Pyhä Eutykhes oli kotoisin Palestiinan Sebasteiasta, jossa hän syntyi ensimmäisellä vuosisadalla. Hän sai kuulla Kristuksesta, Jumalan karitsasta, apostoli Johannes Teologilta, joka myös kastoi hänet. Sittemmin Eutykhes seurasi Johannesta tämän julistusmatkoilla. Joskus he vetäytyivät yhdessä vuorille rukoilemaan, paastoamaan ja mietiskelemään. Kun Johannes tunsi kuolemansa lähestyvän, hän toimitti pyhän ehtoollisen viimeisen kerran. Hän kääntyi Eutykheen puoleen ja sanoi: ”Asetan sinut kirkon palvelijaksi ja uskon Kristuksen lauman sinun haltuusi. Pidä mielessäsi Herran käskyt. Jos joudut vaaroihin tai koettelemuksiin, älä pelkää. Osallesi tulee monia vastoinkäymisiä, mutta sinusta tulee loistelias Herran todistaja. Kohtele siis Herran laumaa kuin Jumalan palvelija, kunnes sinulle koittaa aika antaa oma todistuksesi.”

Koska Eutykhes oli saanut oppia uskon mysteerit Johannes Evankelistalta, hänestä tuli armon valo, joka valaisi kaikkia ympärillään. Pyhän Hengen armon täyttämänä Eutykhes julisti rohkeasti evankeliumia. Aikanaan kristinuskon vainoajat ottivat hänet kiinni. Eutykhes pahoinpideltiin, pantiin kahleisiin ja hän joutui istumaan vuosikausia vankeudessa. Enkeli kuitenkin ilmestyi hänelle vankilassa ja antoi hänelle taivaallista ruokaa. Eutykhes sai sellaisen jumalallisen voiman, että kun häntä poltettiin, hän tunsi taivaallisen kasteen viilentävän häntä. Sitten hänet annettiin villieläinten syötäväksi, mutta läsnäolijat hämmästyivät nähdessään hänen ensin kohottavan kätensä rukoukseen ja sitten juttelevan leijonien kanssa tuttavallisesti. Lopulta pyhä marttyyri Eutykhes päätti maallisen kilvoituksensa, kun hänen päänsä katkaistiin miekalla. Tämä tapahtui Sebasteiassa 100-luvun alkupuolella. Hänen reliikkiensä hautapaikka toimi monien parantumisten lähteenä.

Tatianos oli kotoisin Claudiopoliksesta (nyk. Turkin Bolu). Keisari Diocletianuksen (284–305) vainoissa pakanat pidättivät hänet ja veivät hänet Claudiopoliksen kuvernöörin Urbanoksen eteen. Kuulusteltaessa Tatianos tunnusti olevansa kristitty, jolloin hänet heitettiin vankilaan. Kun hän toisessakin kuulustelussa vastasi samoin, hänet hakattiin ja hänen ihoaan raastettiin rautanauloilla. Sitten hänet raahattiin maata pitkin vetäen kaupungin portille teloitettavaksi. Eläväksitekevän ja voittoisan ristin merkki ainoana aseenaan pyhä marttyyri Tatianos sai kuulla taivaasta äänen, joka kertoi hänelle tulevista siunauksista taivasten valtakunnassa. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin iloiten.

Pyhä marttyyri Siira syntyi vuoden 520 tienoilla persialaisen zarathustralaisen pakanapapin tyttärenä Karkh-Seleukeiassa (nyk. Pohjois-Irakin Kirkuk). Isä pelkäsi tyttärensä joutuvan kristinuskon vaikutuksen alaiseksi, ja Siiran äidin kuoleman jälkeen hän lähetti tytön koulutettavaksi tulenpalvontatemppelin papittareksi. Siira harjoitti ammattiaan kunniallisesti, mutta tavattuaan kristittyjä kerjäläisiä hän alkoi uskoa Kristukseen Vapahtajana ja elää salaa kristittyjen tapaan. Hän opetteli rukouksia ja psalmeja, paastosi ja luki kristittyjen kirjoja.

Kerran Siira sairastui eikä löytänyt vaivaan parannuskeinoa. Silloin hän meni kirkkoon ja pyysi pappia antamaan kirkosta tuhkaa, jonka hän toivoi parantavan sairauden. Pappi kuitenkin tunnisti hänet epäjumalanpalvelijaksi ja kieltäytyi antamasta tuhkaa. Siira ei suuttunut vaan ymmärsi oman arvottomuutensa, mutta kun hän uskossa kosketti papin viittaa, niin kuin verenvuototautinen nainen oli koskettanut Vapahtajan viitan tupsua, hän parani välittömästi.

