Pyhä Šušanik oli armenialaista Mamikonianin ylimyssukua ja syntymänimeltään Vardeni. Hän oli varttunut hurskaassa kristityssä perheessä ja rakasti Jumalaa. Hänestä tuli georgialaisen Heretin ruhtinaan Varskenin (Vazgen) puoliso 400-luvun puolivälin jälkeen. Kartli (Georgia) ja varsinkin Hereti Georgian kaakkoisosassa oli Persian voimakkaan painostuksen alainen. Ruhtinas Varsken kävi Persian kuningas Perozin luona toivoen maiden välisten suhteiden parantuvan. Kuningasta miellyttääkseen ruhtinas Varsken kielsi omasta tahdostaan kristinuskon, alkoi palvoa tulta ja lupasi käännyttää vaimonsa ja lapsensa palattuaan Heretiin.

Lähestyessään Heretin rajaa Varsken lähetti sanansaattajia hallintokaupunkiinsa Tsurtaviin varmistaakseen, että alamaiset järjestäisivät hänelle kunnioittavan vastaanoton. Kuullessaan miehensä luopumuksesta Šušanik heittäytyi maahan ja itki katkerasti. Sitten hän lähti palatsista neljän lapsensa kanssa ja etsi turvaa läheisestä kirkosta. Pitkään rukoiltuaan hän sanoi olevansa valmis kärsimään ja kuolemaan mieluummin kuin luopumaan uskostaan. Šušanikin rippi-isä, pappi Jakob Tsurtaveli riensi paikalle ja itki yhdessä hänen kanssaan. Šušanik vetäytyi pieneen mökkiin kirkon lähelle ja jäi odottamaan kohtaloaan paastoten, rukoillen ja psalmeja lukien.

Kolmen päivän kuluttua ruhtinas saapui Tsurtaviin. Hän oli tunnettu julmuudestaan ja armottomuudestaan. Persialaisille antamansa lupauksen mukaan ruhtinas yritti suostutella vaimoaankin kääntymään tulenpalvontaan ja väitti tämän tuottavan hänelle häpeää. Šušanik vastasi päättäväisesti: ”Minä en ole se, joka sinut ylentää tai alentaa. Sinun isäsi pystytti hautoja marttyyreille ja rakensi kirkkoja, mutta sinä olet pilannut isäsi aikaansaannokset ja tuhonnut hänen hyvät tekonsa. Isäsi kutsui pyhiä ihmisiä kotiinsa, mutta sinä kutsut paholaisia. Hän uskoi taivaan ja maan Jumalaan, mutta sinä olet kieltänyt todellisen Jumalan ja kumartanut tulta. Niin kuin sinä olet ylenkatsonut Luojaasi, niin minäkin ylenkatson sinua. Vaikka kiduttaisit minua, en osallistu sinun tekoihisi.”

Ruhtinas Varsken raivostui, mutta hänen alaisensa neuvoivat, ettei Šušanikia kannattaisi kovistella liikaa, koska naiset ovat oikukkaita ja muuttaisivat mielensä aikanaan. Niinpä ruhtinas lähetti nuoremman veljensä Dzodzikin ja piispa Apotsin houkuttelemaan Šušanikia palaamaan palatsiin, ja lopulta tämä suostui lähtemään. Šušanik otti mukaansa pienen evankeliumikirjan, joka oli kuulunut pyhälle Sahakille (9.9.), sekä marttyyrien elämäkertoja. Palatsissa hän ei kuitenkaan mennyt huoneeseensa vaan sulkeutui pieneen kammioon.
Varsken järjesti illallisen, jossa paikalla oli vain hänen veljensä Dzodzik ja tämän vaimo. Šušanik ei suostunut syömään heidän kanssaan. Silloin Varsken joutui raivon valtaan, alkoi riepotella vaimoaan hiuksista, löi häntä niin lujaa kuin jaksoi ja potki hänen kasvojaan. Šušanik huusi: ”Herra Jeesus, auta minua!” Dzodzik pelasti hänen henkensä käymällä käsiksi veljeensä.

