Keisari Teodosios II:n hallituskaudella (408-450) armorikas Jumala antoi maan järistä voimakkaasti neljän kuukauden ajan rohkaistakseen kristittyjä olemaan aina valmiina sitä suurta päivää varten, jolloin kuolleet herätetään, taivaat ja maa muutetaan uudenlaisiksi ja jokainen ihminen kutsutaan tuomittavaksi uskonsa vanhurskauden ja elämänsä puhtauden mukaan. Kaupunkilaiset joutuivat pelon valtaan. Koko kansa keisarin ja patriarkka Prokloksen (20.11.) johdolla marssi avojaloin ristisaatossa Hebdomoksen paraatikentälle, jossa kaikki rukoilivat Jumalalta turvaa. Kolmannen hetken vaiheilla maa alkoi jälleen täristä. Yhtäkkiä pieni poika tempaistiin Kaikkivaltiaan väkevällä kädellä ylös taivaisiin kauhistuneiden ihmisten huutaessa entistä pelokkaampina: ”Kyrie eleison! Herra armahda!”

Kun lapsi tuli alas korkeudesta, hän kertoi, että hänet oli temmattu ylös keskelle enkelten kuorojen pauhua. Enkelit olivat veisanneet: ”Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä!” Ääni oli pyytänyt poikaa kertomaan patriarkalle, että kansan tulisi esittää anomuksensa Jumalalle samalla tavoin, lisäämättä mitään. Patriarkka neuvoi laulajia ja kansaa veisaamaan tätä hymniä, jossa serafien ylistyshuutoon ”Pyhä, Pyhä, Pyhä” (Jes. 6:3) yhdistyy Jumaluuden kolmen persoonan tunnustaminen. Silloin maa lopetti järkkymisen ja lapsi antoi henkensä Jumalalle.

Hurskas keisarinna Pulkheria (10.9.) vaati pyhää Proklosta määräämään tämän ylevän hymnin veisattavaksi liturgiassa. Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 Itä-Rooman alueen isät ottivat vastaan oikean uskon julistuksen veisaamalla kolmipyhäveisun eli trisagionin, josta muodostui keskeinen osa ortodoksien yksityisiä ja yhteisiä rukouksia.

Pyhittäjä Sergei Radonežilainen syntyi Varnitsan kylässä Rostovin lähellä vuonna 1314. Hänen vanhempansa Kiril ja Maria (28.9.) olivat hyviä ja Jumalalle otollisia ihmisiä, jotka noudattivat kirkon perinnäistapoja ja auttoivat köyhiä. Eräänä sunnuntaipäivänä, kun Maria raskausaikanaan oli kirkossa liturgiassa, lapsi huudahti kolme kertaa hänen kohdussaan ja antoi näin jo ennen syntymäänsä ennusmerkin siitä, että hänestä tulee Pyhän Kolminaisuuden palvelija. Kun poika syntyi, hän sai nimen Bartolomeus. Pian kävi ilmi, että lapsi ei imenyt rintaa, jos äiti oli sattunut syömään lihaa, eikä keskiviikkona ja perjantaina suostunut syömään mitään. Kun äiti jätti pois liharuoan, pienokainen imi äidin maitoa normaalisti keskiviikkoa ja perjantaita lukuun ottamatta.

Kun Bartolomeus oli seitsemän vuoden ikäinen, hänet lähetettiin kouluun. Tuohon aikaan lukutaidon opettelua pidettiin pyhänä asiana, sillä se antoi avaimen pyhien kirjoitusten lukemiseen ja ymmärtämiseen. Lukeminen ei kuitenkaan ottanut sujuakseen, mikä suretti sekä vanhempia että lasta. He rukoilivat apua Jumalalta, ja Herra oli armahtavainen. Bartolomeus tapasi kerran pellolla tammen alla munkkivanhuksen ja kertoi hänelle vaikeuksistaan koulunkäynnissä. Vanhus rukoili hänen puolestaan ja antoi hänelle palasen kirkkoleipää. Hänen siunauksensa ansiosta Bartolomeus oppi lukemaan sujuvasti Psalttaria ja sai Jumalalta viisautta ja ymmärrystä. Hän karttoi lasten meluisia leikkejä ja noudatti ankaraa paastoa. Hän rukoili mielellään öiseen aikaan ja anoi: “Herra, suo minun pienestä asti rakastaa Sinua koko sydämestäni ja koko sielustani.”

