Pyhä Anthusa syntyi 200-luvulla Syyrian Seleukiassa varakkaaseen pakanalliseen perheeseen. Kun hän tuli tuntemaan Kristuksen opetuksia, hän ilmoitti lähtevänsä käymään entisen hoitajansa luona mutta matkustikin Tarsokseen piispa Athanasioksen luokse, jolta sai kasteen. Samalla kastettiin myös kaksi hänen palvelijaansa. Anthusan vanhemmat olivat hyvin vihaisia saatuaan tietää kasteesta. Athanasioksen siunauksesta Anthusa asettui autiolle seudulle kilvoittelemaan ja vietti siellä 33 vuotta askeettista elämää. Hän nukkui pois 200-luvun lopussa rukous huulillaan. Piispa Athanasios sekä Anthusan palvelijat Kharisimos ja Neofytos sen sijaan otettiin kiinni vainon aikana. Kidutusten jälkeen he kärsivät marttyyrikuoleman.

Pyhä Eulalia oli kotoisin Barcelonan läheltä ja sai kristillisen kasvatuksen. Kun hän oli 12-vuotias, seudulle saapui keisarien Diocletianuksen (284–305) ja Maximianuksen (286–305) verenhimoinen lähettiläs Dacianus, joka oli määrätty panemaan toimeen kristittyjen vainoja.

Eulalia lähti salaa kotoaan, meni suoraan Dacianuksen tuomioistuimeen ja tunnusti Kristuksen nimen niin rohkeasti, että se yllätti tyrannin. Dacianus ajatteli, että Eulalian nöyryyttäminen saisi hänet luopumaan kristinuskosta, joten hän antoi sotilaan kantaa Eulaliaa olkapäillään toisen sotilaan ruoskiessa tätä. Eulalia ei tuntenut nöyryytystä vaan säteili pyhyyttä, ja tapahtuman nähneet kristityt ihailivat hänen kestävyyttään. Silloin tuomari antoi riisua hänet alastomaksi ja sitoa kuumennettuun rautatelineeseen, jossa hänen lihaansa revittiin rautakammoilla ja poltettiin soihduilla. Kun nuori tyttö pilkkasi kiduttajiaan ja nauroi heidän voimattomuudelleen, hänet heitettiin oljilla täytettyyn kuoppaan, johon kaadettiin palavaa öljyä ja sulanutta lyijyä. Mikään näistä kidutuksista ei voittanut hänen taivaallista iloaan, jonka Jumalan armo soi hänelle tehden hänet tunteettomaksi ruumiin kärsimyksiä kohtaan. Lopuksi hänet sidottiin ristiin, ja paikalla olijat näkivät hänen voittoisan sielunsa kohoavan taivaaseen valkoisen kyyhkysen muodossa. Pyhää Eulaliaa kunnioitettiin Barcelonan suojelijana ja hänen maineensa levisi koko Espanjaan ja Etelä-Ranskaan.

Keisari Julianos Luopion (361–363) käynnistämien vainojen ensimmäisenä vuonna keisarin lähettiläs saapui Syyrian Heliopolikseen (nyk. Libanonin Baalbek) ja käski kaikkien uhrata jumalille. Pakanapapit ilmoittivat hänelle, että Julianos-niminen kristitty ei totellut vaan kehotti kristittyjä pilkkaamaan jumalia. Oikeuden edessä Julianos piti palavan puheen, jossa hän tunnusti oikean uskon: ”Minä olen kristitty. Minun Vapahtajani on Kristus, Jumalan Poika, enkä minä palvo puuta ja kiveä, ihmiskätten työtä.” Tuomari käski ruoskia häntä härän jänteillä ja viedä vankilaan. Seuraavana päivänä kävi samoin. Silloin pakanat kävivät Julianoksen kimppuun, sitoivat hänen jalkansa köydellä ja raahasivat hänet kaupungin ulkopuolelle. Jotkut löivät häntä sauvoilla, toiset heittivät kiviä hänen päälleen, ja lopuksi he hirttivät hänet puuhun, mursivat hänen säärensä ja hakkasivat irti hänen raajansa. Näin Kristuksen urhea marttyyri saavutti voiton kruunun.

