin opastamina matkalle. Koloniassa Sofronios vihittiin papiksi. He kävivät monissa paikoissa Kreikassa, viettivät jonkin aikaa Vatopedin luostarissa Athoksella ja lähtivät sitten Traakiaan Papikionvuoren luostarikeskukseen. Ensimmäisessä luostarissa igumeni piti heitä epäilyttävinä kiertolaismunkkeina ja jätti heidät kolmeksi päiväksi ulos ilman ruokaa ja juomaa, mutta saatuaan ilmestyksessä tiedon heille annetusta tehtävästä otti heidät vastaan, esitteli heille munkkiensa esikuvallista elämäntapaa ja siunasi heidän matkansa.

Barnabas ja Sofronios tapasivat lausua puolet psalmeista päivällä vaeltaessaan ja toisen puolen yöllä valvoessaan. Heidän saapuessaan Evrosjoelle se oli tulvinut yli äyräiden, mutta he ylittivät sen kuivin jaloin. Kun paikalliset asukkaat näkivät tämän ihmeen, he pyysivät pyhiä rukoilemaan heidän satonsa puolesta, jota heinäsirkat tuhosivat. Rukousten jälkeen hyönteiset kerääntyivät mustaksi parveksi, lensivät veteen ja hukkuivat.

Munkit paransivat sairaita Latrosvuoren kuuluisissa luostareissa ja kävivät Efesoksessa pyhän Johannes Teologin pyhäkössä. Kun maantierosvot kävivät matkalla heidän kimppuunsa, he nostivat heidän eteensä ristin, joka oli heidän ainoa aarteensa. Varkaat kaatuivat maahan ristin edessä ja hämmennyksestä toivuttuaan päättivät lähteä Barnabaan ja Sofronioksen mukaan. Efesoksessa Johannes Teologi ilmestyi heille ja lähetti heidät Gallesionvuorelle antaen heidän mukaansa suosituskirjeen igumenille, jotta hän ottaisi katuvat rosvot yhteisöönsä. Barnabas ja Sofronios matkustivat Smyrnan, Mytilinen, Gallipolin, Lampsakoksen, Kyzikoksen ja Sigrianevuoren luostarin kautta Konstantinopoliin, missä he kävivät kaupungin kirkoissa ja nousivat sitten laivaan, joka oli lähdössä itään Trabzoniin. Piispa otti heidät siellä vastaan. Jumalanäiti käski heidän seurata Pyksitesjokea sen lähteille asti.

Lopulta he saapuivat Pontoksen Melan vuorelle, joka on jatkuvasti usvan peitossa ja jossa kasvillisuus on hyvin tiheää ja rehevää. Heidän huomionsa kiinnittyi pääskysparveen, joka lensi luoksepääsemättömältä näyttävään luolaan. Kun he olivat kavunneet ylös vaarallista rinnettä, suuri puu kaatui luolan suulle muodostaen eräänlaiset tikkaat, joita pitkin he pääsivät luolaan. Sieltä he löysivät kallionkielekkeeltä valoa loistavan Jumalanäidin ikonin, joka näytti odottavan heitä. Päästyään kolmivuotisen vaelluksensa määränpäähän he alkoivat heti siivota luolaa ja tekivät siitä Kaikkeinpyhimmälle Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Heidän rukoustensa ansiosta vesi alkoi virrata ikonin alapuolelta. Siitä tuli pyhä lähde, joka paransi pyhiinvaeltajien sairauksia. Läheisen luostarin igumeni oli saanut ilmestyksessä pyhältä Johannes Edelläkävijältä tiedon heidän saapumisestaan. Hänen ja lähiympäristön uskovien avulla he rakensivat nopeasti ylienkeli Mikaelille omistetun kappelin ja myöhemmin Jumalanäidin kirkon, jonka Trabzonin piispa vihki.