Pian Bartolomeuksen perhe muutti Radonežiin. Poika pyysi usein vanhemmiltaan siunausta mennä luostariin, mutta nämä pyysivät häntä saattamaan ensin vanhempansa hautaan, minkä jälkeen hän olisi vapaa toteuttamaan toiveensa. Munkkilaisuuden henki välittyi pojalta vanhemmille. Elämänsä loppupuolella Kiril ja Maria menivät Hotkovon Jumalanäidin suojeluksen luostariin, missä he kuolivat suureen skeemaan vihittyinä vuonna 1339. Tämän jälkeen Bartolomeus jätti maailman ja meni vanhemman veljensä, munkki Stefanin, kanssa erämaahan. Kilvoittelupaikakseen he valitsivat synkän metsän, jonne he rakensivat kirkon ja keljan. Kirkko pyhitettiin vuonna 1340 Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Stefan lähti pian moskovalaiseen luostariin, ja Bartolomeus jäi yksin kilvoittelemaan erämaahan. Hän tottui nopeasti enkelielämään, ja muutaman vuoden kuluttua igumeni Mitrofan tuli vihkimään hänet munkiksi nimellä Sergei. Seitsemänä päivänä igumeni toimitti vaatimattomassa kirkossa liturgian ja antoi ehtoollista Sergeille, jonka sielu riemuitsi ja paloi jumalallista tulta.

Erämaan yksinäisyydessä nuori munkki alkoi käydä hengellistä taistelua sielunvihollista vastaan. Siinä ajatukset eivät tottele järkeä vaan vaeltavat sinne tänne, rukous ei toimi sydämessä ja sielu pyrkii kiihkeästi pakenemaan kilvoituksia. Liha ja maailma yllyttävät kilvoittelijaa luopumaan yksinäisyydestä. Tarvitaan kyyneliä, sydämen itkua, valvomista, maahankumarruksia ja puutteen kestämistä. Tämä maailma on monille tuntematon, mutta pyhittäjä kulki tuota kapeaa tietä iloiten ja halukkaasti. Kun pahat henget ottivat villipetojen ja matelijoiden muodon ja kävivät hänen kimppuunsa, hän turvautui rukoukseen ja voitti ne Jeesuksen nimen avulla. Jumalalta hän sai vallan hallita pahoja henkiä. Hän ei enää pelännyt villipetoja vaan seurusteli niiden kanssa niin kuin Aadam ja Eeva paratiisissa. Sillä kun ihminen nöyrtyy Jumalan edessä, alkavat eläimetkin totella häntä tunnistaessaan hänessä Jumalan kuvan. Näin hän täytti ensimmäisen käskyn, joka kehottaa rakastamaan Jumalaa.

