Pyhä Simeon syntyi 1300-luvun jälkipuoliskolla Konstantinopolissa, missä sai myös kasvatuksensa. Jo nuorena hänet vihittiin munkiksi ja hän liittyi Ksanthopulosten pieneen hesykastiveljestöön. Hänen terveytensä oli nuoruudesta asti hyvin häilyvä ja niinpä hän viettikin mielellään huolista vapaata kuuliaisuusveljen elämää harjoittaen hiljaisuudessa enkelielämän hyveitä, ennen kaikkea nöyryyttä.

Kun Tessalonikan arkkipiispa Gabriel kuoli vuonna 1416/17, Simeon oli toiminut saarnatehtävissä Konstantinopolissa ja ehtinyt tulla tunnetuksi hyveellisestä elämästään ja Jumalan innoittamasta viisaudestaan. Sen tähden Itä-Rooman keisari Manuel II Paleologos valitsi hänet Gabrielin seuraajaksi Tessalonikan piispanistuimelle. Simeon ei ollut ollenkaan innostunut asiasta, mutta painostettuna antoi lopulta suostumuksensa.

Tuohon aikaan, vähän ennen kuin osmaniturkkilaiset valloittivat Tessalonikan, kaupungin tila oli perin kurja. Asukkaat olivat jakaantuneet puolueisiin, jotka taistelivat keskenään, moraali oli höltynyt ja köyhiä oli paljon. Heikosta terveydestään huolimatta Simeon ryhtyi kaikin voimin panemaan hiippakuntaansa järjestykseen. Hän saarnasi ahkerasti ja kirjoitti lisäksi kiertokirjeitä. Niissä hän selosti ortodoksisen dogmaattisen opetuksen suhdetta juutalaisuuteen, islamiin ja roomalaiskatolisuuteen. Näitä kirjeitä hän lähetti hiippakuntansa ulkopuolellekin aina Keski-Aasiaan saakka.

Erityisesti Simeonin sydäntä lähellä oli liturgisen elämän kohentaminen. Hän sepitti itse suuren määrän veisuja ja rukouksia ja täydensi Tessalonikan Pyhän Sofian kirkossa voimassa olevaa jumalanpalvelusjärjestystä. Hän kirjoitti perusteellisen kommentaarin, jossa hän käsitteli kirkossa käytössä olevia symboleita, eri typikoneja eli jumalanpalvelusjärjestyksiä ja sakramentteja. Näin hän säilytti jälkipolville tietoja Bysantin jumalanpalveluselämästä.

Koska arkkipiispa Simeon oli innokas totuuden ja oikeuden puolesta taistelija ja suojeli köyhiä rikkaiden mielivallalta, hän joutui heti piispankautensa alusta alkaen kestämään monia murheita. Vuosina 1421–1423 sulttaani Murat alkoi valmistella Tessalonikan uutta piiritystä. Epätoivoiset kaupunkilaiset jakaantuivat kahteen leiriin, joista toinen kannatti antautumista osmaneille, toinen taas uskoi kaupungin pelastuvan, jos se antautuisi venetsialaisille. Simeon ei kannattanut kumpaakaan, vaan suositteli uskollisuutta keisarille ja turvautumista kaupungin suojeluspyhän Demetrioksen apuun.

Vuonna 1422 hän poistui salatietä piiritetystä Tessalonikasta ja yritti päästä Konstantinopoliin saadakseen sieltä apua kaupungilleen. Mutta Muratin sotavoimat piirittivät Konstantinopoliakin, ja niin hän joutui suurin vaikeuksin palaamaan Tessalonikaan. Sairas arkkipiispa seurasi murhemielin piiritettyjen kaupunkilaisten toimia. Molemmat puolueet hyökkäsivät häntä vastaan, hänen ikkunoittensa alla huudettiin herjauksia, hän sai tappouhkauksia ja jotkut julistivat hävittävänsä kirkot, jollei hän suostuisi toimimaan heidän tahtonsa mukaan. Lopulta kun pyhä Simeon vakuuttui, että kaupunki joutuisi antautumaan, hän puuttui viime hetkellä asioihin ja sai aikaan sopimuksen venetsialaisten kanssa. Kaupunki luovutettiin Venetsialle vuonna 1423. Arkkipiispa oli kuitenkin saanut torjutuksi sopimuksesta kaikki myönnytykset paavin vallalle, joten asukkaat pysyivät ortodokseina.

