Arkistot: Synaksariot
Pyhä Columbanus
Pyhä Columbanus syntyi Irlannin Leinsterissä 540-luvun alussa. Hän opiskeli Irlannin kuuluisimmassa koulussa Clonardissa, jonka pyhä Finnian oli perustanut. Columbanus osoitti suurta lahjakkuutta opinnoissaan, mutta koska hän oli ulkonäöltään komea, naiset piirittivät häntä, ja tämä sai hänet kärsimään kovasti lihallisten himojen tähden. Hän meni kysymään neuvoa eräältä naiskilvoittelijalta, joka kertoi jättäneensä maailman kaksitoista vuotta sitten katsomatta enää sen jälkeen taakseen: ”Jos en olisi heikompaa sukupuolta, olisin lähtenyt merten yli ja vaeltanut johonkin vielä salaisempaan paikkaan.” Nainen kehotti Columbanusta muistamaan Simsonia, Daavidia ja Salomoa ja pakenemaan.
Äitinsä vastustuksesta huolimatta Columbanus päätti lähteä Lough Ernen saarille Sinell-nimisen vanhuksen oppilaaksi. Sinell ohjasi häntä pyhien kirjoitusten ja askeettisen elämän tuntemiseen. Columbanus edistyi niin nopeasti, että kirjoitti jo pian oman psalmikommentaarin. Ilmeisesti hän pääsi myös tutustumaan viereisillä saarilla kilvoitelleeseen pyhään Comgalliin, sillä kun Comgall siirtyi Bangoriin perustamaan luostaria, Columbanus oli yksi ensimmäisistä paikalle tulleista munkeista. Bangorista muodostui vähitellen Irlannin kuuluisin luostari.
580-luvun alussa Columbanus tunsi Pyhän Hengen kutsuvan hänet lähetystyöhön. Comgallin siunauksella hän valitsi vapaaehtoisen maanpakolaisuuden saadakseen julistaa pelastuksen hyvää sanomaa kaukaisilla mailla. Hän lähti kahdentoista munkin kanssa niin kuin Kristus kerran kahdentoista apostolinsa kanssa. Walesissa heihin liittyi lisää munkkeja, ja he purjehtivat yhdessä kohti Galliaa. Mukana oli muun muassa pyhä Gallus (16.10.).
Galliassa pyhän Columbanuksen johtamat munkit kulkivat Jumalan johdatuksessa ja julistivat kansalle evankeliumia ja katumuksen tietä niin sanoin kuin teoin. Kaikkia tavaroitaan he pitivät yhteisinä. Heidän sävyisyytensä ja keskinäinen rakkautensa oli sellainen, että saattoi selvästi nähdä, kuinka Herra asui heidän keskellään. Pyhän Columbanuksen osaksi tullut armo oli niin suuri, että aina kun hän viipyi jossakin talossa pidemmän tai lyhyemmän ajan, koko talonväki tahtoi kääntyä hänen uskontoonsa.
Columbanuksen johtamien munkkien maine kantautui Burgundin kuninkaan Guntramnuksen1 korviin. Vuoden 590 tienoilla Guntramnus antoi Columbanukselle maata Annegraysta Vosgesin vuorilta. Annegrayn luostariin tuli pian suuri joukko oppilaita, joita pyhän Columbanuksen esimerkki innoitti ryhtymään pelastuksen työhön askeettisen kilvoituksen avulla. Alueen synkät metsät ja pimeät luolat tarjosivat ihanteellisen rauhan, mutta pian veljiä alkoi olla liikaa luostarin kokoon nähden. Päätettiin perustaa uusi luostari Luxeuiliin; se rakennettiin käyttäen raunioituneen roomalaisen kylpylän ja temppelin kiviä. Columbanus johti luostaria 25 vuoden ajan, ja siitä tuli yksi Länsi-Euroopan kuuluisimmista.
Luxeuilissa veljet rukoilivat erään miehen sairaan vaimon puolesta ja tämä parani välittömästi. Kun mies näki veljestön olevan niin köyhä, että sairaatkin veljet saivat syötäväkseen vain juuria ja kaarnaa, hän toi luostariin vaunulastillisen leipää ja vihanneksia.
Kerran pyhä Columbanus oli kulkemassa Raamatun kanssa metsän läpi miettien, kumpi olisi pahempaa, joutua villipetojen vai pahojen ihmisten seuraan. Hän sai kysymykseen vastauksen, kun kaksitoista sutta tuli häntä kohti. Hän seisoi liikkumatta psalmijakeita rukoillen, kun sudet piirittivät hänet. Sudet nuuskivat hänen viittaansa ja lähtivät tiehensä. Hieman myöhemmin hän kohtasi rosvojoukon, joka pysäytti hänet, mutta hekin antoivat hänen mennä.
Piispa Chamnoald kertoi nähneensä, että kun Columbanus oli metsässä rukoilemassa, tämä saattoi kutsua villieläimiä ja ne tulivat heti hänen luokseen. Hän silitteli niitä, linnut hyppivät hänen ympärillään ja oravat juoksivat pitkin hänen käsivarsiaan sisään ja ulos hänen viittansa hiha-aukoista.
Luxeuilin luostarin kasvettua veljestö perusti vielä kolmannen luostarin Fountainsiin (Fontaines). Kaikilla kolmella luostarilla oli omat johtajansa, mutta Columbanus oli kaikkien isä ja jokaisen munkin esirukoilija. Luostarien organisaatio oli idän suurten laurayhteisöjen tapaan joustava ja rakentui karismaattisen hengellisen isyyden ympärille. Luostariin ei tultu idyllistä elämää vaan ankaraa kilvoittelua varten. Columbanuksen veljet paastosivat ankarasti, ruoskivat itseään ja viipyivät kylmässä vedessä päästäkseen vapaaksi ruumiin himojen vaikutuksesta. Ennen kaikkea luostarit olivat taivaan esimakua: paikkoja, joissa munkit veisasivat enkelien tavoin lakkaamatonta ylistystä kirkkauden Herralle. Columbanus järjesti luostarien rukouselämän niin, että osa munkeista oli koko ajan kirkossa ylistämässä Jumalaa. Näin yhteinen rukous ei koskaan katkennut ja apostoli Paavalin kehotus rukoilla lakkaamatta toteutui hyvin käytännöllisesti.
Kolmessa luostarissa oli satoja munkkeja, ja myöhemmin Columbanuksen seuraajat levittäytyivät ympäri Eurooppaa perustaen luostareita Ranskan, Saksan, Sveitsin ja Italian alueelle. Paikallisten piispojen kanssa alkoi kuitenkin syntyä erimielisyyksiä. Columbanuksen ja hänen oppilaidensa perustamissa luostareissa noudatettiin vanhoja kelttiläisen kirkon tapoja, jotka poikkesivat Manner-Euroopan käytännöistä. Kelteillä oli oma tapansa pääsiäisen ajankohdan laskemiseen.2 Lisäksi kelttiläiset luostarit olivat riippumattomia eivätkä halunneet alistua paikallisille piispoille. Sen sijaan niillä oli omia piispojaan, jotka käytännössä olivat kuuliaisia luostarien johtajille. Tämä aiheutti ongelmia erityisesti frankkilaisten piispojen kanssa.