Koitti lähimmäisenrakkauden aika. Ensin pyhittäjän luokse alkoi tulla ihmisiä keskustelemaan sielulle hyödyllisistä asioista, sitten löytyi niitäkin, jotka halusivat asettua asumaan hänen luokseen ja jotka olivat valmiit kestämään kaikkea ahdinkoa “mennäkseen Jumalan valtakuntaan” (Ap.t. 14:22). Näin sai alkunsa pyhittäjä Sergein lavra. Aluksi oppilaita oli kaksitoista. He noudattivat tarkkaan päivittäistä jumalanpalveluskiertoa ja rukoilivat lakkaamatta. Pyhittäjä Sergei palveli veljiä nöyrästi. Hän rakensi keljoja, pilkkoi puita, jauhoi viljaa, keitti ruokaa ja ompeli vaatteita. Veljestön keskuudessa vallitsi evankeliumin mukainen rauha ja rakkaus. Vuonna 1354 Sergei vihittiin pappismunkiksi ja asetettiin luostarin igumeniksi. Tämä oli veljien toivomus, sillä he halusivat tunnustaa syntinsä omalle igumenille ja saada häneltä pyhän ehtoollisen. Eräässä heille pitämässään opetuspuheessa pyhittäjä kehottaa: “Veljet, pyydän teitä kaikkia tarkkailemaan itseänne. Säilyttäkää ennen kaikkea Jumalan pelko, sielun puhtaus ja teeskentelemätön rakkaus. Olkaa myös vieraanvaraisia ja nöyriä, paastotkaa ja rukoilkaa. Ruokaa ja juomaa käyttäkää kohtuullisesti. Älkää rakastako mainetta ja kunniaa, vaan ennemminkin pelätkää niitä. Muistakaa kuoleman hetkeä ja Kristuksen toista tulemista.”

Aluksi veljestö eli köyhästi. Kirkossa luettiin päreen valossa ja ruoasta oli puutetta. “Murheet ovat ankaria mutta paratiisi on suloinen, vaivannäkö on tuskallista mutta palkkio ikuinen”, pyhittäjä opetti. Kun puute oli suurimmillaan, luostariin tuli ihmeellisellä tavalla elintarvikelähetys. Kun oli pula vedestä, pyhittäjä meni itse metsäiseen notkelmaan, rukoili ja siunasi paikan, jolloin maasta puhkesi lähde. Sen vedellä oli parantava vaikutus ja sitä riitti kaikille.

Maailma tuli yhä lähemmäksi erämaata. Rakennettiin teitä ja kyliä, ja luostarissa kävi entistä enemmän pyhiinvaeltajia. Pyhittäjä paransi rukouksillaan vaikeasti sairaita. Kerran rukoillessaan hän näki suuren lintuparven ja kuuli äänen sanovan: “Näin suuri tulee olemaan oppilaidesi joukko.” Tiedetään, että jo hänen eläessään hänen vaikutuksestaan syntyi 25 luostaria, myöhemmin niiden määrä kohosi 70:ään. Nämä luostarit olivat hänen itsensä, hänen oppilaidensa tai näiden oppilaiden perustamia.

Kun pyhittäjä halusi kitkeä veljestön keskuudesta kaiken kateuden, oman edun tavoittelun ja kehuskelun, hän päätti ottaa luostarissaan käyttöön yhteiselämän säännöt. Konstantinopolin patriarkka Filoteos oli lähettänyt hänelle siunauskirjeen kinobialuostarin perustamiseksi, ja myös metropoliitta Aleksi (12.2.) siunasi aikeen. Rakennettiin yhteinen trapesa ja varastot eikä kukaan saanut enää sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli yhteistä. Luostari kasvoi ja puutteen sijasta koitti runsauden aika. Ylimääräisiä varoja alettiin käyttää pyhiinvaeltajien hyväksi. Kaikki veljet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä kinobiaan. Muutamat lähtivät luostarista, toiset taas eivät enää halunneet pitää Sergeitä igumenina. Silloin pyhittäjä poistui joksikin aikaa luostarista ja asettui asumaan yksikseen erään joen varrelle, missä hänen ympärilleen syntyi nopeasti uusi yhteisö ja luostari. Pyhittäjä itse palasi pian omaan Pyhän Kolminaisuuden luostariinsa, josta metropoliitta oli karkottanut Sergein vastustajat. Näin luostariin palasi rauha.

Metropoliitta Aleksi toivoi pyhittäjä Sergeistä itselleen seuraajaa, mutta tämä kieltäytyi nöyrästi piispanvirasta sanoen, että se on hänen voimansa ylittävä tehtävä. Luostaristaan käsin hän vaikutti Venäjän vapautumiseen aasialaisten kaanien ikeestä ja edisti kotimaansa hengellistä uudistumista.

