Arkistot: Synaksariot
Pyhittäjämarttyyri Parfeni, Kiziltasin igumeni
Kiziltasin luostarin igumeni pyhittäjämarttyyri Parfeni eli hyveellisesti ja teki työtä kirkon hyväksi. Hän kärsi marttyyrikuoleman islaminuskoisten tataarien surmaamana vuonna 1867. Hänen muistoaan vaalitaan erityisesti Krimin hiippakunnassa. Pyhittäjämarttyyri Parfeni oli kuollessaan 51 vuoden ikäinen. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.
Marttyyripiispa Gorazd
Matej Pavlik, tuleva piispa Gorazd, syntyi 20.5.1879 roomalaiskatoliseen perheeseen ammoisen Suur-Määrin keisarikunnan alueella. Hän opiskeli katolisessa koulussa ja valmistui vuonna 1902 Olomoucin teologisesta tiedekunnasta ilmentäen jo tuolloin erityistä kiinnostusta idän kirkon historiaan ja ajatteluun. Hänet vihittiin roomalaiskatoliseksi papiksi vuonna 1906. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän omaksui voimakkaan sodanvastaisen elämänasenteen, mutta tuki silti tšekkiläistä kansallisuusaatetta ja kannatti maan vapautumista Itävalta-Unkarin herruudesta. Hän oli myös mukana katolisen kirkon uudistumista ajaneessa liikkeessä, joka vaati kansankielisiä jumalanpalveluksia, pappien naimattomuuden palauttamista vapaaehtoiseksi ja maallikkojen oikeuksien lisäämistä kirkossa.
Vatikaani suhtautui vaatimuksiin kielteisesti, ja liikkeen papisto päätti isä Matejin johdolla lähestyä Serbian ortodoksista patriarkaattia. Tästä sai alkunsa Tšekkoslovakian kansallinen ortodoksinen kirkko. Serbian patriarkka Dimitrije vihki Matejin piispaksi 25.9.1921. Tämä sai uudeksi nimekseen Gorazd pyhän Metodioksen oppilaan (muistopäivä 27.7.) mukaan. Piispa Gorazd oli ensimmäinen tšekkiläinen esipaimen yli tuhanteen vuoteen. Monipuolisesti sivistynyt esipaimen ilmensi ortodoksisen piispuuden ihannetta: palavaa uskoa ja uskon mukaista käytäntöä.
Pyhät esikuvansa mielessään pitäen piispa Gorazd pyrki kaikin voimin kasvattamaan ja ohjaamaan laumaansa hengellisesti. Hän vieraili pienissäkin seurakunnissa toimittamassa palveluksia ja opettamassa kansaa. Hän näki kirkon olevan lähetyksellinen yhteisö, jonka hengellinen kasvu tukahtuu, ellei se levitä evankeliumia ulospäin. Gorazdin johdolla perustettiin 11 seurakuntaa, joiden kirkot rakennettiin pääasiassa ortodoksien omin varoin. Gorazd käänsi jumalanpalvelustekstejä tšekiksi ja julkaisi rukouskirjan, katekismuksen ja hartauskirjoja. Lisäksi Gorazd oli ekumenian edelläkävijä, joka solmi hyviä suhteita niin idän kuin lännen kirkkoihin.
Pyhällä piispalla riitti myös vastustajia ja kadehtijoita. Osa uudistusliikkeessä mukana olleesta papistosta käänsi selkänsä havaittuaan ortodoksisuuden ”liian rasittavaksi”. Gorazdilla riitti myös runsaasti arvostelijoita, syyttelijöitä ja panettelijoita, joihin hän kuitenkin suhtautui kärsivällisesti.
Natsit miehittivät Tšekkoslovakian vuonna 1938. He asennoituivat alusta asti epäluuloisesti tähän tarmokkaaseen, kansallismieliseen ja rauhaa rakastavaan piispaan. Hänen kirkolliset yhteytensä Amerikkaan ja Englantiin olivat omiaan lisäämään epäilyksiä.