Pyhä Columbanus puolusti kelttiläisiä käytäntöjä Rooman paaville Gregorius Suurelle (590–604) lähettämissään kirjeissä, joissa hän yhtäältä painotti olevansa uskollinen Pietarin istuimen perijälle mutta toisaalta korosti kelttiläisen kirkon tapojen olevan puhdasta apostolista traditiota. Columbanus kieltäytyi osallistumasta Chalonsin vuoden 603 kirkolliskokoukseen, jossa asiaa käsiteltiin, mutta lähetti kokoukselle kirjeen pyytäen suvaitsevaisuutta, jotta hänen yhteisönsä saisivat elää mantereella samalla tavalla kuin Irlannissa.
Suvaitsevaisuus loppui, kun Columbanus rohkeni nuhdella kovin sanoin Burgundin hovin ja erityisesti kuningas Theoderik II:n siveetöntä elämää, johon simoniastaan tunnetut frankkilaiset piispat eivät uskaltaneet puuttua. Kuninkaalla oli jo neljä aviotonta lasta, ja kun pyhää Columbanusta pyydettiin koko hovin edessä siunaamaan heidät, Columbanus kiivastui: ”Vai siunata! Siunata huoruuden hedelmiä, häpeän lapsia, isänsä irstauden todistuskappaleita! Herran nimessä minä kiroan heidät!” Columbanus ja hänen irlantilaiset munkkinsa vangittiin. Jonkin ajan kuluttua heidät vietiin sotilassaatossa Nantesiin, jossa Columbanus kirjoitti Luxeuiliin jääneille munkeille hyvin rakkaudellisen kirjeen. Kaikki irlantilaiset veljet lähetettiin laivalla kohti Irlantia.
Jumalan tahdosta nousi kuitenkin myrsky ja laiva ajautui takaisin Gallian rannikolle. Tämän käänteen rohkaisemana pyhä Columbanus lähti munkkeineen vaeltamaan kohti itää Jumalan johdatukseen luottaen. He taivalsivat Pariisin ja Meaux’n kautta Metziin, jossa he alkoivat julistaa evankeliumia pakanallisille alemanniheimoille. Vihaiset pakanat surmasivat tuolloin kaksi munkkia, mutta vähitellen ihmisiä alkoi kääntyä kristityiksi suurin joukoin.
Noihin aikoihin Columbanus näki unta taistelusta, jossa kuningas Theoderik surmattiin. Kun häntä pyydettiin rukoilemaan näyn toteutumista, Columbanus piti pyyntöä typeränä ja kieltäytyi jyrkästi: ”Jumala tahtoo meidän rukoilevan vihollistemme puolesta eikä heitä vastaan.” Theoderikin sotamenestys oli pitkään hyvä, sillä hän valloitti ne Bregenzin alueet, joilla Columbanus majaili, ja ajoi tämän uudelleen maanpakoon.
Pyhän Columbanuksen rukouksien kautta tapahtui useita ihmeitä. Kun veljestö oli nälissään, hän siunasi heidän vähäisen oluensa ja leipänsä, ja niistä riitti kaikille. Orleansissa hän paransi sokean miehen. Kerran kun tarvittiin kyntöhärkää, Columbanus haki metsästä karhun ja kytki sen ikeeseen.
Oleskeltuaan kuningas Clotharin alueella Columbanus, joka oli jo yli 70-vuotias, kulki Alppien toiselle puolelle. Ensin hän julisti evankeliumia Sveitsin alueella ja asettui sitten Pohjois-Italian Lombardiaan. Sen areiolainen hallitsija Agilulf (Agilof) otti Columbanuksen ystävällisesti vastaan Milanossa vuonna 612. Agilulf antoi hänelle Bobbiosta raunioituneen Pyhän Pietarin kirkon, jonne Columbanus seuraavana vuonna asettui. Veljet kunnostivat kirkon, ja myös sen ympärille muodostui maineikas luostari.
Pyhä Columbanus teki paljon työtä saadakseen alueen areiolaiset takaisin ortodoksis-katoliseen uskoon. Jumala palkitsi hänen uutteruutensa: Agilulf ja hänen kansansa palasivat katolisen kirkon alaisuuteen. Se, että Columbanus yksiselitteisesti alistui Rooman alaisuuteen, oli erittäin tärkeä päätös läntisen kristikunnan yhtenäisyyden kannalta: muussa tapauksessa kelttiläinen kirkko olisi saattanut kasvaa irralleen muusta kristikunnasta. Hän näyttää luopuneen kelttiläisestä pääsiäisen määrittämisestä kaikessa hiljaisuudessa.
Kuningas Clothar lähetti Columbanukselle viestin, että tämän viholliset olivat kuolleet, ja kehotti häntä palaamaan takaisin. Columbanus vastasi kieltävästi ja pyysi kuningasta ainoastaan suojelemaan rakasta veljestöään Luxeuilissä. Tämän jälkeen hän alkoi valmistautua omaan kuolemaansa vetäytymällä yksinäiseen luolaan. Hänen viimeiseksi kirjoituksekseen jäi hänen paavi Bonifatius IV:lle lähettämänsä kirje.
Pyhä Columbanus nukkui pois rauhassa vuonna 615. Hänen ajatuksensa jäivät elämään saarnoissa, joita on säilynyt seitsemäntoista, ja hengellisille lapsilleen lähettämissään kirjeissä. Hän kirjoitti esimerkiksi: ”Mikään ei ole suloisempaa kuin omantunnon tyyneys, mikään ei ole varmempaa kuin sielun puhtaus. Sitä kukaan ei saa omin keinoin, sillä se on lahja, joka saadaan toiselta.” Hän kirjoitti myös runoja, katumuskirjan ja erittäin ankaran luostarisäännön, joka hyväksyttiin virallisesti kirkon käyttöön vuonna 627, mutta joka jäi vähitellen pyhän Benedictuksen lievemmän säännön varjoon. Columbanuksen ankarat katumusharjoitukset jäivät kuitenkin pitkiksi ajoiksi osaksi läntistä luostarielämää. Columbanuksen elämäkerran kirjoitti hänen veljestönsä munkki Jonas Bobbiossa vuonna 643.
Pyhän Columbanuksen kunnostama Bobbion luostari kukoisti aina vuoteen 1802, jolloin Napoleon määräsi sen suljettavaksi. Columbanuksen askelissa vaeltaneet irlantilaismunkit perustivat Ranskan ja Sveitsin alueelle kaiken kaikkiaan yli sata luostaria. Pyhä Columbanus on yksi Länsi-Euroopan kristillistymiseen kaikkein eniten vaikuttaneista pyhistä. Maalaustaiteessa hänet on kuvattu kädessään risti tai apotin sauva, rinnassaan säteilevä aurinko, joskus hän on karhun kanssa tai puhkeavan lähteen äärellä. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat edelleen Bobbion seurakuntakirkon kryptassa. Niiden ympärillä on tapahtunut paljon ihmeitä. Kirkossa on myös hänelle kuulunut puukuppi, veitsi ja muita esineitä.
1 Toinen kirjoitusasu Gontram, kuningas Klodvigin (k. 511) pojanpoika.
2 Ero oli itse asiassa pelkästään laskutekninen, sillä molemmat osapuolet pyrkivät toteuttamaan Nikean kirkolliskokouksen (325) ohjeita. Pääsiäisen määrittämisen taustalla olleen juutalaisen kuukalenterin vuodessa oli 354 vuorokautta. Auringon kiertoon perustuvan vuoden täsmällistä pituutta ei tunnettu täysin tarkasti, joten siirtymä aurinkovuosikalenteriin aiheutti alkukirkolle teknisiä vaikeuksia. Keltit käyttivät 84 vuoden sykleiksi laskettua kalenteria, joka oli hieman epätarkempi kuin muualla kristikunnassa käytetty.