Šušanik virui aivan elottomana. Varsken käski sitoa hänet kahleisiin ja heittää tyrmään. Varsken kielsi vartijoita päästämästä ketään hänen luokseen, mutta pappi Jakob onnistui puhumaan vartijan ympäri ja kävi katsomassa Šušanikia, joka oli verissään ja pahasti turvoksissa. Jakobilla oli mukanaan ruokaa, mutta Šušanik ei pystynyt syömään, koska hänen leukansa oli murtunut ja hampaita hajonnut. Jakob kastoi leipää viiniin ja antoi sitä hänelle pieninä palasina.

Kun Varsken oli sotaretkellä hunneja vastaan, Šušanikin annettiin siirtyä suuren paaston ajaksi pieneen mökkiin kirkon viereen. Kun Varsken palasi ja sai tietää tästä, hän julmistui ja määräsi Šušanikin pahoinpideltäväksi. Šušanikille annettiin 300 kepiniskua, mutta hän kesti lyönnit sanomatta sanaakaan ja kiitti Jumalaa siitä, että sai kärsiä Kristuksen tähden. Kun eräs pappi yritti puhua Šušanikin puolesta, hänetkin hakattiin.

Šušanikin kaulaan laitettiin tiukka kahle ja häntä lähdettiin viemään verisenä kohti linnan tyrmää. Kun saattue eteni, sen perään kerääntyi kansaa, joka itki ja vaikeroi hänen kohtaloaan. Šušanik sanoi heille: ”Veljeni, sisareni ja lapseni, älkää itkekö, vaan muistakaa minua rukouksissanne, kun nyt hyvästelen teidät ja tämän maailman. Sillä te ette saa nähdä minun lähtevän linnasta elävänä.”

Šušanik vietti kuusi vuotta vankeudessa. Hänellä oli ainoastaan karkea viitta, pieni nahkainen tyyny ja rukousmatto.80 Šušanik sai ravinnokseen vain vettä ja leipää. Suuren paaston aikana hän ei syönyt arkipäivisin mitään. Hän eli kokonaan rukouksessa ja hyräili psalmeja öin ja päivin. Vangittunakin Šušanik auttoi ketä voi. Hänen rukoustensa ansiosta sairaita parani, lapsettomat saivat lapsia ja murheelliset lohdutuksen.

Kirkonmiehet onnistuivat käymään Šušanikin luona aika ajoin ja keskustelemaan hänen kanssaan. Eräänä päivänä Šušanik sai kuulla lastensa omaksuneen tulenpalvojien uskonnon. Hän alkoi vaikeroida ja löi päätään maahan. Sitten hän rukoili lausuen: ”Kiitän sinua, Herra, minun Jumalani, sillä lapset eivät olleet minun omiani, vaan lahjoja sinulta. Tapahtukoon niin kuin Sinä tahdot, Herra. Varjele minut vihollisen juonilta.”

Kun eräs persialainen nainen kuuli Šušanikista, hän meni tämän luokse ja pyysi parantamaan hänet. Šušanik vastasi: ”Jos uskot todelliseen Jumalaan ja hylkäät persialaisten uskonnon, anon Herraa rukouksin, niin saat häneltä parantumisen ja pääset tuntemaan Jumalamme suuren voiman.” Persialainen nainen vastasi: ”Minä uskon kristittyjen Jumalaan.” Šušanik pyysi naista menemään kastettavaksi, ja välittömästi kasteen saatuaan tämä parani. Nainen ylisti pyhää Kolminaisuutta ja jätti persialaisten uskonnon. Tästä ihmeestä puhuttiin ympäri maata.

Kun Varsken palasi kaupunkiin matkoiltaan ja sai kuulla tapahtumista, hän raivostui niin, että käski piestä vartijat kuoliaiksi, koska nämä olivat päästäneet ihmisiä Šušanikin luokse. Varsken turvautui myös noidan apuun. Tämä yritti keinojaan Šušanikia vastaan vuoden ajan, mutta Šušanik tuli vain entistä lujemmaksi uskossaan.