Asiat kärjistyivät sen jälkeen, kun ”Prahan teurastajana” tunnettu entinen Gestapon päällikkö, satojen tšekkien teloituksesta vastannut valtakunnanprotektori Reinhard Heydrich murhattiin attentaatissa Prahassa kesällä 1942. Surman takana olleet vapaustaistelijat piiloutuivat ortodoksiseen Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen kirkon kryptaan, jossa ortodoksit piilottelivat heitä henkensä uhalla. Kirkko piiritettiin, jolloin yksi seitsemästä vastarintamiehestä kuoli kranaatinsirpaleesta ja kuusi teki itsemurhan. Kirkon papeista kaksi pidätettiin, ja natsit suunnittelivat toimenpiteitä koko ortodoksista kirkkoa vastaan.
Silloin piispa Gorazd toimi jaloimmalla mahdollisella tavalla osoittaen olevansa todellinen Kristuksen opetuslapsi. Hän kirjoitti uusille valtaapitäville ilmoittaen ottavansa täyden vastuun kaikesta tapahtuneesta ja tarjoutuen uhraamaan oman elämänsä pelastaakseen pappinsa ja kirkkonsa. Hänet pidätettiin 25.6.1942. Gorazd joutui kolmen papin kanssa julmasti kidutettavaksi kahden kuukauden ajaksi, kunnes heidät lopulta ammuttiin 4. syyskuuta vuonna 1942. Näin hän sinetöi Tšekin ja Slovakian autonomisen kirkon perustuksen omalla verellään. Hänen uhrauksestaan huolimatta kirkko tuomittiin yhteisönä, sen toiminta tukahdutettiin ja papistoa lähetettiin keskitysleireihin.
Pyhä diakonissa Foibe
Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt pyhä Foibe oli diakonissa Kenkrean seurakunnassa Korintin tuntumassa. Apostoli Paavali suositteli häntä Rooman seurakunnalle mainiten hänen olleen ”tukena monille, myös minulle” (Room. 16:1-2). Foibe toi kyseisen kirjeen mukanaan Rooman seurakunnalle. Muuta hänestä ei tiedetä.
Marttyyripiispa Aristion Aleksandrialainen
Pyhä Aristion oli Aleksandrian arkkipiispa. Hänen intomielinen julistuksensa sytytti kristittyjen uskon uuteen liekkiin, kiinnitti heidän toivonsa tulevan maailman hyvyyksiin ja sai heidät rakastamaan Herraamme Jeesusta Kristusta, joka ilmestyi maan päälle meidän pelastuksemme tähden. Aristion rohkaisi heitä halveksimaan tämän maailman turhuuksia, joita epäjumalanpalvelijat seurasivat. Aristion tuotiin Aleksandrian vallanpitäjän eteen. Tämä määräsi piispan poltettavaksi elävältä, ja niin hän sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuonna 167.
Marttyyripiispa Anthimos Nikomedeialainen
Pyhä Anthimos oli Bitynian Nikomedeian piispana keisari Maximianus Herculiuksen (286-305) aikana, jolloin pakanoiden keskuudessa levisi huhu, että kristityt olivat sytyttäneet Nikomedeian hovin rakennuksissa raivonneen tulipalon. Maximianus antoi määräyksen, että Nikomedeian kristittyjen temppeli piti polttaa. Jouluyön palveluksessa kirkkoon oli ahtautunut 20 000 ihmistä, kun sotilaat tulivat paikalle ja ilmoittivat, että kirkosta pääsisivät elävänä ulos vain ne, jotka suostuvat rukoilemaan keisarin jumalia. Kukaan ei suostunut heidän tarjoukseensa. Palvelusta johtanut pyhä piispa rohkaisi uskovia, muistutti heidän mieleensä kolme nuorukaista tulisessa pätsissä, kastoi kaikki opetettavat ja jakoi kaikille pyhää ehtoollista. Näiden 20 000 marttyyrin muistoa vietetään 28.12.
Kun kirkon ulkoseinille kootut puut syttyivät, Anthimos pääsi kuitenkin Jumalan kaitselmuksesta pakoon palavasta kirkosta. Hän pakeni vuorille, asettui asumaan erääseen pieneen kylään ja jatkoi paimentehtäväänsä sieltä käsin. Hän lähetti diakoni Teofilokselle kirjeen, joka kuitenkin joutui vääriin käsiin; Teofilosta kidutettiin, mutta hän ei paljastanut, missä piispa oli.
