Pyhä Kosmas syntyi pienessä Megadendronin kylässä Kreikan Aitoliassa Artan hiippakunnassa noin vuonna 1714. Hänen vanhempansa kasvattivat hänet pelkäämään Jumalaa ja rakastamaan pyhiä kirjoituksia. Nuorena miehenä hän lähti Athosvuorelle opiskelemaan Vatopedin luostarin alaiseen akatemiaan, jonne kuuluisa Eugenios Bulgaris (1716–1806) tuli myöhemmin opettajaksi. Akatemian levittämä valistuksen henki ortodoksisuuden sydämessä aiheutti kuitenkin vastustusta, joka pakotti Bulgariksen ja muut huomattavat opettajat lähtemään Athokselta (1759), jolloin akatemia alkoi taantua.

Kosmas näki tässä jumalallisen kaitselmuksen merkin. Hän päätti opinnot ja aloitti luostarielämänsä Filotheoksen luostarissa, missä hänen omistautumisensa askeettiseen kilvoitteluun teki hänet pian arvolliseksi papin vihkimykseen. Kosmas oli jo nuoruudestaan asti halunnut kiihkeästi levittää Jumalan sanaa, jopa siinä määrin, että hän sanoi huolen veljiensä pelastuksesta kalvavan häntä niin kuin toukka kovertaa puuta sisältä päin. Noina Kreikan sorretun kansan vaikeina aikoina tietämättömyys uskon perusteista ja kristillisestä kulttuurista olivat johtaneet moraaliseen rappioon, ja joillain alueilla kreikkalaisia oli jo kääntynyt islamiin. Evankeliumin julistamisesta ja kansan valistamisesta tuli Kosmaksen elämäntehtävä. Isien opetuksen varoittamana Kosmas ei kuitenkaan halunnut aloittaa lähetystyötä pelkästään omasta halustaan. Haluten tietää Jumalan tahdon hän avasi Raamatun satunnaiselta sivulta, jolloin hänen silmänsä kirkastuivat hänen nähdessään jakeen: ”Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta.”66 Saatuaan vielä neuvoja Pyhän vuoren vanhuksilta hän lähti Konstantinopoliin pyytääkseen patriarkka Serafim II:n (1757–61) siunausta ja saadakseen retoriikan tunteja serkultaan arkkimandriitta Krysanthokselta, josta myöhemmin tuli patriarkaatin akatemian ja sitten Naksoksen koulun johtaja.

Uusi apostoli aloitti työnsä Konstantinopolin seudun kirkoissa ja Kreikan itäpuolella. Oleskeltuaan välillä Athoksella hän sai patriarkka Sofronios II:lta (1774–80) luvan saarnata Kykladien saariryhmässä. Sieltä hän palasi luostareihin. Kosmas vietti yhteensä 17 vuotta Pyhällä vuorella, mutta hänen sydämensä paloi rakkaudesta kristiveljiinsä eikä sallinut hänen jäädä sinne. Niinpä hän lähti taas julistusmatkoille eri puolille kreikkalaisalueita ja keräsi suuria joukkoja uskovia kuuntelemaan. Todettuaan kristinuskon olevan vaarallisessa tilassa Epeiroksessa hän vahvisti ortodoksista uskoa ja pysäytti kääntymykset islamiin. Jumalan armon avulla Kosmas teki monia ihmeitä noilla seuduilla.

Kosmaksen puheet olivat helppoja ymmärtää, koska hän käytti arkielämän kuvia ja ilmaisuja. Niissä oli myös Pyhän Hengen lahjana lempeyttä, rauhaa ja iloa. Sanat tunkeutuivat suoraan kuulijoiden sydämeen Jumalan tahdon ilmauksina. Koska suuret kuulijajoukot eivät olisi mahtuneet mihinkään kirkkoon, hän saarnasi taivasalla seisten kannettavalla korokkeella suuren, maahan pystytetyn ristin vieressä. Hänen lähdettyään seuraaville alueille risti jäi seisomaan paikalle, ja näistä risteistä tuli ruumiillisten ja hengellisten vaivojen parantumisen lähteitä. Kosmas opetti ihmisiä elämään Kristuksen käskyjen mukaan, jättämään sunnuntaisin työnsä ja menemään kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa. Minne tahansa hän menikin, hän perusti kouluja kreikan ja pyhien kirjoitusten opetusta varten. Vähän ennen kuolemaansa hän itse kirjoitti veljelleen perustaneensa kaksisataa peruskoulua. Hän suostutteli rikkaita antamaan omastaan tarvitseville, maksamaan hartauskirjojen, ikonien ja rukousnauhojen jakamisen ja lahjoittamaan kirkoille kastekappeleita lasten kastamista varten.

Kahden- tai kolmentuhannen uskovan joukko seurasi häntä kaikkialle todellisena Kristuksen armeijana, joka vaelsi koko Albanian67 halki. Ennen saarnaa Kosmas toimitti ehtoopalveluksen tai anomuskanonin Jumalansynnyttäjälle, ja saarnan jälkeen noin 50 pappia hänen seurueestaan jatkoi hänen työtään ottamalla vastaan synnintunnustuksia, toimittamalla sairaanvoiteluja, jakamalla ehtoollista ja käymällä uskovien luona.