Varis otti nokkaansa marttyyri Julianoksen kämmenen ja kuljetti sen Sidoniin hurskaan kristityn naisen ovelle. Nainen oivalsi, että se kuului pyhälle marttyyrille, pesi sen viinissä ja voiteli tuoksuöljyllä, kääri sen hienoon pellavaan ja talletti turvalliseen paikkaan. Seuraavana yönä marttyyri Julianos ilmestyi hänelle ja kertoi nimensä. Vainojen päätyttyä nainen vei kallisarvoisen reliikin piispalle, joka rakennutti kirkon Julianoksen kunniaksi. Monet sairaat paranivat siellä.

Toinen kristitty nainen oli nähnyt ikkunastaan Julianoksen marttyyrikuoleman. Kun verenhimoinen pakanajoukko oli hajaantunut, hän kokosi pyhän ruumiin osat ja säilytti reliikkejä kotonaan vainojen päättymiseen asti. Kun rauha oli palannut, Heliopoliksen piispa Kodratos sijoitti reliikit Pyhän Stefanoksen kirkkoon ja rakennutti pyhälle marttyyri Julianokselle omistetun kirkon paikalle, jossa hän oli kärsinyt marttyyrikuoleman.

Hurskas Ariadne oli keisari Leo I:n (keisarina 457–474) ja hänen vaimonsa Verinan tytär. Hän solmi avioliiton kenraali Zenonin kanssa ja synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi Leo. Keisarin kuoltua lapsi peri kruunun vanhempiensa holhouksessa, mutta seuraavana vuonna hänkin kuoli, ja Ariadne ja Zenon nousivat valtaan. Verina kuitenkin vastusti heitä ankarasti ja teki salaliiton saadakseen Basiliskoksen keisariksi. Basiliskos (475–476) sai monofysiitit tuekseen antamalla asetuksen, jolla Kalkedonin kirkolliskokouksen päätökset mitätöitiin. Parin vuoden kuluttua kansa nousi kapinaan ja valta palautettiin Zenonille ja Ariadnelle. Zenonin kuoltua (491) Ariadne ehdotti hänen seuraajakseen senaattori Anastasiosta. Senaatti hyväksyi sen sillä ehdolla, että hän kunnioittaisi ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksiä eikä tekisi mitään uudistuksia uskonasioissa. Ariadne solmi avioliiton Anastasioksen (491–518) kanssa ja piti miestään tiukemmin kiinni ortodoksisuudesta Kalkedonin kirkolliskokousta seuranneina levottomina aikoina. Hurskas keisarinna Ariadne nukkui pois rauhassa vuonna 515.

Bogolep eli 1500-luvulla ja oli pyhittäjä Paisi Uglitšilaisen (6.6.) oppilas, josta tuli pappismunkki. Hänellä oli luostarissa leipurin kuuliaisuustehtävä. Kerran ollessaan hakemassa vettä Volgan rannasta Bogolep näki siellä Jumalansynnyttäjän suojeluksen ikonin, joka säteili valoa. Ikoni kannettiin juhlallisesti luostarin kirkkoon. Ennen kuolemaansa Bogolep vihkiytyi suureen skeemaan.

Pyhittäjä Iisak (Ivan Antomonov) oli patriarkaalisen kauppiasperheen poika Kurskissa. Perhe oli tunnettu rehellisyydestään, kristillisestä elämäntavastaan ja armeliaisuudesta köyhiä kohtaan. Ivan syntyi vuonna 1810 ja varttui rakkauden ympäröimänä, kuuliaisena vanhemmilleen. Hän oli vaatimaton ja hyväsydäminen, vaitelias mutta ei juro. Hän oli nopeaälyinen ja suora ihmisiä kohtaan. Ajatus luostariin menemisestä kypsyi vuosien ajan hänen mielessään, mutta isä halusi pitää kyvykkään pojan apunaan liikeasioissa.

