Pyhittäjä Joosef Zaonikievilainen

Venäläinen pyhittäjä Joosef oli Vologdan läänin talonpoikia, maallikkonimeltään Ilarion, ja syntynyt noin vuonna 1530. Hänen elämänsä ensimmäiset 50 vuotta kuluivat tavallisten maataloustöiden ja maallisten huolten parissa. Sitten hän ilman näkyvää syytä alkoi kärsiä silmäsairaudesta, johon ei löytynyt mistään apua, ja lopulta hän sokeutui kokonaan. Köyhyys uhkasi häntä, koska hän ei enää pystynyt tekemään työtä. Mutta Ilarion ei vaipunut epätoivoon vaan luotti Jumalan laupeuteen. Hän rukoili apua Jumalanäidiltä ja palkattaparantajilta Kosmakselta ja Damianokselta, ja lopulta hän sai sen mitä hän uskoen pyysi. Kerran liturgian aikana palkattaparantaja Kosmas ilmestyi hänelle, siunasi häntä ristillä, saattoi hänet ulos kirkosta ja osoitti paikan, jossa hän saisi nähdä Jumalan kunnian.

Seuraavana päivänä Ilarion palasi paikalle ja pyhät palkattaparantajat ilmestyivät hänelle jälleen. Äkkiä hänen eteensä ilmestyi Jumalanäidin ikoni. Kumartuessaan suutelemaan sitä hän sai näkönsä. Tämä tapahtui vuonna 1588. Ilarion pystytti paikalle ristin ja rakensi rukoushuoneen, johon hän sijoitti ikonin. Tämän jälkeen hän ei enää palannut maailmaan vaan omistautui kokonaan Jumalan palvelemiseen. Ikonin luona tapahtui paljon ihmeitä, ja Vologdan piispa siunasi paikalle rakennettavaksi kirkon ja luostarin. Ilarion vihittiin munkiksi ja sai nimen Joosef. Hänestä tuli uuden Jumalanäidille pyhitetyn luostarin ensimmäinen munkki. Kun luostariin tuli veljiä, he pyysivät Joosefia igumenikseen, mutta suuressa nöyryydessään hän kieltäytyi ja pysyi kuolemaansa asti tavallisena munkkina. Vain ankarat kilvoitukset erottivat hänet muista veljistä.

Kuolemaansa edeltävänä sunnuntaina Joosef osallistui pyhään ehtoolliseen, minkä jälkeen hän alkoi tuntea suurta iloa ja riemua muistellessaan osakseen tulleita Jumalan armonosoituksia. Seuraavana päivänä hän antoi henkensä hiljaa ja rauhassa Jumalan haltuun. Pyhittäjä Joosef kuoli syyskuun 21. päivänä vuonna 1612. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin itse rakentamaansa rukoushuoneeseen.

Pyhä Dimitri, Rostovin metropoliitta

Pyhä metropoliitta Dimitri (Daniel Tuptalo) syntyi Ukrainassa vuonna 1651. Hän opiskeli teologiaa kuuluisassa Kiovan veljestön koulussa. Daniel oli hyvin lahjakas ja menestyi varsinkin kreikan ja latinan kielissä ja retoriikassa. Varsinaiseksi kutsumuksekseen hän tunsi kuitenkin rukous- ja kilvoituselämän. Päätettyään opintonsa hän meni 17 vuoden ikäisenä Kyrilloksen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Vuonna 1681 Dimitri nimitettiin igumeniksi Maksakovskin luostariin. Johtajan asemassakin hän noudatti askeettista elämäntapaa ja kilvoitteli valvoen, rukoillen ja tehden hyviä töitä. Hänen kaltaisensa igumenit ovat luostarilleen kunniaksi. Niinpä hänen ei suotu olla pitkän aikaa yhdessä paikassa, vaan hänet siirrettiin tuon tuostakin luostarista toiseen, aina sinne missä häntä tarvittiin.

Vuonna 1684 Kiovan luolaluostarin arkkimandriitaksi tuli Varlaam Jasinski (myöhemmin Kiovan metropoliitta). Hän tunsi entisen oppilaansa Dimitrin hengellisen mielenlaadun, oppineisuuden ja kirjalliset lahjat ja antoi tälle tehtäväksi koota ja kääntää kirkkovuoden pyhien elämäkerrat. Pohjois-Venäjällä Novgorodin arkkipiispa Makari (30.12.) oli koonnut pyhien elämäkertoja, mutta Etelä-Venäjällä ei vastaavaa teosta vielä ollut. Elämäkertojen kokoaminen vaati Dimitriltä valtavasti voimia. Hän käytti useita eri lähteitä ja uppoutui työhönsä niin, että näki unissaankin hengellisiä näkyjä, jotka vahvistivat ja innostivat häntä. Työ kesti kaikkiaan 20 vuotta ja vei häneltä terveyden, mutta tuotti suurta hyötyä Venäjän kirkolle. Kirjallisen työnsä ohella Dimitri hoiti hänelle uskottuja kirkollisia kuuliaisuustehtäviä toimien luostarien johtajana eri puolilla Ukrainaa.