1300-luvun lopulla mongolikaani Mamai eteni joukkoineen Venäjälle. Moskovan suuriruhtinas Dimitri Donskoi (ks. 19.5.) kävi sotapäällikköineen Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, missä pyhittäjä Sergei siunasi hänet taisteluun, vihmoi hänet pyhällä vedellä ja ennusti hänelle voittoa vihollisesta. Taistelu käytiin Donin varrella Kulikovon kentällä 8.9.1380. Sen kestäessä pyhittäjä kutsui koko veljestön luostarikirkkoon, jossa hän uppoutui rukoukseen. Ruumiissaan hän oli kirkossa rukoilemassa mutta hengessään Kulikovon kentällä. Hän mainitsi nimeltä kaatuneita sotilaita ja rukoili heidän sieluilleen lepoa ja lopulta ilmoitti vihollisen tappiosta. Taistelun jälkeen suuriruhtinas Dimitri tuli uudelleen Pyhän Kolminaisuuden luostariin kiittämään Jumalaa saavutetusta voitosta. Hän kertoi, että mongolit olivat taistelussa surmanneet suuren joukon kristittyjä sotilaita, ja pyysi pyhittäjää muistamaan heitä esirukouksissaan. Siitä sai alkunsa tapa toimittaa panihidoja ja vainajien muistoliturgioita lokakuun 26. päivää edeltävänä Dimitrin (Demetrioksen) lauantaina.

Kulikovon taistelu yhdisti venäläisiä ruhtinaita, mutta vielä sen jälkeenkin pyhittäjä Sergei joutui sovittelemaan heidän keskinäisiä riitojaan ja oli siten edistämässä Venäjän ruhtinaskuntien yhdistymistä Moskovan johdolla.

Elämänsä loppupuolella pyhittäjä Sergei tuli osalliseksi ihmeellisistä ilmestyksistä. Jumalan enkeli palveli hänen kanssaan aina hänen toimittaessaan liturgiaa. Jotkut näkivät, miten taivaallinen tuli laskeutui pyhien lahjojen päälle hänen siunatessaan niitä ja miten tuli valaisi koko alttarin ja ympäröi palvelusta toimittavan Sergein. Kerran rukoillessaan taivaan Valtiatarta pyhittäjä sai nähdä Jumalansynnyttäjän yhdessä apostolien Pietarin ja Johanneksen kanssa. Tämä hänen valveilla ollessaan tapahtunut ilmestys kruunasi kaikki hänen maanpäälliset kilvoituksensa. Jumalasynnyttäjä sanoi Sergeille, että tämän rukoukset veljestön ja luostarin puolesta on kuultu, ja lupasi aina suojella luostaria pyhällä peitteellään.

Puoli vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä Sergei sai Herralta tiedon kuolinpäivästään. Hän luovutti luostarin johdon oppilaalleen Nikonille (muistopäivä 17.11.) ja alkoi itse vaieten ja hiljaisuudessa valmistautua lähtöönsä. Vähän ennen kuolemaansa hän kutsui veljet luokseen, antoi heille viimeiset isällisen rakkauden täyttämät ohjeensa, osallistui pyhiin Kristuksen salaisuuksiin ja siirtyi hiljaa Herran luo lausuen viimeisinä sanoinaan: “Sinun käsiisi, Herra, annan henkeni”. Taivaallinen autuus loisti pyhittäjän kasvoilla ja keljan täytti ihmeellisen hyvä tuoksu. Tämä tapahtui syyskuun 25. päivänä vuonna 1392.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1422 Sergein maatumattomat pyhäinjäännökset nostettiin haudasta ja hänet kanonisoitiin pyhäksi. Hänen esirukoustensa kautta tapahtuneiden lukemattomien ihmeiden johdosta häntä kutsutaan koko Venäjän ihmeidentekijäksi.