Kosmas sai kristityt siirtämään viikoittaisen toripäivänsä sunnuntailta lauantaiksi. Tämä kuitenkin suututti monia juutalaisia, joiden elinkeinot joutuivat vaaranalaisiksi, koska he eivät tehneet kauppaa lauantaisin. Vaikka Kosmas oli käynyt Joanninan paššan luona, ja tämä arvosti häntä, ennen pitkää pašša muutti mieltään hänen suhteensa. Arvellaan, että eräät juutalaiset suostuttelivat paššaa surmauttamaan hänet.

Kosmaksella oli tapana uudelle seudulle saapuessaan mennä henkilökohtaisesti pyytämään siunausta paikalliselta piispalta ja lähettää joku oppilaistaan anomaan lupaa Turkin viranomaisilta. Eräänä päivänä saapuessaan albanialaiseen Kolikontasin kylään hän päätti oppilaidensa varoituksista huolimatta mennä itse pyytämään saarnalupaa paikalliselta viranomaiselta. Tämä käski pitää Kosmasta vartioituna siihen saakka, että hänet luovutettaisiin Kurt Paššalle. Tämän kuultuaan Kosmas käsitti, että oli koittanut aika kruunata työ marttyyrikuolemalla, ja hän kiitti Kristusta siitä, että Hän piti häntä arvollisena sellaiseen kunniaan.

Seuraavana päivänä, 24.8.1779, seitsemän sotilasta oli lähtevinään saattamaan häntä Kurt Paššan luokse, mutta kahden tunnin vaelluksen jälkeen he pysähtyivät Pasojoen rantaan ja ilmoittivat Kosmakselle, että hänet oli jo tuomittu kuolemaan. Kosmas riemuitsi, kiitti Jumalaa ja siunasi maailman neljä ilmansuuntaa ristinmerkillä ja rukoili kaikkien kristittyjen pelastuksen puolesta. Hän totesi, ettei hänen käsiään tarvinnut sitoa, koska hän ei vastustelisi. Näin hän saattoi asettaa kätensä ristiin rintansa päälle. Pyhä Kosmas hirtettiin puuhun, ja hän antoi sielunsa kunniakkaasti Jumalan haltuun. Hän oli kuollessaan 65-vuotias.

Teloittajat heittivät marttyyrin ruumiin jokeen. Pian kristityt lähtivät etsimään sitä verkkoineen, mutta eivät löytäneet pitkällisistä etsinnöistä huolimatta. Kolme päivää myöhemmin Markus-niminen hurskas pappi teki ristinmerkin ja asettui pieneen puusta koverrettuun veneeseen. Jonkin ajan kuluttua hän näki pyhän kallisarvoisen ruumiin kellumassa vedessä pystysuorassa asennossa aivan kuin Kosmas olisi yhä elossa. Hänet nostettiin vedestä, puettiin luostariviittaan ja haudattiin arvollisesti. Hänen reliikkiensä kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Vuonna 1813 Joanninan hallitsija Ali Pašša rakennutti kirkon ja luostarin Kosmaksen haudalle ja antoi tämän kallon hopeisessa reliikkilippaassa kristitylle vaimolleen Basilikalle. Ne jäivät Albanian puoleisille kreikkalaisalueille. Albanian ateistisen kauden jälkeen Kosmaksen reliikit löydettiin hylätystä luostarista. Vuonna 1995 ne varastettiin, mutta ne ostettiin takaisin ja palautettiin Albanian ortodoksiselle kirkolle kolme vuotta myöhemmin. Kosmaksen hauta ja reliikit ovat ortodoksien suuresti kunnioittamia. Yksittäisiä pieniä reliikkejä on monissa kreikkalaisissa luostareissa ja kirkoissa Ateenasta Joanninaan.

Kansa alkoi heti kunnioittaa pyhää marttyyri Kosmasta, joka oli toiminnallaan saanut uskon syttymään kreikkalaisten keskuudessa, uutena apostolina ja uusmarttyyrien kruununa. Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti hänen kunnioituksensa virallisesti vuonna 1961.

Pyhittäjä Aristokli syntyi talonpoikaisperheeseen Uralilla Orenburgissa vuonna 1846. Vanhemmat antoivat hänelle nimen Aleksei hänen isänsä mukaan, joka kuitenkin kuoli Aleksein ollessa vielä aivan pieni. Kymmenvuotiaana Aleksei sairastui vakavasti. Hänen äitinsä Matrona rukoili palavasti Jumalaa ja lupasi mennä luostariin pojan vähän vartuttua, jos tämä vain paranisi. Jumala kuuli Matronan rukouksen. Poika toipui, ja seitsemän vuoden kuluttua Matrona täytti lupauksensa. Aleksei solmi avioliiton.