Luostarin pyhät kilvoittelijat ja Jumalanäidin ihmeet houkuttelivat monia pyhiinvaeltajia luostariin, minne monet pyysivät saada jäädä munkeiksi. Barnabas jätti usein yhteisön johtamisen veljenpojalleen Sofroniokselle ja vetäytyi yksinäisyyteen ollakseen kahden Jumalan kanssa. Eräänä päivänä Jumalanäiti ilmestyi hänelle sanoin kuvaamattoman valon keskellä ja antoi hänelle ristin ja oliivinoksan merkkinä hänen tulevasta lähdöstään Jumalan luo. Siksi Barnabas hyvästeli veljet ja kehotti heitä noudattamaan tunnollisesti hänen opetustaan, jonka hän oli kirjannut testamenttiinsa. Hän ennusti, että barbaarit tuhoaisivat luostarin, mutta se rakennettaisiin myöhemmin uudelleen. Pukeutuneena papin jumalanpalveluspukuun hän meni yksinään hautausmaalle, missä hän luovutti sielunsa rauhallisesti Jumalan käsiin. Kun Sofronios löysi hänet sieltä, hän valitti katkerasti ja kuoli hänkin melkein heti, yksinään niin kuin Barnabaskin. Veljet löysivät hengellisten isiensä ruumiit palatessaan työstä luostariin. Heidän ainoa lohdutuksensa oli Barnabaan hengellinen testamentti. Neljäkymmentä päivää myöhemmin uusi igumeni aloitti tehtävässään ja luostari alkoi tulla tunnetuksi.

Niin kuin pyhittäjä Barnabas oli ennustanut, barbaarit tuhosivat tämän pyhän paikan kokonaan ja surmasivat munkit. Paljon myöhemmin Jumalanäiti ilmestyi seudulla asuvalle lukutaidottomalle talonpojalle Kristoforokselle, jolla oli toisessa kädessään kuusi sormea, hänen työskennellessään pellolla. Hän jätti auran niin kuin toinen Elisa61 ja lähti Trabzoniin, missä hänet vihittiin papiksi. Jumalanäidin johdattamana hän löysi Melan vuorelta luolan ja sieltä ikonin ja alkoi vuorostaan siivota luolaa. Hän huomasi pystyvänsä lukemaan evankeliumia, vaikka ei tuntenut edes kirjaimia. Hän jäi luolaan kilvoittelemaan hyveissä ja mietiskelyssä ja sai armon oppia pyhät kirjoitukset ulkoa. Hänen ympärilleen kerääntyi muita hyveiden harjoittajia, ja luostari rakennettiin uudelleen.

Kun pyhittäjä Kristoforos tunsi lähtönsä lähestyvän, hän kutsui veljestön koolle ja kehotti heitä noudattamaan uskollisesti pyhittäjien Barnabaan ja Sofronioksen ohjeita ja kunnioittamaan hartaasti pyhää Jumalanäidin ikonia. Sitten hän lähti isiensä luo. Tämä tapahtui mahdollisesti 1600-luvun lopulla.

Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojelemana Sumelan luostari pysyi Pontoksen seudun ortodoksisen uskon keskuksena ja lukemattomien ihmeiden lähteenä, joka vahvisti ja ylläpiti kovia kokeneiden asukkaiden uskoa ja toivoa. Kun kreikkalainen väestö karkotettiin Pontoksesta lopullisesti vuonna 1923, luostari jäi autioksi. Lähes sadan vuoden tauon jälkeen turkkilaiset alkoivat 2010-luvulla sallia ortodoksien käydä toimittamassa jumalanpalveluksen Sumelan pyhässä luostarissa kerran vuodessa.

Sumelan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni on päätynyt uuteen Jumalanäidin Sumelan luostariin Pohjois-Kreikan Makedoniassa. Paikka on Kreikan pontoslaisten keskus, jossa he viettävät omia juhliaan ja ylläpitävät ikivanhaa pontoslaista kulttuuria.

Pyhittäjä ja uusmarttyyri Agapios oli kotoisin Galatistan kylästä Kreikan Khalkidikesta. Hän oli pyhän apostolienvertaisen pappismarttyyri Kosmas Aitolialaisen (24.8.) ja pyhän Eugenios Aitolialaisen (5.8.) ohella yksi kreikkalaisen kulttuurin ja hengenelämän merkittävimmistä elvyttäjistä turkkilaisen miehitysvallan synkimpinä aikoina 1700-luvulla.