Pyhä ruhtinas Aleksanteri Nevski
Aleksanteri Nevski syntyi Novgorodissa vuonna 1220. Hänen isänsä oli suuriruhtinas Jaroslav Vsevolodovitš ja äitinsä ruhtinatar Feodosia, joka leskeksi jäätyään otti vastaan nunnavihkimyksen saaden nimekseen Jefrosinia. Hurskaat vanhemmat kasvattivat Aleksanterin Jumalan pelossa. Hän oppi pienestä pitäen rakastamaan Kristusta, nauttimaan kirkkoveisujen kauneudesta ja karttamaan joutavia huvituksia. Vaikka hänen osakseen tuli hallita maallista valtakuntaa, hänen sielunsa ei tuntenut kiintymystä mihinkään maalliseen eikä katoavaan. Pyhien isien kirjoituksista hän ammensi ikään kuin kirkkaasta lähteestä Herran pelkoa, joka on kaiken viisauden alku. Kaikki hänet tunteneet vakuuttivat, että hän oli lapsesta lähtien hiljainen ja nöyrä ja että kansa rakasti häntä. Lisäksi Herra oli suonut hänelle tavattoman viisauden ja rohkeuden.
Venäjä oli 1200-luvulla jakaantunut useisiin ruhtinaskuntiin, joiden keskuudessa Kiovan suuriruhtinaalla oli johtava asema. Käytännössä ruhtinaat elivät harvoin sovussa keskenään ja kävivät aika ajoin verisiä taisteluja. Kaiken lisäksi Keski-Aasian aroja hallinneet paimentolaisheimot hyökkäsivät vuonna 1237 mongolikaani Batun johdolla Volgan yli ulottaen ryöstö- ja hävitysretkensä Venäjän ruhtinaskuntiin. Rjazan, Suzdal, vastaperustettu Moskova ja Vladimir tuhottiin. Läpipääsemättömät suot ja metsät estivät hyökkääjän etenemisen Novgorodiin; sen sijaan Tšernigov ja Kiova joutuivat vihollisen haltuun. Tästä alkoi Venäjällä mongolivallan aika, jota kesti kaksisataa vuotta. Venäjän ruhtinaat joutuivat käymään mongolien läntisessä leirissä ns. Kultaisessa Ordassa saamassa kaanilta vahvistuksen valinnalleen.
Vaikka Novgorod ja Pihkova varjeltuivat mongolien hyökkäykseltä, ei elämä ollut sielläkään huoletonta. Vuonna 1240 saksalainen ritarikunta valloitti Pihkovan ja ruotsalaiset hyökkäsivät Novgorodia vastaan, jota Aleksanteri jo hallitsi. Ruotsalaisista, norjalaisista ja suomalaisista koostuva Birger Jaarlin (k. 1266) johtama sotajoukko nousi Nevalle. Joukkojen mukana oli piispa ja papistoa, jotka olivat valmistautuneet kastamaan venäläiset roomalaiskatoliseen uskoon.
Pyhä Aleksanteri murehti mielessään joukkojensa vähäisyyttä mutta ei menettänyt rohkeuttaan vaan pani kaiken toivonsa Jumalaan ja Jumalansynnyttäjään, voitolliseen sotajoukkojen johtajaan ja kaikkien kristittyjen suojelijaan. Rukoiltuaan palavasti Pyhän Sofian katedraalissa hän lähti vihollista vastaan lausuen joukolleen: ”Veljet, meitä on vähän, mutta ei Jumala ole voimassa vaan vanhurskaudessa.” Nämä ruhtinaan sanat valoivat intoa ja toivoa sotilaiden mieliin.
Ennen taistelua pyhän Aleksanterin inkeriläinen liittolainen Pelkonen oli vartiossa. Hän oli kasteessa saanut kristillisen nimen Filip ja eli hyvin hurskaasti, minkä vuoksi hän tuli otolliseksi näkemään ilmestyksessä pyhät Boriksen ja Glebin (24.7.). Nämä seisoivat komeasti pukeutuneina veneessä, jota soutajat soutivat, ja Boris sanoi marttyyriveljelleen Glebille: ”Veljeni Gleb, käske soutamaan! Kiiruhtakaamme auttamaan sukulaistamme Aleksanteria!” Pelkonen kertoi iloissaan ilmestyksestä Aleksanterille. Samana päivänä (15.7.1240) tämä hyökkäsi ruotsalaisia vastaan ja sai heistä ylivoimaisen voiton. Voiton johdosta Aleksanteri sai lisänimen Nevski eli Nevajokelainen.
Novgorodilaiset, jotka olivat omin silmin nähneet Aleksanterin lähtevän pienellä joukolla vahvaa vihollista vastaan, olivat riemuissaan voitosta. Mutta pian paha henki kylvi epäsopua heidän mieliinsä ja he nousivat Aleksanteria vastaan. Muistaen Kristuksen käskyn ”Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen” (Matt. 10:23) Aleksanteri siirtyi perheineen Perejaslavliin.
Pian Pihkovasta jalansijan saaneet saksalaiset hyökkäsivät liiviläisen ritarikunnan kanssa Novgorodin maille ja saivat aikaan suurta tuhoa. Novgorodilaiset katuivat kapinallisuuttaan ja vetosivat arkkipiispa Spiridonin kautta Aleksanteriin pyytäen häntä palaamaan takaisin. Ymmärrettyään, ettei asia koskenut vain Novgorodia vaan koko Venäjää ja ortodoksista uskoa Aleksanteri palasi kaupunkiin. Hän torjui nopeasti ritarikunnan hyökkäyksen ja vapautti Pihkovan saksalaisten vallasta. Ritarikunta ryhtyi vastahyökkäykseen, ja huhtikuun alussa akatistoksen lauantaina vuonna 1242 käytiin Pihkovan lähellä Peipsijärven jäällä auringon noustessa suuri taistelu. Se päättyi Aleksanterin voittoon ja hän palasi Pihkovaan juhlittuna sankarina. Aleksanterin saksalaisista ja ruotsalaisista saamat voitot pysäyttivät roomalaiskatolisen kirkon miekkalähetyksen ja turvasivat ortodoksisen uskon aseman Luoteis-Venäjällä.
Vuonna 1246 kuoli Aleksanterin isä, Vladimirin suuriruhtinas Jaroslav, ja Venäjän johtavan ruhtinaan paikka jäi avoimeksi. Nimitysvalta oli kaanilla, joka Aleksanterin loistavista voitoista kuultuaan halusi nähdä hänet ja vaati häntä tulemaan Ordaan.
