Kristinuskon keskukseksi idässä muodostui Edessan kaupunki, jonne oli monenlaisia yhteyksiä jo apostolien aikana. Edessan apostoli oli pyhä Taddeus, toiselta nimeltään Addai. Hänen työtään jatkoivat Aggai ja Palut, jotka apostoli vihki piispaksi ja papiksi. Tänään muisteltava pyhä Addai lienee toinen henkilö, joka vaikutti toisella vuosisadalla ja kantoi apostoli Addain nimeä. Taddeus- ja Addai-nimisiin henkilöihin liittyvät traditiot ovat kuitenkin sekoittuneet jo varhain.

Pyhän Addain tärkein oppilas oli pyhä Mari. Addai lähetti hänet ensin Nisibisiin27 ja sitten Niniveen. Sitten Mari matkusti Tigrisvirtaa pitkin etelään. Kaikkialla hän sai ihmisiä kääntymään kristityiksi. Hän perusti seurakuntia ja askeettisia yhteisöjä, vihki pappeja ja diakoneja sekä rakennutti kirkkoja. Hän kuoli Seleukia-Ktesifonin lähellä vihittyään Papa bar Aggain kaupungin piispaksi.

Syyriankielinen pyhän Addain ja Marin liturgia lienee vanhin säilynyt kristillisen liturgian teksti. Sen 600-luvulla hieman uudistettua muotoa käyttävät yhä itäsyyrialainen (assyrialainen) kirkko ja sen uniaattiversio, joka on levinnyt erityisesti Irakissa ja Intiassa. Nykyisen Irakin alueen kristityt ovat läpi historian kunnioittaneet Addaita ja Maria omina apostoleinaan, sillä heidän vaikutuksestaan kristinusko levisi Kaksoisvirranmaan alueella itään ja etelään toisella vuosisadalla.

Pyhät lapsimarttyyrit Justus ja Pastor syntyivät 200-luvun lopulla Complutumissa (nyk. Alcalá de Henares Madridin lähellä) ja olivat veljeksiä. Vuonna 304, kun Justus oli 13-vuotias ja Pastor 8-vuotias, heitä ruoskittiin ja heidät mestattiin kristittyinä kotikaupungissaan keisari Diocletianuksen vainoissa.

Pyhä Hormisdas syntyi Italian Frosinonessa ja oli jäänyt leskeksi ennen pappisuraansa. Myöhempi paavi Silverius (20.6.) oli hänen poikansa. Hormisdas toimi paavi Symmachuksen diakonina, ja tämän kuoltua hänet valittiin 20.7.514 Symmachuksen seuraajaksi.

Paavi Hormisdaksella oli huomattava osuus Akakioksen skisman päättämisessä. Vuodesta 484 alkaen itä ja länsi olivat olleet erossa, kun paavi Felix III oli sanonut irti kirkollisen yhteyden Konstantinopolin patriarkka Akakioksen kanssa syyttäen häntä yhteydenpidosta monofysiittien kanssa. Hormisdaksen uskon kaavan (formula Hormisdae) avulla Rooman ja Konstantinopolin kirkot palasivat lopulta vuonna 519 ehtoollisyhteyteen toistensa kanssa. Pyhä paavi Hormisdas kuoli Roomassa 6.8.523.

Kirkon vanhan perimätiedon mukaan Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä jättäessään tämän maailman liittyäkseen Poikansa ja Jumalansa seuraan antoi kaksi viittaansa kahdelle köyhälle juutalaiselle naiselle, jotka olivat palvelleet häntä. Naiset säilyttivät huolellisesti kallisarvoiset reliikit, jotka periytyivät sukupolvelta toiselle, kunnes keisari Leo I:n hallituskaudella ylhäissyntyiset veljekset Galbius ja Candidus varastivat toisen niistä ja veivät sen Blahernan kirkkoon Konstantinopoliin (2.7.).

Jumalanäidin vyö, joka löytyi Zelan hiippakunnasta läheltä Pontoksen Amaseaa, vietiin keisari Justinianoksen hallituskaudella (n. 530) Konstantinopoliin ja sijoitettiin kirkkoa vihittäessä Halkopratian kirkkoon, joka oli lähellä Hagia Sofiaa kupariseppien korttelissa.