Nuoruudessaan Agapios lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hän ei palannut vaan jäi Pyhään kaupunkiin ja liittyi Pyhän haudan veljestöön. Kun patriarkka Parthenios oli vihkinyt Agapioksen pappismunkiksi, hänet lähetettiin Tessalonikaan palvelemaan Pyhän haudan veljestön metokhionissa. Hän alkoi opettaa Tessalonikan koulussa ja toimi jonkin aikaa myös Athoksen akatemian rehtorina. Välillä hän teki pitkän kierroksen Venäjällä keräämässä varoja Jerusalemin patriarkaatille, joka oli pahoin velkaantunut turkkilaisvallan aikana.

Kun turkkilaiset huomasivat, miten aikaansaapa Agapios oli, he päättivät surmata hänet. Agapios oli 42 vuoden ikäinen, kun janitsaarit pidättivät hänet ja surmasivat hänet raa’asti. Tämä tapahtui Thermassa Tessalonikan lähellä 18. elokuuta vuonna 1752. Turkkilaiset piilottivat marttyyrin ruumiin jäänteet eikä niitä koskaan löydetty.

Kun Daniel päätti vetäytyä Athosvuorelle, Arsenios halusi välttämättä päästä hänen mukaansa, vaikka Athokselle ei periaatteessa otettu niin nuoria poikia. Hän edistyi nopeasti perushyveissä – nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja omasta tahdosta luopumisessa – ja hänet vihittiin munkiksi nimellä Arsenios. Noihin aikoihin Athoksella kiisteltiin siitä, kuinka usein oli sopivaa osallistua pyhään ehtoolliseen ja eräistä muista käytännöistä, jotka olivat muuttuneet vuosisatojen varrella. Daniel ja Arsenios kannattivat paluuta varhaisempiin käytäntöihin, kuten usein toistuvaan ehtoollisella käymiseen. Näin ajattelevia alettiin sanoa ”kolivadeiksi”, ja lopulta heidät ajettiin pois Pyhältä vuorelta.

Kuusi vuotta Pyhällä vuorella kilvoiteltuaan Daniel ja Arsenios joutuivat lähtemään. Apostolisen tradition puolustajien vaino kääntyi heidän edukseen, sillä kun kolivadit karkotettiin Kreikan eri seuduille, he pystyivät elvyttämään uskovien hengellistä elämää, minkä vaikutukset näkyvät vielä nykyäänkin.

Ensin Daniel ja Arsenios menivät Pentelin luostariin Attikassa, mutta kun Daniel näki, että vallankumous oli tulossa ja turkkilaiset tuhoaisivat luostarin, he etsivät turvaa Kykladien saaristosta. Paroksessa Longovardan luostarin igumeni Filoteos otti heidät vastaan ja lähetti heidät tunnetun opettajan, pyhittäjä Kyrillos Paroslaisen (11.7.) luokse, joka kilvoitteli Pyhän Antonioksen luostarissa muiden Athokselta paenneiden kolivadien kanssa. Folegandroksen saaren asukkaiden toivomuksesta Arsenios vihittiin diakoniksi ja määrättiin opettamaan kreikkaa sekä Jumalan käskyjä ja hyveitä. Daniel otti aikuisia synnintunnustukselle ja Arsenios opetti lapsia. Ennen pitkää kansan moraali koheni esikuvalliseksi. Kun Daniel jonkin ajan kuluttua tunsi loppunsa lähestyvän, hän pyysi oppilastaan viemään hänen ruumiinsa Athokselle, viettämään lopun ikänsä hiljaisuudessa ja valmistautumaan jälleennäkemiseen taivaallisessa Jerusalemissa.