Ordassa venäläisiä ruhtinaita pakotettiin usein toimittamaan pakanallisia menoja. Toiset myöntyivät niihin pelastaakseen kansansa ja oman henkensä, toiset kärsivät mieluummin marttyyrikuoleman. Aleksanteri tiesi tämän hyvin, mutta pelastaakseen maansa mongolien vihalta hän oli valmis lähtemään matkaan uhratakseen tarpeen vaatiessa henkensä kristinuskon ja ortodoksisen kansan puolesta. Veljensä Andrein kanssa hän saapui Ordaan, missä häntä heti vaadittiin kumartamaan tulta ja aurinkoa. ”Olen kristitty eikä minun ole lupa kumartaa luotua, vaan kumarran Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä, yhtä Kolminaisuudessa ylistettävää Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken mitä niissä on”, pyhä Aleksanteri vastasi rohkeasti. Hänen sanansa ilmoitettiin heti kaanille, mutta tällä kertaa Herra pehmitti Batun julman sydämen. Hän ei pakottanut Aleksanteria kumartamaan epäjumalia vaan käski tuoda tämän kunnioittavasti telttaansa. Sisään astuttuaan Aleksanteri kumarsi kaanille lausuen: ”Sinulle, kaani, kumarran, sillä Herra Jumala on antanut valtakunnan hallittavaksesi, mutta luotua en kumarra, sillä se kaikki on luotu ihmistä varten. Jumalaa ainoata kumarran ja Häntä palvelen.” Rohkea ja viisas vastaus miellytti kaania. Hän otti Aleksanterin ystävällisesti vastaan ja päästi tämän luotaan kunnianosoituksin.
Kultaisesta Ordasta Aleksanteri joutui jatkamaan matkaa Keski-Aasian silmänkantamattomien arojen poikki aina Mongoliaan Suureen Ordaan saakka, missä suuri kaani nimitti hänet Kiovan ruhtinaaksi ja hänen veljensä Andrein Vladimirin suuriruhtinaaksi. Kiova oli tuolloin mongolien hävittämä, joten Aleksanteri asettui jälleen Novgorodiin.
Sillä välin paavi Innocentius IV (1243–1254), joka oli epäonnistunut pyrkimyksessään ulottaa roomalaiskatolisen kirkon valta Venäjälle miekkalähetyksen voimin, turvautui oveluuteen ja imarteluun. Hän lähetti Aleksanterin luo kaksi korkea-arvoista kardinaalia mukanaan kirje, jossa hän lupasi auttaa Aleksanteria taistelussa mongoleja vastaan, jos tämä taipuu paavin valtaan ja kääntyy katolisuuteen, mutta Aleksanteri torjui ehdotuksen.
Vuonna 1252 Aleksanteri joutui käymään toistamiseen Kultaisessa Ordassa selvittelemässä ruhtinaiden keskinäisiä riitoja ja lepyttämässä kaanin vihaa. Tällä matkalla kaani nimitti hänet Venäjän keskuksen Vladimirin suuriruhtinaaksi hänen veljensä Andrein sijaan, jonka mongolit olivat karkottaneet. Vladimirissa Aleksanteri otettiin iloiten vastaan, sillä häntä oli jo pitkään pidetty maan ainoana turvana ja toivona.
Pyhä Aleksanteri oli Vladimirin suuriruhtinaana yksitoista vuotta puolustaen väsymättä synnyinmaataan kaanin edessä. Hän näki, että Venäjälle ei ollut vielä koittanut vapauden aika ja että ruhtinaiden oli alistuttava mongolien valtaan ja tehtävä vaivalloisia matkoja Ordaan lepyttääkseen kristillisellä nöyryydellä ja kärsivällisyydellä kaanin vihan. Kun uusi kaani Berke päätti vuonna 1256 toimittaa Venäjällä väestönlaskun ja määräsi verollepanon, Aleksanteri sai hänet myöntämään verovapauden papistolle ja antamaan yhdelle piispalle luvan asua vakituisesti kaanin pääkaupungissa huolehtimassa siellä eri syistä oleskelevien venäläisten sielunhoidosta. Aleksanterin ponnistelujen ansiosta mongolien toimittama ensimmäinen väestönlaskenta sujui rauhallisesti eikä herättänyt levottomuutta kansankaan parissa. Aleksanterin ansioksi on myös luettava, että mongolit ja kaani nähdessään hänen tunnustavan rohkeasti Kristusta alkoivat itsekin kunnioittaa venäläisten uskoa.
Seuraavana vuonna kaani määräsi verolle myös vapaat novgorodilaiset saattaen kaupungin kuohuksiin. Aleksanteri kiiruhti jälleen Ordaan hillitsemään kaanin vihaa ja lupautui itse vastaamaan siitä, että novgorodilaiset maksavat säädetyn veron vapaaehtoisesti.
Toisen kerran veroja tulivat keräämään mongolien sijaan islaminuskoiset kasaarit, jotka olivat tunnettuja julmuudestaan. Kansan kärsivällisyys loppui ja he hyökkäsivät veronkerääjien kimppuun seurauksista välittämättä. Aleksanteri matkusti viivyttelemättä Ordaan, sillä matkalle oli toinenkin syy: kaani vaati venäläisiä ruhtinaita tukemaan mongoleja sotaretkillä muita kristittyjä vastaan – vaatimus, joka oli ehdottomasti torjuttava. Tällä kertaa hän joutui oleskelemaan Ordassa miltei koko vuoden, mutta Jumala siunasi hänen ponnistelunsa. Kaani antoi anteeksi kapinan veronkerääjiä vastaan ja vapautti ruhtinaat velvollisuudesta osallistua mongolien sotaretkiin, joilla he olisivat joutuneet pakanoiden puolella vuodattamaan kristittyjen verta.
Iloiten Aleksanteri lähti paluumatkalle, mutta pitkittynyt oleskelu Ordassa oli murtanut hänen terveytensä ja hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Volgan varrella Gorodetsissa hän asettui kuolinvuoteelleen, luopui maallisesta asemastaan ja otti vastaan vihkimyksen suuren skeeman munkiksi saaden nimekseen Aleksi. Ennen loppua hän pyysi anteeksi kaikilta mukanaan olevilta ruhtinailta, pajareilta ja kansanmiehiltä ja antoi itse heille anteeksi. Marraskuun 14. päivänä vuonna 1263 osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen autuas Aleksanteri antoi sielunsa Jumalan käsiin 43 vuoden ikäisenä.
Hautajaissaattue lähti matkaan. Tieto pyhän Aleksanterin kuolemasta tuli Vladimiriin metropoliitta Kirilin toimittaessa jumalanpalvelusta. Kaupunki tyhjeni kaikkien kiiruhtaessa lähestyvää hautajaissaattoa vastaan. Marraskuun 23. päivänä Aleksanterin maalliset jäännökset tuotiin Vladimiriin ja asetettiin katedraaliin ruumiinsiunausta varten. Tällöin tapahtui kaikkien nähden ensimmäinen ihme. Kun metropoliitta Kiril kumartui avaamaan vainajan käden asettaakseen siihen synninpäästörukouksen tekstin, Aleksanteri itse ojensi kätensä ottamaan sen vastaan. Siitä lähtien Aleksanteri Nevskiä on sanottu pyhäksi. Hänen maalliset jäännöksensä haudattiin Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin kirkkoon.
117 vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen pojanpojan pojanpoikansa Dimitri Donskoi (19.5.) valmistautui taisteluun mongolikaani Mamaita vastaan. Yöllä taistelun aattona Jumalanäidin luostarin ponomari näki kirkossa rukoillessaan kahden munkkivanhuksen tulevan alttarista Aleksanterin arkun ääreen ja kuuli heidän sanovan: ”Ruhtinas Aleksanteri! Nouse ja auta sukulaispoikaasi Dimitriä voittamaan vierasheimoiset viholliset!” Aleksanteri nousi haudasta kuin elävänä ja kaikki kolme katosivat näkyvistä. Seuraavana aamuna ruhtinas Dimitri sai täydellisen voiton vihollisista, mikä merkitsi alkua Venäjän vapautumiselle mongolivallan ikeestä. Ilmestyksen johdosta Aleksanterin arkku avattiin ja sieltä löydettiin hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä, joiden äärellä alkoi heti tapahtua ihmeitä ja sairaiden parantumisia.