Vanhemman veljen luostariin lähteminen sai lopulta Ivanin tekemään oman ratkaisunsa. Kypsässä 36 vuoden iässä hän lähti isänsä tietämättä Optinan luostariin, jossa hänet otettiin skiitan kuuliaisuusveljeksi ja uskottiin pyhittäjä Makari Optinalaisen (7.9.) hengelliseen ohjaukseen. Hänelle annettiin kuuliaisuustehtävä ensin mehiläistarhassa, sitten hän oli leivän leipojana ja keittäjänä ja lauloi kirkossa. Pyhittäjä Makarin siunauksella hän vielä sitoi keljassaan kirjoja. Hän luki tunnollisesti kuuliaisuusveljille määrätyn rukoussäännön ja munkiksi vihkimisen myötä pyrki aina vain innokkaammin kehittämään sisäistä elämäänsä ja kilvoitustaan. Kunnianhimoisia ajatuksia karttaen hän kavahti kaikenlaisia ylennyksiä, ja vain kuuliaisuudesta pyhittäjä Makaria kohtaan hän suostui munkkidiakoniksi (1855) ja pappismunkiksi vihkimiseen (1858). Veljestöä kohtaan hän pysyi yhtä vaatimattomana ja avoimena kuin ennen, mutta oli itselleen entistä ankarampi ja vaativampi ja luotti kaikessa ohjaajavanhuksensa neuvoihin.

Ennen kuolemaansa vuonna 1860 pyhittäjä Makari siirsi Iisakin pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) hengelliseen ohjaukseen. Kahden vuoden kuluttua Optinan igumeni Moisei (16.6.) nukkui kuolonuneen, ja Iisak valittiin hänen seuraajakseen.

Pyhittäjä Iisak johti luostaria yli 30 vuotta jatkaen tarmokkaasti Moisein aloittamaa rakennustyötä. Hänen viisaalla johdollaan luostari hankki metsäpalstoja ja peltomaata, perusti kynttilätehtaan ja kehitti viljelyä. Optinasta tuli yksi Venäjän kukoistavimmista luostareista. Tärkeimpänä Iisak piti kuitenkin sitä, että luostarin veljet noudattivat kuuliaisuutta niin työtehtävissä kuin luostarisäännön suhteen. Samaa hän vaati myös itseltään. Luostarin johtajana hän ei ryhtynyt mihinkään ilman ohjaajavanhuksen siunausta ja oli siten esimerkkinä veljestölle. ”Isät ja veljet, meidän pitää käydä vanhuksen luona puhdistamassa omatuntomme”, hän sanoi usein ja jonotti toisten kanssa odottaen pääsyä rippi-isänsä pyhittäjä Amvrosin luo. Vanhuksen kanssa keskustellessaan hän polvistui kuin kuka tahansa kuuliaisuusveli.

Viimeisinä elinvuosinaan pyhittäjä Iisak joutui kestämään monia murheita. Erityisen raskaana hän koki pyhittäjä Amvrosin siirtymisen Šamordinon nunnaluostariin. ”Olin vanhuksen aikana igumenina 29 vuotta eikä minulla ollut murheita, mutta nyt Herra näki hyväksi lähettää murheita minulle syntiselle”, hän sanoi. Hänen terveytensä alkoi heiketä ja hän vihkiytyi suureen skeemaan. Pyhittäjä Amvrosin kuoleman jälkeen jotkut alkoivat syyttää häntä kyvyttömyydestä johtaa luostaria korkean ikänsä ja sairautensa vuoksi. Veljestö nousi yksimielisesti puolustamaan igumeniaan, mutta tämän voimat hiipuivat. Hän nukkui pois rauhallisesti annettuaan kyynelehtiville hengellisille lapsilleen viimeiset isälliset ohjeensa: ”Rakastakaa Jumalaa ja lähimmäisiä; rakastakaa Jumalan kirkkoa. Etsikää jumalanpalveluksissa ja rukouksessa taivaallisia hyvyyksiä, älkää maallisia, ja tässä pyhässä luostarissa, jossa olette aloittaneet munkkielämänne, myös päättäkää päivänne.”