Seitsemännen vankeusvuotensa alussa kidutusten ja nälän heikentämä Šušanik sairastui vakavasti. Kun tieto hänen heikkenemisestään levisi, monet kävivät hänen luonaan pyytämässä hänen siunaustaan. Varskenin veli Dzodzik tuli vaimonsa kanssa ja polvistui Šušanikin eteen pyytäen anteeksiantoa synneilleen. Šušanikin luona kävi myös kirkon pappeja ja diakoneja piispojen Samuelin ja Johanneksen johdolla. Monet pyysivät saada hänen pyhittyneet kahleensa voidakseen kunnioittaa niitä, mutta hän sanoi vain: ”En minä ole sellaisen kunnian arvoinen, mutta koska rakastatte Jumalaa, käyköön niin kuin tahdotte.” Pyhä Šušanik pyysi Kristusta täyttämään kaikki hengellisellä ilolla ja siunauksilla. Sitten hän rukoili viimeisen kerran ja antoi henkensä Jumalan haltuun.

Papisto ja kansa itkivät katkerasti pyhän Šušanikin kohtaloa. Hurskaat naiset pesivät hänen pyhän ruumiinsa, voitelivat sen hyväntuoksuisilla voiteilla ja käärivät valkoiseen liinaan. Pyhä Šušanik haudattiin toiveensa mukaan sille paikalle, josta hänen jumalaton miehensä oli ensimmäisen kerran raahannut hänet mukaansa. Kansa lauloi veisuja haudalla läpi koko yön. Tämä tapahtui vuonna 475. Pyhä Šušanik oli kuollessaan noin 35 vuoden ikäinen.

500-luvun lopulla reliikit siirrettiin Tbilisiin, missä niitä yhä säilytetään Metekhin Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkossa. Georgiassa hänen muistoaan vietetään 17.10. Pyhän Šušanikin marttyyrikertomus on georgiankielisen kirjallisuuden vanhin säilynyt teksti. Sen laati hänen hengellinen isänsä Jakob Tsurtaveli pian tapahtumien jälkeen. Vanhin säilynyt käsikirjoitus on kuitenkin tekstin armenialainen versio.

Kiovan luolaluostarin etäiset luolat tunnetaan myös Pyhittäjä Feodosin luolina. Yli puolet sinne haudatuista pyhistä muistetaan keljaansa sulkeutuneina erakkoina ja suurina paastoajina, jotka kilvoittelivat 1000‒1400-luvuilla. Kaikista heistä ei ole säilynyt elämäkertatietoja, vaan ainoastaan nimi, elinaika ja kilvoitusmuoto, jota harjoittamalla he pyhittyivät.

Pyhittäjä Savva oli serbi, joka vaelsi 1400-luvulla Venäjälle ja asettui kilvoittelemaan Pihkovan lähelle Jumalansynnyttäjän luostariin. Hiljaisempaa elämää kaivaten hän siirtyi Tolvajoelle pyhittäjä Jefrosinin (15.5.) luostariin. Siellä hän kilvoitteli nöyryydessä, kunnes palava into sai hänet siirtymään pyhittäjä Jefrosinin siunauksella Krypetsin erämaahan noin 15 kilometrin päähän Tolvajoelta. Savva asettui pienen järven rannalle läpipääsemättömään metsään ja eli siellä rukoillen ja ankarasti paastoten. Ennen pitkää Savva rakensi pienen kirkon pyhän evankelista Johannes Teologin kunniaksi ja keljoja munkeille, joita kerääntyi hänen ympärilleen.

Pyhittäjä Savva johti luostaria viisaasti ja monet tulivat kaukaa kuulemaan hänen suloista opetustaan. Luostari vaurastui lahjoituksista, mutta veljestöä Savva ohjasi elämään köyhyydessä. ”Miten voimme sanoa entisaikojen kilvoittelijoita isiksemme, jos emme elä niin kuin he elivät? Osoittakaamme rakkautemme Kristukseen teoillamme, rakastamalla toisiamme, vuodattamalla kyyneliä, paastoamalla ja harjoittamalla kaikessa itsehillintää niin kuin entisaikojen isät tekivät.”

Pihkovan ruhtinas Jaroslav Vasiljevitš kävi usein luostarissa. Kerran hän toi mukanaan sairastavan vaimonsa. Pyhittäjä Savva kielsi häntä rikkomasta luostarin tapaa ja tuomasta naista sisälle luostariin. Sen sijaan hän kokosi veljestön luostarin portin ulkopuolelle, toimitti rukouspalveluksen ruhtinattaren puolesta, ja tämä parani.