Siiran perheenjäsenet alkoivat epäillä, että hän aikoi omaksua kristinuskon, joten he pyysivät hänen äitipuoltaan suostuttelemaan Siiraa luopumaan aikeestaan. Äitipuoli teeskenteli olevansa itse salaa kristitty ja ystävällisesti puhuen pyysi Siiraa pitämään uskonsa salassa ja palvomaan ulkonaisesti tulta, jotta hän ei luopuisi kristinuskosta joutuessaan mahdollisesti kidutettavaksi. Siira alkoi epäröidä kasteen ottamista, mutta kun hän näki unessa näyn äitinsä lohduttomasta kohtalosta kuoleman jälkeen ja kristityille varatuista valoisista asuinsijoista, hän teki päätöksensä ja meni piispan luokse pyytäen saada kasteen. Piispa kieltäytyi peläten antavansa zarathustralaisille syyn vainota kristittyjä. Hän myös epäili, että Siira luopuisi Kristuksesta jo isänsä vihan tähden, ja niinpä hän kehotti Siiraa tunnustamaan uskonsa Vapahtajaan ensin suvulleen.

Aamu-uhrin aikana, kun Siira kohensi tulta, jota persialaiset palvoivat jumalana, hän julisti kovalla äänellä: ”Minä olen kristitty, hylkään väärät jumalat ja uskon oikeaan Jumalaan!” Hänen isänsä pieksi tytärtään uuvuksiin asti ja heitätti hänet sitten vankilaan. Kyynelin ja lupauksin hän vaati Siiraa palaamaan aikaisempaan uskoonsa, mutta tämä ei antanut periksi. Niinpä isä ilmiantoi hänet ensin zarathustralaiselle papille ja sitten kuvernöörille ja Khosrau I Anushirvanille (hallitsijana 531–579). Neitoa kidutettiin pitkän aikaa vankilassa, mutta Herra antoi hänelle voimaa ja Siira pysyi lujana uskossaan Kristukseen. Lahjottuaan vartijan Siira meni piispan luokse, joka kastoi hänet. Herra soi Siiralle ihmeiden tekemisen lahjan. Kun persialaiset pilkkasivat häntä sanoen: ”Mitä satuja sinusta oikein kerrotaan, että muka kahleet putoavat itsestään sinun kaulaltasi, käsistäsi ja jaloistasi? Näytäpä nyt, miten se tapahtuu!” Siira rukoili sydämensä pohjasta Vapahtajaa, ja heti paikalla kahleet irtosivat.

Kidutusten heikentämä Siira sairastui vakavasti. Hän alkoi rukoilla Jumalaa, että Hän ei antaisi hänen kuolla sairauteen vaan sallisi hänen saada marttyyrin kruunun. Herra antoi hänen parantua. Silloin vankilan johtaja ja vanginvartija menivät hänen luokseen häväistäkseen neitsyen, mutta Herra antoi toisen heistä kuolla ja toisen sairastua. Siira tuomittiin kuolemaan hirttämällä, ja vieläpä erityisen julmalla tavalla. Hetken kuluttua he löysäsivät köyttä ja kysyivät, halusiko hirtettävä muuttaa mieltään ja jäädä elävien joukkoon, mutta marttyyri kieltäytyi. Hänen ruumiinsa heitettiin koirien syötäväksi, mutta ne eivät koskeneet siihen. Tämä tapahtui 28.2.559 Seleukeia-Ktesifonissa, jonka rauniot ovat nykyisen Bagdadin lähistöllä. Kristityt hautasivat pyhän marttyyri Siiran kunniallisesti.

Pyhä Audoenus (Ouen, Aldowin), alkuperäiseltä nimeltään Dado, syntyi vuoden 610 tienoilla nykyisen Ranskan Soissonsissa frankkilaiseen aatelisperheeseen, ja hänet kasvatettiin kuninkaan hovissa. Jo nuorena häneen teki suuren vaikutuksen pyhittäjä Columbanus (23.11.), kun tämä matkallaan majoittui seurueineen hänen vanhempiensa luokse. Audoenuksella oli paljon poliittista vaikutusvaltaa, ja hän oli johtavassa asemassa aatelisten nuorten miesten ystäväpiirissä, jonka monista jäsenistä tuli myöhemmin piispoja tai luostarien perustajia. Audoenuksesta tuli kuningas Dagobert I:n hovin kansleri, joka edisti luostarien asiaa ja vietti askeettista ja rukouksellista elämää. Vuonna 635 Audoenus perusti Rebais’hin luostarin ja majapaikan sairaille ja köyhille.