Kolme ja puoli vuosisataa myöhemmin, vuoden 888 tienoilla, keisari Leo VI Viisaan puoliso Zoe sairastui vakavasti. Hänelle sanottiin, että hän paranisi, jos hän koskettaisi Jumalansynnyttäjän vyötä. Keisari käski heti rikkoa vyön sisältävän reliikkilippaan sinetit, jolloin he havaitsivat ihmeekseen, että vyö oli säilynyt uuden näköisenä aivan kuin se olisi kudottu vasta eilen. Sen vieressä oli dokumentti, jossa ilmoitettiin tarkka päivämäärä, milloin se oli viety Konstantinopoliin, ja miten keisari oli sijoittanut sen reliikkilippaaseen ja sinetöinyt sen omin käsin. Keisari Leo suuteli hartaasti reliikkiä ja antoi sen patriarkalle. Kun tämä laski vyön keisarinnan pään päälle, Zoe parantui heti sairaudestaan. He kaikki ylistivät Kristusta Vapahtajaa ja Hänen Kaikkeinpyhintä äitiään ja palauttivat reliikin lippaaseen.

On säilynyt tieto, jonka mukaan Bysantin ja Bulgarian välisen kahnauksen aikana 1100-luvun lopulla eräs pappi heitti jokeen ristin, jossa pyhää vyötä säilytettiin, pelastaakseen sen häväistykseltä. Bulgarian tsaari Ivan Asen sai sen haltuunsa voitettuaan Bysantin keisari Iisak II Angeluksen. Sittemmin risti päätyi serbialaisten haltuun. Pyhä ruhtinas Lasarus Serbialainen (muistopäivä 15.6.) lahjoitti sen 1300-luvulla Athoksen Vatopedin luostarille, missä sitä yhä vieläkin kunnioitetaan. Siitä lähtee miellyttävä tuoksu ja sen kautta tapahtuu yhä ihmeitä. Vyö, jolla Vapahtajaa kantava neitseellinen kohtu oli vyötetty, on kaikille uskoville pelastuksen lupaus. Se kehottaa ottamaan esimerkkiä Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän sielun ja ruumiin puhtaudesta.

Irlannin kelttiläinen pyhä Aidan (Aodhan) kilvoitteli munkkina Ionan saaren luostarissa, kunnes hänet vihittiin Clogherin piispaksi Pohjois-Irlannissa. Vuonna 630 hän luopui tehtävästään ja palasi munkiksi Ionan luostariin. Kun Northumbrian kuningas Oswald sai valloitetuksi maansa takaisin briteiltä, hän pyysi Ionan apotti Segeneltä tukea lähetystyöhön ja kutsui Aidanin vuonna 635 Lindisfarnen ensimmäiseksi piispaksi. Aidan perusti sinne luostarin, josta tuli tukikohta monien uusien luostarien perustamiselle. Aidan järjesti luostarinsa hänelle tutun irlantilaisen mallin mukaan ja pyrki saamaan sinne nuoria miehiä kouluttaakseen heidät kirkon palvelukseen. Hänen oppilaisiinsa kuuluivat myöhempi Lichfieldin piispa pyhä Chad (2.3.) ja pyhä Hilda Whitbyläinen (17.11.), joka johti myöhemmin Whitbyn kaksoisluostaria.

Pyhä Bede Venerabilis ylisti Aidania lähetystyöntekijänä, joka askeettisella elämäntavallaan julisti kristinuskoa uskottavasti ja teki voimakkaan vaikutuksen pakanoihin. Aidanilla oli tapana liikkua jalan ja puhua kaikkien kanssa. Jos hän kohtasi kristittyjä, hän vahvisti heidän uskoaan ja opetti heitä sanoin ja teoin; muita kohdatessaan hän kylvi heihin Jumalan sanan siemeniä. Jos Aidanin kunniaksi järjestettiin juhla, hän piti huolta siitä, että ruoka jaettiin köyhille. Jos hän sai lahjoja tai rahaa, hän antoi ne pois tai osti niillä orjia vapaaksi. Suuren paaston ajaksi hän vetäytyi aina Farnen saarelle.

Kerran kuningas Oswald järjesti juhlat ja kutsui paikalle myös piispa Aidanin. Pöytiin kannettiin hopeisia vateja täynnä herkkuja. Kuningas tiesi, mitä piispa ajatteli, ja ennen kuin piispa ehti sanoa mitään, kuningas käski viedä kaikki ruoat köyhille ja hajottaa hopealautaset ja jakaa niiden hopea saman tien. Aidan tarttui kuninkaan oikeaan käteen, siunasi hänet ja sanoi: ”Älköön tämä käsi koskaan turmeltuko.” Muutamia vuosia myöhemmin kuningas kaatui taistelussa, mutta hänen oikea kätensä ei koskaan maatunut. Sitä alettiin kunnioittaa reliikkinä ja myös kuningas Oswald luettiin pyhien joukkoon (muistopäivä 5.8.).

