Pyhittäjä Fantinos syntyi Italian Calabriassa vuonna 901 hurskaaseen, arvostettuun perheeseen. Hän harjoitti lapsesta alkaen pyhien kirjoitusten mietiskelyä, pyrki ikuisia hyvyyksiä kohti eikä piitannut ikäistensä lasten huvituksista. Sen nähdessään hänen vanhempansa veivät hänet jo kahdeksanvuotiaana Elias Luolassakilvoittelijan kasvatettavaksi. Askeetti havaitsi heti, millainen tulevaisuus lapsella oli, ja antoi parhaiden munkkiensa huolehtia pojan hengellisestä kasvatuksesta. Lapsella oli vanhuksen viisaus, joten Elias vihki hänet viiden vuoden kuluttua munkiksi. Hän antoi pojalle kokin työlään kuuliaisuustehtävän, mutta seistessään uunin liekkien edessä Fantinos ajatteli syntisille valmistettua ikuista tulta ja saavutti katumuksen armon. Hän söi vain joka toinen tai kolmas päivä tai vieläkin harvemmin. Karkottaen mielihyvän tarpeen sielustaan Fantinos edistyi kaikissa hyveissä, ja hänen puhdistetusta sydämestään tuli hedelmällinen maaperä Pyhän Hengen runsaille hedelmille.

Kun pyhittäjä Elias antoi sielunsa Jumalan käsiin, Fantinos oli ollut 20 vuotta luostarissa ja saanut riittävästi kokemusta voidakseen antautua erakkoelämään. Hän asettui autioon paikkaan Calabrian Mercurionvuoren lähelle ja vietti monia vuosia ankaran askeettista elämää puolialastomana syöden vain kasveja. Demonit kiusasivat häntä julmasti ja ilmestyivät hänelle toisinaan hänen itkevien vanhempiensa hahmossa, jotka yrittivät vetää hänet takaisin maailmaan, tai joskus villieläinten muodossa. Fantinos selviytyi näistä koettelemuksista eläväksitekevän ristin ja pitkien öisten valvomisten avulla. Kun hän oli viettänyt siellä 18 vuotta, hänen vanhempansa saivat selville hänen olinpaikkansa. Liikuttavan jälleennäkemisen lopuksi hän suostutteli perheensä menemään luostariin. Hänen äitinsä ja sisarensa menivät nunnaluostariin, ja Fantinos vihki isänsä ja kaksi veljeään, Luukkaan ja Kosmaksen, munkeiksi ja ohjasi heitä kaidalla tiellä kohti Jumalan valtakuntaa. Pian noista autioista vuorista tuli kilvoittelukeskus, jossa miehet ja naiset viettivät enkelielämää Fantinoksen ohjauksessa. Hän oli kaikille heille isä, lain tulkitsija ja evankeliumin hyveiden elävä esikuva.

Koska vastuu monista sieluista ei jättänyt Fantinokselle tilaisuutta keskittyä täydellisesti Jumalaan ja edistyä kilvoituksessaan, hän luovutti pääluostarin veljensä Luukkaan alaisuuteen ja asetti muita munkkeja toisten yhteisöjen johtoon vetäytyäkseen salaa toiseen paikkaan. Siellä paikalliset asukkaat kuitenkin luulivat häntä vakoojaksi, sitoivat hänet ja heittivät hänet pimeään maanalaiseen tyrmään syöpäläisten kiusattavaksi ilman muonaa. Jumalan armosta Fantinos onnistui olemaan piittaamatta kärsimyksistä ja jopa iloitsi niistä. Kun hänen syyttäjänsä käsittivät erehdyksensä, he vapauttivat hänet ja lankesivat maahan hänen jalkojensa juureen pyytäen anteeksi.

Sitten Fantinos asettui hiljaiseen paikkaan, jossa oli runsaasti vettä ja kasvillisuutta, mutta vierailijat häiritsivät häntä, joten hän päätti mennä taas luostariinsa. Fantinos palasi yhteisöelämään luopumatta kuitenkaan askeettisista harjoitteistaan: hän söi raakoja vihanneksia, nukkui kovalla alustalla ja kulki puolialastomana. Kuuliaisuustehtävänä hänellä oli kirjoitusten kopioiminen. Fantinos vietti päivänsä ja yönsä lakkaamattomassa rukouksessa ja psalmilaulussa. Hän saavutti autuaan himottomuuden eikä koskaan saanut kyllikseen jumalallisesta nektarista, jota hänen sisimmässään tulvi. Fantinos sai vallan karkottaa demoneja ja parantaa kaikenlaisia ruumiin ja sielun sairauksia ja heikkouksia. Hän hallitsi villieläimiä ja hankki ihmeidensä kautta luostarin tarpeet.

Eräänä päivänä tullessaan aamupalveluksesta Fantinos joutui hurmostilaan ja jäi seisomaan kädet ja silmät taivasta kohden kohotettuina ehtoopalvelukseen asti. Kun hänen oppilaansa kysyivät, mitä hänen mielessään oli liikkunut, hän vastasi kyynelehtien: ”Sitä ei voi sanoin kuvailla.” Hän riensi ulos luostarista ja piiloutui 20 päiväksi vuorille syömättä ja juomatta. Siellä hän vietti neljä vuotta tukka ja parta ajeltuina syöden vain villiyrttejä. Teeskennellen munkkien ja muiden ihmisten edessä mieletöntä hän ennusti valtakunnan tulevan hävityksen muslimien hyökkäyksessä, joka tapahtuisi kristittyjen elämäntavan rappeutumisen takia. Eräänä päivänä hän palasi luostariin ja kertoi veljille pyhittäjä Neilos Kalabrialaisen (26.9.) saapumisesta, jonka kilvoittelua hän oli ohjannut ja jota hän piti suuressa arvossa. Kun Fantinos kertoi hänelle, kuinka kaksi enkeliä oli vienyt hänet katsomaan ikuisen rangaistuksen ja ikuisen onnen paikkoja, Neilos moitti munkkeja siitä, että he olivat pitäneet mielettömänä miestä, joka oli kohonnut kolmanteen taivaaseen niin kuin apostoli Paavali.

