Pyhittäjä Joosef Volokolamskilainen

Volokolamskin luostarin perustaja pyhittäjä Joosef syntyi Volokolamskin kaupungin lähellä sijaitsevassa kylässä Venäjällä vuonna 1440. Vanhemmat veivät hänet Volokolamskiin Ristin ylentämisen luostariin opettelemaan lukutaitoa. 20 vuoden ikäisenä hän sai eräältä munkkivanhukselta siunauksen lähteä Borovskiin, vähän Volokolamskista etelään, pyhittäjä Pafnutin (muistopäivä 1.5.) luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi.

Pyhittäjä Pafnuti määräsi Joosefin aluksi luostarin tavallisiin kuuliaisuustehtäviin keittiöön ja leipomoon ja sitten sairaiden hoitajaksi. Pian Joosef otti vaikeasti sairaan isänsä asumaan omaan keljaansa. Isä vihittiin munkiksi ja viidentoista vuoden ajan Joosef hoiti häntä parhaansa mukaan. Hän syötti ja nosti vuoteenomaa vanhusta, luki hänelle Raamattua ja lohdutti häntä. Näin hän hoiti isäänsä tämän kuolemaan asti.

Joosef eli kuuliaisena igumeni Pafnutille 18 vuoden ajan. Hänestä tuli igumenin lähin uskottu, ja tämän kuoleman jälkeen hänet valittiin luostarin johtajaksi. Joosef halusi ottaa luostarissa käyttöön yhteiselämän säännöt, joiden mukaan kenelläkään veljistä ei saanut olla mitään omaa, vaan kaiken omaisuuden piti olla yhteistä. Tämä herätti veljestössä vastustusta. Silloin Joosef lähti salaa luostarista ja alkoi yhdessä hurskaan vanhus Gerasimin kanssa kierrellä Venäjän luostareissa. Hän esiintyi Gerasimin oppilaana, tavallisena lukutaidottomana munkkina, ja teki kaikki hänelle annetut kuuliaisuustehtävät. Samalla hän tutustui eri luostareiden sääntöihin ja tapoihin. Parhaan vaikutelman häneen teki Valgetjärvellä sijaitseva pyhittäjä Kirilin (muistopäivä 9.6.) luostari, jossa noudatettiin ankaria yhteiselämän periaatteita. Hän päätti Jumalan avulla perustaa jonnekin erämaahan samanlaisen kinobian eli yhteiselämään perustuvan luostarin.

Joosef palasi vielä Borovskiin pyhittäjä Pafnutin luostariin. Hän valitsi sieltä samanmielisiä veljiä ja asettui heidän kanssaan asumattomaan korpeen Volokolamskin kaupungin läheisyyteen vuonna 1479. Volokolamskin aluetta hallitsi tuolloin ruhtinas Boris Vasiljevitš, joka ilahtui munkkien tulosta. Hän antoi heidän valita metsistään mieleisensä paikan luostaria varten, ja piispan siunauksella alettiin rakentaa kirkkoa Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistolle. Myös ruhtinas ja hänen pajarinsa olivat mukana rakennustöissä. Kirkon jälkeen rakennettiin keljat, ja luostariin alkoi tulla veljestöä. Pajarit kävivät pyhittäjä Joosefin luona synnintunnustuksella, ja monet heistä liittyivät veljestöön. Kaikki munkit syntyperään katsomatta kilvoittelivat tasavertaisina luostarin töissä. Myös ruoka ja vaatetus olivat kaikille samat. Päivällä veljet ahkeroivat kuuliaisuustehtävissä, yöt oli omistettu rukoukselle.

Joosefin maine hengellisenä ohjaajana levisi Volokolamskin seudulle. Monet pajarit ja sotapäälliköt pyysivät hänet rippi-isäkseen. Maanomistajat alkoivat pyhittäjän kehotuksesta keventää alaistensa elämää ja suhtautua suopeammin talonpoikiin. Talonpoikia pyhittäjä neuvoi olemaan tunnollisia isäntiänsä kohtaan. Luostarin siunauksellinen vaikutus tuntui monien elämässä. Ruhtinaat vierailivat luostarissa ja lahjoittivat sille maaomaisuutta ja kokonaisia kyliä.