Pyhittäjä Savva eli pitkän elämän ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1495. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin hän ilmestyi luostarin pappismunkki Jesajalle istuen haudallaan ja ilmoittaen, että oli koittanut aika nostaa pyhäinjäännökset haudasta.

Pyhä Hosius syntyi vuoden 256 tienoilla, ja hänestä tuli Espanjan Cordoban piispa noin vuonna 300. Hän vietti askeettista ja hyveellistä elämää. Diocletianuksen vainojen aikana Hosius tunnusti Kristuksen rohkeasti, ja sen seurauksena hän kantoi kehossaan arpia kärsimistään kidutuksista. Pyhä keisari Konstantinos Suuri (21.5.) antoi Hosiukselle tehtäväksi löytää ratkaisu ortodoksien ja areiolaisten väliseen kiistaan. Siksi Hosius johti Antiokian kirkolliskokousta (324) ja oli tärkeä vaikuttaja Nikean ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (325). Areiolaisten keisarien Konstantioksen ja Konstansin painostuksesta huolimatta Hosius puolusti rohkeasti ortodoksista uskoa myös Sardican kirkolliskokouksessa (343) yhdessä paikallisen piispa Protogeneksen kanssa. Siitä syystä hänet karkotettiin yhdessä pyhän Athanasioksen ja muiden piispojen kanssa, jotka joutuivat kärsimään, koska halusivat pitää kirkon opin puhtaana.

Kun Hosius oli lähes satavuotias, keisari Konstans yritti pakottaa hänet allekirjoittamaan pyhän Athanasioksen tuomitsemisen. Hosius ei suostunut. Hänen elämänsä loppuvaiheet ovat hieman epäselvät. Vainon ajoista saakka hän oli ollut oikean uskon esitaistelija, mutta elämänsä lopulla hänet pakotettiin allekirjoittamaan niin sanottu Sirmiumin toinen uskon kaava, joka kielsi sanomasta Pojan olevan ”samaa olemusta” kuin Isä. Ilmeisesti hänet oli vanhuudenheikkouttaan saatu pakotettua allekirjoittamaan, ja joidenkin tietojen mukaan hän katui tätä myöhemmin. Joka tapauksessa pian tämän tapahtuman jälkeen pyhä Hosius nukkui pois rauhassa.

Rodoksen linnoituksen muurien alta löydettiin 1300-luvulla vanhan kirkon rauniot, ja kivien seasta esiin tuli vanhoja ikoneita. Vain yksi oli säilynyt ehjänä ja hyväkuntoisena. Ikonissa oli nuori sotilas, joka piteli ristiä oikeassa kädessään marttyyrikuoleman merkkinä. Vaatteista päätellen kyseessä oli varhaiskirkon marttyyri. Isokokoista ikonia ympäröi kaksitoista pyhän marttyyrikilvoitusta esittävää kohtausta. Paikallinen piispa Neilos (1355–1369) pystyi selvittämään nimen ”Pyhä Fanurios”, mutta tämän nimistä pyhää ei ollut mainittu vanhoissa martyrologioissa eikä synaksarioneissa. Kun pyhälle Fanuriokselle saatiin myöhemmin rakennettua kirkko paikan lähistölle, hänen avullaan alkoi tapahtua monia ihmeitä, varsinkin kadonneiden ihmisten ja eläinten löytymisiä.

Kreetalla levinneen kansanperinteen mukaan pyhän Fanurioksen äiti oli suuri syntinen, joka kaikista poikansa kehotuksista huolimatta ei suostunut kääntymään. Fanurios ei kuitenkaan lakannut rukoilemasta kiihkeästi äitinsä pelastumista, ja kun pakanat kivittivät häntä, hän huusi: ”Näiden kärsimysten tähden, Herra, tule kaikkien niiden apuun, jotka rukoilevat Fanurioksen äidin pelastuksen puolesta!” Siksi uskovilla on tapana kadotettuaan jonkin esineen leipoa leipämäisiä kakkuja (fanuropita) ja jakaa niitä köyhille, jotta pyhän Fanurioksen äiti saisi levon sielulleen.