Lyhyen venetsialaisvallan aikana (1423-30) pyhä Simeon oli läheisessä yhteistyössä venetsialaisten johtomiesten kanssa asukkaiden ruokkimista ja kaupungin puolustusta koskevissa asioissa. Samalla hän puolusti pelottomasti sopimukseen sisältyviä kaupunkilaisten omia oikeuksia kaikkea mielivaltaa vastaan. Jatkuvan eristyksissä olon tähden kaupungissa alkoi vallita nälänhätä ja arkkipiispa yritti kaikin tavoin tukea köyhiä, leskiä ja orpoja ja rohkaista kansaa. Venetsialaisten raaka käytös sai kaupunkilaiset muistamaan, kuinka arkkipiispa oli alun perin vastustanut kaupungin luovuttamista heille, ja he ymmärsivät hänen olleen oikeassa. Nyt he panivat toivon pelastumisestaan häneen.

Vähän ennen lähtöään tästä elämästä pyhä Simeon näki unessa astuvansa suureen loistavaan asumukseen. Ihmetellessään sen suuruutta ja kauneutta hän kuuli äänen: ”Tämä talo, jonka kauneutta nyt tarkastelet, luhistuu kohta. Mene nopeasti pois, ettei se murskaa sinua.” Simeon nukkui kuolonuneen äkillisesti syyskuun puolessavälissä vuonna 1429, puolisen vuotta ennen kuin Murat valtasi kaupungin 29.3.1430. Näin hänen ei tarvinnut nähdä rakastamaansa kaupunkia toisuskoisten käsissä. Häntä surivat kaupungissa kaikki, niin kreikkalaiset, venetsialaiset kuin juutalaisetkin. He tunsivat jääneensä orvoiksi ja katsoivat hänen kuolemansa ennakoivan edessä olevia onnettomuuksia. Ekumeeninen patriarkaatti julisti Simeonin pyhäksi vuonna 1981.

Keisari Diocletianuksen (284-305) vainon aikana pyhä Euthymius pakeni Roomasta vaimonsa ja 11-vuotiaan poikansa Crescentiuksen kanssa. Heidät otettiin kiinni Perugiassa ja lähetettiin takaisin Roomaan. Pyhää Crescentiusta kidutettiin, ja tuomari Turpiliuksen käskystä hänet mestattiin miekalla uskonsa tunnustamisen tähden. Tämä tapahtui Via Salarian varrella muutama päivä hänen isänsä marttyyrikuoleman jälkeen.

Pyhä Cornelius eli apostolien aikana. Hän oli italialaisen kohortin sadanpäällikkö Palestiinan Kesareassa. Hän oli jumalaapelkäävä hurskas ihminen, joka antoi paljon rahaa apua tarvitseville, vaikka olikin ympärileikkaamaton eikä kuulunut juutalaisiin.

Ensimmäiset kristityt olivat kaikki juutalaisia, jotka olivat ympärileikattuja ja noudattivat Mooseksen lain vaatimuksia. Siksi Corneliuksen elämän arvokkain tapahtuma (Ap.t. 10) oli samalla yksi koko kristinuskon historian suurimmista käännekohdista: hänestä alkaen pelastus alkoi levitä juutalaisten keskuudesta koko maailmaan. Cornelius näki yhdeksännen tunnin vaiheilla näyssä Jumalan enkelin, joka lausui: ”Rukouksesi ja almusi ovat uhrina nousseet Jumalan eteen, ja Hän on muistanut sinut” ja kehotti häntä lähettämään miehiä hakemaan apostoli Pietarin Joppen kaupungista.

Kun apostoli Pietari oli seuraavana päivänä rukoilemassa talon katolla, hän näki kolme kertaa näyssä, kuinka taivaasta laskeutui suuri purjekangas täynnä eläimiä; ääni kehotti Pietaria teurastamaan ja syömään, mutta hän kieltäytyi, koska ei ollut koskaan syönyt mitään epäpuhdasta tai kiellettyä. Pietari ei ymmärtänyt näyn merkitystä, mutta kun Corneliuksen lähettämät miehet saapuivat Pietarin luokse, tämä ymmärsi, että ”Jumala ei erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa Hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa.”

