Filadelfos-nimisiä marttyyreja tunnetaan kaksi. Sisilialainen Filadelfos kärsi marttyyrikuoleman keisari Deciuksen (249-251) aikana vuonna 251 kahden veljensä Alfaiuksen ja Cyprianuksen sekä kuudentoista muun kanssa. Pyhiä veljeksiä on kunnioitettu suuresti sekä Kreikassa että Sisiliassa, jossa he ovat Lentinin kaupungin suojeluspyhiä. Heidän muistopäiväänsä on vietetty 10. toukokuuta.

Tänään muisteltava Filadelfos kuuluu toiseen marttyyrien ryhmään, jonka kärsimisen paikkaa ja -aikaa ei tiedetä. Hänen kanssaan surmattiin myös Diomedes, Julianos, Filippos, Eutykhia, Hesykhios, Leonides, Menalippos ja Pantagapes. Heidät surmattiin eri tavoin: paaluun sitomalla ja polttamalla, hukuttamalla, mestaamalla ja ristiinnaulitsemalla.

Pyhä Johannes oli kotoisin Konstantinopolista ja toimi ansiokkaasti patriarkkana keisarien Tiberiuksen (578-582) ja Maurikioksen (582-602) aikana. Nuoruudessaan hän harjoitti kaivertajan ammattia. Jo silloin häntä kaunistivat monet hyveet ja varsinkin palava rakkaus Jumalaan, joka profeetallisilla näyillä valmisti häntä tulevaan korkeaan asemaansa. Patriarkka Johannes Skolastikko (565-577) pani mielihyvin merkille Johanneksen pyhän elämän ja vihki hänet diakoniksi. Hänen tehtäväkseen tuli jakaa avustuksia Konstantinopolin köyhille. Tässä tehtävässä tuli ilmi hänen aito evankeliumin mukainen rakkautensa. Runsaskätisesti hän avusti kaikkia avunpyytäjiä tutkimatta, ansaitsivatko he sitä vai eivät. Mitä enemmän hän antoi, sitä suurempi oli Jumalan siunaus, niin ettei hänen kukkaronsa koskaan tyhjentynyt.

Patriarkka Eutykhioksen kuoleman jälkeen huhtikuussa vuonna 582 Johannes valittiin hänen seuraajakseen. Niinä kolmenatoista vuotena, joina hän toimi patriarkkana, hän ei yhtään lieventänyt ankaraa askeettista elämänjärjestystään, niinpä hän on oikeutetusti saanut lisänimen Paastoaja. Kerrotaan, ettei hän kuuteen kuukauteen juonut ollenkaan vettä; hänen päivittäisenä ravintonaan oli yksi salaatinkerä ja vähän hunajamelonia, viinirypäleitä tai viikunoita. Hän ei nukkunut pitkällään, vaan nuokkui rinta polvia vasten jalkojensa päällä istuen. Kun hän joskus tuli nukkuneeksi enemmän kuin tavallisesti, hän valvoi koko seuraavan yön pitääkseen lihansa kurissa ja harjaantuakseen jo täällä ”ylösnousemuksen lasten” loputtomaan valvomiseen.

Koko elämänsä ajan pyhä Johannes teki runsaasti ihmeitä ja huojensi kaittaviensa elämää. Heille hän ei ollut vain arkkipiispa ja esirukoilija vaan myös Jumalan huolenpidon elävä esikuva, jolta riitti apua niin vanhurskaille kuin väärillekin. Hän paransi sokean pyhän ehtoollisen voimalla, tyynnytti rukouksellaan ankaran myrskyn, karkotti tyhjin toimin takaisin vierasheimoiset, jotka olivat hyökänneet Konstantinopolia vastaan, ja paransi lapsettomuudesta kärsiviä naisia.

