Pyhittäjä Avraami syntyi varakkaaseen perheeseen Smolenskissa 1100-luvun lopulla. Hänen vanhemmillaan oli ennen häntä jo kaksitoista tytärtä, ja Avraami syntyi heille vastauksena heidän rukouksiinsa. Koulussa Avraami osoittautui tiedonjanoiseksi ja lahjakkaaksi, mutta eniten hän rakasti kirkossa lukemista ja laulamista. Jo nuorukaisena hän kaipasi hiljaista yksinäistä elämää ja torjui vanhempiensa ehdotukset avioliitosta. Vanhempiensa kuoltua hän pyhien esimerkkiä seuraten jakoi omaisuutensa kirkoille, luostareille ja köyhille ja alkoi rääsyihin pukeutuneena kulkea kaupungilla pyytäen Jumalaa osoittamaan hänelle pelastuksen tien.

Pian Avraami sai Jumalalta kehotuksen mennä Smolenskin lähellä olevaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hän kilvoitteli kuuliaisuudessa, paastoten ja rukoillen. Hän tutki Raamattua, pyhien elämäkertoja ja pyhien isien kirjoituksia löytäen niistä hyviä opetuksia niin itselleen kuin toisille. Hän myös keräsi ja kopioi kirjoja ja ammensi niistä hengellistä rikkautta. Kun hänet vihittiin pappismunkiksi, hän toimitti liturgian joka päivä, ja hänen opetuspuheensa keräsivät sankoin joukoin kuulijoita. Samalla hän piti kiinni luostarikilvoituksistaan ja rakasti köyhyyttä ja nöyryyttä.

Avraamin edistyminen sai sielunvihollisen nousemaan häntä vastaan. Hän joutui kestämään vääryyttä ja niiden panettelua, jotka kadehtivat hänen vaikutustaan kansaan. Lopulta igumenikin nousi häntä vastaan ja kielsi häntä keskustelemasta ihmisten kanssa. Viiden vuoden kuluttua Avraami joutui siirtymään Smolenskiin Ristin ylentämisen luostariin, mutta kansa tuli sinnekin kuulemaan hänen opetuksiaan. Silloin hänen vihamiehensä alkoivat Paholaisen yllytyksestä väittää, että hän julistaa harhaoppia, elää epäpuhtaasti ja peittää ulkonaisella pyhyydellä pimeät tekonsa. Koko kaupunki joutui kuohuksiin ja Avraami kutsuttiin oikeuteen piispa Ignatin ja ruhtinaan eteen. Kuulustelussa hän kumosi kaikki väärät syytökset, mutta siitä huolimatta häntä kiellettiin toimittamasta jumalanpalveluksia ja opettamasta kansaa ja hänet siirrettiin takaisin ensimmäiseen Jumalansynnyttäjän luostariin.

Kaksi hurskasta miestä kävi piispan luona varoittamassa, että Jumala rankaisisi kaupunkia palvelijansa vainoamisesta. Pian alkoivatkin vastoinkäymiset: kuivuus ja kulkutaudit. Papit toimittivat turhaan rukouspalveluksia, mutta mikään ei auttanut. Silloin pappi Lasarus pyysi piispa Ignatia perumaan pyhittäjä Avraamin toimituskiellon, etteivät entistä suuremmat vastoinkäymiset kohtaisi asukkaita. Piispa purki toimituskiellon ja pyysi Avraamilta anteeksi. Heti kun Avraami palasi keljaansa ja alkoi rukoilla, puhkesi rankkasade, joka päätti kuivuuden. Tämä sai kaikki vakuuttumaan Avraamin viattomuudesta ja näkemään Jumalan suosion häntä kohtaan.

Hieman myöhemmin piispa Ignati nimitti Avraamin uuden rakennuttamansa Jumalansynnyttäjän luostarin johtajaksi. Avraamin kunnioitus ja arvostus kasvoivat entisestään. Monet halusivat kilvoitella hänen ohjauksessaan, mutta hän koetteli pyrkijöitä ja otti heitä vastaan harkiten, eikä veljestön määrä koskaan noussut korkeaksi. Kilvoiteltuaan munkkina 50 vuotta pyhittäjä Avraami antoi henkensä rauhassa Herralle ennen vuotta 1224.