Pyhän Aleksanteri Nevskin juhlaa vietetään toistamiseen elokuun 30. päivänä, jolloin muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtämistä Vladimirista Venäjän uuteen pääkaupunkiin Pietariin vuonna 1724. Reliikit sijoitettiin Pyhän Aleksanteri Nevskin lavraan, jossa ne yhä ovat.
Pyhä Mitrofan, Voronežin piispa
Pyhä Mitrofan syntyi Vladimirin alueella vuonna 1623. Hän oli naimisissa ja toimi maaseudulla seurakuntapappina. 39-vuotiaana hän vaimonsa kuoltua jätti maailman ja meni Zolotnikovin luostariin Suzdalin lähelle. Mitrofan oli päättänyt pysyä tässä luostarissa kuolemaansa saakka, mutta toisin kävi. Kolmen vuoden kuluttua hänet katsottiin kykeneväksi paimentamaan muita ja hänet nimitettiin igumeniksi läheiseen pyhän Kosman luostariin Jahromajoen varrelle. Hän menestyi johtajantehtävässään niin hyvin, että patriarkka Joakim siirsi hänet kymmenen vuoden kuluttua suuremman Unžajoen luostarin igumeniksi Makarjevin kaupunkiin. Tämäkin luostari alkoi kukoistaa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin saatuaan viisaan johtajan. Tsaari ja patriarkka panivat tyytyväisinä merkille Mitrofanin kyvyt, ja vuonna 1682 hänet nimitettiin vastaperustetun Voronežin hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi.
Mitrofan vihittiin piispaksi Moskovassa. Ennen hiippakuntaansa matkustamista hän osallistui kokoukseen, jossa ortodoksiset piispat tapasivat patriarkka Nikonin (1652–1666) uudistusten vuoksi ortodoksisesta kirkosta irtaantuneita vanhauskoisia. Hän joutui yhdessä muiden piispojen kanssa pahoilla mielin toteamaan lahkolaisten fanaattisuuden. Omassa hiippakunnassaankin hän joutui tekemisiin vanhauskoisten kanssa. Voronežissa asui paljon pakolaisia ja karkotettuja, kapinallisia kasakkoja ja suoranaisia rikollisia. Lisäksi kirkon vaikutus alueella oli vähäistä ja kansa oli tottunut elämään ilman papistoa, mikä loi suotuisat olot lahkolaisuudelle. Kun Mitrofan näki, että pappeja oli vähän ja etteivät he puutteellisen koulutuksen vuoksi kyenneet tehokkaasti taistelemaan kansan pariin levinneitä pakanallisia tapoja ja hereettisiä käsityksiä vastaan, hän ryhtyi ensi töikseen kohottamaan heidän hengellistä tasoaan. ”Teidän pappien pitää jakaa kansalle Jumalan sanan mannaa niin kuin enkelit valmistivat kansalle aineellista mannaa erämaassa. Teidän pitää jäljitellä Moosesta ja Paavalia, jotka olivat palavia esirukoilijoita kansansa puolesta. Samalla lailla teidänkin pitää hellittämättä taistella Jumalan kansan pelastuksen puolesta”, hän kirjoitti papistolle osoittamassaan kirjeessä.
Pyhä Mitrofan aloitti hiippakuntansa johtamisen vaatimattomissa oloissa. Maan sekavan hengellisen ja poliittisen tilanteen johdosta Moskovan keskusvalta oli unohtanut turvata uuden hiippakunnan talouden ja piispan toimeentulon. Hiippakuntakeskuksen puuttuessa Mitrofan henkilökuntineen asui aluksi majatalossa. Katedraaliksi tarkoitettu kirkko oli niin huonossa kunnossa, että jumalanpalvelusten toimittaminen siinä oli miltei mahdotonta. Mitrofanin ponnistuksilla ja hänen hankkimillaan lahjoituksilla rakennettiin uusi Jumalansynnyttäjän ilmestyksen katedraali. Hänen aikanaan kirkkojen määrä Voronežin hiippakunnassa kasvoi neljänneksellä, ja alueen kirkollinen ja poliittinen elämä kehittyivät myönteiseen suuntaan. Luostareissa vieraillessaan Mitrofan puuttui niiden omavaltaiseen maalliseen toimintaan ja alisti ne tarpeen vaatiessa suoraan omaan valvontaansa. Hän pyrki palauttamaan luostareiden sisäisen hengellisen elämän pyhien isien viitoittamalle tielle kannustamalla munkkeja askeettisiin kilvoituksiin ja lakkaamattomaan rukoukseen. Seurakuntapapistoon hän suhtautui ankarasti mutta samalla myötätuntoisesti ja pyrki sytyttämään heidän sydämiinsä oikean pastoraalisen hengen. Alueen unohdetut papit saivatkin hänestä tarvittaessa vaikutusvaltaisen tukijan ja puolustajan. Maallikoiden parissa hän taisteli taikauskoisuutta, lahkolaisuutta ja kaikkinaista säädyttömyyttä vastaan. Rakkautta ja laupeutta osoittaen hän kynti ihmissydänten vainioita kylvääkseen niihin Jumalan sanan pelastavia siemeniä.
Pyhä Mitrofan huolehti myös hiippakuntansa köyhistä. Hänellä oli sääntönä olla jättämättä mitään itselleen ja antaa kaiken mitä sai Jumalalle ja köyhille. Hänen hiippakuntamatkansa olivat puutteenalaisten juhlaa, sillä hän jakoi sekä omista että hiippakunnan varoista lahjoituksia vankiloihin, vanhainkoteihin ja sairaaloihin, köyhille ja karkotetuille sekä luostareihin. Hänen aikanaan kirkon vaikutusvalta alueella kasvoi nopeasti.
1690-luvun lopulla tsaari Pietari Suuri alkoi rakennuttaa Venäjälle laivastoa Voronežiin perustetulla telakalla. Hän vieraili usein kaupungissa asuen siellä pitkiä aikoja. Telakkatyöhön liittyvät rasitteet, ulkomaalaiset rakentajamestarit ja heidän mukanaan tuomansa vieraat uskonnolliset tavat ja käsitykset ärsyttivät kansaa, mutta pyhä Mitrofan piti velvollisuutenaan auttaa tsaaria. Hän selitti kansalle aloitetun työn merkitystä Venäjälle, ja tsaari osoitti arvostuksensa piispalta saamaansa tukea kohtaan erilaisilla lahjoituksilla ja huomionosoituksilla.
Vuonna 1700 Pietari Suuri kutsui Mitrofanin luokseen Voronežin palatsiinsa. Piispa lähti jalkaisin matkaan mutta nähtyään palatsin pihalla pakanallisten antiikin jumalien ja jumalattarien patsaat hän kääntyi ja palasi kotiinsa. Tsaarille hän lähetti sanan, ettei astu palatsiin ennen kuin kansaa viettelevät epäjumalat on poistettu. Vihoissaan hallitsija vastasi määräävänsä Mitrofanille kuolemantuomion, jollei tämä tottele. Illansuussa tsaari kuuli juhlallista kirkonkellojen soittoa, ja koska ei ollut mikään juhlapäivä, hän lähetti kysymään soiton syytä. ”Hänen korkeutensa on tuominnut minut kuolemaan, ja ennen tuomion täytäntöönpanoa haluan rukoilla kokoöisessä jumalanpalveluksessa anteeksi syntejäni”, pyhä Mitrofan vastasi. Vastauksen kuultuaan tsaari puhkesi nauruun, kehotti lopettamaan soiton ja määräsi patsaat poistettaviksi.