Pyhä Liberius nousi Rooman piispanistuimelle 17.5.352. Hän päätti ensi töikseen vahvistaa ortodoksista uskoa kutsumalla koolle kirkolliskokouksen tukemaan Aleksandrian patriarkka Athanasiosta (18.1.), josta levitettiin valheita. Areiolainen keisari Konstantios kuitenkin tuomitsi Athanasioksen samoin kuin Nikean, Arlesin ja Milanon kirkolliskokoukset. Hän yritti voittaa Liberiuksen puolelleen, mutta kun tämä vastusti, hänet karkotettiin Traakiaan, missä hän kärsi kylmyydestä ja huonosta kohtelusta.

Rooman kristittyjen vaatimuksesta keisari suostui kutsumaan paavin takaisin karkotuspaikastaan ja kutsui hänet Sirmiumiin saadakseen hänet antamaan periksi. Liberius suostui tekemään myönnytyksiä kirkon yhtenäisyyden saavuttamiseksi ja omaksui sovittelevan kannan, jonka mukaan Poika on Isän kaltainen olemukseltaan, mutta edes keisarin painostuksesta hän ei tuominnut avoimesti Nikean synodin määritelmää samasta olemuksesta. Nyt Liberius saattoi palata piispanistuimelleen, missä Rooman kansa ja papisto toivottivat hänet tervetulleeksi. Hän työskenteli kirkon rauhan puolesta, kunnes nukkui pois rauhassa 24.9.366. Isän ja Pojan olemuksellisesta suhteesta päästiin koko kristikuntaa yhdistävään määritelmään toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 381 Nikeassa.

Pyhittäjä Poimen syntyi 300-luvulla egyptiläiseen eli koptilaiseen perheeseen.75 Vain 15 vuoden ikäisenä hän seurasi kuutta veljeään, jotka kilvoittelivat Sketiksen autiomaassa. Abba Anub (6.6.) oli vanhin ja Paisios nuorin. Kun Poimen oli vielä nuori, hän lähti kysymään eräältä vanhukselta kolmesta ajatuksesta, mutta keskustelun kuluessa hän unohti niistä yhden. Palattuaan kotiin hän muisti sen ja lähti uudelleen pitkälle matkalle vanhuksen luo. Vanhus ihaili Poimenin sinnikkyyttä ja ennusti: ”Enkelten Poimen, sinun nimeäsi mainitaan vielä koko Egyptin maassa.”

Kun barbaarit tuhosivat Sketiksen luostarikeskuksen (407), veljekset onnistuivat pakenemaan joukkomurhaa ja asettuivat Ala-Egyptin Terenuthikseen Niilin rannalle. Poimen saavutti sellaisen maineen, että monet hurskaat miehet alkoivat käydä pyytämässä neuvoja häneltä omien vanhustensa sijaan. Kun vieraat menivät kysymään neuvoa abba Anubilta, tämä lähetti heidät veljensä Poimenin luokse tunnustaen, että Poimenilla oli puheen lahja. Poimen ei kuitenkaan koskaan antanut neuvoja vanhimman veljensä läsnä ollessa eikä puhunut toisen vanhuksen jälkeen.

Kun veljesten äiti sai selville missä he asuivat, hän lähti tapaamaan poikiaan. Hän odotti heitä kirkon edessä, mutta hänet nähdessään he palasivat ja sulkivat oven hänen nenänsä edestä. Äiti itki ja huusi: ”Haluan nähdä teidät, lapseni. Olen jo aivan vanha.” Poimen vastasi sisältä: ”Haluatko nähdä meidät täällä vaiko tuonpuoleisessa maailmassa?” Äiti lähti pois iloiten ja sanoi: ”Jos tosiaan näen teidät siellä, en tahdo nähdä teitä täällä.”