Vuonna 1700 Dimitri kutsuttiin Pietari Suuren käskystä Moskovaan, missä hänet vihittiin piispaksi Siperiaan Tobolskin kaupunkiin. Hän otti nimityksen vastaan raskain mielin. Häntä huolestutti kesken jäävä työ pyhien elämäkertojen parissa. Hänen heikentynyt terveytensä petti ja hän joutui vuoteenomaksi. Tsaari kävi vierailulla Dimitrin luona, ja kuultuaan sairauden syyn antoi hänelle luvan jäädä Moskovaan odottamaan paikkaa jostakin lähemmästä hiippakunnasta. Pian sellainen vapautui Rostovista.

Rostovin hiippakunnan papisto oli ukrainalaiseen papistoon verrattuna oppimatonta, sillä pappisvihkimykseen valmistavia kouluja ei ollut. Dimitri ryhtyi korjaamaan puutteita lähettämällä kiertokirjeitä ja perustamalla piispantalon yhteyteen kolmiluokkaisen koulun. Kaikkina sunnuntai- ja juhlapäivinä hän toimitti jumalanpalveluksen ja piti miltei aina opetuspuheen. Samalla hän jatkoi pyhien elämäkertojen kokoamista. Viimeinen osa valmistui vuonna 1705.

Dimitri Rostovilaisen dogmaattisista kirjoituksista merkittävin on Selitys Brynskin opista, joka on suunnattu Brynskin metsistä käsin toimineita lahkolaisia vastaan. Lisäksi hän laati muun muassa kaksi lyhyttä katekismusta sekä Kronikan maailman luomisesta Kristuksen syntymään, jossa hän kuvaa Vanhan testamentin historian. Hän oli myös kuuluisa saarnaaja, jota on kutsuttu Venäjän Kultasuuksi. Hiippakuntaansa hän johti viisaasti ja nautti tsaariperheen kunnioitusta.

Kuolemaansa edeltävänä päivänä Dimitri kutsui luokseen laulajia ja pyysi heitä esittämään itse kirjoittamiaan hengellisiä lauluja. Sitten hän lähetti heidät pois, mutta jätti luokseen kirjurin, joka oli auttanut häntä kirjallisissa töissä. Hän kertoi tälle elämästään, kiitti avusta ja kumarsi hyvästiksi miltei maahan asti. Aamulla metropoliitta löydettiin keljastaan kuolleena rukoukseen polvistuneena.

Dimitri Rostovilaisen muistoa vietetään kaksi kertaa vuodessa, hänen kuolinpäivänään 28.10. ja hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä löytämispäivänä 21.9.

Suurmarttyyri Eustathios

Pyhä Eustathios oli alun perin Placidas-niminen kenraali, joka asui Roomassa vaimonsa Tatianan ja perheensä kanssa keisari Trajanuksen aikana (98-117). Hänet tunnettiin hyveellisenä ihmisenä, joka tunsi erityistä rakkautta köyhiä kohtaan. Jumala näki hänen hyvää kohti suuntautuvan luonteensa ja ilmestyi hänelle hieman samalla tavalla kuin oli ilmestynyt apostoli Paavalille. Kun Placidas oli eräänä päivänä metsällä ollessaan ajanut kiinni ison uroshirven, hän näki yhtäkkiä sen sarvien välissä aurinkoa kirkkaammin hohtavan ristin, jossa näkyi Kristuksen hahmo. Hän kuuli äänen sanovan: ”Placidas, miksi ajat minua takaa? Minä olen Kristus, jota sinä tietämättäsi palvelet hyvillä teoillasi. Olen tullut maan päälle pelastaakseni ihmiskunnan ja ilmestynyt sinulle tänään saadakseni sinut ihmisrakkauteni verkkoihin.”

Hämmentyneenä ja lamaantuneena Placidas putosi hevosensa selästä ja oli muutaman tunnin tajuttomana. Näyn totuus vahvistui, kun Kristus ilmestyi toisen kerran antaen Placidaksen tietää, että Hän on luonnoltaan Jumala, taivaan ja maan luoja, joka rakkaudesta ihmiskuntaan on ottanut itselleen meidän luontomme. Placidas uskoi koko sydämestään ja otti kasteen yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa. He kaikki ottivat itselleen uudet nimet: Placidaksen kristilliseksi nimeksi tuli Eustathios, vaimon nimeksi Teopiste ja lasten nimiksi Agapios ja Teopistos.