Pyhä Alexis Medvedkov syntyi papin perheeseen Smolenskin alueella vuonna 1867. Isä kuoli pian Alexisin syntymän jälkeen ja äiti teki kaikkensa, jotta poika saisi hengellisen koulutuksen ensin paikallisessa koulussa ja sitten Pietarin pappisseminaarissa. Valmistuttuaan Alexis arkaili papiksi vihkiytymistä ja kävi kysymässä neuvoa pyhältä Johannes Kronstadtilaiselta (20.12.). Tapaamisella ja pyhän Johanneksen siunauksella oli häneen niin suuri vaikutus, että hän piti pyhää Johannesta esikuvanaan pappina koko elämänsä ajan. Oman papinuransa hän aloitti vuonna 1895 Vrudan kylässä Pietarin lähellä, jossa hän palveli 23 vuotta. Hän huolehti uskollisesti seurakunnastaan ja erityisesti lasten hengellisestä kasvatuksesta ja sai tunnustukseksi työstään rovastin arvon.

Vallankumouksen jälkeen kommunistit pidättivät Alexisin vuonna 1919. Häntä syytettiin ortodoksisen uskon julistamisesta. Vankilassa häntä hakattiin ja pahoinpideltiin armottomasti. Alexis tuomittiin kuolemaan, mutta hänen vanhin tyttärensä onnistui pelastamaan hänet teloitukselta. Hengellisten lastensa avulla hän pakeni perheineen Viroon, joka oli juuri julistautunut itsenäiseksi, ja asettui asumaan Kohtla-Järven työläiskaupunkiin.

Elämä vieraassa maassa oli täynnä murheita. Äärimmäisessä köyhyydessä isä Alexis työskenteli ensin kaivosmiehenä ja sitten yövahtina, kunnes sai papin paikan Teofanian kirkossa Jõhvissä. Hän huolehti erityisesti kaivoksissa työskentelevistä venäläisistä pakolaisista ja näki paljon vaivaa järjestääkseen Kohtla-Järveen pienen seurakuntayhteisön ja opetti nuorisoa.

Vaimonsa kuoleman jälkeen isä Alexis muutti vuonna 1930 Ranskaan tyttärensä ja tyttärenpoikansa kanssa. Metropoliitta Evlogi (Georgievsky), joka oli tuolloin vastuussa venäläisistä seurakunnista Länsi-Euroopassa, otti hänet vastaan Pariisin venäläisessä katedraalissa ja nimitti hänet papiksi pieneen Pyhän Nikolaoksen seurakuntaan Uginessa Kaakkois-Ranskassa. Seurakunta koostui metallitehtaassa työskentelevistä venäläisistä emigranteista ja heidän perheistään. Kirkko sijaitsi tehtaan parakissa. Isä Alexis auttoi salaa puutteessa olevia seurakuntalaisia, mikä herätti tyytymättömyyttä vävyssä ja tyttäressä. Kaikki seurakuntalaisetkaan eivät ymmärtäneet hänen nöyryyttään ja sävyisyyttään. Lohtua isä Alexis sai seurakuntalaisten lapsista, joita hän kokosi ympärilleen kertoakseen heille Jumalan ihmeistä.

Seurakuntaan kuului kasakoita ja entisiä sotilaita, jotka olivat tottuneet komentamaan ja pitivät itseään seurakunnan täysivaltaisina isäntinä. Tärkeissä kirkollisissa asioissa isä Alexis ei antanut heille vähääkään myöten, mikä herätti vihaa pienessä mutta vaikutusvaltaisessa joukossa. Toiset taas arvostelivat häntä liian pitkistä jumalanpalveluksista. Hänestä valitettiin metropoliitalle, joka kutsui isä Alexisin Pariisiin, mutta ymmärsi nopeasti, että iäkäs ja nöyrä hyvyyttä huokuva pappi oli panettelun uhri, ja määräsi seurakuntaneuvoston vaihdettavaksi.