Paljon myöhemmin enkeli ilmestyi Fantinokselle hänen yöllisen rukouksensa aikana ja käski hänen lähteä Tessalonikaan opettamaan monille sieluille hyveiden harjoittamista. Hän kehotti veljiä käyttämään hyvin sen ajan, jonka Jumala on antanut katumusta varten, ja hyvästeli heidät. Sitten hän lähti kahden oppilaansa Vitaliksen ja Nikeforoksen kanssa Kreikkaan. Merimatkalla hän muutti suolaisen veden juomavedeksi merimiehille. He kävivät Korintossa ja Ateenassa, missä monet ihmiset tulivat kuuntelemaan näitä pyhiä miehiä. Fantinos sairastui vakavasti, mutta hän sanoi kuolevansa vasta Tessalonikassa. Hän opetti vielä muissakin paikoissa ennen kuin saapui Tessalonikaan, missä monet ihmiset tulivat hakemaan häneltä siunausta tai parantumista.

Eräänä päivänä Fantinos kiiruhti Pyhän Anysian kirkkoon ja löysi sieltä kaksi Athoksen munkkia, kunnianarvoisen vanhuksen ja eunukin, jotka olivat matkalla Ateenaan. Hän kumarsi syvään heidän edessään ja pyysi siunausta, mutta munkit eivät lainkaan pysähtyneet. Kun Fantinokselta kysyttiin, miksi hän olisi halunnut munkeilta siunauksen, Fantinos ilmoitti, että toinen vieraista oli lavran perustaja suuri Athanasios (pyhittäjä Athanasios Athoslainen, 5.7.) ja toinen Paavali Kseropotamoksen luostarista; he loistivat Pyhällä vuorella kahtena suurena valona. Athoksen munkkien palattua Tessalonikaan heidät esiteltiin pyhittäjä Fantinokselle, jonka ihmeistä he olivat jo kuulleet, ja he hämmentyivät huomatessaan, että hän oli se munkki, jonka he olivat torjuneet.

Pyhittäjä Fantinos Ihmeidentekijä pelasti ennaltatietämisellään Tessalonikan kaupungin bulgaarien hyökkäykseltä. Viivyttyään kahdeksan vuotta Tessalonikassa hän nukkui pois rauhassa 73 vuoden ikäisenä 14.11.974.

Pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat Vassa (Vasilissa) ja Stefan olivat karjalaisia talonpoikia. He asuivat Ojattijoen varrella Manteren kylässä, joka sijaitsi vastapäätä Ostrovskin Neitsyt Marian temppeliintuomisen luostaria. Heillä oli jo lähes aikuisia lapsia, mutta he rukoilivat Jumalaa antamaan heille vielä pojan. Kerran rukoillessaan luostarissa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä he kuulivat äänen lupaavan, että he saavat pojan. Lapsi syntyi profeetta Aamoksen päivänä 15.6.1448 ja sai nimensä tämän mukaan.

Aamoksesta kasvoi hurskas ja kuuliainen lapsi, joka oppi lukutaidon. Hänen vartuttuaan vanhemmat toivoivat hänen solmivan avioliiton, mutta Aamos halusi omistaa elämänsä Jumalan palvelemiseen. Muutaman Valamon luostarin munkin vierailu Manteren kylässä sytytti Aamoksen sydämessä kiihkeän halun päästä Valamoon. 19-vuotiaana hän lähti salaa vanhempiensa kodista päämääränään Valamon luostari. Hän ylitti Syvärijoen ja yöpyi luonnonkauniilla paikalla järven rannalla noin neljän kilometrin päässä Syväriltä. Yöllä hän heräsi kirkkaaseen valoon ja kuuli äänen sanovan: ”Aamos, matkasi sujuu hyvin. Ole luostarissa kuuliainen igumenille ja veljestölle. Palaa sitten takaisin tälle paikalle ja asetu tänne asumaan.” Taivaallinen valo valaisi Jumalan valitseman paikan. Aamos jatkoi matkaansa pitkin tiettömiä metsiä. Väsyttyään perin pohjin hän kohtasi toisen kulkijan, joka myös oli menossa Valamoon ja sanoi tuntevansa tien. He jatkoivat matkaa yhdessä. Heidän päästyään perille Aamoksen matkatoveri katosi jäljettömiin ja Aamos ymmärsi hänen olleen Jumalan enkeli, joka oli lähetetty johdattamaan häntä.

Valamossa igumeni Joakim hyväksyi Aamoksen veljestön jäseneksi. Seitsemän vuoden ajan hän kilvoitteli luostarin kuuliaisuustehtävissä viettäen yöt rukoillen ja valvoen. Sitten hänet 26-vuotiaana vihittiin munkiksi, ja hän sai nimen Aleksanteri.