Kun Herra näki Eustathioksen uskon vanhurskauden, Herra ilmestyi jälleen kertoen hänelle koettelemuksista, joita paholainen olisi tuova hänelle kuten kerran Jobille, mutta Jumalan armo ei jättäisi häntä. Pian tämän jälkeen hän menetti kaiken omaisuutensa. Eustathios päätti nousta laivaan ja lähteä perheensä kanssa Egyptiin. Laivan kapteeni oli halpamainen roisto, joka sieppasi hänen vaimonsa, kun Eustathios itse oli jo rannalla poikiensa kanssa. Eustathios lähti suruissaan taivaltamaan ja kun hän oli ylittämässä jokea, susi ja leijona hyökkäsivät hänen poikiensa kimppuun ja lähtivät ajamaan heitä takaa eikä hän nähnyt heitä enää.

Eustathios jäi yksin murheineen. Hänen uskonsa ja ainoa toivonsa olivat Herran armossa. Näin tämä kerran niin ylväs roomalainen ylimys kulki nyt paikasta toiseen kärsivällisenä kuin Job ja elätti itseään käsityöllä. Hän asettui lopulta Badiddos-nimiseen paikkaan ja sai vaatimattoman elantonsa hedelmäpuutarhan vartijana. Hän ei tiennyt sitä, että paimenet olivat pelastaneet hänen kaksi poikaansa ja nämä varttuivat lähialueella.

Viidentoista vuoden kuluttua barbaarit, joiden vankina Teopiste oli elänyt, valmistelivat suurta hyökkäystä Roomaa vastaan, eivätkä roomalaiset onnistuneet löytämään tarpeeksi taitavaa kenraalia johtamaan taistelua heitä vastaan. Silloin keisari muisti Eustathioksen rohkeuden ja monet voitot ja lähetti väkeä etsimään tätä.

Kun Eustathios lopulta tuotiin hoviin, hän oli juuri ja juuri tunnistettavissa. Köyhyys ja murhe olivat muuttaneet hänen ulkonäkönsä. Keisari palautti hänelle kuitenkin hänen arvonsa ja omaisuutensa sekä antoi hänen johtoonsa legioonat, jotka Jumalan sallimuksesta ajoivat viholliset takaisin. Sotaretken aikana Eustathios vieläpä löysi vaimonsa ja lapsensa ja sai heidät takaisin. Näin hänen kärsivällisyytensä ei jäänyt vaille palkkiota tässä elämässä.

Kun Eustathios palasi Roomaan voittosaatossa, uusi keisari Hadrianus palkitsi hänet runsain lahjoin ja pyysi häntä uhraamaan epäjumalille kiitosuhrin voittonsa tähden. Eustathios vastasi, että voitto on Kristuksen ansiota eikä väärien jumalien kuvitteellisen voiman. Tämä vastaus sytytti keisarin vihan. Eustathioksen omaisuus takavarikoitiin jälleen, ja hänet annettiin vaimonsa ja lapsiensa kanssa leijonien syötäväksi. Kun pedot vain kyyristyivät kunnioittavasti heidän edessään eivätkä uskaltaneet koskea heihin, pyhät marttyyrit heitettiin tulipunaiseksi kuumennettuun häränmuotoiseen pataan, jossa he antoivat sielunsa Jumalalle. Heidän ruumiinsa eivät kuitenkaan palaneet, mikä ihmetytti pakanoita mutta toi uskoville suuren ilon. Tästä merkistä he ymmärsivät, että Jumalan armo asui pyhien marttyyrien ruumiissa, lohdutti heitä heidän kärsimyksissään ja pysyi heidän kanssaan.

Pyhät tunnustajat pappi Anastasios, munkki Anastasios, Euprepios ja Teodoros

Molemmat Anastasiokset, jotka olivat pyhän Maksimos Tunnustajan oppilaita, kunnostautuivat taistelussa monoteliittien harhaoppia vastaan. Sen kannattajat väittivät, että Kristuksella on vain yksi jumalallinen tahto ja kielsivät inhimillisen tahdon olemassaolon Hänessä. Näin Kristus ei olisi enää ollut täydellinen ihminen, ja kristinuskon perustava opinkappale Hänen täydellisestä jumaluudestaan ja täydellisestä ihmisyydestään olisi järkkynyt.

Keisarinna Eudokian entisestä sihteeristä munkki Anastasioksesta tuli vuonna 617 pyhän Maksimos Tunnustajan oppilas (21.1.). Hän seurasi opettajaansa Krysopoliksen luostariin (617-630), Pohjois-Afrikkaan (630-645) ja Roomaan (645-650 tai 653) ja pysyi loppuun saakka uskollisena hänelle.