Vuonna 1703, täytettyään 80 vuotta, pyhä Mitrofan sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Hän otti vastaan suuren skeeman munkiksivihkimyksen saaden nimen Makari pyhittäjä Makari Unžajokelaisen mukaan, jonka luostarissa hän oli ollut igumenina ennen piispaksi nimittämistään. Marraskuun 23. päivänä hän siirtyi rauhassa ikuiseen autuuteen. Mitrofanin kuoltua hänen keljastaan ei löytynyt mitään arvokasta lukuun ottamatta erästä tsaarin lahjoittamaa taulua. Evankeliumin opetuksen mukaan hän oli almuja antamalla koonnut itselleen aarteen taivaaseen. Pietari Suuri oli läsnä Mitrofanin hautajaisissa, kantoi itse tämän arkkua ja sanoi: ”Olen menettänyt pyhän ohjaajavanhukseni.”
Kansa ei unohtanut pyhää Mitrofania, vaan tuli hänen haudalleen rukoilemaan, ja monet saivat lohdutusta ja apua sairauksiinsa. Hänen kunnioittamisensa pyhänä virallistettiin vuonna 1832, kun hänen pyhäinjäännöksensä oli löydetty maatumattomina.
Pyhittäjä Antoni Iezerilainen
Pyhittäjäisä Antoni eli Valakiassa autuaan ruhtinas Constantine Brancoveanun aikana 1700-luvun alkupuolella. Hän tuli paikalliseen luostariin jo pappisvihkimyksen saaneena ja ohitti pian muut munkit askeettisilla kilvoituksillaan. Koska hän tunsi kyltymätöntä kaipuuta yksinäiseen rukoukseen ja hiljaisuuteen, luostarin johtaja päästi hänet piispa Hilarionin luo pyytämään siunausta vetäytyä Athosvuorelle. Piispa näki kuitenkin, että hänen hyveensä voisivat hyödyttää kansaa, ja vaati häntä jäämään omaan maahansa. Antoni siirtyi Jumalanäidin temppeliinkäymisen skiittaan Iezeriin Vilcean vuoriseudulle. Siellä hän ponnisteli rakentaakseen uudelleen tulipalossa tuhoutuneen kirkon. Kirkon valmistuttua hän sai igumenilta siunauksen asua pienessä luolassa vähän matkan päässä luostarista. Siellä hän koversi kallioon kappelin, jossa hän rukoili keskeytyksettä yötä päivää. Ihmiskunnan vihollinen aiheutti hänelle monenlaisia ikävyyksiä, mutta Jumalan armosta ja Herran Jeesuksen nimeä lakkaamatta avuksi huutaen hän selvisi niistä voittajana.
Pyhittäjä Antoni oli pienikokoinen ja kulki kaksinkerroin kumarassa kilvoitusten ja kantamiensa raskaiden kahleiden painamana. Hän söi leipänsä vasta illalla eikä koskaan asettunut pitkäkseen nukkumaan vaan lepäsi kivellä istuen. Hänen rukoillessaan kyyneleet virtasivat lakkaamatta hänen silmistään. Elettyään luolassaan kuin ruumiillinen enkeli 28 vuotta hän sai Jumalalta tiedon kuolemastaan neljätoista päivää etukäteen. Pyydettyään oppilastaan Nicolasta hautaamaan ruumiinsa luolan suulle kaivamaansa hautaan hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1742. Romanian kirkko vahvisti hänen kunnioituksensa pyhänä vuonna 1992.
Pyhä apostoli Filemon ja pyhät marttyyrit Apfia, Arkippos ja Onesimos
Pyhä Filemon oli syntyisin rikkaasta ylimysperheestä Fryygian Kolossassa. Hän kääntyi kristityksi vaimonsa Apfian ja poikansa Arkippoksen (19.2.) kanssa kuultuaan apostoli Paavalin julistusta. (Filem. 1-2, Kol. 4:17) Suuren uskonsa innoittama Filemon oli täynnä palavaa intoa auttaa ja tukea veljiään Kristuksessa. Kolossan kristityt kokoontuivat hänen kotiinsa rukoilemaan ja toimittamaan pyhän eukaristian, sillä kirkkoja ei tuohon aikaan vielä ollut.
Apostoli Paavali kutsui Filemonia rakkaaksi työtoverikseen, Apfiaa sisareksi ja Arkipposta taistelutoveriksi. Filemon rakasti Herraa Jeesusta ja kaikkia pyhiä. Paavali piti häntä arvollisena paimentamaan Herran laumaa ja vihki hänet Gazan seurakunnan paimeneksi. Filemon alkoi karkottaa alueelta tietämättömyyden pimeyttä evankeliumin valolla. Hän oli harkintakykyinen, armelias ja aina altis auttamaan kristittyjä heidän tarpeissaan.
Filemon palasi Kolossaan ja jatkoi lähetystyötään pakanoiden väkivaltaisesta vastustuksesta huolimatta. Kerran Artemis-jumalattaren juhlan aikana pyhät apostolit olivat koolla ylistämässä kaikkeuden Herraa ja kuninkaiden Kuningasta. Väkijoukko saartoi kristityt ja vei heidät maaherran eteen. He kieltäytyivät uhraamasta epäjumalalle. Arkippos ruoskittiin, lasten annettiin pistellä häntä neuloilla, ja lopulta hänet kivitettiin kuoliaaksi. Filemonia ja Apfiaa pahoinpideltiin rajusti ja lopulta hekin kärsivät marttyyrikuoleman.
Pyhä Filemon muistetaan myös karanneesta orjastaan Onesimoksesta, joka kääntyi kristityksi Roomassa. Paavali taivutti hänet palaamaan takaisin Filemonin luo paremminkin rakkaana veljenä kuin orjana. (Filem. 11-19) Pyhä Onesimos (15.2.) surmattiin myöhemmin Napolin lähistöllä.
Pyhä neitsytmarttyyri Cecilia Roomalainen sekä marttyyrit Valerianus, Tiburtius ja Maximus
Pyhä Cecilia syntyi Roomassa kristittyyn patriisiperheeseen. Hän antoi lupauksen omistautua kokonaan Jumalalle, käytti jouhipaitaa vaatteittensa alla ja paastosi. Hänen vanhempansa antoivat hänet kuitenkin vastoin hänen tahtoaan vaimoksi nuorelle Valerianus-nimiselle patriisille, joka ei ollut kristitty. Häähumun keskellä Cecilia oli poissaoleva ja lauloi sydämessään psalmeja Jumalalle.
Kun nuoripari jäi kahden kesken, Cecilia kertoi Valerianukselle toiveestaan pysyä neitseenä. Hän sanoi, että Jumalan enkeli seisoo hänen vierellään häntä varjelemassa ja tulee rankaisemaan Valerianusta, jos tämä koskee häneen. Valerianus kunnioitti Cecilian toivetta ja tahtoi saada nähdä tuon enkelin. Cecilia vastasi, että se on mahdollista vain, jos hän ottaa vastaan kasteen.