Kolmen vuoden kuluttua Aleksanterin isä tuli Valamoon saatuaan selville poikansa olinpaikan. Aleksanteri suostui tapaamaan hänet vasta igumenin suostuttelujen jälkeen. Isä yritti saada poikansa palaamaan maailmaan, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Stefan lähti luostarista vihaisena, mutta hänen päästyään kotiin Jumalan armo kosketti häntä ja hän vihkiytyi munkiksi Ostrovskin Neitsyt Marian temppeliintuomisen luostarissa ja sai nimekseen Sergei. Myös Aleksanterin äiti vihkiytyi nunnaksi saaden uuden nimen Varvara.

Oltuaan kymmenen vuotta luostarissa Aleksanteri sai igumenilta siunauksen aloittaa erakkoelämän. Valamolaisen perimätiedon mukaan hän vetäytyi yksinäiselle saarelle, joka sai myöhemmin nimen Pyhityssaari, ja kilvoitteli siellä olevassa luolassa seitsemän vuotta. Vuonna 1485 hän yöllä rukoillessaan kuuli äänen sanovan: ”Aleksanteri, lähde sinulle aiemmin osoittamaani paikkaan.” Igumenin siunauksella Aleksanteri siirtyi erakoksi Syvärin maille, jossa oli vuosia aiemmin matkalla Valamoon nähnyt taivaallisen valon. Hän rakensi itselleen keljan ja kilvoitteli seitsemän vuotta täydellisessä yksinäisyydessä tapaamatta ketään. Eräänä päivänä hän kuuli äänen, joka kehotti häntä ottamaan vastaan hänen luokseen tulevia ja olemaan heille hengellinen ohjaaja.

Aleksanterin löysi ensimmäisenä metsästysretkellä ollut pajari Andrei Zavališin, joka omisti seudulla maatilan. Hän alkoi käydä pyhittäjä Aleksanterin luona kuulemassa hänen hengellistä opetustaan. Lopulta hän vihkiytyi itsekin munkiksi saaden nimen Adrian (ks. Adrian Ondrusovalainen 26.8.). Pian Andrein ensimmäisen käynnin jälkeen Aleksanterin luo saapui hänen veljensä Johannes. He alkoivat kilvoitella yhdessä. He elivät vaatimattomasti, viljelivät itse ruokansa ja jakoivat kaiken luokseen tulevien kesken. Monet halusivat jäädä kilvoittelemaan heidän kanssaan, mikä aiheutti erimielisyyksiä Aleksanterin ja Johanneksen välille. Aleksanteri halusi rakentaa lisää keljoja uusille tulokkaille, mutta Johannes vastusti ja moitti Aleksanteria. Tämä vastasi veljensä moitteisiin keskittymällä rukoukseen. Pian näiden erimielisyyksien jälkeen Johannes kuoli ja Aleksanteri hautasi hänet erakkolan alueelle.

Vähän ajan kuluttua Aleksanteri sai kilvoitustoverikseen vanhus Nikiforin, ankaran askeetin, joka kantoi rautaisia kilvoituskahleita. Hän vietti Aleksanterin erakkolassa muutamia vuosia, mikä oli tärkeää aikaa Aleksanterin omalle hengelliselle kasvulle. Sitten Nikifor lähti pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta Aleksanteri jäi erakkolaan jatkamaan kilvoitustaan. Hän joutui kokemaan pahojen henkien hyökkäyksiä niiden yrittäessä saada hänet luopumaan erakkoelämästä, mutta hän selviytyi taistelusta voittajana. Herran enkeli ilmestyi hänelle muistuttaen aiemmista ilmestyksistä ja kehottaen häntä rakentamaan kirkon ja kokoamaan veljestön. Aleksanteri rakasti kuitenkin hiljaisuutta ja toivoi saavansa viettää loppuelämänsä erakkona.

Vuonna 1508, kun Aleksanteri oli kilvoitellut Syvärillä 22 vuotta erakkona tai satunnaisten ihmisten seurassa, Jumala puuttui hänen elämäänsä. Aleksanteri näki kolmen valkopukuisen miehen ilmestyvän sauvat kädessään. Hän kumartui pelästyneenä maahan ja kysyi, keitä he olivat, sillä hän ei ollut nähnyt kenenkään koskaan säteilevän niin kirkasta valoa. Miehet vastasivat: ”Älä pelkää. Rakenna kirkko, kokoa veljestö ja perusta luostari, sillä sinun kauttasi monien sielu tulee pelastumaan.” Aleksanterin tiedustellessa miehiltä kirkon nimeä he vastasivat: ”Rakastettu isä, niin kuin näet meidän puhuvan kanssasi kolmessa persoonassa, niin on kirkkokin pyhitettävä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, jakaantumattoman Pyhän Kolminaisuuden nimeen.”

Pyhän Kolminaisuuden ilmestyminen on harvinainen tapaus hagiografisessa kirjallisuudessa ja sitä on jopa väitetty ensimmäiseksi sitten Abrahamin. Ilmestyksen jälkeen Aleksanteri alkoi suunnitella kirkon rakentamista. Herran enkeli ilmestyi hänelle osoittaen kirkolle paikan.