Ennen pitkää Maximianukselle selvisi, missä päin Anthimos oleili, ja hän lähetti sotilaitaan etsimään häntä. Piispa tapasi sotilaat tiellä, kutsui heidät mukaansa ja tarjosi heille aterian. Lopuksi hän paljasti olevansa heidän etsimänsä henkilö. Sotilaat joutuivat hämmennyksiin, koska olivat jo ehtineet mieltyä ystävälliseen piispaan, eivätkä tienneet mitä tehdä. He ilmaisivat voivansa lähteä takaisin ja sanoa keisarille, ettei piispaa löytynyt. Anthimos ei kuitenkaan hyväksynyt valhetta, ja niin hänet pidätettiin.
Anthimos vietiin keisarin eteen, joka kuulusteli häntä pitäen samalla näyttävästi esillä kidutusvälineitä. Anthimos tunnusti pelottomasti uskonsa Kristukseen ja otti rangaistukset vastaan iloisin mielin. Saadakseen suuremman voittopalkinnon taivaassa hän ärsytti tunnustuksellaan tyrannia vielä ankarampiin kidutuksiin. Hänen nilkkansa lävistettiin hohtaviksi kuumennetuilla piikeillä, hänet pantiin makaamaan alastomana ruukunsirpaleiden päälle ja sitten häntä ruoskittiin armottomasti. Sen jälkeen hänen jalkoihinsa pantiin hehkuviksi kuumennetut vaskikengät ja hänet pakotettiin kävelemään.
Tämän tuskallisen kidutuksen aikana kuului ääni, joka vahvisti Anthimosta ja lupasi hänelle taivaallisia palkintoja. Hänen kasvoilleen nousi mitä kaunein hymy, joka kuvasti hänen sisimmässään vallinnutta rauhaa ja sydämen iloa. Saadakseen hänen rohkeutensa murtumaan tyranni pani hänet vielä kidutuspyörään ja poltti hänen haavojaan. Mutta tämä kidutus sai marttyyrin vain loistamaan entistä enemmän kuin sulatusuunissa puhdistettu kulta. Kun Maximianus näki piispan tulevan ulos kidutuspyörästä kasvot iloa ja rauhaa säteillen, hän repäisi vihoissaan keisarillisen viittansa. Pyhä piispa profetoi hänelle, että hän menettää pian valtakuntansa, ja Maximianus määräsi hänet mestattavaksi. Tämä tapahtui vuonna 302.
Kun Anthimoksen pää oli katkaistu, siihen kasvoi ihmeellisellä tavalla uusia hiuksia. Nykyisin sitä säilytetään kallisarvoisena pyhäinjäännöksenä Pyhän Panteleimonin luostarissa Athosvuorella.
Pyhä lapsimarttyyri Basilissa
Pyhä Basilissa (Vasilissa) eli Nikomedeian kaupungin laitamilla keisari Diocletianuksen (284-305) aikana. Kun suuri kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303, pyhä Basilissa, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias, vangittiin ja hänet vietiin Bitynian käskynhaltijan Aleksanterin eteen. Kuulusteluissa Aleksanteri havaitsi tytön uskon Kristukseen järkkymättömäksi ja käski lyödä häntä kasvoihin, riisua hänet alastomaksi ja ruoskia häntä julmasti. Kidutusten aikana Basilissa huudahti: ”Jumalani, minä kiitän Sinua!” Vihoissaan siitä, että pienen tytön kestävyys pääsi voitolle, käskynhaltija käski lävistää tytön nilkat. Reikiin pujotettiin ketju, josta Basilissa ripustettiin roikkumaan pää alaspäin. Häntä savustettiin paksulla tukahduttavalla rikki- ja tervasavulla. Jumalan suojelus säilytti hänet kuitenkin vaurioitumattomana. Sitten hänet heitettiin tuliseen pätsiin, mutta tulikaan ei vahingoittanut häntä. Lopulta hänet vietiin kahden leijonan eteen, mutta nekään eivät tehneet hänelle pahaa.
