Pyhittäjä Serapion syntyi 1390-luvulla Jurjevin kaupungissa, nykyisessä Tartossa. Hänen vanhempansa kuuluivat venäläiseen pyhän Nikolaoksen seurakuntaan. Kaupunkia hallitsi saksalainen ritarikunta, jotka yrittivät kitkeä pois ortodoksista uskoa. Pyhiin kirjoituksiin perehtyneenä Serapion puolusti ortodoksisuutta. Hän osasi sekä latviaa että viroa ja yritti koko elämänsä ajan tukea ortodoksista henkeä näitä kieliä puhuvien keskuudessa. Hän vahvisti heitä opetuksillaan ja yritti saada katolisuuteen kääntyneet palaamaan ortodoksinen kirkon helmaan. Kun saksalaiset yrittivät väkivalloin käännyttää Serapionin vieraaseen uskoon, hän vetäytyi 35 vuoden ikäisenä Tolvan erämaahan, jossa pihkovalainen pyhittäjä Jefrosin (muistopäivä 15.5.) oli aloittamassa rukouskilvoitustaan. Emme tiedä, missä Serapion vihittiin munkiksi, mutta erämaahan tullessaan hän oli jo munkki.

Pyhittäjä Jefrosin, joka kilvoitteli tuolloin aivan yksin, otti uuden tulokkaan iloiten vastaan. Mutta Serapion oli tottumaton luostarielämään, ja erakon kilvoitukset alkoivat pian tuntua hänestä raskailta. Hän alkoi suunnitella lähtöä pois Tolvan erämaasta. Pyhittäjä Jefrosin näki hänen epäröintinsä ja anoi Serapionia jäämään, mutta tämä ei suostunut. Hän kokosi tavaransa, hyvästeli pyhittäjä Jefrosinin ja lähti matkaan. Herra kuitenkin saattoi hänet järkiinsä ja pakotti hänet palaamaan pyhittäjän luo. Heidän kilvoituspaikkansa lähellä virtasi pieni puro, jonka rannoilla kasvoi vesakkoa. Serapionin piti päästä puron yli, mutta raivatessaan kirveellä tietä pusikon halki hän iski vahingossa jalkaansa. Nyt hänen oli pakko palata Jefrosinin luo ja pyytää anteeksi. Pyhittäjä otti katuvan veljen vastaan sävyisästi ja kaunaa kantamatta. Tästä lähtien pyhittäjä Serapion alkoi viettää erakkoelämää osallistuen kaikkiin opettajansa kilvoituksiin ja kieltäymyksiin. He kilvoittelivat yhdessä 55 vuotta aina pyhittäjä Serapionin kuolemaan asti.

Tolvan erämaahan syntyi luostari, johon tuli paljon innokkaita kilvoittelijoita, mutta Serapion oli heistä innokkain. Hän tuli jokaiseen luostarin työhön ennen muita ja lähti pois viimeisenä. Hän auttoi opettajaansa veljestön johtamisessa ja luostarin rakentamisessa. Loukkauksiin hän suhtautui tavattoman nöyrästi, syytti aina itseään ja pyysi itse anteeksi loukkaajalta. Joka päivä hän kertoi ajatuksensa ohjaajalleen niin kuin sairas näyttää haavansa lääkärille. Serapion piti jokaista vapaata hetkeä arvokkaana ja vetäytyi aina tilaisuuden tullen keljaansa rukoilemaan, laulamaan psalmeja tai lukemaan jumalallisia kirjoituksia. Hän koki syvästi myös kirkon yhteisen rukouksen voiman. Hän sanoi, että yksin keljassa luettu 12 psalmin palvelus ei vastaa yhtä kirkossa laulettua “Herra armahdaa”. Serapion söi niukasti, vain sen verran kuin oli välttämätöntä elämän ylläpitämiseksi. Makeaa tai muuten herkullista ruokaa hän ei syönyt koskaan. Hänen vaatteensa olivat niin vanhat ja kuluneet, että ne eivät hänen kuolemansa jälkeen kelvanneet edes kerjäläisille. Viimeisinä elinvuosinaan hän tuli kuuluisaksi parantamisen ja selvänäköisyyden lahjoistaan.