Aleksanteri oli jo 60-vuotias, kun hänelle lopullisesti selvisi, että hänen elämäntehtävänsä oli luostarin perustaminen ja hengellisenä ohjaajana toimiminen. Veljestön pyynnöstä hän suostui ottamaan vastaan pappeuden ja matkusti sitä varten hiippakunnan keskukseen Novgorodiin, jossa arkkipiispa Serapion vihki hänet pappismunkiksi. Luostariin rakennettiin ensimmäinen puukirkko, jonka valmistuttua pyhittäjä Aleksanteri lähetti kaksi oppilastaan munkit Feodorin ja Tiihonin Novgorodiin pyytämään luvan kirkon vihkimiseksi ja saadakseen antiminssin kirkkoa varten. Luostarissa alkoivat säännölliset jumalanpalvelukset, joihin pyhittäjä Aleksanteri tuli itse ensimmäisenä ja lähti pois viimeisenä palveluksen päätyttyä.

Luostari kehittyi ja kukoisti ja munkkien määrä kasvoi. Aleksanteri oli taitava igumeni, veljestön hengellinen ohjaaja ja hyvän kilvoituksen esikuva. Hän vaikutti luostarin veljestöön ja muihin ihmisiin nöyryydellään ja lempeydellään, ei käskemällä. Kerran Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivän lähestyessä luostariin tuli paljon vieraita ja leipomosta loppui kantovesi. Taloudenhoitajamunkki Roman pyysi Aleksanteria määräämään jonkun jouteliaan veljen vedenkantoon. Silloin Aleksanteri itse nousi ripeästi ja alkoi kantaa vettä leipomoon. Tämän nähdessään veljet kiiruhtivat apuun. Samoin kävi toisenkin kerran, kun taloudenhoitaja Roman ilmoitti polttopuiden loppuneen keittiöstä.

Luostarin kasvaessa Aleksanteri alkoi suunnitella kivikirkon rakentamista. Veljestö vastusti ajatusta, mutta pyhittäjä pysyi kannassaan ja lähetti kolme oppilastaan suuriruhtinas Vasili III:n luo pyytämään taitavia mestareita kirkon rakennustöihin. Suuriruhtinas myöntyi kaikkiin Aleksanterin pyyntöihin niin, että luostariin rakennettiin kivikirkon lisäksi myös muita luostarirakennuksia. Aleksanteri hankki luvan kirkon vihkimiselle Novgorodin arkkipiispa Makarilta (arkkipiispana 1526‒1542, myöh. Moskovan metropoliitta, ks. 30.12.). Kirkko vihittiin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.

Aleksanterin maine levisi, sillä hänellä oli parantamisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Monet tulivat pyytämään häneltä apua sairauksiinsa. Eräs hurskas mies Daniel näki unessa Aleksanterin paratiisissa veljestön ympäröimänä. Muutamista Aleksanterin oppilaista tuli aikanaan uusien luostareiden perustajia.

Elämänsä lopulla Aleksanteri halusi rakennuttaa luostariin Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetyn kirkon. Varattuaan rakennustarvikkeita hän kutsui Moskovasta rakennusmestareita, jotka aloittivat heti työt. Eräänä yönä Aleksanteri rukoili tapansa mukaan keljassaan Jumalanäitiä. Päätettyään rukouksen hän näki ilmestyksessä Jumalanäidin enkelijoukkojen ympäröimänä ja sylissään Kristus-lapsi. Jumalanäiti kutsui häntä omaksi valitukseen ja rakkaakseen ja lupasi aina suojella luostaria niin Aleksanterin eläessä kuin hänen kuoltuaankin. Ilmestyksen näki Aleksanterin lisäksi hänen oppilaansa Afanasi (18.1.).

Pyhittäjä Aleksanteri aavisti kuolemansa vuotta ennen lähtöään. Hän opetti veljestöä kuolemaansa asti kehottaen heitä elämään Jumalalle otollisesti. Lähtönsä lähestyessä hän pyysi veljiä hautaamaan hänet suohon luostarin ulkopuolelle, mistä nämä kieltäytyivät. Silloin hän pyysi heitä hautaamaan hänet Kristuksen kirkastumisen kirkon viereen pienen matkan päähän pääluostarista, paikalle, jonne hän oli usein vetäytynyt hiljaisuuteen. Pyhittäjä Aleksanteri antoi henkensä rauhassa Jumalalle 30.8.1533. Hänen oppilaansa ja seuraajansa Irodion kirjoitti hänen elämäkertansa kaksitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen Novgorodin entisen arkkipiispan, Venäjän metropoliitta Makarin käskystä.

Pyhittäjät Varvara ja Sergei (maallikkonimiltään Vassa ja Stefan) olivat pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen vanhemmat. He asuivat Manteren kylässä vastapäätä Ojattijoella sijaitsevaa Ostrovskin Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen luostaria. Pyhittäjä Aleksanteri syntyi heille rukouksen hedelmänä perheen kuopukseksi. Kun Aleksanteri oli salaa lähtenyt kotoaan ja mennyt Valamon luostariin, isä löysi hänet joidenkin vuosien kuluttua ja yritti turhaan saada hänet palaamaan maailmaan. Keskustelu pyhittäjä Aleksanterin kanssa vaikutti isään niin, että hän kotiin palattuaan vihkiytyi pian munkiksi Ostrovskin luostarissa. Myös hänen puolisonsa meni luostariin ja vihkiytyi nunnaksi. Kilvoiteltuaan vähän aikaa he antoivat sielunsa Jumalalle. Pyhittäjien Varvaran ja Sergein pyhäinjäännökset ovat Ojatin (Ostrovskin) luostarissa

Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen oppilaina kunnioitetaan ostrovilaisten pyhittäjien ryhmää, joka liittyy Ojattijoen Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen luostariin. Heistä pyhittäjät Feodor ja Leonid ovat mahdollisesti Aleksanteri Syväriläisen elämäkerrassa mainitut munkit Feodor ja Leonti. Pyhittäjiä Kornilia, Dionisia, Ignatia ja Ferapontia ei ole mainittu Aleksanteri Syväriläisen elämäkerrassa mutta heitä pidetään hänen oppilainaan. Afanasi Ostrovilainen on mahdollisesti sama henkilö kuin pyhittäjä Aleksanterin elämäkerrassa mainittu nuori munkki Afanasi, joka ilmeisesti perusti myöhemmin Säntämän luostarin (18.1.).