Toinen Anastasios oli pappi, joka toimi Rooman kirkon lähettiläänä Konstantinopolissa. Tällöin elettiin vielä yhtenäisen kirkon aikoja. Keisari Konstans II liimautti Pyhän Sofian kirkon seinään julistuksen, jossa kiellettiin ankaran rangaistuksen uhalla kaikki keskustelu Kristuksen yhdestä tai kahdesta tahdosta. Pappi Anastasios esitti kiivaan vastalauseensa toimenpiteen johdosta, jolloin monoteliittinen patriarkka Paavali II (641-654) kielsi häneltä oleskelun Plakidianosten palatsissa, joka oli Rooman lähettiläiden perinteinen asuinpaikka Konstantinopolissa, ja karkotti hänet Trapezuntaan (Trebizond, nyk. Trabzon).

Anastasioksen karkotuksen jälkeen hänen oppilaansa, keisarillisen keittiömestarin Plutinoksen pojat Teodoros ja Euprepios yrittivät paeta Roomaan, mutta heidät saatiin kiinni satamassa. Heti koko heidän omaisuutensa takavarikoitiin, heitä ruoskittiin ja heidät karkotettiin Krimille (647/8). Siellä heidät erotettiin toisistaan ja suljettiin eri linnoituksiin.

Tällä välin pyhä Maksimos, joka johti Pohjois-Afrikasta taistelua monoteletismia vastaan, oli siirtynyt munkki Anastasioksen kanssa Roomaan. Hänen kehotuksestaan paavi Martinus (13.4.) kutsui vuonna 649 kokoon lateraanikonsiilin, joka tuomitsi monotelismin. Kun tieto tästä saapui Konstantinopoliin, keisari Konstans II määräsi Maksimoksen ja munkki Anastasioksen vangittaviksi ja tuotaviksi pääkaupunkiin.

Samoihin aikoihin (vuonna 654) myös paavi Martinus karkotettiin Krimille, jossa Teodoros yritti palvella häntä mahdollisuuksiensa mukaan. Paavi kuoli kuitenkin vuoden sisällä ja Teodoroksen veli Euprepios kuukauden kuluttua hänen jälkeensä. Teodoros itse eli 20 vuotta maanpaossa.

Konstantinopolissa Maksimosta ja munkki Anastasiosta pidettiin pari kuukautta pimeässä vankityrmässä ja sitten heidät vietiin tuomittaviksi. Kuulusteluissa Anastasios tunnusti, että oli kirjoittanut kiertokirjeen, jossa vastusti keisari Konstansin keskustelut Kristuksen tahdosta kieltävää julistusta. Uhkauksin ja pelotteluin häntä yritettiin saada syyttämään opettajaansa Maksimosta. Hän ei suostunut ja joutui pahoinpideltäväksi. Oikeudenkäynnissä hänet karkotettiin Perven linnoitukseen.

Maksimos itse joutui Traakiaan (655). Samaan aikaan pappi Anastasios siirrettiin Trapezuntasta Mesembriaan. Vuonna 662 kaikki kolme tunnustajaa tuotiin uudestaan Konstantinopoliin lopullista oikeudenkäyntiä varten. Koska he pysyivät lujina vakaumuksessaan, heitä kidutettiin. Maksimokselta ja paavin lähettiläältä Anastasiokselta revittiin kieli suusta ja heidän oikean kätensä sormet katkaistiin. Näin ruhjottuina heitä kuljetettiin ympäri kaupunkia.

Lopulta kaikki kolme karkotettiin Kaukasukselle. Siellä iäkäs ja heikentynyt Maksimos vietiin paareilla Skemarin linnoitukseen, jossa hän pian kuoli, ja Anastasiokset kumpikin eri linnoitukseen. Molemmat Anastasiokset joutuivat muutaman päivän kuluttua vaihtamaan olinpaikkaa. Munkki Anastasios, jota oli julmasti ruoskittu, kuoli matkalla uuteen karkotuspaikkaansa 24. kesäkuuta vuonna 662. Pappi Anastasios vietiin Thusumin linnoitukseen Kaukasuksen vuoren juurelle. Siellä hän vuotta ennen kuolemaansa kirjoitti ruhjotulla kädellään kahden puupuikon avulla ystävälleen Teodosios Gangralaiselle kirjeen, jossa kertoo elämänvaiheistaan ja kärsimyksistään. Hän kuoli 11. lokakuuta vuonna 666 vietettyään maanpaossa kaikkiaan noin 20 vuotta.

Pyhät tunnustajat ja marttyyrit piispa Hypatios ja pappi Andreas

Hypatios ja Andreas olivat kotoisin Lydian maakunnasta. Jo koulutovereina ja lapsuudenystävinä he kilvoittelivat yhdessä paastoissa ja valvomisissa sekä nöyryyden ja rakkauden teoissa. Kun he aikuistuivat, Hypatioksesta tuli munkki ja Andreaksesta diakoni ja sananjulistaja. Efesoksen piispa oli seurannut heidän hyveellistä elämänvaellustaan ja kutsui heidät luokseen Efesokseen. Hypatioksen hän vihki piispaksi ja Andreaan papiksi.