Hyvän paimenen rakkaus köyhiin oli niin suuri, että kun hänen omat rahansa eivät riittäneet almuihin, hän lainasi lisää keisari Maurikiokselta. Kun Maurikios autuaan Johanneksen kuoleman jälkeen (595) vaati omaisuutta, jonka tämä oli antanut hänelle lukuisten velkojensa takeeksi, kävi ilmi, ettei ”kaupunkien kuningattaren” patriarkalla ollut mitään muuta omaa kuin kulunut villainen viitta ja vaatimaton patja. Liikuttuneena hurskas hallitsija repi rikki patriarkan velkakirjan ja otti hänen ainoan omaisuutensa – viitan ja patjan – pyhiksi muistoesineiksi palatsiin.

Kirkon käytössä on edelleen kanonikokoelma Pyhän Johannes Paastoajan Kanonikon ohjeeksi rippi-isille. Sille on tunnusomaista lempeys ja ymmärtämys. Kanonien määräämien monivuotisten ehtoolliseen osallistumiskieltojen sijaan pyhä Johannes hyväksyi katumuskilvoitteluksi askeesin ja kyynelrukouksen, jotka ovat todellisen katumuksen tuntomerkkejä.

Keisari Liciniuksen (308-324) aikana Traakian Adrianopolissa (nyk. Edirne) alueen käskynhaltija Baudos vangitsi ryhmän naisia, koska he olivat kristittyjä, ja kehotti heitä kumartamaan epäjumalia. Yksi heistä, Celsina, joka oli kaupungin ensimmäinen nainen, tunnusti rohkeasti uskonsa ja kokosi sitten koko ryhmän kotiinsa yhdessä opettajansa, diakoni Ammunin kanssa. Pyhä Ammun kirjoitti luettelon heidän nimistään ja luki ne ääneen yksi kerrallaan. Sitten hän sanoi: ”Taistelkaa Kristuksen puolesta marttyyrikilvoituksessa, sillä Herramme Kristus istuu valtakunnan portilla ja kutsuu teitä nimeltä samalla tavalla yksi kerrallaan antaakseen teille ikuisen elämän seppeleen.”

Kun käskynhaltija taas kuulusteli vangittuja, he tunnustivat kaikki vakaasti uskonsa. Tapahtui, että heidän rukoustensa voimasta epäjumalien pappi nousi ilmaan ja tulenhohtoisten enkelien lävistämänä lysähti kuolleena maahan. Silloin Baudos käski ripustaa pyhän Ammunin paaluun ja raastaa hänen kylkiään, polttaa syntyneitä haavoja soihduilla ja panna hänen päähänsä tuliseksi kuumennetun pronssikypärän.

Kestettyään kidutukset pyhä Ammun vietiin yhdessä oppilaidensa kanssa Beroeesta (nykyisin Bulgariassa sijaitseva Stara Zagoran kaupunki) Herakleiaan hallitsija Liciniuksen luo. Matkalla Herra ilmestyi heille ja rohkaisi heitä. Kaupunkiin tultuaan he menivät paikkaan, jossa säilytettiin pyhän marttyyrin Glykerian (muistopäivä 13.5.) jäännöksiä. Kun he rukoilivat siellä yöllä, pyhä Glykeria ilmestyi heille ja sanoi: ”Tervetuloa, Herran pyhät palvelijat! Kauan olen jo odottanut teidän Herrassa uljasta joukkoanne, että saisimme yhdessä karkeloida pyhien enkelten kanssa Kristuksen valtakunnassa. Olemmehan vuodattaneet veremme Hänet tunnustaessamme.”

Herakleiassa pyhät naiset heitettiin petojen eteen. Yhdessä opettajansa Ammunin kanssa he rukoilivat seisaallaan kädet kohotettuina. Silloin kissapedot alkoivat torkahdella eivätkä koskeneet heihin. Sillä aikaa kun sotilaat sytyttivät tulta heittääkseen heidät siihen, he profetoivat Liciniukselle, että Konstantinus Suuri saa vallan, kristinusko pääsee voitolle ja epäjumalanpalvelus lakkautetaan. Sen jälkeen he siunasivat itsensä ristinmerkillä, ja kymmenen heistä loikkasi ilomielin liekkeihin ylistäen Jumalaa, joka ei sallinut heidän tuntea tulen poltetta. Näin he saivat rauhallisen lopun tulessa. Kahdeksan heistä mestattiin yhdessä opettajansa kanssa. Loput heistä hakattiin kuoliaiksi; eräiden suuhun työnnettiin hehkuvia rautoja.