Heidän lisäkseen Aleksanteri Syväriläisen oppilaina pidetään pyhittäjä Adrian Ondrusovalaista (26.8.) ja Nikifor Vasojärveläistä (9.2.). Myös Gennadi Vasojärveläisen (9.2.), Makari Roomalaisen (19.1.) ja Gennadi Kostromalaisen (23.1.) elämäkerroissa on maininta tapaamisesta pyhittäjä Aleksanterin kanssa.

Pietarin kaupunki perustettiin vuonna 1703 seudulle, jossa novgorodilaiset olivat lähes 500 vuotta aiemmin taistelleet pyhän Aleksanteri Nevskin johdolla ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan. Pian kaupungin perustamisen jälkeen tsaari Pietari I antoi määräyksen myös Pyhälle Kolminaisuudelle ja Aleksanteri Nevskille nimetyn luostarin perustamisesta. Kun kaupunki ja luostari oli rakennettu, heräsi ajatus sen taivaallisen suojelijan reliikkien siirtämisestä luostariin.

Pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) pyhäinjäännöksiä kuljettava saatto lähti liikkeelle Vladimirista elokuussa 1723. Se kulki Moskovan, Tverin, Novgorodin, Staraja Ladogan ja Pähkinälinnan (nyk. Šlisselburg) kautta ja saapui Pietariin 30.8.1724. Pyhäinjäännökset otettiin vastaan Nevan rannalla tykinlaukauksin kirkonkellojen soidessa ja ne sijoitettiin Pyhän Kolminaisuuden ja Aleksanteri Nevskin luostariin. Pyhäinjäännösten siirron jälkeen alettiin tsaarin määräyksestä viettää pyhän Aleksanterin varsinaisen muistopäivän lisäksi myös reliikkien siirron vuosittaista muistoa.

Ennen reliikkien siirtoa pyhä Aleksanteri Nevski oli kuvattu ikoneissa skeemamunkkina, sillä hänet oli kuolinvuoteellaan vihitty suureen skeemaan. Reliikkien siirron yhteydessä pyhä synodi antoi määräyksen, että pyhä Aleksanteri tuli kuvata ikoneissa suuriruhtinaan asussa.

Pyhä Johannes sai ainutlaatuisten tehtävän toimia Jumalan Pojan edelläkävijänä ja kastajana. Kun hän oli vielä äitinsä kohdussa, hän hypähti ilosta, kun Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä odotti Messiasta. Aikuisena Johannes, joka oli liian hyvä tälle maailmalle, vetäytyi autiomaahan pukeutuneena kamelinkarvavaatteeseen ja vyötäisillään nahkavyö, joka symboloi lihallisten mielitekojen voittamista. Hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.

Keisari Tiberiuksen viidentenätoista hallitusvuotena (29 jKr.) Johannes meni Jordanin alueelle saarnaamaan katumusta ihmisjoukoille, jotka tulivat hänen luokseen kuultuaan hänen enkelimäisestä elämästään. Hän kastoi heidät Jordanin vedellä merkiksi heidän parannuksen teoistaan ja synneistä puhdistumisestaan. Valmistaakseen heitä ottamaan vastaan Vapahtajan hän kehotti heitä tekemään hedelmiä, joissa heidän kääntymyksensä näkyy, eikä vain ylvästelemään sillä, että he ovat Abrahamin lapsia. Tapahtui niin kuin profeetta Jesaja oli kirjoittanut: ”Ääni huutaa autiomaassa: ’Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut! Kaikki rotkot täytettäköön, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon, tulkoot mutkat suoriksi, louhikot tasaisiksi teiksi! Kaikki saavat nähdä Jumalan pelastustyön.’” Kun ihmiset kysyivät, oliko hän se Vapahtaja, jota he olivat kauan odottaneet, Johannes vastasi: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”83 Puhtaudessaan Johannes oli arvollinen kastamaan Kristuksen Jordanissa ja todistamaan Pyhän Kolminaisuuden ilmestymistä. Kristus itse antoi todistuksen pyhästä Herran edelläkävijästä ja kastajasta Johanneksesta, että hän oli enemmän kuin profeetta, eikä yksikään naisesta syntynyt ole ollut häntä suurempi.