Nuoren vaimon pyhä elämä ja hänessä vaikuttava Jumalan armo vakuuttivat Valerianuksen kristinuskon totuudesta. Niinpä hän kääntyi kristityksi ja otti kasteen paavi Urbanukselta (222–230). Kun hän palasi kasteen jälkeen kotiinsa, hän näki Cecilian vieressä enkelin. Enkeli sanoi: ”Minulla on teille kummallekin kukkaseppele paratiisista. Se on osoitus siitä elämästä, jota te molemmat vietätte nyt ja vastaisuudessa. Jos te olette uskollisia Jumalalle, hän palkitsee teidät taivaan ikuisilla ihanilla tuoksuilla.”
Enkeli kruunasi Cecilian ruusuilla ja Valerianuksen liljoilla. Koko heidän kotinsa täyttyi kukkien tuoksusta. Juuri silloin Valerianuksen veli Tiburtius tuli taloon. Hän ihmetteli ihanaa tuoksua, ja Valerianus lupasi, että hänkin saisi nähdä enkelin tuomat kukkaseppeleet, jos luopuisi epäjumalista. Cecilia alkoi opettaa Tiburtiukselle kristinuskon totuuksia, ja pian tämäkin otti kasteen.
Tästä lähtien veljekset omistautuivat kokonaan hyvän tekemiseen. Erityisesti he huolehtivat vainoissa surmansa saaneiden kristittyjen hautaamisesta. Sen vuoksi heidät pidätettiin. Kaupunginjohtaja Alamachius kehotti heitä uhraamaan epäjumalille, mutta he kieltäytyivät. Kun Valerianus luovutettiin ruoskittavaksi, hän iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen tähden.
Kaupunginjohtaja olisi antanut veljeksille vielä toisen tilaisuuden uskonsa kieltämiseen, mutta häntä varotettiin, ettei se hyödyttäisi: he vain käyttäisivät väliajan luovuttaakseen pois omaisuutensa, jottei se joutuisi valtiolle. Niinpä Valerianus ja Tiburtius mestattiin Pagus Triopiuksessa noin viiden kilometrin päässä Roomasta. Upseeri Maximus alkoi marttyyrien urhollisuuden nähdessään itsekin uskoa Kristukseen ja hänkin sai kuolemantuomion.
Yöllä Cecilia tuli mestauspaikalle ja otti mukaansa marttyyrien ruumiit. Hän hautasi heidät ja teki sitten kodistaan Jumalan temppelin. Häntäkin alettiin vainota ja kehotettiin luopumaan kristinuskosta, mutta hän päinvastoin sai luokseen lähetetyt vartijat uskomaan Kristukseen. Kristityt alkoivat kokoontua Cecilian talossa, ja paavi Urbanus (222–230) kastoi yli 400 ihmistä hänen kotonaan.
Sama Almachius, joka oli tuominnut Valerianuksen ja Tiburtiuksen kuolemaan, kuulusteli Ceciliaakin. Hän tuomitsi tämän tukehdutettavaksi talonsa yhteydessä olevassa kylpylässä. Vaikka kylpylän kiuasta lämmitettiin ylen määrin, ei kuumuus vaikuttanut Ceciliaan. Niinpä eräs sotilas iski häntä kolme kertaa miekalla niskaan ja jätti sitten verissään lattialle. Cecilia eli vielä kolme päivää, joiden aikana hän ehti siirtää talonsa paavi Urbanuksen omistukseen.
Pyhät marttyyrit Cecilia, Valerianus ja Tiburtius kärsivät marttyyrikuoleman keisari Aleksanteri Severuksen aikana vuonna 230. Pyhä Cecilia haudattiin Pyhän Kallistoksen katakombiin lähelle paavien hautakryptaa. Hänen hautansa kätkettiin lombardialaisen Aistulfin hyökätessä Roomaan vuonna 756 ja se löydettiin uudestaan vasta vuonna 817. Tuolloin pyhäinjäännökset siirrettiin pääalttarin alle kirkkoon, jota myöhemmin alettiin kutsua Pyhän Cecilian kirkoksi. Kun kirkkoa korjattiin vuonna 1599, hauta avattiin, ja pyhän ruumis löytyi maatumattomana. Jopa hänen viittansakin oli kuin uusi. Tuhannet pyhiinvaeltajat saivat nähdä pyhän Cecilian hänen arkussaan, ja tapahtui monia ihmeitä. Jouduttuaan kosketuksiin ilman kanssa ruumis kuitenkin hajosi nopeasti.
1500-luvun lopusta lähtien pyhää Ceciliaa on lännessä pidetty erityisesti muusikkojen suojelijana. Pyhän ei tosin tiedetä eläessään soittaneen mitään instrumenttia, mutta ”hän lauloi sydämessään Jumalalle”, kuten hänen elämäkerrassaan sanotaan.
Pyhä marttyyri Menignos Karstaaja
Pyhä Menignos eli Hellespontoksen alueella Parionin kaupungissa keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250. Kerran kaupungissa pidätetyt kristityt vapautuivat ihmeellisellä tavalla vankilasta, kun itse Kristus ilmestyi heille. Koko kaupunki puhui tapahtuneesta. Vankilan porttien sinetit olivat paikoillaan, mutta vangit olivat kadonneet. Menignoskin sai torilla kuulla siitä, ja hänen sydämensä täyttyi uskosta ja rakkaudesta.
Meningnos oli ammatiltaan karstaaja. Kun hän pian tämän jälkeen oli joella kastelemassa kankaita, hän kuuli äänen: ”Tule minun luokseni, niin saat suuren armon!” Hän säikähti mutta jatkoi työtään. Silloin hän kuuli toisen kerran: ”Menignos, tule luokseni, että saisit nauttia hyvyyksistä, jotka on valmistettu minun nimeäni rakastaville.” Menignos ei enää odottanut kolmatta kertaa vaan vei kankaan asiakkaalleen ja alkoi valmistautua odotettavissa olevaan hallitusmiehen tuloon. Jonkin päivän kuluttua tämä tulikin ja luki tuomiopaikalta keisarin käskykirjeen, jossa käskettiin rangaista kristittyjä. Silloin Menignos ryntäsi korokkeelle, tempaisi käskykirjeen hallitusmiehen kädestä ja repi sen kappaleiksi. Hänet pidätettiin välittömästi ja luovutettiin kidutettavaksi. Kun häntä oli revitty rautapiikeillä, hänen sormensa, joilla hän oli repinyt asiakirjan, leikeltiin ohuiksi viipaleiksi. Lopulta hänet määrättiin mestattavaksi.
Kun pyhää seuraavana päivänä vietiin mestauspaikalle, hänen vaimonsa seurasi itkien ja huutaen hänen jäljessään. Ennen mestaustaan Menignos käytti vielä tilaisuutta hyväkseen julistaakseen sanomaa Kristuksesta kokoontuneelle kansanjoukolle ja luovuttaakseen vaimonsa määräämiensä edusmiesten haltuun. Kun Menignoksen kaula katkaistiin, läsnäolijat näkivät ikään kuin valkoisen kyyhkysen lennähtävän hänen suustaan kohti korkeuksia. Kaikki hämmästyivät ja huusivat yhteen ääneen: ”Suuri on Menignoksen Jumala!”