Pyhittäjä Jesaja syntyi Serbian Limanissa ylhäiseen perheeseen. Hänen vanhempansa antoivat hänet pyhän kuningas Stefan Uroš III:n (11.11.) hoviin koulutettavaksi. Jesaja rakasti Jumalaa palavasti varhaisesta lapsuudestaan alkaen ja vetäytyi pian Sarandaporin luostariin Kriva Palankan lähelle Makedoniassa. Igumeni Joakim opetti hänelle enkelielämän periaatteita ja vihki hänet munkiksi nimellä Jesaja. Koko luostarikilvoituksensa ajan Jesaja oli kaikkien evankeliumin mukaisten hyveiden esikuva.

Haluten viettää ankarampaa askeettista elämää Jesaja lähti serbialaiseen Hilandarin luostariin Athosvuorelle (1345). Jonkin ajan kuluttua hän kävi Serbiassa ja suostutteli vanhempansakin menemään luostariin. Palattuaan Athokselle hän asettui Arsenios-nimisen vanhuksen ohjaukseen. Vuonna 1347 Serbian kuningas Stefan Uroš IV Dušan kävi Pyhällä vuorella kysymässä neuvoja Arseniokselta. Hän tutustui myös Jesajaan ja oppi arvostamaan häntä. Vanhus Arsenioksen kuoltua (1348) Jesaja vetäytyi oppilaansa Sylvesterin kanssa Pyhän Paavalin skiittaan, missä hän oli vanhus Dionysioksen ohjauksessa, ja myöhemmin hän asettui Pyhän Panteleimonin luostariin. Siellä munkit ihailivat hänen hyveitään ja tietojaan, ja pian he valitsivat hänet igumeniksi.

Myöhemmin Jesaja lähetettiin Stefan Dušanin luokse pyytämään taloudellista tukea. Kuningas iloitsi tavatessaan uudelleen pyhän munkin ja myönsi mielellään varat luostarin kunnostamiseen ja koristamiseen. Palattuaan Athokselle Jesaja huolehti rakennusten uudistustyöstä mutta omistautui ennen kaikkea sisäiseen hiljaisuuskilvoitteluun ja mielen varjelemiseen, joka on suotuisaa rukouselämälle. Hän osasi täydellisesti kreikkaa ja käänsi slaaviksi pyhän Dionysios Areopagitan nimiin luettuja kirjoituksia.

Kun Jesaja kohtasi vastustusta joidenkin munkkien taholta, hän lähti oppilaansa Nikanderin ja muutamien uskollisten munkkien kanssa Makedonian Serreksen alueelle 1360-luvun puolivälissä. Siellä hän levitti hesykastista hiljaisuuselämää, järjesti luostareita uudelleen, rakennutti kirkkoja ja sai monia sieluja noudattamaan hyveitä. Kun hän sai takaisin luostarinsa Athoksella, veljestö otti hänet iloiten vastaan ja häntä vastustaneet veljet katuivat. Yhteisö vahvistui hänen viisaasta ohjauksestaan ja hänen maineensa levisi koko Pyhälle vuorelle.

Jesajaa vaivasi suuresti tuolloinen skisma Konstantinopolin patriarkaatin ja Serbian kirkon välillä. Hän johti viisaiden ja hengellisten munkkien delegaation vierailua Konstantinopolissa. Lopulta patriarkka Filoteos (11.10.) hyväksyi heidän argumenttinsa ehtoollisyhteyden palauttamisen puolesta.

Pyhittäjä Jesaja palasi rukoukselliseen elämään luostarissaan. Kerran kun hän oli viiden veljen kanssa matkalla Suureen lavraan, merirosvojoukko kaappasi heidät ja hakkasi Jesajaa niin, että hän oli kokonaan verissään, mutta hän parantui ihmeellisesti vammoistaan ja pystyi palaamaan luostariinsa. Siellä hän nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Avraami oli pyhittäjä Kornili Paleostrovilaisen (19.5.) oppilas ja seuraaja. Hän kilvoitteli 1400-luvulla pienessä luostarissa, jonka pyhittäjä Kornili perusti Äänisjärven Palej-nimiselle saarelle. Hänet haudattiin pyhittäjä Kornilin viereen.