Johannes piti maailmallisia asioita toisarvoisina verrattuna Jumalan lain noudattamiseen, josta hänen elämänsä oli täydellinen esimerkki. Siksi hän ei pelännyt nuhdella jyrkästi kuningas Herodesta, joka oli solminut avioliiton veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan kanssa, vaikka veli oli elossa: ”Sinun ei ole lupa elää veljesi vaimon kanssa.” Siksi Herodias vihasi katkerasti Johannesta ja halusi tappaa hänet, mutta ei voinut, koska Herodes suojeli Johannesta, jonka hän tiesi hurskaaksi ja pyhäksi mieheksi, ja kansakin kunnioitti häntä Jumalan lähettiläänä. Lopulta Johannes kuitenkin vangittiin. Kun kuningas Herodes järjesti syntymäpäivänään pidot hoviherroilleen ja sotaväen päälliköille sekä Galilean johtomiehille, Herodiaan tytär Salome hänen ensimmäisestä avioliitostaan tanssi vieraiden edessä. Herodes oli ihastuksissaan ja lupasi tytölle, mitä ikinä tämä tahtoi, vaikka puolet valtakuntaa. Äitinsä neuvosta tyttö pyysi saada vadilla Johannes Kastajan pään. Kuningas tuli pahoille mielin, mutta ei halunnut menettää kasvojaan vieraidensa edessä vaan määräsi, että Johannes oli mestattava. Pyöveli mestasi Johanneksen vankilassa ja toi pään vadilla Salomelle, joka vei sen äidilleen.

Johanneksen opetuslapset noutivat hänen ruumiinsa, hautasivat sen Sebasteiaan ja menivät sitten kertomaan Jeesukselle. Edelläkävijän pyhät reliikit löydettiin paljon myöhemmin ihmeen kautta, jotta ne levittäisivät armoa uskoville, jotka niitä kunnioittavat.

Vaikka pyhien muistopäivät ovatkin ilon päiviä, Johanneksen mestauksen juhlapäivä on poikkeuksellisesti paastopäivä. Pyhästä Herran edelläkävijästä ja kastajasta Johanneksesta kerrotaan myös profeetta Sakariaan ja vanhurskaan Elisabetin muistopäivän (5.9.), Johanneksen sikiämisen muistopäivän (23.9.), Johannes Kastajan teofanian jälkeisen muistopäivän (7.1.), hänen kunniallisen päänsä ensimmäisen ja toisen löytymisen muistopäivän (24.2.), kunniallisen pään kolmannen löytymisen muistopäivän (25.5.) sekä hänen syntymänsä muistopäivän (24.6.) yhteydessä.

Arkadios syntyi Kyproksen Melandran kylässä Pafoksen lähellä ja varttui hurskaudessa ja rukouksessa. Kun hänen veljensä Teosebios Arsinoelainen (12.10.) lähti vuorille paimentamaan lampaita, Arkadios lähetettiin Konstantinopoliin jatkamaan opintojaan. Kotimaahansa palattuaan Arkadios piiloutui vuorille keskittyäkseen minkään häiritsemättä rukoukseen ja pyhien kirjoitusten mietiskelemiseen. Se tuotti hänelle sellaisen armon, että vaikka hän halusi pysyä piilossa, monet tulivat hänen luokseen saamaan lohdutusta kärsimyksissään tai hengellistä ohjausta.

Arsinoen piispa Nikonin kuoltua Arkadios valittiin hänen seuraajakseen kirkon kirkkaaksi valoksi. Vaivojaan säästämättä Arkadios ohjasi hengellistä laumaansa jumalallisen armon laitumilla. Hän ei tuntenut maallisia huolia, koska oli koonnut taivaaseen kaikki aarteensa, joita hän jakoi anteliaasti toisille sekä opetuksissaan että tekemissään ihmeissä. Arkadios varjeli lampaitaan susilta, korjasi rikkomuksia lempeästi mutta päättäväisesti sekä valisti ja ylevöitti sieluja, jotta Kristus voisi kasvaa niissä.
Annettuaan sielunsa rauhassa Jumalan käsiin pyhä Arkadios jatkoi huolenpitonsa osoittamista, varsinkin luostarille, joka oli perustettu hänen kunniakseen. Pyhän Arkadioksen elämäkerran kirjoitti 1100-luvulla pyhittäjä Neofytos Eristäytyjä (24.1.).

Vanhurskas Hiskia oli kuningas Ahasin poika ja eli 700–600-luvulla eKr. Hänestä tuli Juudan kuningas 25-vuotiaana isänsä jälkeen, kun Juuda oli assyrialaisten vallan alla, ja hän hallitsi 29 vuotta. Hiskia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä, toisin kuin epäjumalia palvellut isänsä. Sen vuoksi Herra oli Hiskian kanssa ja hän menestyi kaikessa mihin ryhtyi. Pitkän valtakautensa aikana Hiskia joutui taistelemaan Juudan itsenäisyyden puolesta ja yritti puhdistaa maan uskonnollista elämää pakanallisista aineksista. Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit ja murskasi kivipatsaat.

Kun Assyrian kuningas Sanherib oli valloittanut Juudan kaupungit ja uhkasi Jerusalemia, Hiskia antoi hänelle kaiken hopean aarrekammiostaan, mutta sekään ei riittänyt. Hän pyysi neuvoa profeetta Jesajalta ja rukoili Jumalaa. Silloin Herran enkeli löi assyrialaisten leirissä kuoliaaksi 185 000 miestä. Sanherib purki leirinsä ja lähti. Hänen omat poikansa surmasivat hänet miekalla.

Pian sen jälkeen Hiskia sairastui ja oli kuolemaisillaan. Hän rukoili, että Herra antaisi hänelle vielä elinaikaa. ”Voi Herra! Muista, miten vilpittömästi ja vakain sydämin olen vaeltanut sinun tahtosi mukaan ja tehnyt sitä, mikä on hyvää sinun silmissäsi.” Herra ilmoitti Jesajan kautta myöntävänsä Hiskialle vielä viisitoista vuotta.