Kaupungissa syntyi sellainen häly, että sotaväen päällikkö säikähti. Mutta kun hän kuuli syyn, hän käski jättää Menignoksen ruumiin hautaamatta. Muutama sotilas määrättiin vartioimaan sitä. Menignoksen veljet tulivat kuitenkin yöllä paikalle ja onnistuivat sotilaiden torkkuessa sieppaamaan marttyyrin ruumiin. Hänen päätään he eivät kuitenkaan kiireissään ottaneet mukaansa. Niinpä he palasivat takaisin. Pää löytyikin helposti, koska pilkkopimeässä yössä sen yllä oli valonhohde. Veljet hautasivat Menignoksen mestauspaikan lähelle.
Pyhä marttyyri Prokopios Palestiinalainen
Pyhä Prokopios oli kotoisin Jerusalemista mutta eli Skytopoliksen kaupungissa Pohjois-Palestiinassa. Hän palveli kirkossa kolmessa tehtävässä: hänet oli vihitty lukijaksi ja eksorkistiksi eli henkien karkottajaksi ja lisäksi hän toimi syyrian eli aramean kielen tulkkina. Prokopios harjoitti lapsuudestaan asti todellista filosofiaa omistautuen neitsyyteen ja paastoamiseen. Hän eli vedellä ja leivällä, joita nautti pari kertaa viikossa, ja toisinaan hän paastosi koko viikon. Kilvoitustensa avulla hän kaunisti sieluaan pyhillä hyveillä ja valmisti itseään marttyyrikilvoituksiin.
Kun Diocletianuksen suuri vaino alkoi Palestiinassa vuonna 303, Prokopios pidätettiin ensimmäisenä, sillä viranomaiset tiesivät, kuinka tärkeä hän oli kirkolle. Prokopios vietiin Kesareaan, jossa maaherra Flavianus vaati häntä uhraamaan väärille jumalille. Prokopios vastasi tuntevansa vain yhden Jumalan, ja Hänelle sopii antaa vain hengellisiä uhreja. Flavianus sanoi, että riittää, jos hän uhraa tetrarkialle eli tuolloin valtaa pitäneelle keisarinelikolle (Diocletianus, Maximianus, Konstantius ja Galerius). Pyhä Prokopios vastasi siteeraamalla Homeroksen sanoja: ”Ei ole hyvä pitää monia valtiaita, olkoon vain yksi valtias.” Tämän kuullessaan maaherra raivostui ja tuomitsi Prokopioksen mestattavaksi miekalla. Näin tämä pyhä marttyyri sai käydä taivaan valtakuntaan nopeinta tietä.
Pyhittäjä Agabbas
Pyhä isä Agabbas oli syntyjään arabi ja eli ilmeisesti viidennellä vuosisadalla. Hän kääntyi kristityksi Maruz-nimisen munkin vaikutuksesta. Agabbas jätti heimonsa, maansa ja omaisuutensa ja seurasi Maruzia, joka puki hänet enkelielämän viittaan. Muutaman vuoden jälkeen he siirtyivät pyhän munkin Eusebios Syyrialaisen (15.2.) oppilaiksi. Maruzin nukuttua pois Herrassa Agabbas jäi 38 vuodeksi Eusebioksen johtamaan yhteisöön, jossa kilvoitteli noin 150 munkkia. Kaikki nämä vuodet pyhä Agabbas kilvoitteli samalla innolla, jonka vallassa hän oli lähtenyt seuraamaan Kristusta. Hänen ei koskaan nähty asettuneen makuulle, hän istuutui vain harvoin ja kulki aina avojaloin. Hän seisoi auringossa kesähelteellä ja varjon puolella talven viileydessä. Hän söi vain sen verran, mitä hänen heikko ruumiinsa tarvitsi pysyäkseen hengissä, ja joi tuskin mitään. Viittansa alla hänellä oli raskas rautakahle, joka oli sidottu hänen vyötäisilleen. Agabbas vietti suurimman osan vuorokaudesta rukoillen joko seisaallaan tai polvistuneena.
Pyhä Agabbas valittiin veljestön igumeniksi. Hän oli koko veljestön esikuva ja innoituksen lähde. Hänen kirkastuneesta olemuksestaan loisti aina ylösnousemuksen ilo. Kilvoiteltuaan päiviensä luvun täyteen hän nukkui pois rauhassa.
Pyhittäjä Germanos, Eikossifoinissan luostarin perustaja
Kreikan Makedonian alueella vuorella lähellä Draman kaupunkia sijaitsee Pohjois-Kreikan tunnetuin pyhiinvaelluskohde, Eikosifoinissan (nykykreikaksi Ikosifinissa) Jumalanäidin luostari. Sen perusti perimätiedon mukaan vuonna 452 munkki Germanos. Hän kilvoitteli aluksi Pyhän Johannes Kastajan luostarissa Jordanin rannalla, jonne hän oli jäänyt pyhiinvaellusmatkallaan Pyhään maahan. Kun hän oli 30-vuotias ja jo hyveissä edistynyt, hän näki enkelin, joka kehotti häntä perustamaan luostarin itäiseen Makedoniaan. Pyhittäjä ei heti uskonut näkyyn, koska pelkäsi Paholaisen juonia, mutta kun se uusiutui, hän lähti matkaan.
Kun Germanos oli saapunut Khristopolikseen (nykyinen Kavala), sama enkeli näytti hänelle tien vuorelle lähelle Draman kaupunkia. Siellä hän asettui erääseen luolaan. Hän rakensi sinne omin käsin pienen kirkon Jumalanäidin kunniaksi. Mutta kun hän kolmen ja puolen vuoden ponnistelujen jälkeen oli saanut sen valmiiksi, enkeli ilmestyi hänelle uudestaan ja sanoi, että se ei ollut oikea paikka, ja käski hänen siirtyä viereiselle Pangaioksen vuorelle. Valittamatta Germanos jätti kirkkonsa ja alkoi etsiä uutta paikkaa.
Enkelin ilmoittama paikka löytyikin tiheän ryteikön keskeltä, jota Germanos alkoi heti raivata. Kirkon perustusta kaivaessaan hän löysi maahan haudattuina kaksi ristiä, joiden vaikutuksesta alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhiinvaeltajia alkoi saapua paikalle ja vähitellen Germanoksen ympärille muodostui pieni veljestö.
Koska Germanos tahtoi antaa veljilleen tilaisuuden häiriintymättömään rukouselämään, hän palkkasi työmiehiä luostarin välttämättömiin rakennustöihin. Kerran näiden palkkapäivänä hänellä oli rahaa vain yksi kymmenesosa tarvittavasta summasta. Rakennusmiehet suuttuivat, löivät häntä, sitoivat hänet kiinni ja lähtivät viemään Dramaan tuomarin eteen. Matkalla he kohtasivat kaksi ylhäistä konstantinopolilaista veljestä Neofytoksen ja Nikolaoksen, jotka olivat paluumatkalla serbien ruhtinaan luota hoitamasta diplomaattista tehtävää.1 Germanoksen pyhittynyt olemus teki näihin niin suuren vaikutuksen, että he maksoivat työmiehien palkat, ja Germanos pääsi vapaaksi. Käytyään Konstantinopolissa raportoimassa keisarille matkansa tuloksista veljekset palasivat Germanoksen luo, ryhtyivät munkeiksi ja luovuttivat koko omaisuutensa luostarin rakennustöihin.
Pyhä Germanos kuoli korkeassa iässä, ja Neofytoksesta tuli hänen seuraajansa luostarin igumenina. Nykyisin Ikosifinissan historiallinen luostari toimii nunnaluostarina.
1 Historiallinen merkintä tällaisesta tehtävästä on vuosien 867–874 väliltä, joten kertomuksen ajoitus on kyseenalainen.