Kun kuvainraastajien harhaoppia kannattanut keisari Leo III Isaurilainen (717-741) sai kuulla Hypatioksen ja Andreaan vastustavan näkemyksiään, hän haetutti heidät pääkaupunkiin ja pani vankilaan. Myöhemmin heitä vedettiin hänen käskystään pitkin maata, niin että he tulivat haavoille ja mustelmille, ja heitä lyötiin puukepeillä, kunnes he olivat puolikuolleita. Joidenkin päivien kuluttua heidän nyljetyllä päälaellaan poltettiin pyhiä ikoneita. Lopuksi heidän partansa siveltiin tervalla ja heitä raastettiin pitkin kaupunkia Kserolofoksen alueelle asti, missä heidät tapettiin ja heidän ruumiinsa heitettiin koirien ruoaksi.

Pyhät marttyyrit Mikael, Tšernigovin ruhtinas, ja Feodor

Tšernigovin ruhtinas pyhä Mikael nousi Kiovan suuriruhtinaaksi vuonna 1235. Kolme vuotta myöhemmin mongolit hyökkäsivät Venäjälle valtavalla joukolla ja hävittivät Rjazanin, Suzdalin ja Vladimirin kaupunkeja. Seuraavana vuonna he etenivät Etelä-Venäjälle tuhoten Dnepristä itään sijaitsevia maa-alueita, ja vuonna 1240 he lähestyivät Kiovaa. Kun ruhtinas Mikael tajusi, ettei Kiova voi selviytyä vihollisten hyökkäyksestä, hän pakeni pajarinsa Feodorin kanssa länteen, missä hän yritti turhaan liittoutua Unkarin, Puolan ja Saksan hallitsijoiden kanssa mongoleja vastaan. Mikael joutui palaamaan tuhottuun Kiovaan, mutta muutti sieltä pian Tšernigoviin.

Jonkin ajan kuluttua kaanin lähettiläät tulivat Venäjälle tekemään väestönlaskua ja määräämään veroja. Ruhtinaita vaadittiin alistumaan täydellisesti kaanin valtaan. Lähettiläät ilmoittivat Mikaelille, että hänen piti matkustaa ordaan saadakseen kaanilta nimityskirjan ruhtinaskuntansa hallitsemista varten. Kun Mikael tajusi Venäjää kohdanneen kurjuuden ja kuuli, että monet ruhtinaat olivat langenneet viettelykseen ja kumartaneet epäjumalia, hänessä syttyi into tunnustaa Kristus kaanin edessä ja kärsiä marttyyrikuolema. Hän kertoi aikeestaan uskolliselle pajarilleen Feodorille, ja saatuaan hengelliseltä isältään piispa Johannekselta siunauksen he lähtivät ordaan.

Ordassa heitä vaadittiin kumartamaan mongolien jumalina kunnioittamia luonnonvoimia, aurinkoa ja tulta. Silloin Mikael vastasi uhripapeille: “Kristitty kumartaa vain Jumalaa, maailman Luojaa, mutta ei luotua.” Ruhtinaan niskoittelusta ilmoitettiin kaanille. Sillä välin Mikael ja Feodor valmistautuivat marttyyrikuolemaan ja nauttivat pyhät ehtoollislahjat, jotka he olivat saaneet mukaan rippi-isältään. Sitten pyövelit kävivät käsiksi pyhään Mikaeliin ja pieksivät häntä niin kauan, että maa värjäytyi verestä punaiseksi. Lopulta hänen päänsä katkaistiin. Pyhä Feodor seurasi ruhtinaansa esimerkkiä ja kärsi samanlaisen kuoleman. Marttyyrien ruumiit heitettiin koirien ruoaksi, mutta Herra varjeli niitä ihmeellisesti kunnes kristityt saivat ne haudatuiksi. Myöhemmin pyhäinjäännökset siirrettiin Tšernigoviin.

Pyhät Mikael ja Feodor kärsivät marttyyrikuoleman 20.9.1246 (toisten lähteiden mukaan vuonna 1244). Venäjän kansan taistelu mongolivallan iestä vastaan jatkui tämän jälkeen vielä kauan. Kirkko sai sen aikana kaunistuksekseen monia uusia marttyyreja ja uskontunnustajia, joita kaikkia vahvisti ensimmäisen ordassa marttyyrina kuolleen venäläisen, pyhän Mikael Tšernigovilaisen, esimerkki ja esirukoukset. Ruhtinas Mikaelin kristillistä elämäntehtävää jatkoivat hänen tyttärensä pyhittäjä Jefrosinia Suzdalilainen (25.9.) ja pojanpoikansa ruhtinas Oleg Brjanskilainen (20.9.)