Tuohon aikaan Novgorodissa alkoi levitä juutalaistajien harhaoppi, joka kielsi Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemisen ja Hänen jumaluutensa ja herätti sekaannusta ortodoksien keskuudessa. Kirkolliskokous kokoontui kahdesti (1490 ja 1504) käsittelemään asiaa, ja harhaoppi tuomittiin. Pyhittäjä Joosef kutsuttiin kokouksiin puolustamaan oikeata uskoa. Hän kirjoitti harhaoppia vastaan laajan teoksen, joka tunnetaan nimellä Valistaja. Joosef osallistui myös kirkolliskokoukseen, jossa käsiteltiin luostareille lahjoitettuja maaomaisuuksia. Hänet tunnetaan luostarien maanomistuksen puolustajana, joka kiisteli omaisuuskysymyksestä Nil Sorskin (7.5.) ja muiden volgantakaisten vanhusten kanssa.

Ennen kuolemaansa pyhittäjä Joosef kirjoitti säännöt luostariaan varten. Syyskuun 9. päivänä vuonna 1515 aamupalveluksen aikana hän jätti sielunsa Jumalan haltuun. Hänet kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1591, mutta paikallinen kunnioitus oli alkanut jo aikaisemmin. Hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu luostarin pääkirkon lattian alle.

Pyhä Feodosi, Tšernigovin arkkipiispa

Tšernigovin arkkipiispa Feodosi (Uglitski) syntyi 1630-luvulla aatelissuvusta polveutuvaan pappisperheeseen. Jo nuorena hän oppi rakastamaan Jumalaa. Päätettyään opintonsa Kiovan luolaluostarin veljestön hengellisessä koulussa hänet vihittiin munkiksi luolaluostarissa. Tällöin hän sai nimen Feodosi luolaluostarin perustajan pyhittäjä Feodosin mukaan. Ensimmäisinä luostarivuosinaan hän toimi ensin Kiovan Sofian katedraaliin ylidiakonina ja sitten metropoliitan talon varajohtajana.

Nuori munkki kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Hän muutti Kiovasta Tšernigovin hiippakuntaan kaukaiseen Baturinin luostariin, joka oli kuuluisa ankarasta kilvoitteluelämästään. Siellä hänet vihittiin pappismunkiksi.

Myöhemmin Feodosi toimi igumenina Kiovan Vydubitsin¹ luostarissa sekä Tšernigovissa Jeletsin luostarissa. Molemmat luostarit hän saattoi nopeasti kukoistavaan tilaan. Samalla hän toimi Kiovan metropoliitan Lazar Baranovitšin apuna monissa kirkollisissa asioissa.

Vuonna 1692 Feodosi vihittiin arkkipiispaksi Tšernigovin hiippakuntaan. Hänen piispallisesta toiminnastaan on säilynyt vain vähän tietoja. Hän rakennutti kirkkoja ja luostareita ja pyrki herättämään ja vaalimaan oikeaa kristillistä henkeä laumansa keskuudessa. Hän otti teologiset koulut suojelukseensa ja valitsi tarkasti pappisvihkimykseen pyrkivät. Tiedetään, että luostarielämä kukoisti hiippakunnassa hänen aikanaan.

Pyhä Feodosi kuoli 5.2.1696 ja hänet haudattiin Tšernigovin kaupungin katedraaliin. Varmuus hänen pyhyydestään kasvoi kansan keskuudessa 1890-luvulla, 200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tähän vaikuttivat Feodosin haudalla tapahtuneet ihmeelliset parantumiset. Pyhän synodin määräyksestä esipaimenen hauta avattiin vuonna 1895 ja sieltä löydettiin maatumattomat pyhäinjäännökset. Samalla kuulusteltiin arkkipiispan haudalla ihmeellisesti parantuneita ihmisiä ja heidän omaisiaan ja koottiin todistusaineistoa ihmeistä. Seuraavana vuonna arkkipiispa Feodosi kanonisoitiin pyhäksi. Syyskuun 9. päivänä kirkko viettää hänen pyhäinjäännöstensä löytämisen juhlaa.

¹ Vydubitsin luostarin nimi juontaa juurensa verbistä vydybat, suomeksi ’uida rantaan’ tai ’nousta pinnalle’. Kun muinaisen pakanallisen perun-jumalan patsas heitettiin ruhtinas Vladimirin käskystä Dnepriin, se ajautui pian rantaan, ja paikkaa alettiin kutsua nimellä Vydubitši. Myöhemmin sinne rakennettiin ylienkeli Mikaelille pyhitetty luostari, joka tunnetaan yleisesti Vydubitsin luostarina.