Vaimonsa kuoltua Aleksei meni vuonna 1876 Athosvuorelle ja liittyi venäläisen Pyhän Panteleimonin luostarin veljestöön. Luostari eli tuolloin kukoistuskauttaan. Neljän vuoden kuluttua Aleksei vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Aristokli, ja vuonna 1884 hänet vihittiin pappismunkiksi. Kolmen vuoden kuluttua isä Aristokli lähetettiin Moskovaan palvelemaan luostarin kaupunkitalossa, joka toimi luostarille lahjoitetussa pienessä kartanossa kaupunkialueella. Talossa oli pyhälle Panteleimonille omistettu kappeli. Sana Aristoklin pyhästä elämästä levisi ympäri Moskovaa ja hänen luokseen tuli paljon apua ja ohjausta tarvitsevia. Saamillaan lahjoituksilla hän auttoi köyhiä lapsiperheitä. Hän alkoi myös julkaista Athosvuoren kilvoittelijoita ja elämää esittelevää aikakauslehteä, joka levitti Venäjällä tietoutta Athosvuoresta. Pyhittäjä Aristokli johti kaupunkitaloa vuosina 1891‒1894, minkä jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Athokselle.

Vuonna 1909 Pyhän Panteleimonin luostarin vanhintenneuvosto nimitti Aristoklin toistamiseen Moskovan edustuston johtajaksi. Siellä hän loisti jälleen hyveellisen elämänsä valoa ottaen päivittäin vastaan satoja ihmisiä. Monista, jotka tulivat ensi kertaa hänen luokseen toivottomina tai sielu täynnä syntejä, tuli hänen uskollisia hengellisiä lapsiaan. Pyhittäjä Aristokli sai Jumalalta selvänäköisyyden lahjan ja teki monia ihmeitä. Hänen aikanaan Pyhän Panteleimonin luostarin edustustoon Moskovassa rakennettiin kaksi uutta kolmikerroksista rakennusta. Toisen talon yläkertaan hän antoi sisustaa Jumalansynnyttäjän Joutuisa auttaja ‑ikonille pyhitetyn kirkon. Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tiihon vihki kirkon käyttöön pian pyhittäjä Aristoklin kuoleman jälkeen.

Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen pyhittäjä Aristokli antoi sielunsa Herralle elokuun 24. päivänä 1918. Hänet haudattiin marmorihautaan edustuston hautaholviin. Venäjän vallankumouksen jälkeen valtio otti Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostarin edustuston haltuunsa. Uskovat siirsivät pyhittäjä Aristoklin maalliset jäännöksen Danilovin luostarin hautausmaalle (1923), jotteivät ne jäisi ateistien käsiin. Vuonna 2004 pyhäinjäännökset palautettiin Pyhän Panteleimonin luostarin edustustoon ja pyhä Aristokli liitettiin Moskovan alueen pyhien joukkoon.

Pyhä jumalankantajaisä Irenaios Lyonilainen syntyi vuoden 140 tienoilla Smyrnassa (nyk. Turkin Izmir). Nuoruudessaan hän sai opetusta jo korkeaan ikään ehtineeltä piispa Polykarpos Smyrnalaiselta (23.2.), joka puolestaan oli apostoli ja evankelista Johannes Teologin oppilas. Irenaios oppi pitämään uskollisesti kiinni kirkossa säilyneestä apostolisesta traditiosta. Hän opetti: ”Jumala on sijoittanut kirkkoon apostolit, profeetat ja kirkkoisät ja muun Pyhän Hengen toiminnan. Tästä Hengestä jäävät osattomaksi kaikki, jotka kieltäytyvät kääntymästä kirkon puoleen. Missä kirkko on, siellä on myös Jumalan Henki, ja missä Jumalan Henki on, siellä on kirkko ja armo. Ja Henki on totuus.”

Irenaios oleskeli jonkin aikaa Roomassa, kunnes hänet lähetettiin Galliaan Lyonin kirkon papiksi keisari Marcus Aureliuksen vainojen aikana vuoden 177 tienoilla. Hän sai tehtäväkseen viedä Roomaan paavi Eleutheriukselle Vähän-Aasian ja Fryygian kristityille osoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Lyonin marttyyrien voittoisia kilvoituksia. Tästä aikansa kristillisen kirjallisuuden helmestä on kerrottu Lyonin piispa Fotinoksen ja hänen kanssaan kärsineiden yhteydessä 2.6. Marttyyrius on ylittämätön todiste totuudesta, hengen voitosta lihasta ja ylösnousemuksen toivosta.

Kun Irenaios palasi Lyoniin, hänestä tuli marttyyripiispa Fotinoksen seuraaja Lyonin ja Viennen piispanistuimelle. Hän omisti elämänsä totuuden todistamiselle ja ponnisteli väsymättä käännyttääkseen alueen asukkaita kristinuskoon, mutta hänen huolenpitonsa kattoi koko kirkon. Irenaios kirjoitti Gallian piispojen nimissä paavi Victorille (189–198) kirjeen, jossa hän pyysi, ettei paavi katkaisisi ehtoollisyhteyttä Vähän-Aasian kirkkojen kanssa, jotka viettivät pääsiäistä nisankuun neljäntenätoista päivänä. Koska tämä tapa oli periytynyt esi-isiltä, ei ollut tarpeen pakottaa kirkkoja viettämään pääsiäistä samaan aikaan.