Pyhä Ishak oli pappina Hanakissa Haman lähellä Syyriassa 1400-luvun tienoilla. Muslimit pidättivät hänet, koska hän tunnusti kristinuskon muita uskontoja paremmaksi. Tuomarit olivat kohteliaita ja lupasivat hänelle kultaa, jos hän luopuisi uskostaan ja kääntyisi islamiin. Ishak vastasi, että kristinusko on hänen kallisarvoisin omaisuutensa. He tuomitsivat hänet mestattavaksi. Mestauspaikalla kaupungin ulkopuolella Ishak pyysi saada rukoilla, kääntyi itään päin, kumartui maahan ja sanoi: ”Herrani Jeesus Kristus, Sinun nimessäsi minä kärsin marttyyrikuoleman. Ota minut vastaan puhtaana uhrina. Sinun käsiisi minä annan henkeni.” Pelottomasti hän ojensi kaulansa pyövelille. Mestauksen jälkeen miehet sytyttivät suuren nuotion ja heittivät hänen ruumiinsa tuleen, mutta Jumala lähetti alas sellaisen hirmumyrskyn ja raesateen, että läsnäolijat juoksivat suojaan eikä pyhän marttyyri Ishakin ruumis vahingoittunut. Kristityt hakivat kallisarvoiset reliikit yöllä ja sijoittivat ne pyhään paikkaan.

Pyhittäjä Marfa, maallikkonimeltään Maria, syntyi hurskaaseen Meljukovin talonpoikaisperheeseen vuonna 1810. Perhe eli pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) hengellisessä ohjauksessa. Maria oli vain 13-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran tuli vanhemman sisarensa Paraskevan kanssa pyhittäjä Serafimin luo Saroviin. Pyhittäjä Serafim ei antanut Marian palata kotiin, vaan käski hänen jäädä läheiseen Divejevon luostariyhteisöön. Enkelimäinen Maria alkoi kilvoitella niin innokkaasti, että ohitti pian yhteisön sisaret. Hän rukoili lakkaamatta, oli aina vaitelias ja vastasi välttämättömiin kysymyksiin taivaallisen sävyisästi. Pyhittäjä Serafim oli erityisen kiintynyt Mariaan ja uskoi hänelle luostarin tulevaisuuteen liittyviä salaisuuksia varoittaen häntä paljastamasta niitä kenellekään. Maria säilytti salaisuudet, vaikka toiset sisaret ja omaiset anoivat häntä kertomaan jotakin.

Maria auttoi pyhittäjä Serafimia ja sisaria rakentamaan Serafimin perustamaa Divejevon mylly-yhteisöä. Hän kantoi kiviä Jumalansynnyttäjän syntymän kirkon rakentamista varten, jauhoi jauhoja ja hoiti muita palvelutehtäviä pitäen rukouksen lakkaamatta mielessään. Hänen ehdottomasta kuuliaisuudestaan kertoo keskustelu, jonka hän kävi sisarensa Paraskevan kanssa. Paraskeva tiedusteli häneltä erääseen Sarovin munkkiin liittyvää asiaa, jolloin Maria kysyi lapsenomaisen viattomasti, miltä munkit näyttivät, olivatko he isä Serafimin näköisiä. ”Mitä sinä kyselet?” Paraskeva hämmästyi. ”Etkö muka ole nähnyt munkkeja, kun käyt usein Sarovissa?” ”En”, vastasi Maria nöyrästi, ”isä Serafim kielsi minua koskaan katsomasta heitä ja niin minä sidon huvin silmille, niin että näen vain tien jalkojeni alla.”

Maria antoi henkensä Herralle 19-vuotiaana vuonna 1829. Hänen kuolemansa jälkeen pyhittäjä Serafim paljasti sisarille, että hän oli vihkinyt Marian suureen skeemaan ja antanut hänelle nimen Marfa (Martta).