Herra antoi maalle rauhan kaikilla rajoilla, ja Hiskia kokosi suuria rikkauksia ja saavutti toisten kansojen kunnioituksen, mutta sitten hän unohti saamansa siunaukset ja ihmeellisen parantumisen, joka oli suotu hänelle hänen hurskautensa takia. Hän sai Herran vihastumaan Juudalle näyttämällä Babylonian kuninkaan lähettiläille kaiken hopean ja kullan aarrekammiossaan ja kaiken muunkin arvokkaan. Profeetta Jesaja nuhteli häntä hänen ylpeydestään ja ennusti: ”Kuule Herran Sebaotin sana! Tulee päivä, jolloin kaikki, mitä sinun talossasi on ja mitä jo isäsi ovat aikoinaan keränneet, viedään Babyloniin. Mitään ei jää jäljelle, sanoo Herra. Sinun poikiasi, omia jälkeläisiäsi, viedään silloin hovipalvelijoiksi Babylonian kuninkaan palatsiin.” Hiskia vastasi Jesajalle: ”Hyvä on Herran sana, jonka olet ilmoittanut.” Itsekseen hän kuitenkin ajatteli: ”Onhan sentään rauha ja vakaat olot minun päivinäni.”

On kerrottu, että kuningas Hiskia myöhemmin katui ylpeyttään ja saavutti uudelleen Jumalan suosion. Hän nukkui pois rauhassa, ja hänet haudattiin esi-isiensä viereen. Hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Manasse, joka palasi epäjumalanpalvelukseen.

Keisari Deciuksen (249–251) vainojen aikana Viennen kuvernööri Galliassa pakotti seudun kristityt uhraamaan epäjumalille. Kuultuaan, että tribuuni Ferreol oli kristitty, hän haastoi tämän uhraamaan merkiksi alistumisesta valtakunnan hallinnolle ja kiitollisuuden osoitukseksi kunniasta ja palkkioista, joita hän oli saanut hallitsijoilta. Ferreol vastasi, että hän oli palvellut uskollisesti keisareita kristinuskon sallimissa puitteissa, mutta jos hänet määrättäisiin tekemään jotakin jumalatonta, hänen velvollisuutensa olisi kieltäytyä. Hän eroaisi mielellään tehtävistään eikä haluaisi muuta palkkiota monivuotisesta palveluksestaan armeijassa kuin luvan olla kristitty, ja jos se kiellettäisiin häneltä, hän oli valmis kuolemaan.

Kuvernöörin nähtyä, että suostuttelut ja uhkaukset eivät muuttaisi veteraanin mieltä, hän antoi ruoskia Ferreolia häränjänteillä. Kun marttyyrin kärsivällisyys oli uuvuttanut ruoskijat, vaikka he tekivät työtään vuoron perään, Ferreol heitettiin haisevaan vankityrmään kahlittuna kettingeillä niin tiukasti, että hän pystyi tuskin hengittämään. Kolmannen päivän aamuna vartijoiden vielä nukkuessa Ferreol huomasi olevansa vapaa kahleista, ja kun ovikin oli avoinna, hän lähti kaupungista ja ui Rhônejoen yli. Hieman myöhemmin hänet saatiin kuitenkin kiinni, ja kiihtyneet pakanat surmasivat hänet. Kristityt hautasivat pyhän marttyyri Ferreolin Rhônen rannalle ja kunnioittivat häntä siitä lähtien Viennen suojelijana.

Pyhä marttyyri Julianus oli peräisin arvostetusta perheestä Viennessä, ja hänet tunnettiin rakkaudestaan Jumalaan ja puhtaasta elämästään. Hän palveli armeijassa pyhän Ferreolin alaisena, ja heitä yhdisti syvä hengellinen ystävyys. Vainojen alkaessa Ferreol kehotti Julianusta pakenemaan. Vaikka Julianus toivoikin hartaasti voittavansa marttyyrin kruunun, hän pakeni katsoen, ettei aika ollut vielä sopiva. Prefekti käski ajaa häntä takaa ja surmata hänet heti paikalla, ja pian hänet saatiinkin kiinni Auvergnen Brioudesta. Kaksi vanhaa miestä, joiden talossa hän piileskeli, olisivat kätkeneet hänet, mutta Julianus juoksi itse ulos sotilaiden luokse ja käski heidän kääntää miekkansa häntä kohden. ”En halua viipyä enää tässä maailmassa, koska janoan Kristusta.” Sotilaat mestasivat pyhän Julianuksen hänen rukoillessaan. Kristityt pesivät hänen päänsä lähteessä, joka puhkesi siihen paikkaan ja jonka kautta tapahtui monia ihmeitä. He veivät pään Vienneen, missä se sijoitettiin pyhän Ferreolin hautaan. Vanhukset hautasivat loput Julianuksen ruumiista Brioudeen; kaivaessaan he tunsivat voimiensa elpyvän ikään kuin heidän nuoruutensa olisi palannut. Kun he päättivät hurskaan elämänsä, heidät haudattiin Julianuksen lähelle Briouden kirkkoon. Pyhästä marttyyri Julianuksesta tuli hyvin tunnettu lännessä, varsinkin Ranskassa, missä yli 80 seurakuntaa on nimetty hänen mukaansa.