Piispa Irenaios tuli tunnetuksi ennen kaikkea taistelustaan harhaoppeja, erityisesti gnostilaisuutta vastaan, joka oli levinnyt Vähästä-Aasiasta Rooman valtakunnan suuriin kaupunkeihin. Koska Irenaios oli apostolit henkilökohtaisesti tunteneiden oppilas, hän tiesi, että apostolit eivät opettaneet sellaisia salaoppeja, joita gnostilaiset olivat alkaneet väittää heidän opettaneen. Gnostilaisia vastaan kirjoittaessaan hänelle avautui tilaisuus valottaa kristinuskon sisältöjä laajasti ja syvällisesti. Hän osoitti, että harhaoppiset etsivät turhaan gnosista eli ”tietoa” myyttisistä kehitelmistään ja monimutkaisista ajatusrakennelmistaan. Syvällisin tieto on Jumalan tuntemisen armolahja, jonka Pyhä Henki antaa kirkon yhteydessä elävälle kristitylle. Vain kirkossa voi sammuttaa janonsa puhtaalla vedellä, joka virtaa Kristuksen kyljestä, ja siten päästä osalliseksi ikuisesta elämästä.

Irenaios kehitti pyhän Johannes Teologin oppia Sanasta, joka tuli lihaksi, selittääkseen ihmisen elämän tarkoitusta. Hän esitti Sanan ja Hengen ikään kuin Jumalan kahtena kätenä, jotka olivat muodostaneet ensimmäisen ihmisen Jumalan kuvaksi. Ihmiselle annettiin elämän henki, jotta hän edistyisi Jumalan kuvasta Jumalan kaltaisuuteen. Paholaisen juonittelun takia ihminen lankesi kuolevaisuuteen, mutta Jumala ei hylännyt häntä, koska oli jo hamasta ikuisuudesta alkaen tarkoittanut hänet osalliseksi omasta loistostaan. Vanhan liiton ilmestykset ja profetiat sekä lopulta Sanan lihaksituleminen, kuoleminen ja ylösnousemus ovat pelastushistorian keskeiset tekijät. Ihmisen luomisen lopullista tarkoitusta varten Sana tuli lihaksi ikään kuin toisintaen itsessään ensimmäisen Aadamin. Ensimmäinen ihminen oli syntynyt neitseelliseen maahan ja lankesi neitsyt Eevan tottelemattomuuden takia syömään puusta, kun taas Kristus tuli Neitsyt Marian tottelevaisuuden kautta maailmaan ja Hänet naulittiin ristinpuuhun. Hän antoi elämänsä meidän elämämme pelastukseksi. Kristus ei ilmestynyt suuressa loistossaan vaan aitona ihmisenä ja näytti itsessään Jumalan kuvan palautuneena Hänen kaltaisuuteensa. Kun me syömme ja juomme Jumalan Sanan ja vahvistumme kuolemattomuuden leivästä, pääsemme lähemmäksi katoamattomuutta. On mahdotonta elää erossa Elämästä, ilman osallisuutta Jumalaan.

Irenaiokselle tieto (gnosis) eli totuuden tunteminen merkitsee perimmiltään rakkautta ja ihmisen jumaloitumista Kristus Vapahtajan persoonassa. Hänen yksinkertainen mutta syvällinen opetuksensa ei ollut pelkkää gnostilaisten opin torjumista, vaan siihen sisältyy idullaan kaiken sen siemen, mitä myöhemmät kirkkoisät kehittivät innoittuneissa kirjoituksissaan.

Pyhä pappismarttyyri Irenaios kärsi marttyyrikuoleman keisari Septimius Severuksen vainoissa vuoden 202 tienoilla. Hänen reliikkinsä sijoitettiin kirkkoon, joka nimettiin hänen mukaansa. Pillastuneet kalvinistit tuhosivat haudan vuonna 1562.

Nämä pyhät marttyyrit tunnustivat urheasti Vapahtajan nimeä keisari Diocletianuksen vainoissa 300-luvun alussa. Severoksen vanhemmat olivat paenneet Pamfylian pakanoita Traakian Filippopolikseen, mistä hänen isänsä Petronios oli kotoisin, mutta kun he saapuivat kaupunkiin, prokonsuli Apellianus oli juuri teloittanut 38 kristittyä, joten vanhemmat päättivät jatkaa matkaa. Severos halusi kuitenkin jäädä Filippopolikseen, jotta voisi julistaa evankeliumia ja hankkia marttyyrin kruunun.