Marfa haudattiin Divejevon yhteisön perustajan pyhittäjä Aleksandran (13.6.) viereen. Pyhittäjä Serafimin kehotuksesta sisaret kävivät aamuin illoin hänen haudallaan lukemassa rukouksen: ”Äitimme Marfa, muista meitä Jumalan valtaistuimen edessä.” Pyhittäjä Marfa liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2004.

Profeetta Samuelista kerrotaan Ensimmäisessä Samuelin kirjassa. Hän oli kotoisin Ramasta Efraimin heimon alueelta ja eli noin tuhat vuotta ennen Kristusta. Hänen äitinsä, pyhä profeetta Hanna (9.12.) oli toinen Elkanan vaimoista. Lapsettomana Hanna joutui pitkään kärsimään kilpailijansa pilkkaa, erityisesti heidän lähtiessään vuosittain Siloon uhraamaan. Jumala kuitenkin kuuli Hannan rukouksen, ja tämä synnytti pojan, joka sai nimekseen Samuel. Kun lapsi oli vieroitettu, hänet omistettiin Jumalalle ja vietiin pappi Eelin luokse Siloon, jotta hän palvelisi Jumalaa koko elämänsä ajan pyhäkössä, jossa liitonarkkua säilytettiin. Samuel kasvoi armossa ja eli Jumalan läsnäolossa. Joka vuosi hänen äitinsä toi hänelle ompelemansa uuden viitan.

Samuelin keskustelut pappien ja muiden hurskaiden miesten kanssa tekivät Mooseksen lain hänelle tutuksi, joten hän säästyi niiden pakanakulttien turmelevalta vaikutukselta, jonka Kanaaninmaahan hiljattain muuttaneet asukkaat olivat tuoneet mukanaan. Noina luopumuksen aikoina Jumala ilmaisi itsensä vain harvoin ja ilmestykset olivat harvinaisia. Kuitenkin eräänä iltana, kun 12-vuotias Samuel lepäsi pyhäkössä, jossa Jumalan läsnäoloa symboloiva lampukka oli palamassa, hän kuuli äänen kutsuvan häntä nimeltä. Hän luuli Eelin kutsuvan ja kiiruhti tämän luokse, mutta Eeli lähetti hänet takaisin nukkumaan. Sama toistui toisen ja kolmannenkin kerran, jolloin Eeli lopulta ymmärsi Jumalan kutsuvan Samuelia ja käski hänen vastata: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.” Herra tuli ja kutsui Samuelia, joka vastasi Eelin neuvomalla tavalla. Herra ilmoitti aikovansa rangaista Eelin sukua hänen kahden poikansa jumalattoman käytöksen takia, koska he ottivat liian suuren osuuden toisten tuomista eläinuhreista. Aamulla Samuel kertoi Eelille, mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien Jumala ilmestyi useinkin Samuelille, ja israelilaiset tunnistivat hänet profeetaksi kutsuen häntä Näkijäksi ja pitäen hänen sanojaan Jumalan itsensä sanoina.

Eelin pojat jatkoivat pahoja tekojaan, mutta Jumalan tuomio ei viipynyt kauan. Kun israelilaiset lähtivät sotaretkelle filistealaisia vastaan ja nämä olivat taistelussa voitolla, israelilaiset päättivät tuoda liitonarkun taistelutantereelle. Viholliset ensin hämmentyivät mutta eivät paenneet vaan kävivät entistä päättäväisemmin taisteluun ja voittivat. Israelilaisia kaatui 30 000, heidän joukossaan Eelin pojat Hofni ja Pinehas, ja filistealaiset saivat liitonarkun haltuunsa. Saatuaan tietää tästä eräältä henkiin jääneeltä tuomari Eeli kaatui, mursi niskansa ja menehtyi. Hän oli 98-vuotias ja oli palvellut 40 vuotta Israelin tuomarina.