Kun Pietari julisti Kristuksen elämää ja ylösnousemusta, Pyhä Henki tuli Corneliuksen ja kaikkien paikalla olleiden ylle. Tämä osoitti selvästi, että muutkin kuin juutalaiset olivat kutsutut pelastukseen, eikä Pietari rohjennut jättää heitä kastamatta. Tämä herätti ihmetystä erityisesti Jerusalemin juutalaiskristittyjen parissa. Viimeistään Jerusalemin kokouksessa (Ap.t. 15) saavutettiin yhteisymmärrys siitä, että ei-juutalaisten käännynnäisten ei tarvitse ryhtyä noudattamaan Mooseksen lakia.

Cornelius puolestaan pysyi tämän jälkeen apostolien yhteydessä. Kun kristityt hajaantuivat Jerusalemista pyhän Stefanoksen kivittämisen jälkeen, Cornelius matkusti Foinikiaan, Kyprokselle, Antiokiaan ja aina Efesokseen asti. Hänet valittiin arvalla julistamaan hyvää sanomaa Skepsiksessä, kristinuskoa halveksivan filosofi Demetrioksen johtamassa kaupungissa Troaassa, Vähän-Aasian luoteisosassa. Demetrios yritti saada Corneliuksen uhraamaan epäjumalille, mutta tämä tunnusti Kristusta rohkeasti välittämättä uhkauksista tai kidutuksista. Kuunnellessaan pyhän Corneliuksen rohkeaa julistusta ja nähdessään omin silmin hänen rukoustensa voiman Demetrios uskoi itsekin Kristukseen ja otti pyhän kasteen yhdessä vaimonsa Euanthian (11.9.) ja poikansa kanssa.

Pyhä Cornelius toimi loppuelämänsä Skepsiksen piispana – toisen perimätiedon mukaan hänestä tuli vielä Kesarean piispa – ja nukkui pois kaikessa rauhassa vanhalla iällä. Hänen hautansa tuntumaan kasvoi kasvi, joka paransi kaikenlaisia sairauksia. Myöhemmin lähistölle rakennettiin kirkko, johon pyhän Corneliuksen jäännökset siirrettiin.

Jerusalemin pyhät paikat olivat vuosisatojen ajan vailla huolenpitoa, eikä kristittyjen ollut mahdollista päästä huolehtimaan niistä. Kun Nikean kirkolliskokous oli saatettu menestyksekkäästi loppuun vuonna 325, keisari Konstantinus Suuri tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan kirkolle ja sen Herralle rakennuttamalla maailman vapahduksen tapahtumapaikalle Golgatalle basilikan, joka ylittäisi kauneudessa maailman muut kirkot. Keisari sopi asiasta Jerusalemin piispa Makarioksen kanssa.

Jerusalemin kristittyjen perimätieto oli säilyttänyt muiston paikasta, jolla Herran pyhä kärsimys oli tapahtunut, vaikka itse paikka olikin jäänyt roomalaisten rakennelmien alle vuoden 135 jälkeen. Paikalla aloitettiin kaivaukset, joiden ratkaisuhetkistä kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo näin: ”Kun kaivajat olivat päässeet alkuperäiselle katutasolle, pinnan alta löytyi hetimiten ja vastoin kaikkia odotuksia meidän Vapahtajamme ylösnousemuksen kunnioitettava tyhjä hauta. Silloin tämä kaikkein pyhin hauta sai toimia ikään kuin kuvana Herran paluusta elämään. Maattuaan haudattuna pimeydessä se ilmestyi takaisin valoon tarjoten näin kaikille katsomaan tulleille selvän ja näkyvän todistuksen siitä ihmeestä, jonka tapahtumapaikkana tämä sama kohta oli kerran ollut. Näin se todisti Vapahtajan ylösnousemuksesta kirkkaammin kuin mikään ääni voisi todistaa.”

Aina tähän hetkeen saakka kirkon isät olivat opettaneet, että kristittyjen Jerusalem oli taivaassa eikä heillä ollut pyhää kaupunkia maan päällä. Eusebius itse oli opetuksissaan korostanut, kuinka juutalainen ja kristillinen käsitys poikkesivat toisistaan tässä suhteessa. Mutta kun hän sai omin silmin katsella tuota Kristuksen kunniaksi nousevaa rakennusta, hän pohti itsekseen: ”Kenties tämä onkin se uusi, toinen Jerusalem, jota profeetat ovat ennustaneet?”