Jumalansynnyttäjän neitseen Marian syntymä

Jumala loi ihmisen ja asetti hänet paratiisiin kasvamaan hyvää hedelmää ja katselemaan Jumalaa Hänen tekojensa kautta. Mutta ihmisen oli jätettävä paratiisin puutarhan ilot päätettyään kuunnella käärmeen neuvoja; se petti Eevan, ensimmäisen naisen, ja hänen kauttaan Aadamin, ensimmäisen miehen. Jumala antoi Mooseksen kautta lain ja teki tahtonsa tiettäväksi profeettojen kautta valmistaakseen ihmistä suurempaan siunaukseen ainoan Poikansa eli Jumalan Sanan lihaksitulemisessa, sillä Hän vapahtaa meidät vihollisen orjuudesta. Tullessaan ihmiseksi Kristus tahtoi tulla täydellisesti osalliseksi langenneesta ihmisluonnosta, mutta kuitenkin ilman syntiä, sillä Hän yksin on synnitön. Tästä syystä Hän valmisti itselleen tahrattoman asuinsijan, neitseellisen arkin, kaikkein pyhimmän neitseen Marian, joka oli kyllä kuoleman ja esi-isiemme saaman tuomion alainen, mutta joka oli valittu ennen aikojen alkua olemaan uusi Eeva, Kristuksen, meidän Vapahtajamme äiti, pelastuksemme lähde ja kristillisen pyhyyden arkkityyppi.

Isänsä puolelta neitsyt Maria oli Daavidin kuninkaallista sukua, sillä hänen isänsä Joakim oli Barpantherin jälkeläinen, tämä oli Pantherin jälkeläinen, tämä Melkin, tämä Levin, tämä Natanin ja tämä Daavidin jälkeläinen. Joakimin vaimo Anna oli myös Daavidin sukua, sillä hänen isoisänsä Matta oli Daavidin jälkeläisiä Salomon kautta. Matan vaimo, nimeltään Maria, oli Juudan heimosta, ja heidän poikansa Jaakob oli puuseppä Joosefin sekä kolmen tyttären Marian, Sovian ja Annan isä. Maria synnytti Salomen, kätilön, Sovia Elisabetin, joka oli Edelläkävijän äiti, ja Anna Jumalanäidin.

Jumalan viisas kaitselmus näytti ihmisluonnon hedelmättömyyden ennen Kristuksen tuloa jättämällä Joakimin ja Annan lapsettomaksi, kunnes he olivat jo hyvin vanhoja. Joakim oli varakas ja hurskas, hän rukoili lakkaamatta ja uhrasi lahjoja Jumalalle, jotta Hän päästäisi heidät ahdingosta ja ihmisten ylenkatseesta. Eräänä juhlapäivänä hän oli mennyt temppeliin uhraamaan, kun eräs Rubenin heimon miehistä kääntyi hänen puoleensa sanoen: ”Sinä et saa uhrata meidän kanssamme, koska sinulla ei ole lasta.” Nämä sanat viilsivät Joakimia ja hän lähti vuorenrinteille rukoillakseen ja itkeäkseen yksinäisyydessä. Samaan aikaan Anna vuodatti tahollaan kyyneleitä ja vetosi kiihkeästi taivaaseen. Armorikas ihmisiä rakastava Jumalamme kuuli heidän vetoomuksensa ja lähetti suopeutensa sanansaattajana Annan luokse ylienkeli Gabrielin, meidän pelastuksemme julistajan. Enkeli ilmoitti, että Anna tulisi raskaaksi vielä vanhalla iällään ja synnyttäisi lapsen, jota koko maanpiiri ylistäisi. Täynnä iloa ja ihmetystä Anna vastasi: ”Niin totta kuin Herra minun Jumalani elää, olipa lapseni poika tai tytär, minä annan hänet Herralle Jumalalleni, jotta hän palvelisi Häntä kaikki elinpäivänsä.” Enkeli vieraili myös Joakimin luona ja käski häntä palaamaan kotiinsa ja iloitsemaan vaimonsa ja koko talonväkensä kanssa, sillä Jumala oli lopettanut heidän ahdistuksensa.

Yhdeksän kuukauden kuluttua Anna synnytti. Hän kysyi kätilöltä: ”Kumman olen saattanut maailmaan?” ”Tyttären”, tämä vastasi. ”Ylistäköön minun sieluni tänä päivänä”, julisti Anna ja laski lapsen hellästi alas. Kun lain puhtaussäädösten vaatima aika oli täyttynyt, hän nousi, peseytyi, imetti lapsen ja nimesi hänet Mariaksi – nimi jota patriarkat, profeetat ja vanhurskaat verhotusti ennakoivat ja odottivat, sillä hänen kauttaan Jumala olisi paljastava jo ikuisuudessa kätketyn salaisuuden.