Pyhittäjäisä Simeon syntyi vuoden 388 tienoilla Sisa-nimisessä kylässä Pohjois-Syyriassa. Hänen vanhempansa tapasivat lähettää hänet paimentamaan lampaita, mutta eräänä aamuna lunta oli niin paljon, että lampaat saivat jäädä talliin ja Simeon lähti kirkkoon. Hän kuuli luettavan: ”Autuaita ovat murheelliset… autuaita ovat nöyrät… autuaita ovat puhdassydämiset”. Nämä sanat koskettivat nuorta Simeonia, joka tahtoi tietää, kuinka voisi päästä osalliseksi tästä Kristuksen julistamasta autuudesta. Hän jätti perheensä ja kaikki muutkin maalliset siteet ja meni kahdeksi vuodeksi läheiseen luostariin.

Simeon halusi kuitenkin päästä syvemmälle askeettiseen elämään, ja niin hän siirtyi Antiokian lähistölle Tel Adan luostariin, jossa kilvoiteltiin ankarammin munkki Heliodoroksen viisaassa ohjauksessa. Simeon oli veljestössä kymmenen vuotta, ja alusta pitäen hän erottui ankarilla kilvoituksillaan. Toiset munkit söivät joka toinen päivä, mutta Simeon nautti niukan aterian ainoastaan kerran viikossa. Hän oli niin innokas kärsimään Kristuksen puolesta, että hän kantoi viittansa alla palmunlehdistä punottua vyötä, joka oli kiristetty niin tiukkaan, että se repi hänen lihaansa. Luostarin vanhukset pyysivät lopulta pyhää miestä lähtemään, koska pelkäsivät toisten alkavan kilvoitella yli voimiensa nähdessään hänen esimerkkinsä.

Simeon siirtyi läheisten vuorten karuimpaan kolkkaan ja asettui kuivuneen lähteen pohjalle, jossa hän ylisti Herraa yötä päivää. Viiden päivän kuluttua Tel Adan munkit alkoivat katua, että olivat lähettäneet hänet pois, ja päättivät hakea hänet takaisin. Simeon ei kuitenkaan viipynyt heidän luostarissaan pitkään, sillä hänen katseensa oli jo suunnattu kauemmaksi.

Simeon vaelsi Tel Nešen kylään, jossa hän asettui autioon mökkiin kilvoittelemaan saavuttaakseen taivaallisia hyveitä. Suuren paaston aikana hän tahtoi Mooseksen, Eliaan ja Vapahtajamme Kristuksen tavoin olla neljäkymmentä päivää syömättä mitään ja pyysi ystäväänsä Blassusta muuraamaan keljansa oven umpeen. Tämä suostui vain sillä ehdolla, että Kristuksen soturi ottaisi mukaansa vähän leipää ja vettä, ettei hän riutuisi aivan loppuun. Neljänkymmenen päivän kuluttua Blassus avasi keljan huolestuneena kilvoittelijan voinnista. Hän löysi leivän ja veden siitä, mihin oli ne jättänyt, ja pyhän makaamasta lattialla liikkumattomana ja liian voimattomana sanoakseen sanaakaan. Hän sai voimiaan hiukan takaisin vasta osallistuttuaan pyhiin salaisuuksiin. Saatuaan kokemusta todellisesta kilvoituksesta Simeon vietti tästä lähtien suuren paaston aina syömättä; armon vahvistamana hän kesti koko ajan jaloillaan ja hänen henkensä pysyi virkeänä.