Samalta alueelta löydettiin myöhemmin myös Herran kärsimykseen liittyviä esineitä. Hautapaikan ympärille rakennettiin kymmenen vuotta loisteliasta kirkkoa, joka vihittiin käyttöön 13.9.335. Päivämäärän valinnan tarkoituksena oli syrjäyttää pakanallisen Capitoliumin Jupiterin juhla. Tämä kaikkein ylistettävimmälle paikalle rakennettu basilika oli erittäin kaunis, ja siitä tuli kristinuskon voiton merkki ja muiden kirkkojen esikuva. Kristuksen hautapaikkaa on sanottu uuden liiton kaikkeinpyhimmäksi ja ylösnousemuksemme lähteeksi.

Jerusalem oli ollut hylättynä parisataa vuotta, mutta nyt siitä kasvoi nopeasti koko kristikunnan rakastama pyhiinvaelluskeskus, jonka pyhät paikat todistavat Kristuksen pelastavista teoista. Piispa Eusebiuskin tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että ”tämän täytyy olla se täysin uusi Jerusalem, jota on julistettu profeetallisten Jumalan sanojen kautta ja josta Jumalan innoittamat profetiat kertovat lukemattomia suuria asioita.”

Pyhät isät ovat valinneet tämän päivän juhlan aiheeksi Kristuksen toteuttaman näkyväisen luomakunnan ylösnousemuksen aiheuttaman ilon. Kristuksessa kaikki tulee uudeksi. Kirkon vihkimistä merkitsevä kreikkalainen sana enkainia tarkoittaa kirjaimellisesti uudistumista.

Pyhä suurmarttyyri Ketevana syntyi 1500-luvun lopulla. Hän oli kuninkaallista Bagrationin sukua ja solmi avioliiton Kahetian valtakunnan¹ kruununperillisen Daavidin, kuningas Aleksanteri II:n pojan kanssa. Ketevana osallistui itse valtakunnan hallitsemiseen. Hän oli hurskas ortodoksi ja kantoi huolta Georgian kirkosta rakennuttamalla pyhäkköjä, orpokoteja ja vierasmajoja. Miehensä kuoleman jälkeen hän vetäytyi yksinäisyyteen.

Ketevanan miehen veli Konstantin, joka tunnetaan lisänimellä Kurja, kääntyi islaminuskoon. Persian šaahin Abbas I:n yllytyksestä hän murhautti vanhan isänsä Aleksanteri II:n sekä veljensä Georgin ja lähetti surmattujen ruumiit kameleiden selässä kuningatar Ketevanalle. Ketevana itki viattomia uhreja ja hautasi heidät Alaverdin kirkkoon. Tämän jälkeen Konstantin alkoi väkivalloin tavoitella Ketevanaa puolisokseen. Ketevana kokosi sotajoukon Konstantinia vastaan ja löi tämän johtamat persialaiset joukot. Uskostaan luopunut Konstantin koki kunniattoman kuoleman joukkojensa mukana. Viisaalla hallinnollaan kuningatar Ketevana sai rauhan ja oikeudenmukaisuuden palaamaan Kahetian valtakuntaan.

Myöhemmin šaahi Abbas pakotti kahetialaiset feodaaliruhtinaat luovuttamaan ylhäisiä panttivankeja Persiaan uhkaamalla hyökätä Georgiaan ja tuhota sen. Kuningatar Ketevana lyöttäytyi vapaaehtoisesti panttivankien joukkoon. Hän halusi estää Georgian kansaa ja pyhää kirkkoa uhkaavan onnettomuuden ja saapui itse Persian pääkaupunkiin Isfahaniin. Šaahi Abbas kehotti kuningatarta kääntymään islaminuskoon, mutta tämä torjui ehdotuksen päättäväisesti. Silloin kuningatar Ketevana suljettiin vankilaan, jossa hän sai viettää kymmenen kärsimysten täyttämää vuotta. Persian hoviväki lateli hänelle ilkeyksiä, ja ovela šaahi lupasi korottaa hänet Persian kuningattareksi ja tarjosi hänelle suunnattomia rikkauksia. Persian ylimystö taivutteli häntä säästämään itseään ja lausumaan vaikka vain yhdenkin herjaavan sanan Kristusta vastaan, mutta mikään ei saanut Ketevanaa horjumaan. Lopulta häntä kidutettiin hehkuvan kuumilla pihdeillä ristinmuotoisesti puuhun ripustettuna ja hänen päähänsä painettiin polttava rautapata. Autuas marttyyri jätti henkensä Jumalan haltuun syyskuun 13. päivänä vuonna 1624.