Seuraava kuningas Oswin lahjoitti piispa Aidanille hienon hevosen, koska Aidan oli jo iäkäs ja näytti tarvitsevan apua liikkumiseensa. Kun Aidan lähti palatsista, häntä vastaan tuli köyhä mies, joka pyysi almua. Piispa antoi hevosen hänelle ja käveli pois. Kun kuningas kuuli tästä, hän kysyi pettyneenä Aidanilta, miksi hän oli antanut hevosen pois: köyhille olisi voinut antaa mitä tahansa muuta, mutta tämä hevonen oli valittu Aidania varten. Aidan vastasi: ”Mitä te sanotte, teidän majesteettinne? Onko tamman lapsi teille arvokkaampi kuin Jumalan lapsi?” Kuningas lupasi, ettei hän enää koskaan palaisi asiaan eikä kysyisi, kuinka paljon piispa oli Jumalan lapsille jakanut. Saman päivän iltana Aidan ilmoitti oppilaalleen surullisena, että kuningas ei eläisi pitkään: ”En ole koskaan ennen nähnyt nöyrää kuningasta. Tunnen, että hänet otetaan pian pois luotamme, sillä kansamme ei ansaitse tuollaista kuningasta.” Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen kuningas Oswin joutui omien serkkujensa murhaamaksi.

Pyhä piispa Aidan nukkui pois rauhassa 31.8.651 Englannin Bamburghissa. Hänen reliikkinsä haudattiin Lindisfarnen luostariin, jota hän oli ollut perustamassa, kunniapaikalle alttarin oikealle puolelle. Pyhälle Aidanille on omistettu kirkkoja Irlannissa ja Skotlannissa. Yksi hänen symboleistaan on hirvi, sillä hänen kerrotaan tehneen kerran hirven näkymättömäksi suojellakseen sitä metsästäjiltä. Tämä tarina ilmeisesti liittyy kuitenkin alun perin toiseen samannimiseen pyhään, Aidan (Aedhan) Fernsiläiseen.

Pyhä Cuthburga oli Wessexin kuninkaan Inen sisar ja solmi avioliiton Northumbrian kuningas Aldfridin kanssa. Tämän suostumuksella hän meni nunnaksi Barkingin benediktiiniluostariin ja perusti sitten Wimbornen luostarin, jonka ensimmäinen abbedissa hän oli. Useista hänen luostarissaan kilvoitelleista nunnista, kuten pyhästä Tekla Kitzingeniläisestä (15.10.), on tullut myöhemmin luostarien johtajattaria. Pyhä Cuthburga nukkui pois rauhassa 31.8.725.

Turkkilaisen Khwarazmin kuningaskunnan (nyk. Turkmenistan ja Uzbekistan) sulttaanin Jalal ed-Dinin (1220–31) armeija hyökkäsi maaliskuussa 1226 Georgiaan. Kun joukko lähestyi Tbilisiä, georgialaiset saivat sen pysäytettyä. Yöllä kuitenkin Tbilisissä asuneet islaminuskoiset persialaiset saivat avattua portit ja sulttaanin joukot vyöryivät kaupunkiin. Kehkeytyi hirvittävä verilöyly. Miehiä tapettiin, poikia kastroitiin väkisin, tyttöjä raiskattiin, naisia puukotettiin ja sylilasten päitä hakattiin kiviä vasten, niin että kallot hajosivat.

Sulttaanin verenhimo ei tyydyttynyt. Hän määräsi, että Siionin katedraalin kupoli on revittävä alas ja kirkon ikonit tuotava Mtkvarijoen ylittävälle sillalle. Kristuksen ja Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ikoneita kiinnitettiin sillalle, ja kaikki henkiin jääneet koottiin rannalle. Sulttaani määräsi, että jokaisen piti ylittää silta ja sylkeä ikoneihin sekä tallata niitä. Jokainen, joka kieltäytyisi häpäisemästä ikoneita, mestattaisiin heti paikalla ja heidän ruumiinsa heitettäisiin jokeen. Marttyyrikuoleman kärsineitä oli joukoittain. Georgialaiset lähteet muistavat tapahtuman sadantuhannen marttyyrin päivänä.

Tbilisin vanhan sillan marttyyrit ovat nykyäänkin georgialaisten suuresti kunnioittamia. Heidän juhlaansa vietetään Georgiassa 31.10. (toisin sanoen 13.11. gregoriaanisen kalenterin mukaan). Tuona päivänä Tbilisin vanhalle sillalle levitetään punainen matto ja tuodaan ikoneita kansan kunnioitettavaksi. Eräissä kreikkalaisissa kalentereissa heidän muistonsa on kuitenkin kirkkovuoden viimeisenä päivänä.