Yöllä Kristus ilmestyi Severokselle näyssä ja käski hänen mennä aamulla kaupungin itäportille saadakseen toiveensa täytetyksi. Portilla hän tapasi Memnon-nimisen sadanpäämiehen ja julisti hänelle ihmisen pelastuksen suurta salaisuutta saaden hänet luopumaan turhasta epäjumalien palvonnasta syntyäkseen uudelleen ikuiseen elämään Kristuksessa. Pian sen jälkeen Severos ilmiannettiin kristinuskon levittäjänä, jolloin Apellianus kutsui hänet eteensä. Kun Severos pysyi lujana, virkamies luovutti hänet sadanpäämies Memnonille tietämättä, että tämä oli kääntynyt kristinuskoon. Kahden kesken Severos ja Memnon rohkaisivat toisiaan kestämään kaiken Vapahtajan nimessä, ja kun heidät tuotiin seuraavana aamuna oikeuden eteen, molemmat tunnustivat uskonsa. Prokonsuli määräsi, että Memnonia oli ruoskittava armottomasti ja Severoksen hampaat oli murskattava.

Severos ja Memnon vietiin raskaissa kahleissa Filippopoliksesta Adrianopoliin ja sitten Byziaan. Siellä heitä taas kuulusteltiin, jolloin he ilmoittivat, ettei mikään horjuttaisi heidän uskoaan ja toivoaan Kristukseen. Tyranni antoi kiinnittää Memnonin kahden pilarin väliin, missä hänen miehensä leikkasivat marttyyrin lihasta kolme suikaletta kiireestä kantapäähän. Memnon kärsi koettelemuksen sanoin kuvaamattoman riemuisasti ja sanoi: ”Kun uhraan nämä kolme ihosuikaletta, saan vastalahjaksi Pyhän Kolminaisuuden!” Heinäkuun 3. päivänä Memnonin kädet ja jalat katkaistiin, minkä jälkeen hänet heitettiin palavaan uuniin. Pyhän marttyyri Memnonin antaessa sielunsa Jumalan käsiin taivaallinen ääni toivotti hänet tervetulleeksi pyhien kuoroon.

Severos luovutettiin teloittajien käsiin, ja nämä repivät hänen lihaansa rautakoukuilla. He panivat hehkuvan kuumia sormuksia hänen sormiinsa. Sitten neljä sotilasta asetti hänet maahan ristin muotoon ja alkoi sahata hänen raajojaan. He kiinnittivät kuuman metallivyön hänen lanteilleen, ja lopulta hänet mestattiin Byzian kaupungin länsipuolella olevalla kukkulalla 23. päivänä elokuuta.

Kolmekymmentäkahdeksan muuta pyhää marttyyria, jotka todistivat uskonsa omalla verellään Byziassa ja Filippopoliksessa, olivat nimeltään Horion, Anatylios, Molias, Eudemon, Silvanos, Sabinas, Eustathios, Straton ja Bobas Byzantionista sekä Timoteos, Palmates, Mestos, Nikon, Difilos, Dometios, Maksimos, Neofytos, Viktor, Rinos, Saturninos, Epafroditos, Kerkas, Gaios, Zotikos, Kronion, Anthus, Horos, Zoilos, Tyrannos, Agathos, Pansthenios, Akilles, Panteros, Krysantos, Athenodoros, Pantoleon, Teosebis ja Genetilos Filippopoliksesta. Heiltä kaikilta leikattiin kädet ja jalat irti ennen kuin heidät poltettiin elävältä samalla tavalla kuin Memnon.

Pyhä Irenaios oli Sirmiumin (nyk. Serbian Sremska Mitrovica) piispana Pannoniassa keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen hallituskaudella, vuoden 304 tienoilla. Tuohon aikaan piispat saattoivat vielä olla avioliitossa. Hän julisti vakuuttavasti Jumalan sanaa ja käännytti monia, minkä takia pakanat ottivat hänet kiinni ja syyttivät häntä kuvernööri Probuksen edessä. Probus käski hänen uhrata jumalille, mutta Irenaios kieltäytyi jyrkästi osallistumasta pakanallisiin riitteihin. Häntä kidutettiin ruoskalla, rautanauloilla ja tangoilla, mutta hän ei lakannut tunnustamasta Kristusta. Julmuudessaan Probus oli kutsunut paikalle Irenaioksen perheen todistamaan hänen kärsimystään. Hänen vaimonsa ja lapsensa suutelivat hänen jalkojaan ja rukoilivat häntä säälimään heitä, ja hänen äitinsä ja palvelijansa valittivat katkerasti. Kuvernööri kehotti Irenaiosta antamaan periksi, jotta ei kadottaisi parhaita vuosiaan, mutta tämä vastasi kieltäytyvänsä uhraamasta epäjumalille nimenomaan sen takia, että ei joutuisi ikuisiksi ajoiksi kadotukseen.

