Pyhittäjä Aleksi – maallikkonimeltään Feodor Solovjev – syntyi vuonna 1846 rovasti Aleksi Solovjevin monilapsiseen perheeseen. Hän valmistui hyvin arvosanoin hengellisestä seminaarista, mutta ei jatkanut opintojaan akatemiassa, sillä hän ei tuntenut kutsumusta teologian alalle. Sen sijaan hän solmi avioliiton lapsuudenystävänsä Anna Smirnovan kanssa ja alkoi palvella Herraa vaatimattomassa diakonin virassa.

Muutaman vuoden kuluttua Anna kuoli keuhkotautiin ja Feodor jäi leskeksi. Hän suri puolisoaan niin kovasti, ettei kyennyt palvelemaan hautajaisissa diakonina vaan seisoi itkien avoimen arkun vieressä.

Vuonna 1895 Feodor vihittiin papiksi ja nimitettiin Kremlin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraalin papistoon. Siellä hän sai hartautensa tähden osakseen kaikkien rakkauden ja kunnioituksen, ja hänet valittiin katedraalin papiston rippi-isäksi.

Maallinen turhuus ei kiinnostanut isä Aleksia. Kun hänen ainoa poikansa oli valmistunut ammattiin ja solminut avioliiton, hänelle avautui tie luostarielämään. Vuonna 1898 hän jätti Uspenien katedraalin ja meni Zosimovin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarin igumeni Herman pelkäsi, että kaikkien kunnioittaman katedraalipapin sielussa voisi olla sijaa ylpeydelle ja suurille luuloille, ja alkoi siksi nöyryyttää isä Aleksia. Hän asetti tämän jumalanpalveluksissa muita veljiä alemmaksi ja antoi hänelle huonoimmat jumalanpalveluspuvut. Mutta pian igumeni oppi tuntemaan isä Aleksin valoisan sielun ja vilpittömän nöyryyden. Varautuneisuus muuttui kunnioitukseksi ja rakkaudeksi.

Vähän kerrassaan isä Aleksin tärkeimmäksi tehtäväksi luostarissa tuli ohjaajavanhuksena ja rippi-isänä toimiminen. Hänen luonaan kävi kaikenlaisia ihmisiä piispoista valtion virkamiehiin ja professoreista työläisiin ja talonpoikiin. Ajoittain hän otti ihmisiä vastaan keskeytyksettä monen tunnin ajan.

Vuonna 1917 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka teki päätöksen patriarkan viran uudelleen perustamisesta. Äänestämällä valittiin kolme ehdokasta, mutta lopullinen valinta alistettiin Jumalan tahdolle ja jätettiin arvalla ratkaistavaksi. Arvan nostaminen annettiin ohjaajavanhus Aleksin tehtäväksi. Liturgian jälkeen toimitettiin rukouspalvelus, jonka aikana vanhus seisoi rukoillen Jumalanäidin ihmeitätekevän Vladimirin ikonin edessä. Sitten hän nosti arvan, jossa oli patriarkka Tiihonin (26.9.) nimi.

Isä Aleksi vihittiin suureen skeemaan vuonna 1919. Luostarielämä Zosimovin erakkolassa sai jatkua vuoteen 1923, jolloin neuvostoviranomaiset sulkivat luostarin ja veljestö karkotettiin. Isä Aleksi asettui asumaan erään rippilapsensa taloon Sergijev Posadiin. Hänen voimansa alkoivat heiketä, mutta siitä huolimatta hän pyrki lukemaan keljassaan kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset. Liturgiaa hän ei antiminssin puutteen vuoksi toimittanut. Vuotta ennen kuolemaansa hän joutui vuoteenomaksi ja otti vastaan enää vain kaikkein läheisimpiä hengellisiä lapsiaan. Syyskuun 19. päivänä vuonna 1928 hän antoi henkensä Jumalan haltuun. Hänet haudattiin Sergijev Posadiin. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjä Aleksin vuonna 2000.

Pyhittäjä Ilarion – maallikkonimeltään Rodion Ponomarev – syntyi pääsiäisyönä vuonna 1805. Hänestä kasvoi harrasmielinen nuori mies, joka noudatti tinkimättä kirkon sääntöjä ja taisteli Saratovissa paikallisen piispan suojeluksessa erilaisia lahkolaisia vastaan ja puolusti ortodoksisuuden puhtautta. Vähitellen hänen mielessään kypsyi päätös jättää kaikki ja seurata Kristusta. Hän kiersi kahden vuoden ajan Venäjän tunnetuimpia luostareita, ja Optinasta hän löysi etsimänsä: ohjaajavanhusjärjestelmän ja hengenkantajaisiä, jotka pystyisivät Jumalan avulla tekemään hänestäkin taivasten valtakunnan perillisen. Maaliskuussa 1839 hänet liitettiin skiitan veljestöön.