Vietettyään tuossa keljassaan kolme vuotta Simeon kiipesi kalliolle ja kiinnitti itsensä kiveen raskaalla ketjulla. Antiokialainen khorepiskopos¹ Meletios vakuutti hänelle, että valaistuneen ihmisen järki ja tahto ovat vahvempia kuin mitkään kahleet, sillä ne kykenevät estämään ajatuksien harhailemisen. Simeon antoi katkaista kahleensa ymmärtäen, että askeettinen kilvoitus on ylistettävää vain siinä määrin kuin se palauttaa luonnossamme olevan Jumalan kuvan alkuperäiseen kauneuteensa. Kahleita avattaessa niiden painamista haavoista paljastui isoja matoja, mikä osoitti silminnähden, että Simeon oli kärsivällisyydessä marttyyrien veroinen ja mikäli mahdollista vieläkin suurempi, sillä hän oli alistanut itsensä näihin kärsimyksiin omasta tahdostaan ja rakkaudesta Kristukseen.

Simeonin luokse alkoi tulla yhä enemmän pyhiinvaeltajia saadakseen häneltä siunauksen ja parannusta niin sielulleen kuin ruumiilleenkin. Simeon kuitenkin kaipasi enemmän yksinäisyyttä ja rauhaa päästäkseen lähemmäksi taivasta, katselemaan jumalallisia asioita mahdollisimman puhtaasti.

Simeon päätti rakennuttaa kilvoituspaikakseen pylvään, jonka päällä oli pieni tasanne. Hänen ensimmäinen pylväänsä oli kolme metriä korkea. Se korvattiin pian kuusimetrisellä, ja kolmas pylväs oli jo 18 metriä korkea. Sen päällä hän kilvoitteli viimeiset kaksikymmentä vuottaan eläen taivaan ja maan puolivälissä. Toinen toistaan korkeammat pylväät olivat ikään kuin merkki siitä, kuinka hänen henkensä nousi kohti jumalallista valoa. Ollessaan ylhäisessä yksinäisyydessään mutta samalla kaikkien nähtävänä Simeon veti puoleensa yhä suurempia ihmisjoukkoja, eikä vain lähialueilta vaan Persiasta, Armeniasta, Georgiasta, Italiasta, Galliasta ja Britanniasta asti. Simeon loisti kuin kirkas valo korkeassa lampunjalassa valaisten uskon valolla monia pakanoita, jotka tulivat ihmettelemään outoa näkyä.

Ollessaan yksin Jumalan kanssa pylväänsä huipulla pyhä Simeon toimi Jumalan rakkauden välikappaleena. Hän julisti ihmisille evankeliumia sanoillaan, teoillaan ja koko olemuksellaan levittäen ympärilleen rauhaa, joka hänellä oli sydämessään. Simeon teki monia ihmeitä ja paransi ihmisiä. Profeetan tavoin hän varoitti tulevista luonnononnettomuuksista. Kaikki pitivät häntä pelastuksen satamana ja hengellisen lohdun lähteenä. Monet kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan.

Maailmalle täydellisesti ristiinnaulittuna Simeon ei pitänyt itsellään mitään vaan uhrasi itsensä Jumalalle enkelien ja ihmisten katseltavaksi. Kuolevaiseen ruumiiseen pukeutuneenakin hän eli ruumiittomien enkelien elämää. Silti hänen nöyryytensä oli vieläkin ihmeellisempää, sillä niin runsain mitoin hyveitä saavutettuaan ja monia ihmeitä tehtyään hän piti itseään kaikkia ihmisiä vähäisempänä.

Vuonna 459 pyhä Simeon rukouksessa ollessaan nukkui pois 69 vuoden ikäisenä. Hänen kallisarvoinen ruumiinsa tuotiin Antiokiaan suuren väenpaljouden saattelemana. Pyhät jäännökset tekivät ihmeitä niille, jotka lähestyivät niitä uskoen. Kahdeksan vuoden kuluttua keisari Leo I siirrätti reliikit Konstantinopoliin Daniel Styliitan (muistopäivä 11.12.) toivomuksesta. Daniel oli Simeonin ensimmäinen seuraaja pylväskilvoittelijoiden pyhässä saatossa. Konstantinopolissa Simeonin reliikeille rakennettiin kirkko pyhän Danielin pylvään lähistölle.