Arsenios jäi taas orvoksi, mutta Jumalaan luottaen hän lähti matkaan Athosvuorta kohti. Hän poikkesi Parokselle tervehtimään isä Filoteosta ja käymään pienessä Pyhän Georgioksen luostarissa hiljattain kuolleen isä Kyrilloksen haudalla. Siellä hän yhtyi Kyrilloksen oppilaiden rukouksiin hengellisen isänsä puolesta ja päätti jäädä sinne.

Arsenios vietti pyhittäjä Arsenios Suuren arvoista elämää: söi vain elämälle välttämättömän määrän, nukkui vain kolme tuntia ja rukoili lopun aikaa. Hänen edistymisensä askeesissa herätti kaikkien ihailun, ja Kykladien metropoliitta vihki hänet vastoin hänen tahtoaan papiksi ja määräsi hänet rippi-isäksi. Joutuessaan opettamaan toisia hän puhui mieluummin teoillaan kuin sanoillaan ja osoitti olevansa evankeliumin mukaisen elämän täydellinen esikuva. Jumalanpalveluksia toimittaessaan hän oli sädehtivän enkelin kaltainen.

Arsenioksen hyveet houkuttelivat hänen luokseen synnintunnustukselle paroslaisten lisäksi myös toisten Kreikan saarten ja kaupunkien asukkaita sekä munkkeja Athokselta ja muista luostareista. Hän otti kaikki vastaan rakastavasti ja osoitti viisasta erottelukykyä, jonka ansiosta hän löysi parannuskeinon kunkin ripittäytyjän hengellisiin sairauksiin. Kun igumeni kuoli, munkit valitsivat yksimielisesti Arsenioksen hänen seuraajakseen. Arsenios huomasi kuitenkin pian, että luostarin johtajuus oli esteenä hänen sielunhoitotyölleen, joten hän luopui siitä keskittyäkseen kokonaan rukoukseen ja synnintunnustusten vastaanottamiseen. Hän oli Pyhän Georgioksen luostarin lisäksi myös Longovardan luostarin ja Kristuksen kirkastumisen nunnaluostarin rippi-isä. Matkustaessaan muulilla luostarista toiseen hän peitti kasvonsa klobukin hunnulla, jotta mikään ei häiritsisi hänen lakkaamatonta rukoustaan.

Askeesin vapaaehtoisten kärsimysten lisäksi Arsenios joutui kestämään joidenkin Paroksen korkea-arvoisten ihmisten ja jopa metropoliitankin kateutta ja vihamielisyyttä, kun tämä asetti hänet väliaikaisesti toimituskieltoon. Siitä huolimatta hän iloitsi koettelemuksistaan ja rukoili vihollistensa puolesta.

Arsenios kärsi Kristuksen kirkastumisen luostarin nunnien ongelmista ja erimielisyyksistä siinä määrin, että kun hänen neuvojaan ei noudatettu, hän päätti jättää nunnat riitelemään keskenään. Tiellä hänet kohtasi kuitenkin pyhä suurmarttyyri Georgios Voittaja, joka kehotti häntä kantamaan hengellisten lastensa synnit ja himot, jolloin hän palasi nunnaluostariin. Arsenios edusti todellista Jumalan läsnäoloa Paroksen saarella. Hän sai kuivuuden päättymään rukoustensa avulla ja suojeli asukkaita demonien hyökkäyksiltä. Hänen kauttaan tapahtui lukemattomia ihmeitä ja monet syntiset muuttuivat.

Pyhittäjä Arsenios Uusi Paroslainen nukkui pois rauhassa, pyhän ehtoollisen nautittuaan 31.1.1877. Uskovaisia virtasi kolmen päivän ajan jättämään hänelle hyvästit ja suutelemaan kunnioittavasti hänen pyhää ruumistaan. Sen jälkeen ruumis vietiin juhlallisesti saatossa hänen itsensä valitsemaan paikkaan ja haudattiin. Pyhittäjä Arsenios Uusi kanonisoitiin pyhien joukkoon vuonna 1967, ja hänen muistopäiväkseen vakiintui kuolinpäivän lisäksi myös 18. elokuuta, joka on hänen reliikkiensä avaamisen päivä.