Pyhittäjä ja ruhtinas Oleg Brjanskilainen

Pyhä Oleg oli marttyyriruhtinas Mikael Tšernigovilaisen pojanpoika. Joskus vuoden 1247 jälkeen hän jätti maailman ja vihkiytyi munkiksi. Omilla varoillaan hän rakennutti Brjanskiin (Kiovan ja Moskovan välimaastossa) Apostolien Pietarin ja Paavalin luostarin. Hänen munkkinimekseen tuli Vasili. Hän kuoli askeettisena kilvoittelijana joskus 1200- ja 1300-luvun vaihteen tienoilla.

Pyhät marttyyrit Trofimos, Sabbatios ja Dorymedon

Pyhät Trofimos ja Sabbatios elivät keisari Probuksen (276-282) hallitusaikana. Kerran kun he menivät amfiteatteriin Pisidian Antiokiassa, he näkivät asukkaiden uhraavan siellä epäjumalille. Silloin heidät valtasi pyhä into ja he alkoivat rukoilla Jumalaa vapauttamaan kaupungin eksytyksestä. He tunnustivat julkisesti olevansa kristittyjä. Heti heidät vietiin kaupunginjohtaja Vicariuksen eteen. Tämä kuulusteli Trofimosta ja luovutti hänet kidutettavaksi. Häntä lyötiin ja hänen kylkiään raastettiin. Lopulta hänet heitettiin puolikuolleena vankilaan.

Seuraavaksi kuulusteltiin Sabbatiosta. Häntä lyötiin kasvoihin ja hänen kylkiään revittiin rautapiikeillä. Tähän kidutukseen hän menehtyi. Sabbatioksen marttyyrikuoleman jälkeen Vicarius käski panna Trofimoksen jalkoihin teräviä nauloja täynnä olevat rautakengät ja lähetti hänet Fryygian Synnadaan käskynhaltija Perinnios Dionysioksen luo. Trofimos todisti sielläkin urhoollisesti Kristuksesta. Perinnios käski piestä häntä häränjänteillä, hieroa hänen haavoihinsa etikkaa ja suolaa ja kärventää hänen kylkiään palavilla soihduilla.

Synnadan kaupunginjohtaja Dorymedon ihaili marttyyrin urhoollisuutta ja vieraili hänen luonaan vankilassa saadakseen kuulla hänen uskostaan. Trofimoksen esimerkki ja opetukset johtivat siihen, että Dorymedonistakin tuli kristitty. Kun tämä tuli Perinnioksen tietoon, hän vangitutti Dorymedoksen. Varottavaksi esimerkiksi kansalle häntäkin kidutettiin julmasti. Hänen kaikki hampaansa kiskottiin irti. Sitten Trofimoskin tuotiin tuomioistuimen eteen. Molemmat pyhät tunnustivat horjumatta uskonsa Kristukseen. Käskynhaltija käski kaivaa heiltä silmät päästä ja luovutti heidät petojen ruoaksi. Pedot vaistosivat kuitenkin heissä asuvan Jumalan armon eivätkä koskeneet heihin. Silloin Perinnios antoi käskyn mestata heidät. Tämä tapahtui vuonna 276.

Pyhä Teodor, Canterburyn arkkipiispa

Pyhä Teodor (Teodoros, Theodore) syntyi vuonna 602 Kilikian Tarsossa kreikkalaiseen perheeseen. Hän opiskeli Ateenassa, Antiokiassa ja Konstantinopolissa; lukeneisuutensa tähden häntä kutsuttiin filosofiksi. Hän oli mukana monoteliittistä harhaoppia vastaan käydyssä keskustelussa. Ateenassa hänet vihittiin munkiksi. Hänen opiskelunjanonsa ei kuitenkaan ottanut sammuakseen, ja vielä yli 60-vuotiaana hän lähti Roomaan kartuttamaan tietojaan.

Roomassa Paavi Vitalianin oli valittava uusi Canterburyn arkkipiispa. Hän oli jo aikeissa vihkiä afrikkalaisen luostarin johtajan Hadrianuksen, mutta tämä kieltäytyi ja suositteli paaville idästä tullutta oppinutta munkkia Teodoria. Paavi Vitalian vihki 65-vuotiaan Teodorin ensin alidiakoniksi ja nopeassa tahdissa kaikkiin muihin pappeuden asteisiin, viimeisenä Canterburyn arkkipiispaksi. Hadrianus lupasi lähteä mukaan hänen avukseen.