Vaikeudet seurakunnassa ja omassa perheessä painoivat isä Alexisia ja hän sairastui. Hänellä todettiin suolistosyöpä, joka leikattiin, mutta hänen päivänsä olivat luetut. Vaikka hän kärsi kovista kivuista, hän ei koskaan valittanut, vaan otti luokseen tulijat vastaan iloisena ja antoi viimeiset neuvonsa. Hän halusi sopia kaikkien kanssa ennen kuolemaansa ja pyysi häneen nurjasti suhtautuvia tulemaan luokseen pyytääkseen heiltä anteeksi, mutta he eivät tulleet. Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän osallistui sairaanvoitelun ja katumuksen sakramentteihin ja nautti pyhän ehtoollisen. Isä Alexis antoi henkensä Herralle rauhallisesti elokuun 22. päivänä 1934. Hautajaisissa olivat mukana Uginen kaikki venäläiset.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin elokuussa 1956 kaupungin hautausmaa lakkautettiin. Kun isä Alexisin jäännökset kaivettiin maasta uudelleen hautausta varten, todettiin, että niin ruumis kuin jumalanpalveluspuku, johon se oli puettu, olivat säilyneet maatumattomina. Reliikit haudattiin uudelle hautausmaalle, josta ne lokakuussa 1957 siirrettiin kryptaan St. Geneviève des Bois´n venäläiselle hautausmaalle lähellä Pariisia. Reliikkien siirrosta muodostui ortodoksisuuden riemujuhla. Läsnä oli kolmen eri jurisdiktion papistoa ja suuri määrä kansaa. Vuosien myötä pyhän Alexisin kunnioitus kasvoi kasvamistaan ja lokakuussa 2004 Ekumeeninen patriarkaatti liitti hänet pyhien joukkoon. Nykyisin pyhän Alexis Uginelaisen pyhäinjäännökset ovat Jumalansynnyttäjän suojeluksen nunnaluostarissa Bussy-en-Othessa.

Pyhä apostoli Taddeus, toiselta nimeltään Leevi, kuuluu seitsemänkymmenen pyhän ja kunniakkaan apostolin joukkoon, joita muistellaan ryhmänä 4.1. Häntä pidetään eri henkilönä kuin toista apostoli Taddeusta, joka kuului kahdentoista apostolin (30.6.) joukkoon, mutta näitä kahta koskevat traditiot ovat sekoittuneet jo varhain. Taddeus oli kotoisin juutalaisesta perheestä Osroenen Edessasta, missä hän sai erinomaisen koulutuksen pyhien kirjoitusten tutkimisessa. Hän lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin, kuuli siellä pyhän Johannes Edelläkävijän saarnaavan katumusta ja sai tältä kasteen. Jonkin aikaa myöhemmin hän kohtasi Kristuksen. Hänen tekemänsä ihmeet ja hämmästyttävät opetuksensa saivat Taddeuksen vakuuttuneeksi siitä, että Hän oli Johanneksen ja muiden profeettojen ilmoittama Vapahtaja. Niinpä hän liittyi opetuslasten joukkoon ja seurasi Jeesusta aina Hänen kärsimykseensä asti.

Ylösnousemuksensa jälkeen Kristus lähetti spitaalista parantamalleen kuningas Abgarille antamansa lupauksen mukaan Taddeuksen Edessaan kastamaan kuninkaan ja viimeistelemään parantumisen. Innokas apostoli opetti siellä monia muitakin ihmisiä ja kastoi heidät, rakennutti useita kirkkoja ja jatkoi sitten lähetystyötä Syyriassa ja ehkä Mesopotamiassakin. Saavuttuaan Foinikian Berytukseen (nyk. Beirut) hän kastoi monia pakanoita. Lopulta hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin ja sai uskollisen palvelijan palkinnon. Pyhä Artemios (20.10.) toi apostoli Taddeuksen ja apostoli Andreas Ensinkutsutun (30.11.) reliikit 3.3.337 Konstantinopoliin.

Keisari Maximianus (286–305) määräsi, että kaikkien alamaisten piti uhrata jumalille hänen syntymäpäivänään, ja kaikkiin maakuntiin lähetettiin sanansaattajia ilmoittamaan asiasta. Tiedon saavuttua Makedonian Edessaan Helladeksen prokonsuli Pamfylius sekä Makedonian ja Thessalian prokonsuli Vincentinus käskivät kaikkien uhrata julkisesti samana päivänä Zeukselle, seuraavana auringolle ja seuraavina päivinä Hermekselle, Asklepiokselle ja muille jumalille. Monet pelokkaat kristityt alistuivat, mutta lujasti uskoon juurtuneet vastustivat käskyä urhoollisesti. Näiden joukossa olivat Bassa ja hänen kolme poikaansa.