Irenaios vietiin välillä vankilaan, ja kun hänet taas tuotiin oikeuden eteen, hänet tuomittiin hukutettavaksi joessa. Irenaios sanoi odottaneensa julmempaa teloitustapaa, jolloin Probus määräsi, että hänet oli mestattava ennen kuin hänen ruumiinsa heitetään jokeen. Sillalla hän kiitti Kristusta, joka oli katsonut hänet arvolliseksi pääsemään kärsimyksen kautta ikuiseen iloon, ja sitten hänet mestattiin ja ruumis heitettiin jokeen. Kaupungin itäosaan rakennettiin myöhemmin kirkko hänen kunniakseen, ja häntä kunnioitettiin yhtenä Sirmiumin tunnetuimmista marttyyreista.

Pyhä marttyyri Lupus oli suurmarttyyri Demetrios Tessalonikalaisen (26.10.) orja, joka oli todistamassa isäntänsä marttyyrikuolemaa (n. 303–305). Hän otti talteen isäntänsä veren tahriman tunikan ja kuninkaallisen sormuksen, jotka hän kasteli marttyyrin veressä. Näiden esineiden kautta tapahtui monia ihmeitä ja parantumisia, jotka vahvistivat kristittyjen uskoa. Niinpä keisari käski pidättää hänet ja kiduttaa häntä.

Lupus tuomittiin kuolemaan, mutta marttyyri rukoili, että Kristus sallisi hänen saada kasteen armon ennen kuolemaansa. Kun hänet tuotiin surmattavaksi, pilvi pysähtyi hänen yläpuolelleen ja vuodatti kasteen hänen päälleen. Kristukseen pukeutuneena ja Pyhän Hengen voimasta Lupus kesti kidutukset, ennen kuin hänet mestattiin ja hän vapautui tämän elämän orjuudesta ja voitti omakseen elämän taivasten valtakunnassa.

Pyhä Kallinikos oli Blahernan Jumalanäidin kirkon kirkkokaluston hoitaja, kun hänet valittiin patriarkaksi (693) Paavali III:n jälkeen. Tästä tehtävästä aiheutui hänelle kuitenkin paljon hankaluuksia, kun keisari Justinianos II (685–695 ja 705–711) käyttäytyi tyrannin tavoin eikä sietänyt Kallinikoksen moitteita käytöksestään. Eräänä päivänä keisari kutsui patriarkan luokseen ja käski hänen rukoilla aloitettaessa keisarin palatsin vieressä sijaitsevan Metropolian kirkon purkamista, jonka paikalle hän aikoi sijoittaa suihkulähteen ja vastaanottohallin. Kallinikos vastasi, että kirkko rukoilee kirkkoa vihittäessä, mutta kirkon tuhoamiseen sillä ei ole rukouksia. Kirkon vihkimistoimitus korostaa pyhän uhrin toimitukseen tarkoitetun alttarin pysyvyyttä. Keisarin lähettiläiden painostaessa Kallinikos kuitenkin improvisoi rukouksen: ”Kunnia olkoon Jumalalle, joka sietää kaiken tämän, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.” Ja niin kirkko purettiin.

Justinianos II:n huono hallinto ja monet synnit johtivat siihen, että hänet pantiin viralta, hänen nenänsä ja kielensä leikattiin irti ja hänet karkotettiin Krimille. Noin kymmenen vuotta myöhemmin hän onnistui pakenemaan ja bulgarialaisten avulla ilmaantui piirittämään Konstantinopolia. Hän vannoi ristin, evankeliumin ja Kristuksen kallisarvoisen ruumiin nimessä, ettei tahtonut kenenkään kuolemaa vaan halusi vain päästä keisarin kaupunkiin. Pian hänen kavaluutensa tuli kuitenkin ilmi, kun hän joidenkin paikallisten asukkaiden avulla pääsi kaupunkiin. Keisari Tiberius I teloitettiin, ihmiset pakenivat paniikissa ja veri virtasi kaupungin kaduilla.

Justinianos määräsi, että Kallinikos, joka oli kruunannut seuraavan keisarin ja jota hän piti vastuullisena silpomisestaan, oli pidätettävä. Kallinikos sokaistiin ja karkotettiin Roomaan, missä hänen olinpaikkansa muurattiin umpeen. Neljänkymmenen päivän jälkeen seinä avattiin ja hänet löydettiin vielä elossa. Pyhä patriarkka Kallinikos nukkui pois Herrassa neljä päivää myöhemmin (705), ja hänet haudattiin Roomassa Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkkoon.

Pyhittäjä Nikolaos oli kotoisin Sisiliasta, mutta jumalallinen kaitselmus johdatti hänet Kreikkaan Euboian (Evia) saarelle, missä hän ensin asettui Kharadran Jumalanäidin luostariin. Edistyttyään munkkeuden hyveissä hän sai igumenilta siunauksen vetäytyä erakkona Neotaksin vuorelle (nyk. Skotini). Saatuaan ilmestyksen Nikolaos rakensi jyrkänteiselle ja täysin kuivalle alueelle kirkon, joka omistettiin pyhälle Nikolaokselle. Rukoiltuaan hän iski sauvallaan kalliota, jolloin paikalle puhkesi runsasvetinen lähde. Kun Nikolaos palasi Kharadran luostariin, hän ohjasi monia munkkeja enkelielämässä. Jouduttuaan suuren kristittyjen joukon kanssa arabialaisten merirosvojen kaappaamaksi hän tyynnytti laivaa uhkaavan myrskyn rukouksellaan ja muutti meriveden juomavedeksi. Hämmästyneet muslimit palauttivat hänet takaisin luostariin ja vapauttivat kaikki vangitut.