Lapsi kasvoi ja vahvistui. Hänen ollessaan kuuden kuukauden ikäinen äiti asetti hänet maan kamaralle nähdäkseen, pysyisikö hän seisaallaan. Maria otti seitsemän askelta, kääntyi sitten takaisin ja tarttui äitinsä rintamuksiin. Anna kohotti hänet ylös sanoen: ”Niin totta kuin Herra minun Jumalani elää, sinä et ole enää tallaava maata ennen kuin minä olen vienyt sinut Herran temppeliin.” Anna piti huonetta, jossa Maria oli, pyhänä paikkana, eikä tuohon tilaan päässyt mitään sopimatonta tai epäpuhdasta. Hän päästi lapsen kanssa leikkimäänkin vain puhtaita heprealaisia.

Kun Maria oli vuoden ikäinen, Joakim järjesti suuret pidot. Hän kutsui papit, kirjanoppineet, koko neuvoston ja Israelin kansaa. Hän esitteli Marian papeille, jotka siunasivat tämän sanoen: ”Siunatkoon isiemme Jumala tätä pienokaista ja antakoon hänelle ikuisen nimen, jota kaikki sukupolvet kunnioittavat.” Ja koko kansa vastasi: ”Totisesti, totisesti, aamen.” Joakim toi lapsen ylipapin eteen, joka siunasi hänet sanoen: ”Jumala, jonka mahdilla ei ole vertaa, katso tämän pienokaisen puoleen ja suo hänelle Sinun mittaamattoman suuri siunauksesi.”

Anna kantoi Marian takaisin pyhään huoneeseensa, imetti hänet ja veisasi Herralle: ”Minä laulan Herralle Jumalalleni, sillä Hän on katsonut puoleeni ja poistanut minulta vihamiesteni halveksunnan. Sillä Herra on antanut minulle vanhurskauden hedelmän, luonnoltaan yhden ja runsaudessaan rikkaan. Kuka kertoisi Rubenin lapsille, että Anna on äiti? Kuulkaa, kuulkaa, te Israelin kaksitoista heimoa, että Anna on äiti!” Sitten hän jätti lapsen huoneeseensa ja lähti palvelemaan vieraita, jotka iloitsivat ja ylistivät Israelin Jumalaa.¹

¹ Kertomus Marian syntymästä perustuu Jaakobin protoevankeliumiin. Sen historiallinen todenperäisyys on epävarma, mutta vähintäänkin symbolisella tasolla kertomuksen yksityiskohdat ilmentävät teologisia totuuksia pätevästi. Kirkko on ottanut Jaakobin protoevankeliumista vaikutteita sekä ikonografiaan että Jumalanäidin juhlien palvelusteksteihin.

Pyhä Sergius, Rooman esipaimen

Pyhä Sergius oli syntyjään syyrialaista sukua, mutta kävi koulunsa Palermossa ja vihittiin papiksi Roomassa. Sergius oli erityisesti paavi Leo II:n (682-683) suosiossa. 15. joulukuuta vuonna 687 Sergius valittiin Rooman paaviksi. Hän piti yllä hyviä suhteita erityisesti Armenian kirkkoon, mutta ajautui erimielisyyksiin keisari Justinianos II:n kanssa, joka pyrki saamaan koko pyhän kirkon valtaansa. Sergius kieltäytyi hyväksymästä Justinianoksen järjestämän Trullon ekumeenisen kirkolliskokouksen (692) 102-kohtaista pöytäkirjaa, sillä Rooman kirkon johtajaa ei ollut edes pyydetty mukaan. Keisari määräsi paavin pidätettäväksi, mutta kansa nousi puolustamaan häntä. Puhjenneissa levottomuuksissa keisarin joukkojen komentaja Sakarias joutui viimein pyytämään paavin suojelua ja lopulta jopa piiloutumaan paavin vuoteen alle. Sergius käski lopettaa väkivaltaisuudet. Osa häntä pidättämään lähetetyistä joukoista siirtyi hänen puolelleen, ja Sakarias loppuine sotilaineen päästettiin lähtemään takaisin. Justinianokselle tämä arvovaltatappio merkitsi hänen valtakautensa lopun alkua.