Bassa oli ylhäissyntyinen nainen, joka oli perinyt uskon vanhemmiltaan, mutta hänet oli naitettu Valerianus-nimiselle ylimykselle, joka johti epäjumalille uhraamisen rituaaleja kaupungissa. Bassa vei poikansa Teognioksen, Agapioksen ja Pistoksen syrjään ja sanoi, että vaikka heidän isänsä oli antautunut demonien palvelukseen, heidän ei ollut oikein tehdä samoin, isän käskyvallasta huolimatta: ”Kiiruhtakaa Kristuksen luo, jotta luopumalla tämän maailman asioista saavuttaisitte ikuisen elämän.” Kun Valerianus käski poikien uhrata, he kieltäytyivät. Julma isä luovutti heidät Pamfyliukselle ja Vincentinukselle, jotka käyttivät tuomiovaltaa asiassa. Kuulustelussa pojat vastasivat noudattavansa kaikkia muita valtakunnan lakeja, mutta äitinsä ja esi-isiensä hurskauden tähden he halusivat noudattaa Kristuksen käskyjä. ”Olemme valmiita antautumaan kidutuksiin pitääksemme sielumme puhtaana Jumalan edessä tuomiopäivänä.”

Tuomarit käskivät repiä vanhimman pojan Teognioksen lihaa hänen äitinsä ja veljiensä edessä. Kidutusten keskelläkin poika pilkkasi pakanoiden voimattomuutta ja huusi saavuttavansa loistavan voiton heidän ansiostaan. Kun luut pilkottivat hänen ihonsa alta, hänen äitinsä rohkaisi häntä. Teognios pysyi lujana ja voitti omakseen marttyyrin kruunun. Sitten oikeuden eteen kutsuttiin Agapios, joka sanoi: ”Yritän olla nimeni arvoinen ja pysyä uskollisena Kristuksen rakkaudelle (agape).” Agapiosta ruoskittiin, mutta hän pilkkasi kidutusta ja pakanoiden antamia rikkauksien ja muiden etujen lupauksia. ”Haluan seurata veljeni jalanjälkiä. Nähtyäni hänen kestävyytensä kidutuksissa voin olla pitämättä ruumistani minään, jotta pääsisin näkemään sen ikuisen paikan, joka sielulleni on varattu Jumalan lähellä.” Tyrannit antoivat nylkeä hänet päästä rintaan asti. Sitten Agapios huusi: ”Mikään ei ole suloisempaa kuin kärsiä Kristuksen tähden!” ja antoi sielunsa Jumalan käsiin. Myös nuorin veli Pistos tunnusti rohkeasti uskonsa (pistis) varmana siitä, että osoittautuisi nimensä arvoiseksi. Tuomarien väitteisiin hän vastasi, että he voisivat tehdä hänen ruumiilleen mitä halusivat, mutta hänen sielunsa oli Jumalan armosta vahva. Hänen nivelensä kiskottiin sijoiltaan ennen kuin hänet mestattiin hänen viimeisen kiitosrukouksensa jälkeen. Silloin taivaasta kuului ääni, joka toivotti kolme nuorta marttyyria tervetulleiksi.

Marttyyriveljesten äiti Bassa vietiin vankilaan, ja pakanat yrittivät suostutella häntä alistumaan keisarin määräyksiin, mutta hän ei vastannut heille eikä ottanut heidän tarjoamaansa ruokaa. Seitsemän päivän kuluttua enkeli toi hänelle taivaallista ruokaa ja vahvisti häntä. Kun Vincentinuksen piti lähteä kaupunkiin, jossa hänen toimipaikkansa oli, hän otti Bassan mukaansa. Perillä hän yritti saada Bassan uhraamaan jumalille yhdessä hänen kanssaan, mutta Bassa sanoi: ”Et kai sinä, jumalaton mies, luule pystyväsi kääntämään minut tieltä, jonka kolme poikaani jo kulkivat saadakseen voiton kruunun? Kristus on antanut minulle hyviä aseita, joilla minä selviydyn sinun kieroiluistasi!”