Tuohon aikaan Optinan veljestön hengellisestä ohjauksesta vastasivat vanhukset Leonid (suureen skeemaan vihittynä Leo, muistopäivä 11.10.) ja Makari (7.9.). Rodionin naapurikeljassa asui entinen Valamon igumeni isä Varlaam, jonka viisailla neuvoilla ja esimerkillä oli hyvä vaikutus uuteen kilvoittelijaan. Veljestö kävi synnintunnustuksella isä Makarin luona, mutta sen lisäksi Rodion kävi joka päivä kertomassa ajatuksensa vanhus Leonidille. Pian luostariin tulonsa jälkeen Rodion määrättiin skiitan johtajan isä Makarin keljapalvelijaksi, mitä kuuliaisuustehtävää hän hoiti 20 vuoden ajan aina isä Makarin kuolemaan saakka. Munkiksi vihittäessä Rodion sai nimen Ilarion. Otettuaan kantaakseen “kuuliaisuuden pelastavaisen ristin” Ilarion pakotti itseään myös ruumiilliseen vaivannäköön. Kahdentoista vuoden ajan hän hoiti keljapalvelijan tehtävien ohella skiitan kasvimaata ja puutarhaa, keitti kaljaa, leipoi leipää ja oli mehiläistenhoitajana.

Viimeisinä elinpäivinään isä Makari siunasi Ilarionin ja toisen oppilaansa, pyhittäjä Amvrosin (10.10.), jatkamaan ohjaajavanhusperinnettä ja jätti hengelliset lapsensa heidän huostaansa. Vuodesta 1863 Ilarion toimi skiitan johtajana ja luostarin rippi-isänä.

Vuonna 1870 vanhus Ilarionin terveys alkoi horjua, ja pari vuotta myöhemmin hän joutui lopullisesti vuoteenomaksi. Sairautensa aikanakin hän huolehti rippilapsistaan ja oli aina valmis auttamaan heitä sekä hengellisissä että maallisissa asioissa. Hänellä oli hengellisen harkintakyvyn, selvänäköisyyden ja opettamisen lahja, mutta hänen osakseen ei tullut pelkkää kunnioitusta ja rakkautta vaan ajoittain myös herjauksia ja panettelua. Kaiken hän kesti nöyrästi ja ihmisten heikkouksia ymmärtäen. Hän opetti suhtautumaan loukkauksiin vihastumatta ja itseä syyttäen, sillä Jumala kaitselmuksessaan lähettää meille loukkauksia syntiemme tähden ja sielumme hyödyksi. Maaliskuussa 1872 pyhittäjä Ilarion vihittiin suureen skeemaan, jolloin hän sai entisen Rodion-nimensä takaisin. Hän ennusti kuolinpäivänsä neljä viikkoa ennen kuolemaansa. Syyskuun 18. päivänä 1873 hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja nukkui pois rauhassa ollen loppuun asti täysissä tajuissaan.

Sofian perhe kuului ylhäiseen sukuun. Kristitty äiti nimitti tyttärensä kolmen kristillisen päähyveen mukaan (Pistis – usko, Elpis – toivo ja Agape – rakkaus, slaavilaisessa muodossa Veera, Nadežda ja Ljubov) ja kasvatti heidät kristillisten periaatteiden mukaan. Ensin he asuivat eräässä Italian pikkukaupungissa, mutta siirtyivät myöhemmin asumaan Roomaan, missä heidän hyveellinen elämänsä herätti huomiota. Joku hovia lähellä ollut henkilö kavalsi heidät keisarille. Kun Hadrianus sai tietää heidän olevan kristittyjä, hän lähetti sotilaita pidättämään heidät.

Kuulusteluissa niin äiti kuin nuoret tyttäretkin – Pistis oli kaksitoistavuotias ja nuorin Agape yhdeksänvuotias – pysyivät lujina uskossaan. Keisari yritti voittaa lapset puolelleen kuulustelemalla heitä erikseen. Tämäkään ei auttanut, joten hän luovutti koko perheen kolmeksi päiväksi Palladia-nimisen ylhäisönaisen huomaan, että tämä opettaisi heille Rooman perinteistä uskoa. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä; päinvastoin äiti käytti saamansa ajan vahvistaakseen tyttäriä marttyyrikilvoitukseen.