Pyhittäjä Serapion kuoli 90 vuoden iässä vuonna 1480. Pyhittäjä Jefrosin hautasi itse ensimmäisen oppilaansa.

Pyhittäjä Makari Kanevilainen syntyi 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Ovrutšin kaupungissa nykyisen Pohjois-Ukrainan alueella. Hän sai kotona uskonnollisen kasvatuksen ja meni vartuttuaan paikalliseen Ovrutšin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi ja korotettiin luostarin johtajaksi. Kerran hän pelasti luostarinsa ihmeellisesti tataarien piirityksestä. Hän toimitti kirkossa rukouspalveluksen ja päätti lähteä piirittäjiä vastaan hengellisin asein varustautuneena. Ikoneita ja kirkkolippuja kantaen hän astui veljien kanssa luostarin muurien ulkopuolelle. Juhlallinen saatto pelästytti viholliset ja he pakenivat suinpäin paikalta.

Tuohon aikaan puolalaiset yrittivät käännyttää alueen ortodokseja katolisuuteen ja taivuttaa heitä liittymään uniaattikirkkoon. Vuonna 1671 he tuhosivat luostarin ja pakottivat Makarin poistumaan kaupungista, sillä hän oli yksi tarmokkaimmista ortodoksisuuden puolustajista. Hän meni ensin Kiovan luolaluostariin, josta metropoliitta lähetti hänet igumeniksi Kanevin kaupunkiin Kiovan kaakkoispuolella.

Kanevissa Makari tuli kuuluisaksi ihmeistään ja selvänäköisyyden lahjastaan. Monet sairaat ja köyhät pitivät häntä isänään ja hyväntekijänään. Kerran hän paransi erään sokean. “Usko ja rukoile Häntä, joka antoi sokealle näön, ja tule teofanian aaton jumalanpalvelukseen rukoilemaan”, Makari sanoi sokealle. Kun hän luki vedenpyhityksen sanat “Suuri olet Sinä, Herra, ja ihmeelliset ovat tekosi”, sokea näki valonvälähdyksen ja parani.

Kerran eräs äiti pyysi isä Makarilta apua, sillä hänen poikansa oli hulttio. Pyhittäjä lupasi puhua pojalle, mutta tämä ei ollut halukas kuuntelemaan neuvoja vaan valitti, että häntä pakotetaan lukemaan pitkiä rukouksia. Pyhittäjä vastasi hänelle: “Munkit lukevat lupauksensa mukaisesti pitkiä rukouksia, mutta se ei koske sinua. Jos taas et rukoile ollenkaan, tuomitset sielusi nälkäkuolemaan. Lue siis yksi rukous, Isä meidän, siitä löydät kaiken tarpeellisen: Jumalan tuntemisen valon, elämänohjeet, lohdutuksen ja hengen voiman. Tuon rukouksen lukemisen ei pitäisi olla raskasta.” Tällä kertaa huikentelevainen poika oli kuuliainen. Hän luki Herran rukouksen ja piti siitä niin paljon, että alkoi toistaa sitä yhä useammin, ja rukousta lukiessaan hän oppi hyvää. Pian hän muuttui kokonaan ja hänestä tuli itseään tarkkaileva ja ahkera mies.