Pyhän Sergiuksen arvostus sen sijaan kasvoi. Hän kehitti liturgista elämää muun muassa säätämällä, että latinalaisessa messussa veisattavaksi kolme kertaa Agnus dei, Jumalan karitsa. Hän määräsi Roomassa järjestettäväksi ristisaattoja Neitsyt Marian ilmestyksen, syntymän ja kuolonuneen nukkumisen muistopäivinä. Pyhä Sergius huolehti evankeliumin leviämisestä lähettämällä lähetyssaarnaajia nykyisen Saksan, Alankomaiden ja Belgian alueelle. Hän sai itse kastaa länsisaksien kuninkaan Caedwallan pyhän Pietarin kirkossa pääsiäislauantaina vuonna 689. Kaiken kaikkiaan hän loi 96 uutta piispanistuinta. Pyhä Sergius nukkui pois rauhallisesti vuonna 701 Roomassa.

Pyhä uusmarttyyri Athanasios Kulakialainen

Uusmarttyyri¹ Athanasios syntyi vuonna 1749 Kulakiassa (nykyisin Halastra), joka sijaitsee Tessalonikasta itään ja jossa tuohon aikaan oli Kampanian piispanistuin. Sen piispa Teofilos (1749-1795) oli aikakautensa huomattavimpia kirkollisia persoonallisuuksia. Athanasioksen hurskaat vanhemmat, jotka kuuluivat paikkakunnan johtohenkilöihin, lähettivät hänet Tessalonikan kreikkalaiseen kouluun, jossa opetti tuolloin pyhittäjä Athanasios Paroslainen (muistopäivä 24.6.). Sieltä hän siirtyi Athosvuorella toimivaan Athoniada-oppilaitokseen, joka oli tunnettu kuuluisista opettajistaan. Athokselta hän meni Konstantinopoliin, missä hän tutustui vasta vihittyyn Antiokian patriarkkaan Filemoniin (1766/7), jonka mukana siirtyi Damaskokseen. Siellä hän viipyi kaksi vuotta ja palasi sitten kotiseudulleen Kulakiaan.

Koska Athanasios hallitsi sekä turkin että arabian kielen, hänen oli tapana seurustella turkkilaisten kanssa ja kuluttaa aikaansa hallitsijan hevostalleilla. Kerran keskustellessaan siellä erään emiirin kanssa hän sanoi: ”Teidän uskonne sisältyy näihin sanoihin”, ja hän lausu islamin lyhyen uskontunnustuksen. Emiiri tarttui tilaisuuteen ja syytti häntä heti Tessalonikan tuomarille, että hän oli muka tehnyt salavatin² eli tunnustautunut muslimiksi mutta katunut ja jäänyt kristityksi. Islamista kristinuskoon siirtyminen oli näet kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Aluksi tuomari julisti Athanasioksen syyttömäksi. Mutta läsnäolevien agojen, turkkilaisten johtomiesten, kiihotuksesta hän alkoi kehottaa tätä vaihtamaan uskonsa. Koska marttyyri kuitenkin sanoi rohkeasti, että hän ei tunne muuta uskoa kuin todellisen uskon Kristukseen, tuomari sulki hänet vankilaan siinä toivossa, että hän muuttaisi mielensä. Jonkin päivän kuluttua häntä kuulusteltiin uudelleen. Hän pysyi edelleen lujana vakaumuksessaan, ja niinpä hänet tuomittiin kuolemaan hirttopuussa. Hänet hirtettiin Tessalonikan länsimuurin ulkopuolella syyskuun 8. päivänä vuonna 1774. Hän oli tuolloin vasta 25-vuotias. Kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Pyhän Paraskevan kaupunginosaan.

¹ Turkin vallan aikana muslimit surmasivat niin paljon kristittyjä, että kreikkalaiset alkoivat kutsua heitä uusmarttyyreiksi rinnastaen näin heidät ja heidän aikansa alkukirkon marttyyrien kärsimyksiin.

² Salavat (sana on tullut turkkiin arabian sanasta salat, ’rukous’) tarkoittaa islamilaista uskontunnustusta. Islamiin kääntyminen vaatii ainoastaan sen, että kyseinen lause lausutaan muslimitodistajien läsnäollessa.

Pyhä Sofronios, Georgian Akhtalean piispa

Pyhä Sofronios oli munkki Edelläkävijän luostarissa Pontoksen Vazelonissa, Mustanmeren rannikolla nykyisen Turkin alueella. Vuonna 1776 tämä askeettisissa hyveissä kunnostautunut kilvoittelija vihittiin papiksi ja lähetettiin palvelemaan Akhtalean kaivoksilla Georgiassa työskenteleviä kreikkalaisia. Hänen vilpitön intonsa, anteliaisuutensa ja isällinen lempeytensä saivat uskovaiset todella rakastamaan pappiaan. Alueen georgialaisten hallitusmiesten tuella he pakottivat hänet vastaanottamaan piispan arvon.