Filistealaiset veivät liitonarkun jumalansa Dagonin temppeliin, mutta silloin Dagonin patsas hajosi palasiksi. Liitonarkkua siirrettiin useita kertoja eri paikkoihin, mutta aina paikalliset asukkaat saivat ihonsa täyteen paiseita. Lopulta filistealaiset päättivät palauttaa arkun israelilaisille. Koska Silon pyhäkkö oli tuhottu eikä israelilaisilla ollut siihen aikaan muuta uskonnollista keskusta, liitonarkku vietiin Kirjat-Jearimiin Abinadabin taloon, minne se jäi 20 vuodeksi.

Profeetta Samuel seurasi pappi Eeliä Israelin tuomarina, joka johti filistealaisten ikeen alla kärsivää kansaa. Hän aloitti kansan hengellisen uudistumisen julistamalla katumusta ja paluuta lain noudattamiseen. Samuel sanoi israelilaisille: ”Jos te koko sydämestänne haluatte palata Herran luo, poistakaa keskuudestanne vieraat jumalat ja jumalattaret, noudattakaa aina Herran tahtoa ja palvelkaa ainoastaan häntä! Silloin hän pelastaa teidät filistealaisten käsistä.” Profeetta Samuel kutsui israelilaiset koolle Mispaan, missä he paastosivat ja tunnustivat syntinsä, ja hän huusi Herraa heidän avukseen ja uhrasi polttouhrin. Kun filistealaiset saivat tietää kokouksesta ja hyökkäsivät, Herra jylisi ukkosen pauhuna filistealaisten yllä ja saattoi heidät sekasortoon, niin että israelilaiset löivät heidät ja saivat filistealaisten valloittamat alueet takaisin.

Samuel johti kansaa koko elämänsä ajan Ramasta käsin, minne hän oli rakentanut alttarin. Vuosittain hän kiersi Betelissä, Gilgalissa ja Mispassa ja jakoi oikeutta israelilaisille. Tullessaan vanhaksi hän asetti poikansa Joelin ja Abian Israelin tuomareiksi, mutta he eivät seuranneet isäänsä vaan ottivat lahjuksia ja antoivat vääriä tuomioita. Kansan vanhimmat valittivat siitä Samuelille ja pyysivät häntä antamaan heille kuninkaan, jollainen muillakin kansoilla oli. Samuel oli vastentahtoinen, mutta suostui lopulta Jumalan käskystä. Hän kuitenkin varoitti israelilaisia, että he menettäisivät sen vapauden, jonka Jumala oli antanut heille valitessaan Israelin ainoaksi kansaksi, jonka johtaja oli Jumala itse.

Jumala lähetti Samuelin luokse Saulin, komean miehen Benjaminin heimosta. Samuel ilmoitti Saulille, että Jumala oli valinnut hänet Israelin hallitsijaksi ja pelastamaan kansansa filistealaisten käsistä. Hän voiteli Saulin pään öljyllä. Pian sen jälkeen Israel voitti ammonilaiset taistelussa. Saul julistettiin kuninkaaksi, ja Samuel ilmoitti täyttäneensä tehtävänsä, jättävänsä kuninkaan heidän johtajakseen ja omistautuvansa itse rukoukselle. Hän kehotti kansaa olemaan uskollinen Jumalalle ja Hänen voidellulleen.

Saul kävi sotaa filistealaisia vastaan, mutta kun tilanne oli kriittinen eikä Samuelia näkynyt, kuningas toimitti itse polttouhrin ylittäen valtuutensa ottamalla itselleen papin tehtävän. Silloin Samuel saapui ja ilmoitti, että koska Saul ei ollut noudattanut Jumalan lakia vaan toiminut omin päin, hänen kuninkuutensa ei olisi elinikäistä, vaan se otettaisiin häneltä pois. Saul ei kuitenkaan katunut tekoaan eikä piitannut papista, joka oli kutsuttu kysymään Jumalalta neuvoa, vaan taisteli voittoisasti monia kansoja vastaan. Nämä voitot eivät kuitenkaan olleet kestäviä, koska hän oli saavuttanut ne ihmisvoimin ilman Jumalan apua.