Ensimmäiseksi kuulusteltiin ja kidutettiin Pististä. Häntä ruoskittiin ja hänen rintansa leikattiin pois. Haavoista vuoti veren sijaan maitoa. Tyranni suhtautui halveksivasti ihmeeseen ja käski panna hänet tuliseksi kuumennetun ritilän päälle. Mutta Jumalan avulla hänelle ei tapahtunut mitään. Täynnä uhmaa Hadrianos antoi tämän jälkeen heittää hänet suureen pannuun, jossa oli kiehuvaa tervaa ja pikeä. Mutta Pistis ei palanut eikä tuntenut kuumuutta. Kun Hadrianus näki, etteivät mitkään kidutukset tehonneet marttyyriin, hän antoi tämän mestattavaksi. Pistis suuteli äitiään ja sisariaan ja taivutti päänsä miekan alle.

Seuraavana päivänä Hadrianus lupasi kymmenvuotiaalle Elpikselle päästävänsä tämän vapaaksi, jos hän vain kumartaa Artemis-jumalatarta. Elpis sanoi tähän, ettei hän ollut ainoastaan saman äidin lapsi kuin sisarensa Pistis vaan myös samanmielinen tämän kanssa. Silloin Hadrianus lopetti kuulustelun, käski ruoskia alastonta tyttöä tuoreilla häränjänteillä ja heittää hänet sitten kuumennettuun polttouuniin. Marttyyri seisoi liekkien keskellä ja kiitti Jumalaa, joka säilytti hänet vahingoittumattomana. Kun sitten hänen ruumistaan raastettiin rautapiikeillä, hän sanoi Hadrianukselle kasvot armon kirkastamina, että Kristuksen voima voittaa jälleen. Vihaisena Hadrianus käski heittää hänet kuparipataan, joka oli täynnä tulikuumaa tervaa ja pihkaa. Kuparipata suli ja sisältö poltti monia lähellä seisovia, mutta Elpikselle ei tapahtunut mitään. Silloin Hadrianus päätti mestauttaa hänetkin miekalla.

Mestauspaikalla Elpis heittäytyi sisarensa ruumiin päälle ja kallisti päänsä kuolettavan iskun alle. Hadrianus uskoi, että saisi taivutetuksi ainakin pienen Agapen uhraamaan epäjumalille. Tämä keskeytti kuitenkin hänen maireat sanansa lausuen: ”Älä turhaan pane toivoasi minun nuoreen ikääni. Saat kyllä nähdä, että minä olen saman puun hedelmiä kuin sisarenikin.” Hämmästyneenä Hadrianus käski ripustaa tytön puuhun ja sitoa hänen jäsenensä luonnottomiin asentoihin, niin että nivelet menisivät sijoiltaan. Mutta Jumala auttoi Agapea samoin kuin oli auttanut hänen sisariaankin eikä hän kärsinyt vahinkoa. Tyranni käski hänen sanoa vain: “Suuri on Artemis-jumalatar” – muuten hänet heitettäisiin tuliseen polttouuniin. Vastaukseksi Agape juoksi ja hyppäsi oma-aloitteisesti liekkeihin. Tuli hajaantui ja poltti monia. Keisari lähetti sotilaita ottamaan hänet kiinni, mutta nämä näkivät valkopukuisten miesten laulavan tulessa yhdessä hänen kanssaan eivätkä uskaltaneet koskea häneen. Kun marttyyri astui ulos liekeistä vahingoittumattomana, hänen ruumistaan runneltiin kairaamalla, ja lopulta hänet mestattiin.

Sofia hautasi tyttärensä juhlallisesti. Kolmen päivän kuluttua hän haudan päälle heittäytyneenä pyysi tyttäriään ottamaan hänetkin luokseen taivaallisiin majoihin. Hän antoi sielunsa Herran käsiin ja liittyi yhdessä tyttäriensä kanssa pyhien joukkoon. Tämä tapahtui vuonna 137.

Kun Aleksander Severus (222-235) oli keisarina, hän lähetti Simpliciuksen vainoamaan Kappadokian kristittyjä. Uskonsa tähden kärsineiden joukossa oli Teodote, varakas ja kunnioitettu nainen Mustanmeren rannikolta. Hän kieltäytyi luopumasta Kristuksesta, ja sen tähden hänen kylkensä nyljettiin, mutta hän kiitti koko ajan Jumalaa. Näytti siltä, että hän ei tiedostanut kipua, ikään kuin kidutettavana ei olisi ollut hän itse vaan joku toinen.