Pyhittäjä ja erakko Dosifeja (Darja Tjapkina) syntyi vuonna 1721 Rjazanin alueella rikkaan tilanomistajan tyttärenä. Kahden vuoden ikäisenä hän pääsi vanhempiensa mukana vierailulle Moskovaan Herran taivaaseenastumisen luostariin, missä Darjan isoäiti oli nunnana. Tämän pyynnöstä vanhemmat jättivät hänet luostariin kasvatettavaksi. Kun hän yhdeksän vuoden ikäisenä palasi vanhempiensa kotiin, hän oli hengeltään täysi nunna. Hän noudatti tarkkaan paastoja, pidättäytyi keskiviikkoisin ja perjantaisin kokonaan ruoasta, nukkui paljaalla laudalla sekä kutsui huoneeseensa köyhiä ja kestitsi ja palveli heitä parhaansa mukaan. Tämä ei miellyttänyt vanhempia, jotka halusivat mahdollisimman nopeasti antaa hänet avioliittoon. Viidentoista vuoden ikäisenä Darja karkasi kotoaan. Hän hankki itselleen talonpojan vaatteet ja meni Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostariin, missä hän sanoi olevansa karannut talonpoika Dosifei. Koska hän oli kookas ja kasvonpiirteiltään miehekäs, häntä uskottiin ja hän sai jäädä toistaiseksi luostariin kuuliaisuustöihin.

Kolmen vuoden kuluttua Darjan äiti ja vanhempi sisar tulivat pyhiinvaellusmatkalle lavraan. Darja oli kirkossa sammuttamassa kynttilöitä, kun hän huomasi omaistensa tarkkailevan itseään. Hän piiloutui nopeasti kirkkokansan joukkoon, lähti salaa lavrasta ja meni Kiovaan. Koska passitonta talonpoikaa ei siellä haluttu ottaa luostariin, hän päätti elää erakkona. Hän kaivoi itselleen luolan lähelle Kitajevon luostaria ja alkoi kilvoitella. Ruoaksi hän käytti pelkkää leipää ja vettä, joita eräs munkki toi hänelle. Suuren paaston aikana hän söi vain sammalta ja raakoja juuria. Ankara kilvoittelu muutti hänen kasvonpiirteensä karuiksi ja tuntemattomiksi.

Kilvoittelija tuli pian kuuluisaksi Kiovassa. Vuonna 1744 hänen luonaan vieraili itse keisarinna Elisabet (1741-1761), jonka toivomuksesta Dosifei vihittiin viitankantajaksi keisarinnan läsnä ollessa. Kansanihmisille Dosifei antoi viisaita neuvoja ja keskusteli heidän kanssaan pienestä ikkuna-aukosta. Hänen luonaan vierailevien joukossa oli myös hänen oma sisarensa, joka kertoi perheensä kohtalosta ja rakkaan sisarensa katoamisesta. Vanhus ei näyttänyt hänelle kasvojaan ja neuvoi häntä olemaan etsimättä omaisiaan, jotka ovat piiloutuneet Jumalan tähden.

Kun erakkolaisuus kiellettiin Venäjällä, Dosifei asettui Kiovan luolaluostariin, missä hän asui kosteassa maanalaisessa keljassa ja paransi sairaita. Neljän vuoden aikana hänen luonaan kävi niin paljon ihmisiä, että hän uupui ja sairastui. Metropoliitan siunauksella hän muutti Kitajevon luostariin. Dosifein läheisin oppilas oli munkki Feofan, jolle tämä antoi siunauksen käydä Moldaviassa ohjaajavanhus Paisi Velitškovskin (15.11.) luona. Myöhemmin hän lähetti isä Feofanin Solovetskin luostariin, jossa tämä otti käyttöön vanhat Venäjällä unohduksiin painuneet luostarisäännöt. Ne koskevat sisäistä rukousta, vanhusten antamaa ohjausta ja ajatusten kertomista.