Britannian kirkkoa raastoi tuolloin kelttiläisen ja roomalaisen kristillisyyden välinen riita. Saarten ensimmäiset kristityt olivat kelttejä, jotka oli sittemmin ajettu maan pohjoisosiin. Kelteillä oli edelleen monia alkukirkon ajalta juontuvia käytäntöjä, joista osa ilmeisesti egyptiläistä perua. Maata hallitsivat kuitenkin anglosaksit, ja heitä evankelioivat nyt kelttiläiset munkit pohjoisesta ja roomalaisten lähetyssaarnaajat etelästä, joten saarella vallitsi kaksi erilaista kirkollista käytäntöä. Rooman pyrkimys oli korvata vanhoja kelttiläisen kirkon tapoja uudemmilla käytännöillään. Suurimmat yksittäiset kiistanaiheet olivat pääsiäisen ajankohdan määrittäminen ja munkiksivihkimisen tapa.

Teodor omistautui asialleen perusteellisesti. Hänen matkansa Roomasta Canterburyyn kesti vuoden verran, jona aikana hän perehtyi Britannian kirkon ongelmiin. Erityisen hyödyllinen oli aika, jonka hän viipyi Pariisissa piispa Agilbertin vieraana; tämä oli entinen Wessexin piispa.

Teodor aloitti arkkipiispan työn vuonna 669 kiertämällä seurakunnissa ympäri maata ja vihkimällä uusia piispoja. Yhdessä Hadrianuksen kanssa hän perusti Canterburyyn korkeatasoisen koulun, jossa opiskeltiin latinaa ja kreikkaa; jälkimmäinen oli lännessä varsin harvinaista tuohon aikaan. Kielten lisäksi keskityttiin kirkkolauluun ja roomalaiseen lakitieteeseen. Raamatuntulkinta perustui antiokialaisen koulukunnan historiallis-kirjaimelliseen tulkintatraditioon. Koulu sai oppilaita Irlannista asti, ja heidän joukostaan nousi lukuisia piispoja. Lisäksi Teodor teki parhaansa voimistaakseen kirkkomusiikin, taiteiden ja tieteiden opiskelua luostareissa. Kulttuurillisen panoksensa ansiosta Teodorilla on tärkeä sija koko Britannian kulttuurihistoriassa.

Vuonna 672 Teodor kutsui koolle ensimmäisen koko anglosaksisen kirkon kirkolliskokouksen, Hertfordin synodin, joka vahvisti pääsiäisen vieton roomalaisen käytännön mukaan sekä loi useita uusia hiippakuntia. Teodorin johtoajatuksena oli vahvistaa kirkkonsa yhteyttä Roomaan, mutta hän pyrki myös yhdistämään kirkkoaan säilyttämällä mahdollisuuksien mukaan eräitä kelttiläisiä ja gallialaisia kirkollisia tapoja. Muutaman vuoden kuluttua Teodor johti Hatfieldin kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin lateraanikonsiilin mukainen monotelitismin tuomio.

Vuonna 678 Teodor joutui erimielisyyksiin toisen pyhän, kiivasluonteisen Wilfridin kanssa, joka erotettiin Yorkin piispanistuimelta muutamaksi vuodeksi. Teodor kuitenkin pyrki sovintoon ja jopa ehdotti Wilfridiä seuraajakseen. He pääsivätkin sovintoon muutama vuosi ennen Teodorin kuolemaa.

Pyhä Teodor kuoli rauhallisesti syyskuun 19. päivänä vuonna 690 saavutettuaan 87 vuoden iän. Hänet haudattiin Canterburyyn Pyhien Pietarin ja Paavalin luostariin. Kun pyhän Teodorin ruumis siirrettiin vuonna 1091, se havaittiin turmeltumattomaksi. Teodor ei tehnyt ihmeitä eläessään, mutta hänen kaudellaan Britannian kirkko nousi monessa suhteessa parhaaseen kukoistukseensa. Hänen sanotaan olleen ensimmäinen arkkipiispa, jota koko Englanti totteli.

Pyhä Feodor, Smolenskin ruhtinas ja Jaroslavlin ihmeidentekijä, ja hänen poikansa Daavid ja Konstantin

Pyhä Feodor oli Smolenskin ruhtinaan Rostislavin nuorin poika. Isänsä kuoleman jälkeen vanhemmat veljet tekivät hänelle vääryyttä ja antoivat hänen hallittavakseen vain pienen Možaiskin kaupungin koko Smolenskin ruhtinaskunnasta. Feodor ei ryhtynyt riitelemään eikä kantanut kaunaa veljilleen vaan hallitsi viisaasti kaupunkiaan. Noin vuonna 1262 hän solmi avioliiton Jaroslavlin leskiruhtinattaren tyttären Marian kanssa ja hallitsi siitä lähtien Jaroslavlin ruhtinaskuntaa Jumalalle otollisesti ja oikeudenmukaisesti. Herra siunasi häntä antamalla hänelle pojan, joka sai kasteessa nimen Mikael.