Sofronios sijoitti istuimensa Jumalanäidin luostariin ja jatkoi nöyrästi työskentelyä hyvän paimenen tavoin, kunnes aasialainen lesgien heimo ryösti ja hävitti alueen. Eräänä päivänä nämä barbaarit tunkeutuivat luostariin kesken jumalallisen liturgian. He surmasivat suurimman osan uskovaisista ja ottivat vangikseen piispan samoin kuin muut henkiin jääneet, jotka myytiin orjiksi eri kaupungeissa Kaukasian alueella.

Pyhän piispan osti vapaaksi hurskas roomalaiskatolinen nainen. Sofronios pääsi Trapezuntaan (Trebizond, nyk. Trabzon), jossa hänet valittiin poisnukkuneen metropoliitan seuraajaksi. Mutta joutuessaan keskelle kilpailua hän piti rauhaa tärkeämpänä kuin kunniaa ja vetäytyi takaisin Vazelonin luostariin. Hänen pyhä elämäntapansa voitti puolelleen kaikki paitsi igumeni Jeremiaan, joka joutui kateuden valtaan. Igumeni ahdisti pyhää siihen pisteeseen saakka, että tuli pakottaneeksi tämän poistumaan luostarista ja etsimään turvaa kotimaastaan. Pyhän miehen lähtiessä Jeremia kuitenkin luhistui henkisesti. Yritettyään turhaan pakottaa Sofroniosta palaamaan hän kuoli surkuteltavalla tavalla aivohalvaukseen muutaman vuoden kuluttua.

Pyhä Sofronios kuoli rauhassa vuonna 1803. Kun koitti aika ottaa hänen jäännöksensä maasta, niistä huokui ihanaa tuoksua ja niiden kautta tapahtui monia paranemisia.

Pyhät apostolit Euodios ja Onesiforos

Pyhä Euodios oli yksi Herran seitsemästäkymmenestä opetuslapsesta ja ensimmäinen Antiokian piispa apostoli Pietarin jälkeen, joka vihki hänet lähtiessään Roomaan. Sitä, että kirkon jäseniä alettiin nimittää kristityiksi (Ap.t. 11:26), pidetään juuri Euodioksen ansiona. Hänen seuraajansa Antiokian piispanistuimelle oli pyhä Ignatios Antiokialainen (k. 107), joka kirjeessään filadelfialaisille mainitsee Euodioksen pitäen häntä puhtaudessa samanveroisena muun muassa Elian, Joosuan, Melkisedekin, Jeremian, Johannes Kastajan, rakkaan opetuslapsen Johanneksen ja Clemens Roomalaisen kanssa. Kirjeessään antiokialaisille Ignatios kehottaa: ”Muistakaa paimentanne, autuasta Euodiosta, jonka käsiin apostolit ensimmäisenä uskoivat vastuun teistä. Älkää siis tuoko häpeää isällenne. Osoittakaamme olevamme hänen todellisia lapsiaan eikä avionrikkojien lapsia.”

Pyhä Euodios johti Herran laumaa viisaudella antamatta maailman tahrata itseään ja nukkui pois rauhassa siirtyen vanhurskaiden asuinsijoille. (Myöhemmissä lähteissä hänen tosin kerrotaan kuolleen marttyyrina keisari Neron vainossa vuonna 64 tai pian sen jälkeen.)

Pyhän Onesiforoksen mainitsee kiitollisena apostoli Paavali toisessa kirjeessään Timoteukselle (1:16-18). ”Herra osoittakoon laupeutta Onesiforoksen perheelle, koska hän on usein minua rohkaissut eikä ole hävennyt minua, vaikka olen vankina. Roomaan tultuaan hän päinvastoin ryhtyi tarmokkaasti etsimään, kunnes löysi minut. Osoittakoon Herra hänelle laupeutta tulemisensa päivänä! Ja kuinka paljon hän auttoi minua Efesoksessa, sen tiedät sinä parhaiten.” Pyhästä Onesiforoksesta tuli ensimmäinen Kolofonin piispa Vähässä-Aasiassa. Hän pysyi lujana uskossa ja julisti hyvää sanomaa, aina verikuolemaan saakka.

Pyhä marttyyri Sozon

Pyhä Sozon oli kotoisin Vähän-Aasian Lykaonista ja eli Diocletianuksen aikana (284-305). Hänen nimensä ennen kastetta oli Tarasios. Hän oli lammaspaimen, ja kaikkialle minne hän laumoineen tulikin, hän opetti asukkaille kristinuskoa ja ohjasi monet entiset epäjumalanpalvelijat Jumalan lammastarhaan.