Vähän ennen vanhus Dosifein kuolemaa hänen luonaan kävi nuori luostarielämän etsijä Prohor Mošnin, tuleva pyhittäjäisä Serafim Sarovilainen (2.1.). Erakko näki hänen hengellisen mielenlaatunsa ja sanoi hänelle: “Jumalan lapsi, mene Sarovin luostariin ja pysy siellä. Se paikka koituu sinulle pelastukseksi, ja Jumalan avulla päätät siellä maallisen vaelluksesi. Yritä oppia lakkaamatta muistamaan Jumalaa ja kutsumaan avuksi Hänen nimeään rukoillen: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.’ Olkoon tuo rukous lakkaamatta huulillasi. Siten löydät rauhan ja saavutat sielun ja ruumiin puhtauden. Pyhä Henki asettuu sinuun ja saat viettää elämäsi hurskaana ja puhtaana.”

Vuonna 1776 tuntiessaan kuolemansa lähestyvän vanhus Dosifei kävi hiljaa maahan kumartaen pyytämässä anteeksi luostarin jokaiselta veljeltä. Aamulla hänet löydettiin keljastaan kuolleena rukoukseen polvistuneena. Kädessään hänellä oli lappu, johon oli kirjoitettu: “Ruumiini on valmistettu hautausta varten. Pyydän teitä, veljet, olemaan koskematta siihen.” Hänen salaisuutensa paljastui vasta, kun hänen sisarensa tuli toistamiseen Kiovaan ja tunnisti muotokuvasta kadonneen sisarensa. Ukrainan ortodoksinen kirkko kanonisoi pyhittäjä Dosifejan vuonna 1999.

Pyhä Koprios eli Palestiinassa 500-luvulla, jolloin arabiheimot usein ryöstelivät kristittyjä kyliä. Erään tällaisen hyökkäyksen aikana hänen äitinsä synnyttämisen aika oli koittamassa. Tämä etsi apua muiden kyläläisten kanssa pyhän Teodosioksen (11.1.) luostarista, mutta vielä matkalla ollessaan hänen synnytyksensä aika koitti. Äiti kuoli synnytykseen, ja lapsi jäi tunkiolle. Kun arabit olivat lähteneet, munkit löysivät vauvan ja toivat hänet pyhälle Teodorokselle, joka antoi lapselle nimen Koprios, ’tunkio’, ja alkoivat ruokkia häntä vuohenmaidolla.

Kun Koprios oli kyllin vanha, hän liittyi enkelielämän järjestykseen vihkiytymällä munkiksi. Hän oli Teodosiokselle erityisen rakas viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa tähden, joka auttoi häntä säilyttämään itsessään Jumalan kuvan kokonaisena ja koskemattomana sekä kehittymään päivittäin Luojansa kaltaisuutta kohti.

Jumala antoi Kopriokselle armon hallita eläimiä samanlaisella vallalla kuin Aadamilla oli paratiisissa. Eräänä päivänä Koprios huomasi luostarin puutarhassa karhun syömässä lehtisalaattia. Hän otti sitä korvasta kiinni, ohjasi sen ulos ja uhkasi rangaista sitä pyhän Teodosioksen rukouksen kautta, jos se tekisi samaa uudelleen. Kerran Koprios oli vuorilla luostarin aasin kanssa keräämässä puita, kun karhu hyökkäsi eläimen kimppuun ja haavoitti sitä. Hän otti karhun kiinni ja lastasi puut sen selkään. ”Nyt sinä saat tehdä aasin työn”, hän sanoi, ”ja minä en päästä sinua menemään ennen kuin aasi on toipunut.”

Erään kerran Koprios keittiössä ollessaan huomasi keiton kiehuvan yli ja vihannesten valuvan jo lattialle. Koska hän ei nähnyt mitään millä sekoittaa keittoa, hän upotti paljaat kätensä kiehuvaan veteen, eikä tästä koitunut hänelle mitään vahinkoa.

Vanhemmiten pyhä Koprios tapasi rukoilla yksin salaisessa paikassa. Kaikkinaisin hyvein kaunistettuina ja alituisesti rukoukseen antautuneena hän eli luostarissa 90 vuoden ikään. Vähän ennen hänen kuolemaansa pyhä Teodosios ilmestyi kutsuen Kopriosta liittymään seuraansa siellä, missä on lepo ja loputon ilo. Muutaman päivän kuluttua pyhä Koprios sairastui. Veljet hyvästeltyään hän siirtyi Herransa luo vuonna 530.