Kun Kanevin aluetta kohtasi ankara nälänhätä, Makari jakoi kaiken omaisuutensa pelastaakseen nälkäänäkeviä kuolemalta.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä ennusti Kanevin kaupungin tuhon ja oman marttyyrikuolemansa. Hän kehotti pelästyneitä kaupunkilaisia pitämään kiinni ortodoksisesta uskostaan. “Katoamattoman seppeleen voi saada vain kilvoittelemalla sääntöjen mukaan”, hän saarnasi. Pian kaupunkiin hyökkäsivät ensin puolalaiset ja heidän jälkeensä tataarien ja turkkilaisten sotajoukko, joka surmasi monia sen asukkaita. Kanevilaiset kokoontuivat luostarin suureen kivikirkkoon. Viholliset piirittivät kirkkoa kaksi päivää, mutta nähtyään, etteivät piiritetyt aio antautua, he mursivat luostarin portin. Pyhittäjä Makari oli pelottomana risti kädessään heitä vastassa. Hyökkääjät tarttuivat vanhukseen, pieksivät häntä ja pilkkasivat pyhää ristiä. Pyhittäjä anoi vain, etteivät he häpäisisi kirkkoa, josta monet olivat hakeneet turvaa, eivätkä surmaisi viattomia ihmisiä. Viholliset veivät pyhittäjän luostarista, raahasivat häntä pitkin katuja ja löivät armottomasti. Lopulta hänet mestattiin. Tämä tapahtui syyskuun 7. päivänä vuonna 1678. Kristityt kantoivat Makarin ruumiin luostarin kirkkoon. Mutta viholliset sytyttivät kirkon palamaan, jolloin kaikki sinne piiloutuneet kuolivat tuleen ja savuun. Eloonjääneet kaupungin asukkaat löysivät Makarin ruumiin kirkosta vahingoittumattomana ja hautasivat sen uhripöydän alle. Kun kirkkoa kymmenen vuotta myöhemmin korjattiin, löydettiin pyhittäjän ruumis maatumattomana. Katolilaisten hyökkäyksien pelossa se siirrettiin turvaan Pultavan Perejaslavliin, jossa pyhäinjäännösten äärellä on tapahtunut ihmeitä. Makari Kanevilainen tunnetaan myös Makari Perejaslavilaisena tai kotikaupunkinsa mukaan Ovrutšilaisena.

Pyhittäjä Makari (maallikkonimeltään Mikael Ivanov) syntyi vuonna 1788 aatelisperheen poikana Orjolin läänissä Venäjällä. Hän oli luonteeltaan hiljainen lapsi, joka piti kirjoista, musiikista ja yksinäisyydestä. Hän menetti jo varhain äitinsä, joka oli erityisesti rakastanut Mikaelia ja sanonut pojastaan: “Tunnen sydämessäni, että tuosta lapsesta tulee jotain erikoista.” Molempien vanhempiensa kuoltua Mikael jakoi perintöosansa veljilleen, jätti virkansa taloushallinnossa ja asettui asumaan maatilalleen. Mutta maallinen elämä ei kiinnostanut häntä.

22-vuotiaana Mikael lähti pyhiinvaellukselle Ploštšanin luostariin eikä enää palannut maailmaan. Luostarissa hän tapasi vanhus Afanasin, Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaan, josta hän sai itselleen herkkävaistoisen hengellisen ohjaajan. Vanhus Afanasi oli tuonut mukanaan Moldaviasta paljon pyhien isien tekstejä, joita hän tutki ja käänsi venäjäksi. Tähän työhön hän otti mukaan isä Makarin. Ohjaajansa kuoltua isä Makari siirtyi vuonna 1834 Optinan luostariin ja jatkoi siellä vanhus Afanasin aloittamaa kirjallista työtä. Hänen hengelliseksi ohjaajakseen Optinassa tuli pyhittäjä Leo (11.10.), jolle hän alisti kokonaan oman tahtonsa eikä ryhtynyt mihinkään ilman hänen siunaustaan. Isä Makarin ansiosta Optinaan kootut Paisi Velitškovskin käsikirjoitukset ja käännökset julkaistiin. Mukana oli muun muassa Maksimos Tunnustajan, Iisak Syyrialaisen, Jesaja Erakon ja Thalassioksen kirjoituksia. Suurena apuna tässä työssä oli hänen hengellisten lastensa joukkoon kuuluva Kirejevskin pariskunta. Pyhittäjä Makari kokosi ympärilleen muitakin ihmisiä, jotka käänsivät ja julkaisivat Venäjän kovasti kaipaamaa hengellistä kirjallisuutta. Samalla yhteys Optinan ohjaajavanhusten ja Venäjän älymystön välillä lujittui. Muun muassa kirjailijat Aleksei Tolstoi ja Nikolai Gogol kävivät pyhittäjä Makarin luona synnintunnustuksella ja pyytämässä siunausta.