Eräänä päivänä suuren kristittyjen vainon jo puhjettua Sozonin lampaat laidunsivat vehreällä niityllä. Hän itse vaipui kevyeen uneen ja näki jumalallisen näyn, joka vahvisti entisestäänkin hänen uskoaan. Kristus käski hänen panna pois ne aseet, joita hän piti mukanaan lampaidensa suojelemiseksi, ja valmistautua marttyyrikuolemaan. Uskon intoa palaen Sozon laskeutui niityltä alas Kilikian Pompeiopolikseen ja meni temppeliin, jossa palvottiin Artemis-jumalattaren kultaista patsasta. Hän katkaisi patsaalta oikean käden, hakkasi sen palasiksi, möi kultakimpaleet ja jakoi rahat köyhille.

Epäjumalanpalvelijoiden suuttumus oli suuri, kun he havaitsivat tuhon, jonka patsas oli kärsinyt. Mutta vielä suurempi oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät, että Sozon antautui oma-aloitteisesti temppelipalvelijoille jo ennen kuin häntä oli ehditty epäillä. Nämä pidättivät hänet heti ja veivät Kilikian käskynhaltijan Maximianuksen eteen, joka oli juuri tullut Pompeiopolikseen kunnioittaakseen kultaista kuvapatsasta. Käskynhaltija kehotti Sozonia uhraamaan jumalille, niin hän saisi armahduksen ja pääsisi vapaaksi. Mutta Sozon teki pilaa epäjumalista ja kutsui niitä ihmiskätten teoiksi. Niinpä hänet luovutettiin kiduttajille, jotta nämä repisivät hänen kylkiään rautapiikeillä. Sitten hänen jalkoihinsa pantiin rautaiset sandaalit, joiden pohjista sojottivat terävät naulat, ja hänet pakotettiin kävelemään. Hartaus täytti marttyyrin sielun, kun hän näki jaloistaan vuotavat verivirrat. Maximianus sanoi hänelle pilkaten: ”Huomenna kun suuri jumalatar lähtee temppelistään, soita huiluasi, Sozon, niin vannon sinulle, että hän vapauttaa sinut kaikesta vastuusta ja rangaistuksesta.” Marttyyri vastasi: ”Sinä sanot, mitä neuvonantajasi ilkeä paha henki suuhusi panee, ja pidät minua pilkkanasi. Minä soitin paimenhuiluani lampaitani paimentaessani, mutta nyt soitan vain Herralleni ja laulan uutta virttä julistaen pelastuksen ilosanomaa kaikille. Sinun jumalattaresi ei kuuntele soittoani, vaan seisoo paikalleen jähmettyneenä kuin sieluton ja tunteeton aasi.”

Vihastuneena Maximianus käski ruoskia Sozonia ankarasti, kunnes hänen ruumiinsa hajoaisi. Marttyyrin veri peitti maan kuin virvoittava kaste ja hän antoi sielunsa Jumalan haltuun yliluonnollisen ilon vallassa. Kiduttajat sytyttivät rovion polttaakseen hänen riekaleiset jäsenensä, mutta rankka sadekuuro sammutti tulen ja hajotti väen. Uskovat saattoivat vapaasti tulla kokoamaan marttyyrin jäännökset. Heidät ohjasi paikalle kirkas valo, joka valaisi paikkaa, kunnes he saivat marttyyrin haudatuksi.

Pyhittäjä Cloud Nogentilainen

Pyhä Cloud (Clodoald, Clodulphus) syntyi vuonna 522 maineikkaaseen länsigoottilaiseen Merovingien (486-751) kuningassukuun. Hänen isänsä, Orleansin kuningas Chlodomir kuoli taistelussa Cloudin ollessa kolmevuotias. Muutaman vuoden kuluttua Cloudin molemmat veljet joutuivat kuninkuutta tavoittelevien setiensä surmaamiksi. Kun Cloud varttui, hän sanoutui kokonaan irti valtataistelusta, hylkäsi maailman ja omistautui Jumalan palvelemiseen. Jaettuaan omaisuutensa köyhille nuori Cloud vihittiin munkiksi, ja Severinus-nimisen erakon isällisessä ohjauksessa hän vetäytyi erakkoelämään aivan Pariisin tuntumassa. Lopulta hänen vallanhimoiset setänsä uskoivat, että hän ei havittele maallista valtakuntaa ja jättivät hänet kilvoittelemaan rauhassa.