Samuelin kautta Herra käski Saulin hyökätä amalekilaisia vastaan, luovuttaa kaikki heidän omaisuutensa Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tappaa kaikki amalekilaiset ja heidän karjaeläimensä. Saul voitti taistelun, mutta vastoin Herran käskyä hän säästi amalekilaisten kuninkaan Agagin sekä parhaat karjaeläimet ja muunkin arvokkaan omaisuuden. Samuel ilmoitti Jumalan tahdon: ”Sinä olet hylännyt Herran sanan. Siksi hän hylkää sinun kuninkuutesi.” Saul pyysi turhaan anteeksi tekoaan.

Kun profeetta Samuel murehti kuningas Saulin kohtaloa, Jumala lähetti hänet Betlehemiin Iisain taloon voitelemaan Israelin kuninkaaksi nuoren, kauniskasvoisen Daavidin. Herran henki lähti Saulista, jota Herran lähettämä paha henki alkoi ahdistaa. Saul kutsui luokseen taitavana soittajana tunnetun Daavidin ja otti hänet aseenkantajakseen, joka soitti harppua rauhoittaakseen häntä. Hän teki Daavidista sotapäällikkönsä. Kun Daavid saavutti loistavia voittoja, kansa alkoi ihailla häntä ja lauloi: ”Saul kaatoi miehiä tuhansin, Daavid kymmenintuhansin.” Saul alkoi kadehtia ja vihata Daavidia. Lopulta Daavid joutui pakenemaan Samuelin luokse Ramaan, jossa tämä vietti rukouksellista elämää muiden profeettojen kanssa.

Samuel kuoli korkeassa iässä, ja Israelin kansa kokoontui Ramaan vaikeroimaan. Häntä alettiin kunnioittaa yhtenä vanhan liiton suurimmista välittäjähahmoista Mooseksen ja Aaronin rinnalla. Hänen reliikkinsä siirrettiin 19.5.406 jKr. keisari Arcadiuksen hallituskaudella juhlallisesti Palestiinasta Konstantinopoliin. Ne sijoitettiin ensin väliaikaisesti Hagia Sofiaan ja myöhemmin (7.10.410) profeetta Samuelille omistettuun kirkkoon, joka sijaitsi Hebdomonin alueella kaupungin laidalla.

Pyhä Filippos oli Herakleian piispa Traakiassa. Kun keisari Diocletianus alkoi vainota kristittyjä 300-luvun alussa, piispa kieltäytyi lähtemästä pakoon. Hän rohkaisi laumaansa tarjoutumaan vapaaehtoisesti kärsimään ja vakuutti, että Kristus antaisi heille kärsivällisyyttä ahdistuksissa ja marttyyrien kruunun valtakunnassaan. Kun hän oli puhumassa tästä seurakunnalle, kuvernöörin lähettämä kaartin päällikkö tuli sulkemaan kirkon ja sinetöimään ovet. Kun piispa siirtyi sisempään saliin toimittamaan jumalanpalvelusta, hänet seurakuntalaisineen tultiin pidättämään, koska keisari käskiessään kaikkien alamaisten uhrata jumalille oli kieltänyt kristillisten palvelusten toimittamisen. Heitä kidutettiin julmasti, pyhät kirjoitukset ja kirkon esineet poltettiin ja Filippoksen käskettiin uhrata epäjumalille. Kun hän kieltäytyi, heidät suljettiin vankityrmään ja jätettiin sinne kurjiin oloihin.

Kun kristityt olivat viruneet vankityrmässä seitsemän kuukautta, pappismarttyyri Severos teloitettiin. Kun marttyyripiispa Filippos ei antanut periksi, hänet ja marttyyri Hermes poltettiin elävältä varoitukseksi toisille, jotka eivät totelleet keisarin määräyksiä. Heidän ruumiinsa heitettiin jokeen, mutta kristityt ottivat ne talteen ja hautasivat kunniallisesti. Niiden ansiosta tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Philibert syntyi vuoden 618 tienoilla Eauzessa Gascognessa aatelisen piispan, entisen kuninkaanhovin virkamiehen Philibaldin poikana ja varttui Pariisissa kuningas Dagobert I:n hovissa. Vuonna 640 hän vihkiytyi munkiksi Rebais’sa, ja kymmenen vuotta myöhemmin hänet valittiin apotiksi. Joitakin munkeista hänen ankaruutensa ei miellyttänyt, jolloin hän katsoi parhaaksi lähteä ja vaelteli luostarista toiseen Galliassa, Burgundissa ja Italiassa. Vuonna 655 Philibert perusti Jumieges’n luostarin, joka noudatti hänen laatimaansa luostarisääntöä. Myöhemmin hän perusti vielä nunnaluostarin ja useita muita luostareita. Pyhä Philibert kuoli 20.8.685 Noirmoutier’ssa, ja hänen kunnioituksensa levisi nopeasti. Hänen reliikkejään siirrettiin useita kertoja turvaan normanneilta, kunnes ne päätyivät Saint-Valérienin luostariin, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa.