Abba Sarmatas kilvoitteli Egyptin erämaassa 400-luvulla. Abba Poimenin neuvosta Sarmatas vetäytyi usein 40 päiväksi täydelliseen hiljaisuuteen. Kilvoittelunsa ansiosta hän saavutti sellaisen mielenhallinnan, että kun hän sanoi unelle ”mene”, hän pysyi virkeänä, ja kun hän sanoi ”tule”, niin hän nukahti. Hän sanoi myös: ”Pidän enemmän syntisestä, joka tietää tehneensä syntiä ja katuu, kuin sellaisesta, joka ei ole tehnyt syntiä ja pitää itseään hurskaana.”

Pyhittäjä Kristoforos oli syntynyt Roomassa ja kilvoitteli 500-luvulla Pyhittäjä Teodosios Suuren luostarissa Jerusalemin lähellä. Hän vietti päivänsä paastoamalla ja hoitamalla hänelle annettuja kuuliaisuustehtäviä. Yön tullen hän tapasi mennä alas luolaan, jonne Teodosios ja muita luostarin isiä oli haudattu, ja tehdä sata maahankumarrusta jokaisella kahdeksallatoista portaalla, jotka johtivat haudoille. Luolassa hän pysyi rukouksessa, kunnes kuuli kutsun aamupalvelukseen.

Vietettyään kymmenen vuotta äärimmäisessä askeesissa Kristoforos kerran luolaan mennessään näki lattian lampukoiden peittämänä; jotkut niistä paloivat ja toiset olivat sammuksissa, ja kaksi valkopukuista miestä oli vahtimassa niitä. Hän kysyi miehiltä lampukoista ja nämä vastasivat niiden olevan isien votiivilampukoita: ne, jotka tahtoivat, olivat sytyttäneet omansa askeettisten kilvoitustensa voimalla. Näyn päätyttyä pyhittäjä Kristoforos päätti kilvoitella entistä ankarammin. Aamulla hän lähti kohti Siinain vuorta ottaen mukaansa vain yllään olevat vaatteet.

Kristoforoksen kilvoiteltua viisikymmentä vuotta erakkona taivaallinen ääni kehotti häntä palaamaan luostariin, jotta hän voisi päättää maallisen vaelluksensa veljiensä luona.

Elokuun 30. päivänä vietetään kolmen konstantinopolilaisen piispan muistojuhlaa. He elivät eri aikoina, mutta kaikki he kunnostautuivat yhden ja saman kirkon opettajina ja tukipylväinä.

Pyhä Aleksanteri eli 300-luvulla. Vaatimattomasta taustastaan ja koulutuksen puutteestaan huolimatta hänet katsottiin loistavien hyveidensä ja apostolisten lahjojensa takia arvolliseksi avustamaan Byzantionin (Konstantinopolin) arkkipiispaa, pyhää Metrofanesta (4.6.). Piispa oli liian vanha osallistuakseen ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa (325) ja lähetti pappi Aleksanterin edustajakseen. Keisari Konstantinos pyysi kirkolliskokouksen päätyttyä siihen osallistuneita isiä tulemaan Byzantioniin ja siunaamaan sen. Herran enkeli ilmestyi Metrofanekselle ja ilmoitti, että kun tämä jättäisi sielunsa Jumalan haltuun kymmenen päivän kuluttua, Aleksanterista tulisi hänen seuraajansa. Metrofaneksen hautauksen jälkeen he vihkivät pyhän Aleksanterin valtakunnan uuden pääkaupungin ensimmäiseksi piispaksi (327). Tuolloin lähes 70-vuotias Aleksanteri tuli tunnetuksi ortodoksisuuden puolustajana Areioksen ja hänen kannattajiensa harhaoppia vastaan. Hänen kerrotaan saarnanneen Nikean kirkolliskokouksen vahvistamaa opetusta myös Traakiassa, Makedoniassa ja Thessaliassa.