Simeonin pylvään ympärille kasvaneesta luostarista muodostui suuri ja tärkeä hengellinen keskus. Paikalle rakennettiin valtaisa ristinmuotoinen basilika, jonka keskipisteessä oli Simeonin pylväs. Muslimit hävittivät luostarin ja tuhosivat kirkon vuonna 985, mutta pylvään kanta on yhä nähtävissä ja Qalat Siman-nimellä tunnetuilla raunioilla käy edelleen pyhiinvaeltajia.

Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen ajatellaan tapahtuneen 40 päivää ennen ristiinnaulitsemista, ja niinpä tavaksi on tullut viettää sen juhlaa 40 päivää ennen ristin ylentämisen juhlaa. Kuusi päivää sen jälkeen, kun Kristus oli sanonut opetuslapsille: ”Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan valtakuntansa kuninkaana”, Hän lähti lähimpien opetuslastensa kanssa rukoilemaan Galileaan Taborin vuorelle. Oli oikein ja sopivaa, että Hänen kärsimystensä tärkeimpiä todistajia, jotka olivat myöhemmin läsnä hänen rukoillessaan tuskaisena Getsemanessa, valmistettiin koetuksiin antamalla heidän ensin nähdä Hänen kirkkautensa. Kristuksen kanssa olivat Pietari, joka oli juuri todistanut uskonsa Kristuksen jumaluuteen, Jaakob, joka ensimmäisenä opetuslapsena kuolisi marttyyrina, ja Johannes, joka todistaisi jumalallisen kirkkauden kokemuksesta julistamalla taivaallista teologiaa Sanan lihaksitulemisesta.

Heidän kiipeämisensä vuorelle on samalla kuva hengellisestä noususta, joka askel askeleelta, hyve hyveeltä johtaa todelliseen rakkauteen, ylimpään hyveeseen, josta avautuu Jumalan katselu ja mietiskely. Tämä nousu kiteyttää Herran maanpäällisen elämän: Hän, joka pukeutuneena meidän heikkouteemme avasi meille omassa persoonassaan tien Isän luokse, opettaa meille, että hiljaisuuteen vetäytyminen on rukouksen äiti ja Jumalan suuruus ilmenee meille rukouksessa.

”Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.” Jumalan lihaksitullut Sana ilmensi sitä jumalallisen kirkkauden loistoa, joka Hänessä oli itsessään. Hän oli säilyttänyt tuon kirkkauden lihaksitulemisessaan, mutta se oli pysynyt kätkettynä lihan huntuun. Jo Hänen sikiämisensä hetkellä Neitsyen kohdussa Hänen jumaluutensa oli yhdistyneenä Hänen lihansa inhimilliseen luontoon ja jumalallisesta kirkkaudesta oli tullut Hänen omaksumansa ruumiin loistoa. Se, minkä Kristus paljasti opetuslapsilleen vuoren huipulla, ei siksi ollut mitään uutta vaan koko ihmisen – ruumis mukaan luettuna – jumaloitumisen ja sen jumalalliseen kirkkauteen yhtymisen ilmentymää Hänessä.

Mooseksen kasvot olivat säteilleet kirkkautta, joka tuli ulkopuolelta Siinain vuoren ilmestyksen jälkeen, kun taas Kristuksen kasvot Taborilla olivat valon lähde, jossa jumalallinen elämä tuli ihmiskunnan saavutettavaksi, ja valo levisi myös Hänen vaatteeseensa eli ulkopuoliseen maailmaan: ihmistoiminnan ja kulttuurin hedelmiin.