Alussa Poimen paastosi paljon, oli kolme tai neljäkin päivää syömättä ja alisti kehonsa suuriin kieltäymyksiin. Hengellisen kokemuksen karttuessa hän alkoi opettaa, että on parasta syödä joka päivä mutta vähän, jotta ei lankeaisi ylpeyteen tai ylensyöntiin, ja seurata kuninkaallista tietä, sillä se on keveä. Eräälle veljelle, joka järkyttyi nähdessään hänen valavan vettä jaloilleen, Poimen vastasi: ”Emme ole oppineet ruumiin surmaajiksi vaan pyyteen surmaajiksi.” Hänellä oli tapana sanoa: ”Kaikki liioittelu on lähtöisin pahoilta hengiltä.”

Poimen käytti arvostelukykyä askeesissaan, mutta oli hyvin tarkka kaikessa, mikä liittyi ihmisten välisiin suhteisiin. Hän piti keljaansa hautana, jossa munkin täytyy pysyä vieraana kaikelle maalliselle kiintymykselle niin kuin olisi kuollut. Alueen kuvernööri halusi kovasti nähdä Poimenin ja pidätytti tämän sisarenpojan, jotta vanhus tulisi puhumaan pojan puolesta, mutta Poimen pysyi kuurona sisarensa aneluille ja sanoi: ”Poimen ei ole synnyttänyt lapsia.” Hän käski kuvernöörin tuomita pojan lain mukaan, jos tämä oli rikkonut sitä. Niin poika pääsi vapaaksi.

Abba Poimen vastasi mielellään kysymyksiin himoista ja sielun parantamisesta ja antoi kullekin kysyjälle heidän käsityskykynsä mukaisen vastauksen rohkaistakseen heitä edistymään hyveissä. Hän korosti, että synnillisille ajatuksille ei pidä antaa periksi. ”Et voi estää ajatuksia tulemasta, mutta sinun asiasi on vastustaa niitä.” Hän opetti kilvoittelijoita heittäytymään Jumalan eteen mittaamatta itseään ja jättäen taakseen oman tahtonsa. Täydellisyyttä kohden edistytään itsensä halventamisella ja tarkkaavaisuudella. Kun häneltä kysyttiin, oliko oikein nuhdella veljeä, jonka näkee tekevän jotakin väärää, Poimen vastasi: ”Sillä hetkellä, kun peitämme veljemme rikkomuksen, Jumalakin peittää meidän rikkomuksemme. Ja sillä hetkellä, kun paljastamme veljemme rikkomuksen, Jumalakin paljastaa meidän.” Kun hän näki jonkun munkkiveljen nukahtavan kirkossa, hän ei suinkaan moittinut tätä vaan painoi hänen päänsä polvilleen, jotta veljen olisi mukavampi nukkua. Itseään hän tarkkaili aina huolellisesti tietäen, että ajatusten harhailu on paheiden alku. Kun hän joutui poistumaan keljastaan, hän istui ensin tunnin yksin tutkimassa ajatuksiaan.

Poimen sanoi myös, että ihminen tarvitsee nöyryyttä ja Jumalan pelkoa niin kuin hengitysilmaa. Itsensä halventaminen saa meidät näkemään veljemme parempana kuin itsemme ja johtaa nöyryyteen. Hän halvensi itseään siinä määrin, että pystyi vilpittömästi sanomaan: ”Siihen paikkaan, mihin Saatana heittäytyy, heittäydyn minäkin.” Kun häneltä kysyttiin, miten hän saattoi pitää itseään koko luomakuntaa huonompana ja jopa huonompana kuin murhaajaa, vanhus vastasi: ”Murhaaja on tehnyt vain tuon yhden synnin, mutta minä murhaan joka päivä.”

Kun Poimen eräänä päivänä näki naisen itkevän miehensä ja poikansa haudalla, hän sanoi veljelleen Anubille, että jos ihminen ei saavuttanut samanlaista murheen ja jatkuvan lihan kuolettamisen tilaa, hänestä ei voinut tulla munkkia. Kerran eräs veli näki hänen joutuvan hurmoksiin ja kysyi jälkeenpäin, missä hän oli ollut. Poimen vastasi: ”Ajatukseni oli siellä, missä pyhä Jumalansynnyttäjä Maria seisoi itkemässä Vapahtajan ristin luona. Minäkin aina haluaisin itkeä sitä.”