Teodote heitettiin vankilaan, ja kahdeksan päivän jälkeen vankilan ovet aukenivat itsestään. Kun vartijat kertoivat Simpliciukselle, tämä ei ollut uskoa heitä ennen kuin Teodote tuli hänen eteensä täysin vahingoittumattomana. Hämmästyksestä toivuttuaan hän määräsi vartijat heittämään Teodoten palavaan uuniin. Armo hänen sisimmässään karkotti kuitenkin liekit hänen ympäriltään, mutta yli 70 vierellä ollutta paloi liekeissä. Kaksi päivää myöhemmin kuvernööri lähetti kaksi pakanapappia keräämään pyhän tuhkat, mutta kun he avasivat uunin ovet, tulen liekit hulmahtivat heitä vastaan ja polttivat heidät. Paikalla olleet näkivät pyhän istuvan sisällä laulaen psalmeja kahden loistaviin vaatteisiin puetun nuorukaisen kanssa.

Simplicius vei Teodoten Byzantiumiin (myöh. Konstantinopoli) ja Ankaraan. Teodote haastettiin seisomaan epäjumalan alttarin loimuavassa ahjossa valtion virkamiehen Doroteoksen kanssa, jotta kaikki voisivat nähdä, kumman jumala olisi todellinen Pelastaja. Teodote hyväksyi haasteen, ja heti kun he astuivat liekkeihin, Doroteos paloi liekeissä mutta Teodote näytti ikään kuin nauttivan raittiista ilmasta.

Raivostunut Simplicius sitoi Teodoten hevosensa perään ja veti hänet aina Nikeaan saakka, jossa käski hänen vielä kerran mennä temppeliin ja ylistää epäjumalia. Teodote meni kyllä sisään, mutta alkoi rukoilla niin, että epäjumalien patsaat kaatuivat. Kun Simpliciuksen yritykset Teodoten kiduttamiseksi epäonnistuivat, hän määräsi raivoissaan pyhän marttyyrin kaulan katkaistavaksi.

Pyhä Agathokleia oli Nikolaos-nimisen kristityn miehen orja. Nikolaoksen vaimo Paulina ei kuitenkaan ollut kristitty ja pyrki kaikin keinoin käännyttämään Agathokleian epäjumalien palvelijaksi. Kahdeksan vuoden ajan hän pahoinpiteli tätä monin tavoin. Toisinaan emäntä hakkasi orjatarta niskaan isoilla kivillä saadakseen hänet kieltämään Kristuksen. Joskus taas hän pakotti tämän juoksemaan paljain jaloin kivisillä teillä. Hän katkoi tältä kylkiluita vasaralla tai poltti hänen kieltään. Mutta Agathokleia pysyi lujana uskossaan.    Lopulta hänet vietiin tuomioistuimen eteen ja tuomittiin entistä julmempiin kidutuksiin. Hänen kielensä leikattiin irti ja hänet heitettiin tuleen. Näin tämä Kristuksen uskollinen palvelija siirtyi Herransa luo. Häntä kunnioitetaan erityisesti Espanjan Aragoniassa.

Pyhä Lucia oli ylhäinen ja rikas roomalainen, joka eli Diocletianuksen (284-305) ja Maximianuksen (286-305) hallituskaudella. Kun suuri kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303, Lucia oli jo 75-vuotias ja oli elänyt leskenä 36 vuotta. Hänen pakanallista valtionuskoa tunnustava poikansa Eutropios, jota hän yritti käännyttää kristityksi, ilmiantoi hänet viranomaisille ja hänet vangittiin. Vankilassa Lucia heitettiin kiehuvaan lyijyn ja tervan sekoitukseen, mutta Jumalan armo verhosi hänet ja hän säilyi vahingoittumattomana. Sitten Luciaa kuljetettiin ympäri katuja kansan pilkattavana. Silloin eräs nuorukainen kansan joukosta nimeltä Geminianus sai merkin Jumalalta, alkoi uskoa Kristukseen ja ryhtyi seuraamaan Häntä. Lucia kastoi nuorukaisen ja otti hänet ottopojakseen. Myös Geminianus vangittiin.

Ennen kuin Luciaa ja Geminianusta ehdittiin tutkia, keisari kuoli. Kolmen kuukauden kuluttua heitä kuulusteli sijaishallitsijana toiminut Pyrrhogonos. Mutta ennen rangaistuksen toimeenpanoa enkelit tempasivat heidät pois ja veivät Sisilian Tauromeniaan (nykyisin Taormina). Sieltä he siirtyivät Mendilaan, josta he karkottivat suuren joukon pahoja henkiä ja ohjasivat monia asukkaita kristinuskoon. Mutta sielläkin heitä vainottiin kristittyinä. Niinpä pyhä Lucia asettui asumaan vuorelle, missä hän sitten rauhallisesti antoi sielunsa Jumalan käsiin. Geminianus sen sijaan vangittiin ja mestattiin.