Aleksanteri ihmetteli näitä yliluonnollisia tapahtumia. Hän ei enää voinut kieltää kristittyjen Jumalan voimaa. Hartaan liikutuksen vallassa hän pyysi pyhältä anteeksi. Nikomedeian piispa kastoi hänet, entisen vainoojan, ja jonkin ajan kuluttua hän antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan haltuun. Kun Basilissa oli yhdessä piispan kanssa haudannut Aleksanterin, hän meni vähän kaupungin ulkopuolelle rukoilemaan. Kivestä, jonka päällä hän seisoi, alkoi vuotaa vettä, jota hän joi kiittäen Jumalaa. Sitten hän pyysi Herralta, että tämä ottaisi hänet luokseen, ja luovutti rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin.
Pyhittäjäisä Teoktistos, Euthymios Suuren kilvoittelijatoveri
Pyhittäjä Teoktistos rakasti Jumalaa lapsesta lähtien. Hän jätti isänmaansa ja sukulaisensa päästäkseen Pyhään maahan, jossa hän vetäytyi erämaahan. Saavuttuaan pyhittäjä Haritonin (muistopäivä 28.9.) lauraan1, joka sijaitsi Faranissa noin kahdeksan kilometriä Jerusalemista koilliseen, hän asettui asumaan erakkomajaan lauran ulkopuolelle ja taisteli siellä himoja ja pahoja henkiä vastaan.
Samoihin aikoihin myös suuri Euthymios (20.1.) lähti kotimaastaan Armeniasta ja tuli hänkin asumaan Faraniin. Rakkaus hyveeseen ja yhteiset askeettiset kilvoitukset liittivät Euthymioksen ja Teoktistoksen yhteen niin voimakkaalla hengellisellä rakkaudella, että sekä heidän ajattelu- että elämäntapansa olivat yhtenevät – he olivat kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa. Yhteisen tavoitteen yhdistäminä he vetäytyivät joka vuosi teofanian juhlakauden päätyttyä (14.1.) Kutilaan autiomaahan Kuolleenmeren seuduille kauaksi ihmisten ilmoilta. Heidän ainoa halunsa oli saada olla erämaan hiljaisuudessa ja yhdistyä Jumalaan rukouksen kautta. He viipyivät siellä aina palmusunnuntaihin saakka. Samalla kun he taltuttivat jatkuvasti ruumistaan ankaralla askeesilla, he ruokkivat sieluaan hengellisellä ravinnolla.
Kun Euthymios ja Teoktistos olivat kilvoitelleet yhdessä Faranissa viisi vuotta, he lähtivät tapansa mukaan jälleen Kutilaan erämaahan. Jumalan ohjaamina he saapuivat syvän ja vaikeakulkuisen rotkon reunalle, jonka pohjoissivustalta he löysivät suuren luolan. Iloissaan kilvoittelijat asettuivat tähän Jumalan rakentamaan asumukseen. Ainoana ravintonaan heillä oli alueella kasvaneet villiruohot. Luolasta, joka oli aikaisemmin ollut villieläinten turvapaikka, tuli nyt Jumalan huone pyhittäjien veisatessa ja rukoillessa siellä lakkaamatta.
Jonkin ajan kuluttua Jumala paljasti heidän olinpaikkansa betanialaisille paimenille. Kaksikon pyhästä elämäntavasta viehättyneinä monet kiiruhtivat asumaan heidän lähettyvilleen. Koska Euthymios rakasti kovasti hiljaisuutta, hän uskoi tulijat autuaan Teoktistoksen haltuun ja pyysi tätä huolehtimaan heistä. Ja Teoktistos, jonka mieleenkään ei juolahtanut olla tottelematon, otti heidät vastaan. Kaikista asioista hän kuitenkin neuvotteli Euthymioksen kanssa.
Vähitellen erakkoyhdyskunnasta kehittyi yhteiselämää noudattava luostari, jonka kirkkona luola oli ja jota Teoktistos johti. Pyhittäjä Euthymios poistui muutamaksi vuodeksi yhdessä Dometianuksen kanssa etelään Hebroniin ulottuvaan erämaahan, mutta palasi sitten Teoktistoksen luo ja vietti hesykastista elämää ylempänä pienessä luolassa. Siitä kehittyi hänen nimeään kantava laura, neljän kilometrin päähän Teoktistoksen luostarista. Ja Euthymioksen edistyessä hesykastisessa elämässä Teoktistos puolestaan kunnostautui yhteiselämän hyveissä.