Kerran eräät syyrialaiset tulivat kysymään Poimenilta sydämen puhtaudesta, mutta vanhus ei osannut kreikkaa tai syyriaa eikä tulkkiakaan ollut käytettävissä. Nähdessään heidät murheellisina vanhus alkoi puhua kreikkaa sanoen: ”Veden luonto on pehmeä mutta kiven kova. Silti kiven päällä riippuva vesiastia lävistää kiven tippa tipalta. Niin Jumalan sanakin on pehmeä mutta meidän sydämemme kova. Silti kuullessaan monesti Jumalan sanan ihmisen sydän avautuu Jumalan pelolle.”

Loistettuaan monia vuosia tähden lailla autiomaassa, opetettuaan omasta kokemuksestaan ja oltuaan kaikkien hyveiden elävä esikuva abba Poimen nukkui pois rauhassa. Tämä tapahtui pyhittäjä Arsenios Suuren (8.5.) kuoleman jälkeen, 400-luvun puolivälin tienoilla.

Pyhä Caesarius syntyi vuoden 470 tienoilla ylhäiseen gallialais-roomalaiseen perheeseen Burgundissa. Jo lapsena hän oli tunnettu hurskaudestaan ja almuistaan, jopa niin, että hän usein palasi kotiin puolialastomana annettuaan vaatteensa köyhille. Vuonna 490 Caesarius meni Lérinsin luostariin, missä hän kilvoitteli paastoten, valvoen ja rukoillen. Hän mietiskeli pyhiä kirjoituksia ja pyhien isien kirjoituksia, varsinkin Augustinuksen. Ankaran askeesin heikentämänä Caesarius lähti Arlesiin, missä hänet vihittiin papiksi ja nimitettiin Trinquetaillen luostarin apotiksi, joka laati luostarille säännön. Vuonna 503 hänestä tuli Arlesin piispa. Tässä asemassa hän joutui usein keskelle poliittisia kiistoja. Länsigoottien kuningas Alarik karkotti hänet vuonna 505, ja itägoottien kuningas Teoderik pakotti hänet vannomaan uskollisuutta.

Paavi Symmachus hyväksyi vuonna 513 olennaisia osia Caesariuksen laatimasta anomuksesta, joka koski kirkkokurikysymyksiä. Paavi nimitti hänet koko Gallian priimakseksi ja myöhemmin myös Espanjan priimakseksi. Caesarius kutsui koolle useita kirkolliskokouksia, joita hän johti. Häneltä on säilynyt 238 saarnaa. Hän otti kaikissa luostareissa käyttöön Lérinsin luostarin rukousajat. Erityisesti hän piti huolta vuonna 512 perustetusta nunnaluostarista Arlesissa, jolle hän laati ankaran luostarisäännön. Hän kehitti myös munkkiluostareille luostarisäännön, jossa oli aineksia Lérinsin säännöstä ja Augustinuksen kirjoituksista. Viimeiset vuotensa hän vietti perustamassaan luostarissa Marseillessa, kunnes nukkui pois rauhassa 27. elokuuta vuonna 542.

Pyhä Kukša oli Kiovan luolaluostarin pappismunkki ja ihmeidentekijä, joka julisti evankeliumia Koillis-Venäjällä Okajoen varrella. Pakanat surmasivat hänet ja hänen oppilaansa Nikonin joskus vuoden 1114 jälkeen. Pyhittäjä Pimen Paastoaja, jolla oli selvänäkemisen armolahja, huudahti surmapäivänä luolaluostarin kirkossa: ”Veljemme Kukša surmattiin tänään!” Tämän sanottuaan pyhittäjä Pimen antoi henkensä Jumalalle samana päivänä pyhän Kukšan kanssa. Heidät molemmat haudattiin luolaluostarin lähempiin luoliin.

Pyhä Maximilianus tuli isänsä Fabius Victorin ja asianajajan kanssa sotilasasioista vastaavan prokonsuli Dionin puheille Thevesten71 foorumille vuonna 295. Nuori Maximilianus ilmoitti, ettei voinut palvella armeijassa, koska oli kristitty. Oikeudenkäynnin autenttiset pöytäkirjat ovat säilyneet. Ne on päivätty 12.3.295, jolloin Maximilianus oli 21 vuoden ikäinen. Pöytäkirjoissa häntä haastattelee prokonsuli Dion, joka aloittaa kysymällä:
– Mikä on nimesi?
– Miksi haluat tietää nimeni? En voi palvella (armeijassa), koska olen kristitty.
– Valmistakaa hänet.