Unkarin ruhtinaskunnan toiseksi tärkein mies ruhtinas Gyula otti kasteen Konstantinopolissa vuonna 953 ja sai kristilliseksi nimekseen Stefan. Hänen kumminaan toimi keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos. Palatessaan Unkariin hän toi mukanaan munkki Hieroteoksen, oppineen ja hurskaan miehen, josta tuli Unkarin ensimmäinen piispa. Alueella jo asuneiden kristittyjen slaavien ja avaarien avustamana pyhä Hieroteos käännytti monia kristinuskoon. Hän julisti Jumalan sanaa ja oli itse esimerkkinä evankeliumin mukaisesta elämästä. Hän rakennutti kirkkoja ja luostareita. Hän myös kastoi Stefan-Gyulan tyttären Saroltin, josta tuli Unkarin ensimmäisen kuninkaan Stefanin äiti. Kuningas Stefan peri äidinisänsä hurskauden ja sai vaikutteita pyhältä piispa Hieroteokselta. Pyhä Hieroteos nukkui rauhassa kuolonuneen järjestettyään kreikkalaisen hiippakunnan elämän Unkarissa.

Unkaria hallinnut hunniruhtinas Geisa kääntyi kristinuskoon 900-luvulla, ja hänet kastettiin yhdessä vaimonsa ja muutamien hallitusmiestensä kanssa. Hänen vaimonsa näki näyssä ensimmäisen marttyyrin pyhän Stefanoksen, joka ilmoitti, että he saisivat pojan, joka olisi vievä päätökseen heidän jo aloittamansa työn kansansa kristillistämiseksi. Tämä poika syntyi 970-luvulla Strigoniumissa (nyk. Esztergom Pohjois-Unkarissa) ja sai nimekseen Stefan (Istvan). Hänet kastoi pyhä Adalbert (23.4.), Prahan piispa, joka myös opetti evankeliumia unkarilaisille. Jo Stefanin äidinpuoleinen isoisä Gyula oli kastettu Konstantinopolissa ja hänkin oli saanut nimekseen Stefan.

Kaksikymmentävuotiaana Stefan peri vallan isältään, joka kuoli vuonna 997. Hän kukisti pakanaruhtinaiden kapinan ja päätti julistaa maassaan ortodoksista uskoa. Stefan perusti luostareita ja rakennutti kirkkoja kaikkialle maahan. Hän pyysi paavi Sylvesteriä nimeämään piispat yhdelletoista varustamalleen istuimelle ja suomaan hänelle itselleen kuninkaan arvon. Paavi suostui pyyntöihin ja lähetti hänelle ristin ilmoittaen pitävänsä häntä unkarilaisten apostolina. Stefanista tuli unkarilaisten ensimmäinen kuningas. Paavi Sylvester II ja Länsi-Rooman keisari Otto III kruunasivat hänet kuninkaaksi jouluna 1001.

Kuningas Stefan kunnioitti yli kaiken Jumalanäitiä ja piti häntä Unkarin suojelijana. Hän turvasi Jumalanäidin suojelukseen, asetti kirkkoa suosivia lakeja ja huolehti niiden noudattamisesta. Pakanallisten menojen ja tapojen noudattamisesta säädettiin ankaria rangaistuksia. Ainoat sodat, joita hän kävi, olivat puolustussotia, joissa hänen joukkonsa olivat aina voittoisia. Mutta Jumala salli hänelle myös vaikeita koettelemuksia: kaikki hänen lapsensa kuolivat yksi toisensa jälkeen.