Kun Euthymios Suuri oli saavuttanut 90 vuoden iän, Teoktistos, joka oli myös jo vanhus, sairastui vaikeasti. Euthymios, joka oli tullut häntä tervehtimään, viipyi hänen luonaan loppuun saakka. Teoktistos nukkui rauhassa kuolonuneen syyskuun 3. päivänä vuonna 468. Pyhittäjä Euthymios sekä Jerusalemin patriarkka Anastasios I (458-478) hautasivat hänet.
1 Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit eli omissa majassaan samalla alueella. Vain lauantaisin ja sunnuntaisin he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Myöhemmin laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi ja näin “laura” ja “luostari” alkoivat tarkoittaa samaa asiaa. Tekstissä muoto laura viittaa alkuperäiseen kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytetään luostareista. Lavroiksi kutsutaan nykyisin yleensä vanhoja, historiallisesti merkittäviä luostareita.
Pyhä Macanisius, Connorin piispa
Macanisius on latinalainen muoto nimestä Aengus McNisse. Hänet kastoi itse Irlannin valistaja pyhä Patrik (muistopäivä 17.3.). Macanisius oli erakkomunkki, jonka kerrotaan kantaneen evankeliumikirjaa aina olkapäillään eikä nyytissä niin kuin muut irlantilaiset erakot. Pyhä Macanisius teki monia ihmeitä. Hänen rukouksensa voimasta joen virtaussuunta muuttui. Muuan lapsi oli tuomittu kuolemaan isänsä rikoksesta, ja Macanisiuksen rukoillessa tuulenpyörre tarttui lapseen ja vei hänet turvaan teloittajiensa luota.
Macanisius teki pyhiinvaelluksen Palestiinaan. Roomassa hänet vihittiin luostarin johtajaksi ja piispaksi Kellsiin, josta tuli Connorin hiippakunnan keskus Irlannissa. Pyhä Macanisius kuoli viimeistään vuonna 514.
Pyhittäjä Vassian Krestomirilainen, Karjalan valistaja
Pyhittäjä Vassian perusti Krestomirin Kristuksen kirkastumisen luostarin Äänisjoelle 1300-luvun alkupuolella (tai toisen ajoituksen mukaan 1500-luvulla). Hänen pyhäinjäännöksensä lepäsivät luostarin kirkossa, joka myöhemmin muutettiin seurakuntakirkoksi.
Pyhä autuas Johannes Karvainen, Kristuksen tähden houkka, Rostovin ihmeidentekijä
Autuaan Johanneksen lyhyestä käsin kirjoitetusta elämäkerrasta ei käy ilmi, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut Rostoviin. Moskovan metropoliitta Filaret (virassa 1821-1867) on olettanut, että Johannes oli oppinut ja ylhäistä sukua. Todennäköisesti hän pakeni Moskovasta tsaari Iivana IV Julman hallintokauden hirmutekoja saadakseen palvella Jumalaa tuntemattomana ja kaikessa hiljaisuudessa. Rostovissa autuas Johannes aloitti houkan kilvoituksen ja sai kestää paljon puutetta ja murhetta. Hänellä ei ollut vakinaista asuinpaikkaa. Vain harvoin hän kävi levähtämässä rippi-isänsä kodissa tai erään vanhan leskivaimon luona. Hänellä oli tuuhea tukka ja parta, mistä syystä hän sai lisänimen Karvainen. Johannes eli nöyränä, kärsivällisenä ja lakkaamatta rukoillen ja ohjasi hengellisesti monia ihmisiä, muun muassa pyhittäjä Irinark Rostovilaista (muistopäivä 13.1.).
Kilvoiteltuaan pitkään ja kestettyään monia murheita autuas Johannes kuoli hyvin vanhana 3.9.1580. Heti hautajaisten jälkeen hurskaat ihmiset alkoivat käydä hänen haudallaan ja ottaa sieltä hiekkaa mukaansa. Monet paranivat sairauksistaan, minkä johdosta Johannesta alettiin kutsua “laupiaaksi” taivaallisen esirukoilijansa Aleksandrian patriarkan pyhän Johannes Laupiaan mukaan.