Vuonna 1277 kaani Mengu-Temir (1266-1281) vaati Venäjän ruhtinaita mukaan sotaretkelle eräitä Kaukasuksen heimoja vastaan. Feodorin miehuullisuus ja rohkeus taistelussa herättivät Kultaisen ordan¹ johtajan huomion, ja hän mieltyi Feodoriin niin, että piti häntä sotaretken jälkeen kolme vuotta luonaan ordassa, ennen kuin päästi hänet palaamaan Venäjälle. Matkalla Feodor sai kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että Jaroslavlia hallitsi hänen alaikäinen poikansa Mikael yhdessä leskiruhtinattaren ja pajarien kanssa. Kaupunkilaiset eivät halunneet Feodoria ruhtinaakseen, joten hän palasi ordaan. Vuonna 1279 Feodor peri veljeltään Smolenskin ruhtinaskunnan mutta jäi edelleen ordaan ja hallitsi Smolenskia käskynhaltijan avulla.

Kaanin puoliso mieltyi Feodoriin niin, että halusi antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta kaani vastusteli. Hän ei halunnut luovuttaa tytärtään alaiselleen, joka tunnusti vierasta uskoa. Mutta kaanin puoliso suostutteli miestään sanoen: “Kuningas, olen jo kauan toivonut, että tyttäremmekin uskoisi siihen Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken elollisen ja jota kristityt tunnustavat.” Lopulta kaani taipui vaimonsa pyyntöihin. Pyhä ruhtinas Feodor oli valmis ottamaan kaanin tyttären puolisokseen, jos tämä kääntyy kristinuskoon. Liitolle pyydettiin siunaus Konstantinopolin patriarkalta, minkä jälkeen Feodorin morsian kastettiin ja hän sai kristillisen nimen Anna. Kaani antoi vastavihityille arvokkaita lahjoja ja osoitti kaikin tavoin kunnioitustaan Feodorille.

Kunnianosoitukset, rikkaudet ja loisto eivät saaneet pyhää ruhtinasta ylpistymään eikä tämän maailman kunnia vieraannuttanut häntä Kristuksen rakkaudesta. Hän noudatti Jumalan käskyjä, paastosi, rukoili ja antoi almuja köyhille. Ordassa eli tuohon aikaan paljon kristittyjä kauppiaita, sotavankeja ja hoviväkeen kuuluvia ruhtinaita. Kirkkoja oli kuitenkin vähän, joten tuhannet kristityt joutuivat elämään ilman jumalanpalveluksia ja sakramentteja. Hurskas Feodor kärsi tästä kovasti ja päätti helpottaa kristittyjen elämää. Kaanin suostumuksella hän rakennutti kirkkoja tataarien asuinpaikkoihin ja hankki niihin sisustuksen ja ehtoollisastiat.

Pyhä Feodor eli ordassa monta vuotta. Hänelle syntyi siellä kaksi poikaa: pyhät Daavid ja Konstantin. Kun hän sai tiedon vanhimman poikansa Mikaelin kuolemasta, hän palasi perheineen Jaroslavliin ja ryhtyi hallitsemaan kahta ruhtinaskuntaa, Jaroslavlia ja Smolenskia. Hän hallitsi oikeudenmukaisesti ja Jumalalle otollisesti. Tuohon aikaan Smolenskin kauppiaat solmivat vapaakauppasopimuksen Riian saksalaisten kauppiaiden kanssa. Kun venäläisen ja saksalaisen kauppiaan kesken syntyi riitaa väärästä vaa’asta, Feodor ratkaisi kiistan rehellisen saksalaisen hyväksi.

Yhdessä puolisonsa Annan kanssa Feodor rakennutti Jaroslavliin monta kirkkoa ja kaunisti ne runsailla lahjoituksilla. Hänen mieluisin rukouspaikkansa oli Kristuksen kirkastumisen luostari Jaroslavlissa. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän halusi vihkiytyä munkiksi, niin kuin Venäjän ruhtinailla oli tapana. Vihkitoimituksen jälkeen hän tunnusti kansalle syntinsä, sopi riitansa, pyysi anteeksi ja antoi itse anteeksi. Seuraavana päivänä hän antoi henkensä rauhassa Jumalan haltuun. Pyhä Feodor kuoli 19. syyskuuta vuonna 1299.

Ruhtinas Feodorin ja hänen poikiensa Daavidin ja Konstantinin hyveellinen ja hurskas elämä oli Jumalalle mieleen. Herra kirkasti pian heidän muistonsa pyhien joukossa ja antoi heidän pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtua monia ihmeitä.

¹ Kultainen orda eli ”kultainen leiri” (kaptšak) oli Tšingis-kaanin pojanpojan Batun vuoden 1240 tienoilla perustama valtakunta, joka laajimmillaan käsitti koko Etelä-Venäjän Moskovasta alaspäin.