Seitsemän vuoden ajan vanhukset Leo ja Makari ohjasivat hengellisesti luostarin veljestöä ja tuhansia maallikoita. Pyhittäjä Leon kuoltua Makari toimi hengellisenä ohjaajana vielä lähes 20 vuotta. Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu, joka ei ollut koskaan nähnyt vanhusta eikä edeltäkäsin tiennyt hänestä mitään. Riivattu hyökkäsi häntä kohti ja huusi: ”Makari tulee, Makari tulee!” ja läimäytti häntä poskelle. Vanhus käänsi heti toisen poskensa, ja sairas lyyhistyi tajuttomana lattialle. Kun hän tuli tajuihinsa, hän oli parantunut. Häntä riivannut henki ei pystynyt kestämään vanhuksen suurta nöyryyttä.

Herra antoi Makarille myös hengellisen harkintakyvyn lahjan. Jokaiselle syntejään vilpittömästi katuvalle hän osasi antaa tämän hengelliseen vaivaan sopivan neuvon ja lääkkeen. Vanhuksen koko olemus, hänen vaatetuksensa ja jokainen liikkeensä huokui nöyryyttä. Jatkuva Jeesuksen rukouksen toistaminen valaisi hänen kasvojaan, ne loistivat hengellistä iloa ja lähimmäisenrakkautta.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa isä Makari vihittiin suureen skeemaan. Hän otti rippilapsia ja pyhiinvaeltajia vastaan kuolemaansa asti, opetti ja siunasi heitä. Syyskuun 7. päivänä vuonna 1860 pyhittäjäisä Makari siirtyi rauhassa Herran luo osallistuttuaan tuntia ennen kuolemaansa Kristuksen pyhiin salaisuuksiin.

Pyhä Romulus oli korkea-arvoinen upseeri keisari Trajanuksen (98-117) palveluksessa. Kun keisari sai tietää, että hänen armeijassaan palveli paljon kristittyjä, hän päätti pyytää heitä uhraamaan valtion jumalille nähdäkseen heidän uskollisuutensa. Epäjumalien palvelija ja keisarin aatetoveri Romulus lähetettiin Galatiaan, jotta hän pakottaisi 11 000 kristittyä sotilasta kumartamaan epäjumalia. Sotilaat kieltäytyivät noudattamasta käskyä, jolloin heidät karkotettiin Vähän-Armenian Meliteneen ja surmattiin raa’asti. Romulus alkoi kuitenkin katua sotilaiden turhaa surmaamista, joka oli heikentänyt armeijaa, ja vaipui itsesyytöksiin. Silloin Jumalan armo verhosi Romuluksen, hän uskoi Kristukseen ja nuhteli rohkeasti Trajanusta tämän julmuudesta. Tämä tulkittiin röyhkeydeksi ja hänet mestattiin. Näin hän sai marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuoden 112 tienoilla.

Jo ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi syntymistä ylienkeli Mikael (juhlapäivä 8.11.) oli monin tavoin osoittanut myötätuntoa ja huolenpitoa ihmissukua kohtaan. Vapahtajan maailmaan tulon jälkeen hänen rakkautensa kävi vielä ilmeisemmäksi. Kun apostoli Johannes Teologi evankeliumia julistaessaan kulki Fryygian Kolossan kautta, hän ennusti, että suuri ylienkeli Mikael tulisi verhoamaan armollaan paikan nimeltä Khairetopa (nyk. Kaya-dipi). Tämän jälkeen paikalle puhkesi ihmeellisellä tavalla lähde, joka alkoi parantaa sairauksia. Eräs uskova, jonka mykkä tytär oli alkanut puhua juotuaan pyhitetyn lähteen vettä, rakensi kiitollisuutensa osoitukseksi paikalle kauniin ylienkeli Mikaelille omistetun kirkon.