Pyhällä Stefanilla sanotaan olleen aina Kristus huulillaan, Kristus sydämessään ja Kristus kaikessa mitä hän teki. Hän lähti usein ulos harjoittamaan hyväntekeväisyyttä valepuvussa. Kerran tapahtui, että kerjäläisten joukko kävi hänen kimppuunsa lyöden hänet maahan, repien hänen hiuksiaan ja partaansa ja vieden hänen rahansa. Hän rukoili Herraa ja kiitti loukkauksesta, jota hän ei olisi voinut suvaita vihollisiltaan mutta jonka hän otti iloiten vastaan köyhiltä. Hän sanoi, että köyhiä ”kutsutaan Sinun omiksesi, ja heitä kohtaan minulla voi olla vain suvaitsevaisuutta ja lempeyttä”.

Kuninkaana Stefan järjesti nuoren valtion elämää ja vaali sen kulttuurista identiteettiä, mutta myös tehosti kristinuskon opettamista, mikä oli läntisten lähetystyöntekijöiden jäljiltä jäänyt varsin pinnalliseksi. Hän jakoi maan kuuteen hiippakuntaan, rakennutti kirkkoja sekä kreikkalaisia ja latinalaisia luostareita ja antoi niille runsaita lahjoituksia. Stefan julkaisi kaksi säädöskirjaa, jotka kertovat hänen halustaan ohjata kansansa elämää evankeliumin mukaan. Hän kirjoitti myös kehotuksia pojalleen Emericille, jonka opettamisen hän uskoi Venetsiasta tulleelle munkki Gerardille. Sittemmin Gerard vihittiin Csanádin piispaksi ja hän kuoli marttyyrina lähellä Pestiä vuonna 1046.

Kuningas Stefan edisti pyhiinvaelluskulttuuria rakennuttamalla majapaikkoja pyhiinvaeltajille niin Unkariin kuin Jerusalemiin, Konstantinopoliin, Roomaan ja Ravennaan. Hänet tunnettiin hurskaudestaan kaikkialla Euroopassa. Stefan suhtautui ankarasti uskon vihollisiin mutta osasi olla armollinen voitetuille. Vuonna 1030 hän joutui tarttumaan aseisiin torjuakseen saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Konrad II:n hyökkäyksen. Palautettuaan rauhan hän palasi pääkaupunkiin, mutta joutui näkemään ainoan poikansa ja seuraajansa Emericin kuoleman.

Pyhä Stefan vietti elämänsä viimeiset vuodet rauhassa. Kun hänen kuolinhetkensä alkoi lähestyä, hän kutsui piispat ja ylimykset pyytäen heitä valitsemaan uuden kuninkaan. Hän vetosi heihin, että he pitäisivät hyvää huolta Unkarin nuoresta kirkosta, noudattaisivat oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä, hyväntekeväisyyttä, lainkuuliaisuutta ja uskollisuutta Rooman pyhälle istuimelle. Sitten hän lausui: ”Taivaan Kuningatar, sinun haltuusi minä uskon pyhän kirkkoni, kansani ja valtakuntani sekä oman sieluni.” Pyhä Stefan nukkui pois rauhassa Budassa oman lempijuhlansa Marian taivaaseenastumisen päivänä vuonna 1038 ‒ siis vain kuusitoista vuotta ennen kirkon jakaantumista. Hänet haudattiin Székesfehérvárin kirkkoon.

Kun kuningas Stefanin pyhäinjäännökset nostettiin esiin vuonna 1083, hänen oikea kätensä oli säilynyt maatumattomana. Reliikit asetettiin kunnioitettavaksi, ja niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Hänen oikea kätensä on yhä Pyhän Stefanin kirkossa Budapestissa. Pyhä Stefan on viimeisiä idän ja lännen yhteisiä pyhiä. Vuonna 2000 ekumeeninen patriarkka Bartolomeus vahvisti virallisesti Stefanin pyhyyden myös ortodoksisen kirkon pyhien joukossa.