Prokonsuli käski viedä Bassan areenalle villieläinten eteen. Tiikeri, joka päästettiin hänen kimppuunsa, asettui hänen jalkojensa juureen, mutta kun eläinten hoitajat yrittivät viedä sitä takaisin häkkiin, se raateli heidät. Kukaan ei saanut viedyksi sitä häkkiin ennen kuin Bassa käski sen palata sinne rauhallisesti. Ihmisjoukot huusivat ja pyysivät vapauttamaan Bassan, mutta paatunut tuomari ei halunnut tunnustaa naisen voittaneen hänet vaan määräsi, että Bassa hukutettaisiin avomerellä. Kun vene oli yli 40 stadioninmitan päässä rannasta, teloittajiksi määrätyt miehet näkivät pyhän Bassan hahmon kirkastuvan. He lankesivat maahan kasvoilleen, mutta kun he nousivat, Bassa oli palannut tavalliseen olotilaansa ja pyysi heitä suorittamaan tehtävänsä. Hänet heitettiin aaltoihin, mistä kolme enkeliolentoa otti hänet vastaan, vei hänet laivaan ja antoi hänen istua kuninkaalliselle valtaistuimelle.

Kahdeksantoista päivän matkan jälkeen laiva tuli Halonen saarelle (nyk. Turkin Pasalimani) Hellespontoksessa, missä Bassa vietiin viranomaisten eteen. Nämä kysyivät prokonsuli Vincentinukselta, mitä hänelle pitäisi tehdä. Tämä kirjoitti Hellespontoksen kuvernööri Laodiciukselle ja käski hänen välittömästi surmauttaa Bassan noituudesta syytettynä. Kuvernööri kysyi, miksi Bassa oli niin innokas kuolemaan. Kristuksen palvelija vastasi: ”Minulla on kiire päästä vapaaksi kuolemasta ja periä ikuinen elämä.” Hänen kätensä sidottiin selän taakse, ja teloittajat katkaisivat ensin hänen raajansa ja sitten mestasivat hänet. Näin pyhä Bassa voitti omakseen marttyyrin kruunun. Pappi Sofronios huolehti Bassan hautauksesta, ja myöhemmin pyhän marttyyri Bassan kunniaksi rakennettiin kirkko korkealle paikalle, jotta se olisi merimiesten nähtävissä, sillä nämä pitivät pyhää marttyyri Bassaa suojelijanaan.

Pyhä Sarmean oli Georgian apostolisen kirkon katolikos (patriarkka) vuosina 760/767–774. Tuolloin muslimit hallitsivat Georgiaa. He sortivat kirkonpalvelijoita ja yrittivät painostaa kansaa kääntymään islamiin. Aika ajoin järjestettiin vainon puuskia kristittyjä vastaan. Tbilisi muutettiin emiirin asuinpaikaksi ja kaupungin ilmettä ryhdyttiin islamilaistamaan. Kirkot kuitenkin jatkoivat toimintaansa, vaikka uskovat joutuivat aika ajoin kärsimään pahoinpitelyitä.

Sarmean oli vakaa ortodoksisuuden puolustaja. Hänestä kerrotaan, että kerran joukko muukalaisia saapui Šio-Mgvimen luostariin ja antoi hänelle lahjoja. Sarmean toimitti jumalallisen liturgian ja jakoi vieraille ehtoollisen kysymättä heidän tunnustuksestaan, mutta he eivät olleetkaan ortodokseja vaan monofysiittejä. Hänen huolimattomuutensa ilmoitettiin hänelle seuraavana yönä unessa. Aamulla katolikos Sarmean kutsui koolle piispat, tunnusti erehdyksensä, poltti piispojen nähden saamansa lahjat ja lähti etäiseen luolaan, missä hän itki katkeria kyyneliä syntinsä tähden. Armollinen Jumala lähetti Sarmeanille merkin, että hänen rikkomuksensa oli annettu anteeksi. Pyhittäjä Šio oli ilmestynyt jokaiselle viidelle piispalle ja ilmoittanut, että Herra on antanut hänelle anteeksi. He kehottivat häntä kiiruhtamaan luostariin ja kutsumaan piispat sinne, jotta he voisivat yhdessä kiittää pyhää Šioa.

Pyhä katolikos Sarmean, jolle Jumala oli suonut nöyryyttä, uskoa, rakkautta ja Jumalan pelkoa, johti laumaansa viisaasti elämänsä loppuun asti ja nukkui pois rauhassa vuonna 774.