Pyhä Johannes Damaskolainen kirjoittaa: ”Hän kirkastui, ei tullen joksikin, mitä Hän ei ollut, vaan paljastaen opetuslapsilleen sen, mitä Hän oli, avaten heidän sokeat silmänsä, jotta he näkisivät.” Pyhän Hengen kirkastamilla silmillä he näkivät jumalallisen valon yhdistyneenä Hänen ruumiiseensa. Jumalihmisen, ”todellisen valon, joka valaisee jokaisen ihmisen”, kasvot loistivat kuin aurinko, mutta tämä valo oli niin kirkasta, että opetuslapset eivät kestäneet sen ylivertaista loistetta vaan heittäytyivät maahan kasvoilleen.

Aineettomassa, ajattomassa ja luomattomassa valossa Jumalan valtakunta tuli Pyhän Hengen voimassa, niin kuin Herra oli luvannut opetuslapsilleen. Silloin tuo valo nähtiin vain hetken ajan, mutta sen kirkkaudesta tulee valtakunnan valittujen pysyvä perintö Kristuksen toisessa tulemisessa. Hän palaa siinä samassa valossa, joka loisti ensin Taborin vuorella ja sitten hautaluolassa Hänen ylösnousemuksessaan. Se lävistää valittujen sielut ja ruumiit, mutta ”Jumalan omat loistavat silloin Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko.”

Myös monet pyhät ovat saaneet todistaa Jumalan ilmestymistä valossa. Tämä valo on heitä jumalallistavaa armoa, joka sallii heidän nähdä Jumalan, psalmin lupauksen mukaan: ”Sinun valostasi me saamme valon.”

Tämän suurenmoisen ilmestyksen aikana Mooses ja Elia ilmestyivät Herran molemmin puolin edustaen Vanhan testamentin lain ja profeetallisen perinteen korkeuksia. Mooses ja Elia ilmestymisellään todistivat Hänestä ja puhuivat Hänen kanssaan valossa, sillä kärsimyksen ja ristin kautta tuon valon loisto oli määrä antaa koko ihmiskunnalle. Pietari ei kuitenkaan tiennyt, mitä puhui, kun hän sanoi: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Herra näytti heille kuitenkin jotakin parempaa kuin valon maallisen nautinnon. Hengen armon pilvi peitti heidät ja Isän ääni kuului pilvestä todistaen Kristuksesta niin kuin Hänen kasteessaan Jordanilla: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!”

Jumalallisessa valossa opetuslapset näkivät enemmän kuin ihmissilmät voivat nähdä. He astuivat siihen kirkkaaseen pimeyteen, jonka Jumala on ottanut verhokseen, ja saivat kokea Kolminaisuuden mysteerin. Opetuslapset eivät kyenneet käsittämään sellaisia salaisuuksia, koska he eivät olleet vielä kokeneet ristin koetuksia, joten he olivat hyvin peloissaan. Kun he kohottivat katseensa, he näkivät vain Jeesuksen, joka näytti samalta kuin ennenkin, tuli heidän luokseen ja tyynnytteli heitä. Kun he laskeutuivat alas vuorelta, Hän kielsi heitä kertomasta kenellekään siitä, mitä he olivat nähneet, ennen kuin Ihmisen Poika oli noussut kuolleista.

Tämänpäiväisessä Kristuksen kirkastumisen juhlassa on siis kysymys ihmisluonnon jumaloitumisesta ja katoavaisen ruumiin osallistumisesta yliluonnollisiin, ikuisiin siunauksiin. Jo ennen kuin Vapahtaja toteutti pelastuksemme oman kärsimyksensä kautta, Hän osoitti lihaksitulemisensa tarkoituksen olevan johdattaa koko ihmiskunta mietiskelemään ja katselemaan Hänen jumalallista kirkkauttaan. Siksi Kristuksen kirkastumisen juhla on erityisen rakas kaikille niille, jotka ovat omistaneet koko elämänsä tuon valon tavoittelemiseen.