Areiolainen harhaoppi, jonka mukaan Kristus ei ole samaa olemusta kuin Isä Jumala, sai kirkon jakautumaan. Keisari halusi palauttaa ehtoollisyhteyden Areioksen ja piispa Aleksanterin välille. Aleksanteri kumartui maahan Pyhän Irenen kirkon pyhän pöydän edessä ja rukoili yötä päivää katkerin kyynelin: ”Jos Areioksen oppi täytyy sovittaa kirkon kanssa, anna minun erota tehtävästäni. Mutta jos Sinä olet armollinen kirkollesi etkä halua sen perinnön joutuvan häpeään, poista Areios, jotta harhaoppia ei luultaisi oikeaksi uskoksi.” Päivää ennen anateemansa purkamista Areios menehtyi surkeasti ilman ehtoollista. Kun Aleksanteri sai kuulla siitä, hän kiitti Jumalaa, ei toisen kuolemasta, vaan koska Hän oli taas kerran osoittanut, ettei harhaoppi voi voittaa kirkon totuutta. Ongelma ei kuitenkaan poistunut, vaan pyhä Aleksanteri joutui jatkamaan taistelua ortodoksisuuden puolesta. Hän nukkui pois rauhassa 98-vuotiaana muutamia kuukausia keisari Konstantinoksen kuoleman (337) jälkeen.

Ei ole täysin varmaa, ketä patriarkka Johannesta tänään muistellaan, mutta todennäköisesti Johannes VIII Ksifilinosta, joka oli Konstantinopolin patriarkkana 1064–1075. Hän oli syntynyt Trebizondissa ja saanut koulutuksensa Konstantinopolissa, missä hän ystävystyi filosofi Mikael Pselloksen kanssa jakamatta kuitenkaan tämän kiinnostusta uusplatoniseen filosofiaan. Johannes opetti lakia keisarillisessa yliopistossa, mutta joutui lähtemään pääkaupungista, kun hovipiireissä esitettiin vääriä syytöksiä häntä kohtaan. Hän vietti kymmenisen vuotta munkkina Bithynian Olymposvuoren luostarissa. Patriarkka Konstantinos II Likhoudeksen kuoltua Johannes vihittiin ekumeeniseksi patriarkaksi. Tuona vaikeana aikana turkkilaisten seldžukkien uhan alla Johannes oli rauhan ja sovinnon mies. Hän pyrki myös saavuttamaan yhteyden Armenian kirkon kanssa. Johannes vietti koko ikänsä köyhyydessä ja elämän puhtaudessa, jakoi kaikki varansa almuina, järjesti ruoan jakamista ja avusti monien kirkkojen rakentamista ja kunnostamista. Hän toimitti joka päivä jumalallisen liturgian ja loisti kirkon oppien ja kanonien tulkinnassa, kunnes kuoli 65 vuoden ikäisenä.

Pyhä patriarkka Paavali IV oli kotoisin Kyprokselta. Hän oli lukijana kirkossa ja loisti niin sanoillaan kuin hyveilläänkin, kun hänet valittiin vastoin tahtoaan suuren paaston toisena sunnuntaina vuonna 780 ekumeeniseksi patriarkaksi ikonoklasmin yhä ollessa voimissaan. Keisari Leo IV Kasaarin painostuksesta hän joutui allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hän lupasi olla kunnioittamatta ikoneita. Keisarin kuoltua saman vuoden syyskuussa Paavali peruutti välittömästi lupauksensa. Ikonoklasmin harhaoppi jatkoi kuitenkin leviämistään, ja sairas patriarkka Paavali tunsi olevansa voimaton taistelemaan sitä vastaan. Siksi hän luopui tehtävästään ja vetäytyi Floroksen luostariin kertomatta siitä sijaishallitsija Irenelle (7.8.). Kun Irene sai tietää siitä, hän lähti poikansa Konstantios VI:n kanssa kysymään, miksi hän oli eronnut. Paavali vastasi kyynelin: ”Minun ei olisi pitänyt suostua ottamaan vastuuta kirkosta, joka ei ole ehtoollisyhteydessä toisten hiippakuntien kanssa.” Hallitsijat lähettivät ylimysten ja senaatin jäsenten lähetystön pyytämään Paavalia muuttamaan mielensä. Tämä sanoi päättäväisesti: ”Teille ei ole pelastusta, ellei kutsuta koolle ekumeenista kirkolliskokousta puhdistamaan harhaoppia meidän keskuudestamme.” Kun he kysyivät, miksi hän oli allekirjoittanut harhaoppisen keisarin asiakirjan, hän vastasi: ”Juuri se kaduttaa ja ahdistaa minua, ja rukoilen Jumalaa, että Hän ei rankaisisi minua siitä, että olen laiminlyönyt totuuden opettamisen.” Pari kuukautta myöhemmin (784) hän nukkui pois rauhassa jättäen palatsin ja kansan suremaan, koska kaikki ihailivat häntä hänen hyveidensä ja hurskautensa takia. Patriarkka Paavalin, keisarinnan ja uuden patriarkan Tarasioksen (25.2.) päättäväisyyden ansiosta alettiin valmistella seitsemättä ekumeenista kirkolliskokousta (787), jossa pyhien ikonien kunnioitus palautettiin voimaan.