Myöhemmin Hierapolista kotoisin oleva nuori mies nimeltä Arkhippos asettui ylienkelin kirkkoon pitämään siitä huolta. Hän vietti hyvin askeettista elämää ja hänen intonsa ja rakkautensa Jumalaan oli niin suuri, että hän sai pian lahjan tehdä ihmeitä. Hän palveli kirkossa kaiken kaikkiaan 60 vuoden ajan.

Nähdessään kilvoittelijan päivittäin tekemät ihmeet ja pyhästä lähteestä ihmisille koituvan siunauksen paholainen yllytti epäjumalien palvojat kadehtimaan Arkhipposta. He herjasivat ja löivät häntä monta kertaa. He yrittivät jopa johtaa Khrysosjoen veden pyhään lähteeseen, niin että parantava voima katoaisi sen vedestä. Ylienkeli, joka oli näkymättömänä läsnä, hillitsi kuitenkin joen juoksun ja teki tyhjäksi heidän suunnitelmansa.

Toisen kerran he kaivoivat syvän kaivannon, patosivat sen ja johtivat sinne vettä Lykokastros- ja Koufosjoesta ojia pitkin. Heidän tarkoituksenaan oli murtaa pato, jotta kerääntyneet vesimassat alas syöksyessään hukuttaisivat kirkon ja Arkhippoksen sen mukana sekä hävittäisivät pyhän lähteen. Arkhippos käsitti, mitä uskottomat suunnittelivat, ja pyysi palavasti kyynelehtien ylienkeliä puuttumaan asioihin. Mikael kuuli hänen rukouksensa, ilmestyi hänelle ja rauhoitti häntä. Sitten hän asettui tulisen patsaan kaltaisena seisomaan kivelle, jota kohti vedet tulivat, ja teki sauvallaan ristinmerkin kiven ylitse. Heti alkoi kuulua kauheaa jyrinää, kivi halkesi ja ylienkeli käski vesiä virtaaman halkeamaan. Tästä lähtien joen vedet ovat merkillisellä tavalla virranneet sinne, ja siksi paikkaa kutsutaankin nimellä Khonai (kreikan khone = suppilo) Jumalan kunniaksi ja kunnianosoitukseksi hartaalle suojelijallemme ylienkeli Mikaelille.

Pyhän Columbanuksen luostari Luxeuilissa oli 600-luvulla Ranskan tärkein luostari ja todellinen pyhyyden lähde. Sieltä suorastaan virtasi pyhiä, jotka paimensivat papistoaan ja laumojaan innoittaen heitä aivan uudenlaisiin hengellisiin korkeuksiin. Heidän joukossaan olivat muun muassa pyhä Cagnoald (latinaksi Chainoaldus), joka vihittiin Laonin piispaksi ja hänen veljensä Faro, josta tuli piispa Meauxiin Pariisin itäpuolella. Heidän sisarensa pyhä Burgundofara puolestaan perusti luostarin Faremoûtiersiin. Pyhien sisarusten isä oli ollut merovingikuningas Dagobertin (623-639) neuvonantaja.

Kun Columbanus suututti kuningas Theodoric II:n (595-612) arvostelemalla hänen moraalitonta elämäänsä, hänet karkotettiin luostaristaan vuonna 610. Silloin pyhä Cagnoald jätti piispanistuimensa, seurasi Columbanusta ja teki hänen kanssaan lähetystyötä Constancen järven alueella, jota hallitsi Theodebert II (n. 596-611/612). Kun Theodoric sai kyseisen alueen hallintaansa, heidät karkotettiin jälleen. Columbanus näki unta, jossa kuninkaat Theodebert ja Theodoric tappelivat keskenään. Herättyään hän kertoi unensa Cagnoaldille, joka sanoi: ”Rukoilkaamme, että Theodebert löisi vihollisemme Theodoricin.” Columbanus vastasi: ”Ei missään tapauksessa. Sellainen rukous ei miellyttäisi Jumalaa. Hänhän on käskenyt meidän rukoilla vihollistemme puolesta.” Niin tämä kaksikko suuntasi Italiaan, johon Columbanus perusti luostarin Bobbioon Genovasta koilliseen. Cagnoaldia ei ollut koskaan karkotettu Ranskasta, mutta hän seurasi ystäväänsä silkasta rakkaudesta. Columbanuksen kuoleman jälkeen hän kuitenkin palasi Ranskaan ja jatkoi piispan tehtävien hoitamista. Pyhä Cagnoald nukkui pois vuonna 633.