Pyhittäjä Nikolaos nukkui pois rauhassa viimeistään 1100-luvulla ja hänet haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkon lähelle, missä hänen haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Ajan kuluessa kirkko kuitenkin hylättiin ja hänen hautansa paikka unohtui. Se löytyi uudelleen lapsen unessa saaman ilmestyksen avulla vuoden 1853 tienoilla. Sen jälkeen kirkko kunnostettiin.

Rovasti ja pappismarttyyri Johannes Vostorgov syntyi vuonna 1864 maaseutupapin perheeseen Stavropolin hiippakunnassa. Käytyään pappisseminaarin hän oli kaksi vuotta opetustehtävissä ennen papiksi vihkimistään. Hänen ensimmäinen papinpaikkansa oli Kubanin alueella Kirpilskojen kylässä, jossa suurin osa asukkaista oli vanhauskoisia. Isä Johannes järjesti kylään seurakuntakoulun ja piti opetuspuheita aina kun siihen tarjoutui tilaisuus. Vuoden kuluessa yli sata vanhauskoista liittyi ortodoksiseen kirkkoon.

Vuodesta 1895 isä Johannes vaikutti Georgiassa toimien monissa opetus- ja lähetystehtävissä Georgian eksarkaatissa. Hänen johdollaan perustettiin lukemattomia seurakuntakouluja, hän toimitti jumalanpalveluksia ja piti opetuspuheita. Vuonna 1901 hän teki työmatkan Persiaan, jossa hän tarkasti Venäläisen ortodoksisen lähetyksen työtä. Georgiassa hän osallistui myös yhteiskunnallisten järjestöjen toimintaan. Hän sai tehtäväkseen käydä suorittamassa Ossetiassa sijaitsevien seurakuntakoulujen tarkastuksen. Kaikki saamansa tehtävät isä Johannes suoritti moitteettomasti. Vuonna 1905 hänet lähetettiin pitkälle ja vaivalloiselle matkalle kolmeen Siperian hiippakuntaan tutustumaan hengellisten oppilaitosten toimintaan ja tarpeisiin.

Vuonna 1906 isä Johannes nimitettiin sisälähetyssaarnaajaksi, mistä alkoi Moskovan kausi hänen elämässään. Hän oli 42-vuotias ja hankittu elämänkokemus rikastutti entisestään hänen monia lahjojaan. Kaikki poikkeuksellisen persoonansa suuret voimavarat hän antoi aina rakastamansa kirkon palvelukseen. ”Kirkossa on pelastuksemme”, hän kirjoitti, ”kirkossa on rauha, ilo, onni ja elämä. Ilman kirkkoa ei kannata tehdä työtä, ei pyrkiä mihinkään. Suoraan sanoen: ilman kirkkoa ei kannata elää, koska elämä olisi vailla mieltä.”

Isä Johannes saapui Moskovaan vallankumouksellisten levottomuuksien kuohuessa. Hän liittyi heti vastavallankumouksellisiin, monarkistisiin liikkeisiin ja ryhtyi julkaisemaan niitä tukevia lehtiä. Hän teki pitkiä matkoja ympäri Venäjää, osallistui sisälähetyskokouksiin ja tutustui hiippakuntien sisälähetystyöhön. Vuodesta 1907 hän johti Venäjän monarkistista liittoa. Näinä vuosina hän tuli läheiseksi pyhän Johannes Kronstadtilaisen (20.12.) kanssa, ja tämä arvosti häntä suuresti.

Isä Johannes Vostorgov seurasi huolestuneena sosialistien toimintaa ja menestystä Venäjällä. Hänen omat kirjoituksensa todistavat, miten selvästi hän näki sosialismin ja kommunismin ateistisen ja väkivaltaisen luonteen. Kun Venäjällä alkoi talonpoikien laaja muuttoliike Siperiaan ja Kaukoitään, isä Johannes perusti veljestön, joka huolehti venäläisten hengellisistä tarpeista uudella seudulla. Veljestön kunniapuheenjohtajana oli Moskovan metropoliitta Vladimir (Bogojavlenski, ks. 25.1.).

Vuodesta 1908 lähtien sisäiset riidat alkoivat horjuttaa patrioottisia liikkeitä. Isä Johannesta vastaan hyökättiin ja häntä paneteltiin julkisesti. Hänen tukenaan olivat kuitenkin pyhä Johannes Kronstadtilainen ja metropoliitta Vladimir.