Vuonna 641 Audoenus valittiin Rouenin piispaksi. Hän käynnisti useita luostarihankkeita, joista huomattavimmaksi kasvoi Fontenellen benediktiiniluostari Saint Wandrille. Audoenus julisti väsymättä evankeliumia laajassa hiippakunnassaan ja kastoi pakanoita. Hänellä oli kuitenkin paljon vaikutusvaltaa myös maallisissa asioissa, sillä hän toimi Pariisin hovin neuvonantajana. Hän esimerkiksi puolusti frankkien valtakunnan läntisen osan Neustrian itsenäisyyttä.

Pyhä Audoenus nukkui pois 24. elokuuta vuonna 684 Clichyssä (nyk. Pariisin kaupunginosa) ollessaan paluumatkalla Roueniin. Hänet haudattiin Saint Pierren kirkkoon Rouenissa. Hänen pyhät reliikkinsä nostettiin kunnioitettaviksi jo vuonna 688. Kalvinistit tuhosivat kirkon vuonna 1562.

Pyhä Georgios vietti lapsuudestaan asti luostarielämää Vähän-Aasian Bithynian Olymposvuorella. Keisari Leo III Isaurialaisen (717–741) ryhtyessä vainoamaan ikonien kunnioittajia Georgios tunnusti henkensä uhalla kristinuskoa ja puolusti herkeämättä pyhien ikonien ja reliikkien kunnioitusta. Vaikka hän oli 95-vuotias, hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin monin tavoin. Lopulta hänen nenänsä leikattiin irti ja hänen kasvonsa poltettiin. Näin pyhittäjä Georgios antoi sielunsa Jumalan käsiin kiittäen Jumalaa ja rukoillen teloittajiensa puolesta.

Pyhä pappismarttyyri, Jerusalemin patriarkka Athanasios II, oli lähtöisin tuntemattomasta paikasta ”lännessä”. Hän kilvoitteli luostarissa Pyhällä maalla. Hänestä tuli ensin arkkimandriitta ja myöhemmin Jerusalemin patriarkka ristiretkeläisten ajan lopulla. Athanasios tunnettiin hengellisenä kirjoittajana ja viisaana esipaimenena. Vuonna 1235 häneltä kysyttiin neuvoa Bulgarian Tarnovon arkkipiispakunnan perustamista koskevassa asiassa. Athanasios kärsi marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta vuonna 1244, kun muslimit valloittivat Jerusalemin ja surmasivat joukon latinalaisia ja kreikkalaisia kristittyjä Pyhän haudan kirkossa.

Pyhittäjä Arseni oli lähtöisin moskovalaisesta yläluokan perheestä. Hän meni hyvin nuorena Sergei Radonežilaisen perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa hän kilvoitteli nuoruuden innolla niin kuuliaisuustehtävissä kuin rukouksessa. Hän rakasti hengellistä lukemista ja myös kopioi käsikirjoituksia. Lavrassa säilytetään yhä hänen kopioimaansa evankeliumikirjaa. Vuonna 1525 veljestö valitsi Arsenin yksimielisesti luostarin johtajaksi. Hän ohjasi veljestöä oman elämänsä esimerkillä ja oli kaikkien rakastama. Monet Pyhän Kolminaisuuden luostarin ympäristössä sijaitsevat pikkuluostarit ja erakkolat olivat Pyhän Kolminaisuuden luostarin alaisuudessa ja pyhittäjä Arseni piti velvollisuutenaan huolehtia hengellisesti myös niistä. Erityisen mielellään hän kävi Mahrištšan luostarissa, jossa hän sai rauhassa hiljentyä ja rukoilla. Eräänä päivänä Mahrištšan luostarin johtaja kertoi nähneensä valon, joka loisti luostarin perustajan pyhittäjä Stefanin (14.7.) haudalla. Silloin pyhittäjä Arseni rakennutti haudalle kappelin ja antoi siunauksen viettää vuosittain pyhittäjä Stefanin muistoa.