Pyhä Maksim syntyi vuonna 1886 Karpaateilla Zdenian kylässä nykyisellä Puolan ja Slovakian raja-alueella, joka ennen ensimmäistä maailmansotaa kuului Itävalta-Unkariin. Jo lapsena hän oli hyvin harras ja niinpä hän lukiosta päästyään meni heti kotikylänsä lähellä olevaan uniaattiluostariin. Pian hän kuitenkin lähti sieltä pois ja siirtyi Potšajevin lavraan Länsi-Ukrainaan.

Kun Maksim oli vielä noviisi, Kiovan metropoliitta Antoni Hrapovitski (1863-1936) pyysi lavran igumenilta noviisia, jonka hän voisi vihkiä papiksi Karpaattien alueen ortodokseille, jotka olivat entisiä ukrainalaisia uniaatteja. Arpa lankesi Maksimille. Hänet pantiin opiskelemaan Kiovan länsipuolella sijaitsevaan Žitomirin ortodoksiseen seminaariin, ja kun hän oli solminut avioliiton valkovenäläisen neidon kanssa, metropoliitta vihki hänet papiksi vuonna 1911. Hän lähti heti kotiseudulleen ja toimitti Puolan Grabissa ensimmäisen ortodoksisen liturgian sen jälkeen, kun Karpaattien alueen ortodoksit oli 1700-luvulla pakotettu liittymään uniaattikirkkoon. Pian hänet kuitenkin pidätettiin, mutta heti vapauduttuaan hän jatkoi liturgioiden toimittamista naapurikylissä.

Pelottoman toimintansa vuoksi isä Maksim vangittiin uudestaan maaliskuussa 1912 ja vietiin Lvivin tutkintovankilaan, jossa hän joutui olemaan kaksi vuotta. Häntä syytettiin siitä, että hän oli ortodoksi, käytti slaavinkielisiä jumalanpalveluskirjoja ja oli yhteistyössä venäläisten kanssa, jotka olivat Itävallan vihollisia. Kuitenkin kesäkuussa 1914 hän sai lopulta vapauttavan tuomion ja palasi kotikyläänsä terveys vaurioituneena. Huono kohtelu, eristys ja kaikenlaiset pahoinpitelyt olivat jättäneet häneen jälkensä.

Saman vuoden elokuussa juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä hänet vangittiin jälleen yhdessä raskaana olevan puolisonsa, vanhempiensa ja ortodoksisten kyläläisten kanssa. Heidät kaikki vietiin Gkorlitsen vankilaan. Syyskuun 6. vuonna 1914 hänet vietiin ulos sellistään ja hänelle ilmoitettiin ilman sen kummempia selityksiä, että hänet oli tuomittu kuolemaan. Kun hänen kätensä ja silmänsä sidottiin, hän sanoi rauhallisesti. ”Ei tarvitse, en minä karkaa.” Hänet ammuttiin vankilan sisäpihassa vanhempiensa silmien edessä. Marttyyri ehti huutaa: ”Eläköön ortodoksia!” ja kaatui sitten kivetykselle. Joku tappajista ampui häneen vielä kolme armonlaukausta.

Vuonna 1922 isä Maksimin jäännökset vietiin Zdenian kylään ja hänet haudattiin kirkon viereen. Siitä lähtien hänen haudallaan on käynyt paljon pyhiinvaeltajia. Häntä on yleisesti kunnioitettu pyhänä Karpaattien ruteenien keskuudessa senkin jälkeen, kun tämä kansa joutui siirtymään pois kotiseuduiltaan.

Pyhä Maksim on ensimmäinen Puolan autokefaalisen ortodoksisen kirkon kanonisoima pyhä. Hänen pyhäksi julistamisensa tapahtui vuonna 1994.