Kun häntä valmistettiin sotilaspalvelusta varten, Maximilianus toisti:
– En voi palvella. Olen kristitty.

Dion määräsi hänet mitattavaksi. Maximilianus oli noin 178 cm pitkä.
– Antakaa hänelle sotilaan sinetti.
– En suostu. En voi palvella.
– Palvele tai kuolet.
– En palvele. Voit leikata pääni. En palvele tätä maailmaa, vaan ainoastaan Jumalaani.
– Kuka on kääntänyt pääsi?
– Oma sieluni. Se, joka on minut kutsunut.

Dion kääntyi Maximilianuksen isän Victorin puoleen:
– Sano jotain pojallesi.
– Hän on perillä asioista ja osaa itse päättää, mikä on hänelle parasta, Victor vastasi.

Dion jatkoi puhumista Maximilianukselle:
– Suostu palvelemaan ja ota sotilassinetti.
– En ota sinettiä. Minulla on jo Kristuksen, Jumalani, sinetti.
– Lähetän sinut suoraan Kristuksesi luokse.
– Hyvä jos niin teet. Se olisi kunniani.
– Antakaa hänelle sinetti, Dion sanoi henkilökunnalleen.
– En ota tämän maailman sinettiä. Jos annat sen minulle, rikon sen, sillä se on arvoton. En voi kantaa lyijynpalaa kaulassani sen jälkeen, kun olen saanut Herrani Jeesuksen Kristuksen, elävän Jumalan Pojan, pelastavan merkin. Sinä et tunne häntä, mutta hän on kärsinyt pelastuksemme tähden. Jumala otti hänet ylös syntiemme tähden. Häntä me kristityt palvelemme. Seuraamme häntä elämän valtiaana ja pelastuksen antajana.
– Sinun täytyy palvella ja ottaa sinetti, muuten kuolet surkeasti.
– Palvelukseni kuuluu Herralleni. En voi palvella maailmaa. Olen jo sanonut, että olen kristitty.
– Herrojemme Diocletianuksen ja Maximianuksen, Constantiuksen ja Maximuksen pyhässä sotajoukossa on sotilaita, jotka ovat kristittyjä, ja he palvelevat.
– He tietävät, mikä heille on parasta. Mutta minä olen kristitty enkä voi tehdä väärin.
– Mitä väärää tekevät ne, jotka palvelevat armeijassa?
– Miten niin? Sinä tiedät, mitä he tekevät.
– Palvele. Jos halveksut sotilaspalvelua, tulet häviämään surkeasti.
– En häviä minnekään. Jos lähden tästä maailmasta, sieluni elää Herrani Kristuksen kanssa.

Kun Maximilianus ei antanut periksi, prokonsuli Dion käski poistaa hänen nimensä sotilaiden joukosta ja määräsi hänet miekalla surmattavaksi. ”Kiitos Jumalalle”, Maximilianus lausui.

Maximilianus vietiin teloituspaikalle, missä hän kehotti veljiä rientämään rohkeasti eteenpäin, jotta hekin saisivat nähdä Herran ja voittaisivat omakseen samanlaisen kruunun. Sitten hän kääntyi iloisesti isänsä puoleen ja pyysi tätä antamaan pyövelille vaatteensa, jotka isä oli valmistanut hänen sotilaspalvelustaan varten. Vielä hän lupasi, että he saisivat ylistää Herraa yhdessä, kun hän pääsisi taivaalliseen sotajoukkoonsa.

Tämän jälkeen pyhä Maximilianus mestattiin. Pompeiana-niminen nainen hankki hänen ruumiinsa itselleen ja säilytettyään sitä jonkin aikaa omassa kodissaan hän siirsi sen Karthagoon. Siellä pyhä marttyyri Maximilianus haudattiin pyhän marttyyripiispa Cyprianus Karthagolaisen (16.9.) haudan viereen. Kolmetoista päivää myöhemmin nainen kuoli ja hänet haudattiin samalle paikalle.