Pyhittäjä Mooses oli etiopialainen orja, jonka hänen omistajansa ajoi pois varastelemisen ja vastenmielisen käytöksen takia. Sen jälkeen Mooseksesta tuli pahamaineisen ryövärijoukon johtaja. Kun hän joutui tapaturman uhriksi, hänen omatuntonsa heräsi. Kristuksen rakkaus sai hänet vihaamaan syntiä ja mennyttä elämäänsä, ja hän alkoi osoittaa harrasta katumusta. Saatuaan kasteen hän vetäytyi Egyptin Sketiksen autiomaahan yksinäiseen paikkaan, jossa ei ollut mitään lohdutusta, ei edes vesitilkkaa, joka virkistäisi hänen auringon ja askeettisen kilvoittelun kuivattamaa ruumistaan. Eräänä päivänä neljä ryöväriä kävi hänen kimppuunsa. Mooses, jolla oli valtavat ruumiinvoimat, sitoi heidät, kantoi heidät selässään kirkkoon ja kysyi Jumalalta, mitä Hän tahtoi heille tapahtuvan. Kun miehet saivat tietää, kuka hän oli, he sanoivat toisilleen, että jos tuollainen roisto on alkanut palvella Jumalaa, pelastus ei ole heillekään saavuttamattomissa, ja heistä tuli munkkeja.

Katumuksestaan ja askeettisesta kilvoittelustaan huolimatta Mooses kärsi himoista, jotka olivat hänelle toinen luonto. Hän joutui kymmenen vuoden ajan käymään leppymätöntä taistelua haureuden demonia vastaan. Kerran hän oli vähällä vaipua epätoivoon ja luopua kilvoittelusta. Silloin hän meni tapaamaan suurta abba Isidoria, Sketiksen pappia. Kun hän kertoi kiusauksistaan, vanhus sanoi, että synninteon lopettaminen ei riitä, vaan huono tapa täytyy ajaa pois hyveillä ja monivuotisella lihan kuolettamisella. Demoni joutuu epätoivoon, kun sillä ei ole enää käytettävissään keinoja herättää saastaisia himoja sydämessä, jolloin se luopuu taistelusta.

Mooses palasi keljaansa ja antautui entistä suurempiin kieltäymyksiin. Hän söi vain vähän kuivaa leipää, uuvutti ruumiinsa ankaralla työllä ja luki viisikymmentä rukoussarjaa päivässä, mutta yhä himot kiusasivat häntä varsinkin unessa. Hän meni taas suuren vanhuksen luokse, joka neuvoi häntä keskittymään ruumiillisten harjoitusten ohella myös mielen raittiuden vaalimiseen. Siitä alkaen Mooses paastosi ja valvoi koko yön keljassaan rukoilemassa puhdistaen näin sisintään. Kun ajatukset vaivasivat häntä, hän täydensi kilvoitustaan osoittamalla yhä suurempaa rakkautta veljiä kohtaan. Öisin hän meni vanhojen erakkojen luokse, jotka eivät enää jaksaneet mennä lähteelle, ja haki heidän astioihinsa vettä mailien matkan takaa.

Demoni kiivastui nähdessään Jumalan palvelijan voittavan sen kaikissa suhteissa ja iski häntä lähteen luona nuijalla selkään. Seuraavana päivänä eräs veljistä, joka oli lähtenyt noutamaan vettä, löysi Mooseksen puolikuolleena ja meni ilmoittamaan siitä abba Isidorille. Mooses vietiin kirkkoon, ja kesti vuoden ennen kuin hän parani vammoistaan. Isidor kehotti häntä noudattamaan kohtuutta ja olemaan haastamatta demoneja taisteluun, mutta Mooses vastasi: ”En voi lopettaa, kun demonien aiheuttamat mielikuvat häiritsevät minua.” Silloin vanhus sanoi hänelle, että tästedes hän saisi vapauden unistaan ja että Jumala oli sallinut nämä kiusaukset, jotta hän ei voisi ylvästellä voittaneensa himonsa omin voimin. Himottomuuden armon lisäksi Jumala antoi hänelle vallan karkottaa pahoja henkiä ja muutti hänen väkivaltaisen luontonsa lähimmäisenrakkaudeksi.

Eräänä päivänä Sketiksen isät kokoontuivat rankaisemaan erästä veljeä, joka oli syyllistynyt johonkin rikkomukseen. Mooses täytti vuotavan korin hiekalla ja meni kokoukseen. Kun veljet kysyivät, mitä se tarkoitti, hän vastasi: ”Syntini virtaavat takanani, vaikka en näe niitä, mutta tänään minä olen tullut tänne tuomitsemaan toisen syntejä.” Kuullessaan tämän isät katuivat aiettaan ja antoivat rikkoneelle veljelle anteeksi.

Abba Mooses saavutti Jumalan suosion ja hänet vihittiin papiksi. Hyveidensä esimerkillä hän käännytti seitsemänkymmentä entisen rosvojoukkonsa jäsentä, joista tuli hänen oppilaitaan. Hän opetti heitä elämään keljoissaan kuin haudassa, kuolleina lähimmäisilleen, tuomitsematta ketään. ”Kun me tarkkailemme omia syntejämme, emme huomaa toisten syntejä.”

Abba Mooses oli 75-vuotias, kun barbaarit hyökkäsivät Sketikseen (407). Kun veljet valmistautuivat pakenemaan, Mooses sanoi, että jokaisen pitää itse päättää Jumalan edessä, pakeneeko vai jääkö. Barbaarit ryöstivät Sketiksen kuuluisan luostarikeskuksen surmaten kaikki, jotka löysivät. Kun he saapuivat abba Mooseksen ja hänen seitsemän oppilaansa keljaan, yksi heistä onnistui piiloutumaan ja näki, kuinka pyhät isät surmattiin ja seitsemän kruunua laskeutui taivaasta heidän ruumiidensa päälle