Kun suuriruhtinas Vasili III (1505‒1533) kerran näki Arsenin, jota hän suuresti kunnioitti, kulkevan paikatussa repaleisessa viitassa, hän hämmästyi, mutta veljestö selitti hänelle: ”Igumenimme on todellinen Jumalan palvelija. Hän elää Jumalassa ja ajattelee vain, miten voisi kokonaan vetäytyä hiljaisuuteen.” Muutaman vuoden kuluttua Arseni lähtikin hiljaisuuden kaipuun ajamana luostaristaan pohjoiseen Komelin metsiin Vologdan seudulle. Hän asettui ensin kilvoittelemaan paikalle, jossa oli vähän aiemmin ilmestynyt Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikoni. Siellä kävi kuitenkin niin paljon pyhiinvaeltajia, että Arseni katsoi parhaaksi jättää keljansa ja jatkaa vaeltamista pitkin Komelin soita ja metsiä. Hänen väsyessään kantamus putosi hänen olaltaan ja hän istahti levähtämään. Silloin taivaasta lankesi valo hänen ympärilleen ja hän ymmärsi, että Jumala tuolla merkillä osoitti paikan häntä varten. Hän rakensi yksinkertaisen keljan ja antautui jälleen askeettisiin kilvoituksiin.

Arseni luuli löytäneensä hiljaisen kilvoituspaikan, mutta paikalliset metsästäjät suhtautuivat häneen vihamielisesti. Eräänä päivänä hänen kanssaan kilvoitellut vanhus murhattiin. Silloin Arseni siirtyi syvemmälle metsään. Ennen pitkää hänen asuinpaikkansa löydettiin jälleen, mutta tällä kertaa hänen luokseen alkoi tulla hengellistä ohjausta kaipaavia munkkeja ja maallikkoja. Muutamat jäivät kilvoittelemaan hänen kanssaan. Pyhittäjä Arseni rakensi heille tsasounan yhteiseksi rukouspaikaksi.

Seitsemän vuoden kuluttua Kazanin tataarit hyökkäsivät Vologdan alueelle (1538). Suojattomat asukkaat pakenivat metsiin ja hakivat turvaa pyhittäjä Arsenin yhteisöstä. Tataarien lähdettyä monet eivät enää palanneet tuhottuihin kyliin, vaan asettuivat asumaan erakkojen keljojen läheisyyteen. Arsenin rakastama hiljaisuus ja rauha oli mennyttä. Niinpä hän palasi yhden oppilaansa kanssa edelliselle kilvoituspaikalleen Komelin metsään ja alkoi raivata aluetta luostaria varten. Tällä kertaa häntä eivät häirinneet ihmiset vaan karhut, mutta pyhittäjä Arseni karkotti ne rukouksensa voimalla. Vologdan piispa Aleksin siunauksella Arseni rakensi luostarikirkon, joka pyhitettiin vuonna 1541. Itseään säästämättä hän ohjasi veljestöään ja luokseen tulevia maallikkoja. Hän ei unohtanut aiemmin perustamaansa yhteisöä, vaan kävi usein sielläkin ohjaamassa munkkiveljiä. Maallikoita hän opetti erityisesti pyhittämään lepopäivän. Kun eräs talonpoikaisnainen hänen kielloistaan huolimatta sunnuntaina meni pellolle kokoamaan lyhteitä, nousi kova tuuli, joka hajotti kaikki lyhteet.

Palveltuaan vuosien ajan Jumalaa ja lähimmäisiään ja säteiltyään Jumalan armoa ympärilleen pyhittäjä Arseni tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän kutsui veljestön luokseen ja kehotti heitä rakastamaan toisiaan ja noudattamaan uskollisesti luostarisääntöä. Pyhittäjä Arseni antoi henkensä rauhassa Jumalalle elokuun 24. päivänä 1550. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Pyhittäjä Serapion oli Pyhän Johannes Edelläkävijän luostarin igumeni Davit-Garedzin autiomaassa Georgiassa. Hän oli saavuttanut niin korkean hyveiden tason, että hänen kauttaan tapahtui monia ihmeitä. Eräänä päivänä dagestanilaiset ryöstäjät kävivät munkkien kimppuun, kun he olivat viemässä pyhiä esineitä kaupunkiin, ja veivät kaiken mukanaan. Pelästyneet munkit juoksivat igumenin luokse kertomaan, mitä oli tapahtunut. Serapion otti igumenin sauvansa ja lähti yksinään ajamaan takaa ryöstäjiä. Kääntyessään katsomaan taakseen pahantekijät näkivät karmivan liekin leiskuvan sauvasta ja kauhuissaan heittivät saaliin maahan. Saatuaan muitakin osoituksia Jumalan suosiosta pyhittäjä Serapion luopui igumenin tehtävästä vihkiytyäkseen suureen skeemaan ja elääkseen erakkona.

Vuonna 1774 Serapion sai tietää kuolemansa olevan koittamassa. Hän kutsui munkit koolle ja pyysi tulla haudatuksi kirkon sisäänkäynnin alle. Näin kaikki, jotka astuivat kirkkoon, kävelisivät hänen hautansa yli.