Kun Cloudin maine alkoi kasvaa, hän vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa Provenceen. Sielläkin ihmiset alkoivat löytää tiensä hänen erakkomajalleen kuuntelemaan hänen viisasta opetustaan ja pyytämään hänen esirukouksiaan. Huomatessaan, että ei voinut kilvoitella salassa, hän päätti lopulta palata Pariisiin. Kansan vaatimuksesta Pariisin piispa Eusebius vihki Cloudin papiksi vuonna 551. Hän palveli seurakuntaa muutaman vuoden, kunnes tunsi olevansa liian suuren kunnioituksen kohteena ja vetäytyi jälleen, tällä kertaa kymmenisen kilometriä etelään Nogentiin, paikkaan joka on sittemmin tunnettu Saint Cloudina, jonne hän rakensi luostarin. Siellä hänen seuraansa liittyi monia hurskaita miehiä, jotka tahtoivat keskittyä sielunsa pelastukseen. He valitsivat Cloudin johtajakseen, ja hän virvoitti heitä viimeisinä vuosinaan niin sanoillaan kuin esimerkilläänkin. Cloud opetti ja innoitti myös lähialueiden uskovaisia.

Pyhä Cloud kuoli Nogentissa vuonna 560 ollessaan vain 38-vuotias. Suurin osa hänen reliikeistään on edelleen paikallisen seurakunnan kirkossa. Maalauksissa pyhä Cloud on esitetty opettamassa ja auttamassa köyhiä; hänen jalkojensa juureen on kuvattu kuninkaallisen vallan merkkejä osoittamaan, kuinka hän luopui maallisesta kuninkuudesta palvellakseen taivaallista Kuningasta.

Pyhä hymnirunoilija Kassiane

Pyhä Kassiane (Kassia, Eikasia tai Ikasia) syntyi 800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Hän oli ylhäisen konstantinopolilaisen perheen ainoa tytär ja poikkeuksellisen älykäs ja kaunis. Kun keisari Teofilos aikoi avioitua, järjestettiin palatsin juhlasalissa vastaanotto, jonne oli kutsuttu kaksitoista Itä-Rooman aateliston kauneinta ja huomattavinta neitoa. Keisari antaisi kihlauksen merkiksi valitulleen kultaisen omenan. Nuorta Teofilosta viehätti heti Kassianen poikkeuksellinen kauneus, ja kultainen omena kädessään hän meni tämän luokse ja pysähtyi hänen eteensä. Kokeillakseen hänen henkevyyttään keisari sanoi leikillään: ”Naisen kautta on paha tullut maailmaan.” Hän tarkoitti Eevan lankeemusta. Älykäs Kassiane vastasi ujosti: ”Mutta naisen kautta on tullut myös kaikkein paras” viitaten Jumalansynnyttäjään, uuteen Eevaan, josta maailman pelastus on saanut alkunsa. Tyytymättömänä osuvaan vastaukseen ja peläten, että oppinut ylhäisöneiti olisi puolisona häntä itseään älykkäämpi, Teodosios siirtyi pois ja antoi omenan kunnianarvoiselle Teodoralle (muistopäivä 11.2.).

Tämän tapauksen jälkeen Kassiane vetäytyi syrjään maailman hälinästä ja omisti elämänsä taivaalliselle Sulhaselleen. Kun ikoneita vastaan taistellut Teofilos kuoli vuonna 842 ja Teodora palautti valtakuntaan ortodoksisen opin, Kassiane perusti Hebdomoksen kukkulalle luostarin, joka tunnettiin nimellä Ta Kassias eli ”Kassialle kuuluva”. Siellä hänet vihittiin nunnaksi, ja pyhän Teodoros Studiolaisen kehotuskirjeiden rohkaisemana hän ryhtyi luostarin igumeniaksi. Hän hoivasi luostarissaan köyhiä naisia. Itse hän eli siellä loppuelämänsä rukoillen sekä laatien rikkaista ja syvällisistä teologisista mietteistään tunnettuja suloisia hymnejä, joiden ansiosta hänet luetaan kirkon johtavien hymnirunoilijoiden joukkoon.

Pyhän Kassianen kunnioituksessa on Kreetan lähellä sijaitsevan Dodekanesian Kasoksen saaren asukkailla ollut huomattava merkitys. He valitsivat 1900-luvulla pyhän Kassianen saarensa suojeluspyhäksi, koska saaren nimi muistuttaa hänen nimeään. Heidän toimestaan hänen muistopäiväkseen valittiin syyskuun 7., ja hänen kunniakseen kirjoitettiin jumalanpalvelustekstejä.