Loppuvuodesta 1909 isä Johannes lähetettiin pitkälle matkalle maan itäisiin hiippakuntiin organisoimaan uusien seurakuntien ja kirkollisten koulujen perustamista. Samalla hän kävi tutustumassa Pekingin lähetyksen tilaan ja Mantšurian seurakuntien hiippakuntahallintoon sekä lähetystyöhön Japanissa ja Koreassa. Siperian ja Kaukoidän matkan tuloksena järjestettiin hänen aloitteestaan pastoraalisia ja sisälähetystyön kursseja, jotka kouluttivat papistoa Siperian hiippakuntiin.

Isä Johannes aloitti myös naisten teologisen koulutuksen Moskovassa järjestämällä naisten teologisia oppikursseja. Vuonna 1911 hän teki työmatkan Italian Bariin ostaen maapalstan, jolle oli tarkoitus rakentaa kirkko ja majatalo venäläisiä pyhiinvaeltajia varten.

Elämänsä viisi viimeistä vuotta isä Johannes oli kirkkoherrana Jumalansynnyttäjän suojeluksen eli Autuaan Vasilin kirkossa Moskovassa Punaisella torilla. Hänen palava uskonintonsa ja aktiivinen toimintansa oikeistolaisissa isänmaallisissa liikkeissä herättivät vihaa vasemmisto-liberaaleissa. Häntä vastaan esitettiin lehdistössä mielikuvituksellisia syytöksiä, mutta hän pyrki olemaan itse vastaamatta niihin.

Helmikuun vallankumous ja tsaarin luopuminen vallasta vuonna 1917 oli raskas isku kaikille monarkisteille. Kun bolševikit kaappasivat vallan lokakuussa, rovasti Johannes Vostorgov julistautui heti heidän vastustajakseen. Joka sunnuntai hän toimitti rukouspalveluksia Punaisella torilla ja arvosteli pelkäämättä saarnoissaan jumalankieltäjä-valtaa. Kun tieto metropoliitta Vladimirin raa’asta murhasta kiiri Moskovaan, isä Johannes piti meneillään olevassa kirkolliskokouksessa puheen, jossa hän sanoi: ”Kansamme on tehnyt synnin, joka vaatii lunastusta ja katumusta. Syntien lunastamiseksi ja katumuksen herättämiseksi tarvitaan uhri, ja uhriksi valitaan aina parhaat eikä huonoimpia.”

Toukokuun lopussa 1918 isä Johannes pidätettiin omassa asunnossaan pitkäaikaisen ystävänsä Selenginskin piispa Jefremin kanssa. Elokuussa heidät ja neljä vaikutusvaltaista maallikkoa teloitettiin. Silminnäkijöiden mukaan isä Johannes pyysi teloittajilta, että kuolemaantuomitut saisivat rukoilla ja hyvästellä toisensa. Tuomitut polvistuivat rukoukseen, minkä jälkeen maallikot kävivät pyytämässä siunauksen piispa Jefremiltä ja isä Johannekselta ja kaikki hyvästelivät toisensa. Ensimmäisenä haudan ääreen astui isä Johannes lausuen toisille muutaman rohkaisun sanan. Sitten hän kääntyi vartijoiden puoleen sanoen: ”Olen valmis.” Kaikki asettuivat paikoilleen. Teloittaja asettui isä Johanneksen taakse ja tarttui hänen vasempaan käteensä kääntäen sen selän taakse. Hän asetti revolverin piipun isä Johanneksen niskaan ja ampui tyrkäten hänet samalla hautaan. Venäjän kirkko kanonisoi pappismarttyyri Johanneksen vuonna 2000.

Pyhät marttyyrit Agathonikos, Zotikos, Zenon, Teoprepios, Akindynos ja Severianos kärsivät kuoleman Kristuksen tähden keisari Maximianuksen (284–305) hallituskaudella. Agathonikos asui Nikomediassa. Hän tunsi hyvin pyhät kirjoitukset ja käännytti monia pakanoita kristinuskoon, heidän joukossaan senaatin johtajan. Kuvernööri Comitus Eutolmius lähetettiin Pontoksen alueelle, missä hän ristiinnaulitsi kristityn Zotikoksen ja hänen kannattajansa, jotka kieltäytyivät uhraamasta jumalille.

Nikomediassa Eutolmius pidätti Agathonikoksen, Teoprepioksen, Akindynoksen ja Severianoksen. Kidutusten jälkeen hän määräsi, että heidät viedään Traakiaan keisarin eteen. He kärsivät pitkän matkan rasituksista, nälästä ja kidutuksista. Zenon, Teoprepios ja Akindynos revittiin palasiksi piinapenkissä matkan varrella. Severianos teloitettiin Kalkedonissa ja Agathonikos ja muut vangit mestattiin keisarin käskystä Selymbriassa (nyk. Turkin Silivri). Pyhän marttyyri Agathonikoksen reliikkejä säilytettiin hänen mukaansa nimetyssä kirkossa Konstantinopolissa, missä venäläisen pyhiinvaeltajan Antonin tiedetään nähneen ne vielä vuonna 1200.