Pyhittäjä Nikander Pihkovalainen, maallikkonimeltään Nikon, syntyi vuonna 1507 talonpoikaisperheen poikana. Hän tunsi jo nuorena mieltymystä hiljaiseen luostarielämään ja vetäytyi lopulta erämaahan kilvoittelemaan yksinäisyydessä. Monien erakkoelämän kiusausten ja murheiden keskellä häntä auttoivat Pihkovan seudun pyhittäjien Jefrosin Jeleazarovilaisen (15.5.) ja Savva Krypetskilaisen (28.8.) esirukoukset, ja kahdesti hän sai nähdä ilmestyksessä vähän aiemmin kuolleen kilvoittelijan pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.), joka opetti ja kannusti häntä taistelemaan näkymättömiä vihollisia vastaan. Jumalan armosta Nikon voitti kaikki vihollisen juonet. Hänen maineensa levisi seudun asukkaiden keskuuteen ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä pyytämään neuvoja ja esirukouksia. Mutta nöyrä kilvoittelija ei halunnut ihmisiltä tulevaa kunniaa. Sitä karttaakseen hän lähti erämaasta ja meni Pihkovaan pyhittäjä Savva Krypetskilaisen perustamaan luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi.

Luostarissa Nikander kielsi kokonaan oman tahtonsa ja oli kaikessa kuuliainen igumenille ja veljestölle. Kun toiset näkivät hänen nöyryytensä, alistuvuutensa ja kestävyytensä kilvoituksissa, he ylistivät Jumalaa. Silloin pyhittäjä Nikander pyrki jälleen pakenemaan ihmisiltä tulevaa kunniaa ja palasi erämaahan. Siellä hän eli muutaman vuoden joutuen usein erilaisiin vaaroihin. Kerran rosvot hyökkäsivät hänen köyhään majaansa ja ryöstivät hänen ainoan lohtunsa, pyhät ikonit ja kirjat, ja pahoinpitelivät erakon. Tämän jälkeen hän palasi taas luostariin jatkamaan kilvoitustaan. Ensin hän sai kuuliaisuustehtäväkseen kirkkoleipien leipomisen, mutta pian hänet veljestön pyynnöstä siirrettiin vastuulliseen ruokavarastonhoitajan tehtävään. Uusi asema ei saanut pyhää Nikanderia ylpistymään, sillä hän muisti Raamatun sanat: “Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.” (Matt. 20:26) Ruokavarastonhoitajan tehtävään liittyvästä vallasta ja vastuusta huolimatta hän käyttäytyi kuin olisi ollut veljistä nuorin ja tuli aina työhön ennen muita. Mutta kuuliaisuustehtävän levottomuus ja jatkuva kanssakäyminen ihmisten kanssa alkoivat pian tuntua hänestä raskaalta. Hän ikävöi erakkoelämän hiljaisuutta ja päätti lopullisesti jättää luostarin. Hän palasi erämaahan ja kilvoitteli siellä kuolemaansa asti 32 vuoden ajan, joista 15 vuotta hän eli täydellisessä yksinäisyydessä näkemättä ainoatakaan ihmistä.

Kun pyhittäjä Nikanderin asuinpaikka lopulta paljastui, hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä hyötyä saamaan, sillä “munkkius on ihmisten valo”, kuten Johannes Siinailainen sanoo. Nyt pyhittäjä otti kaikki kävijät vastaan osoittaen heille rakkautta ja kuunnellen tarkkaan heidän huoliaan. Hän rakensi vaatimattoman vierasmajankin vieraitaan varten ja huolehti itse sen lämmittämisestä.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Nikander vihkiytyi suureen skeemaan. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1581. Pyhittäjä oli ennustanut, että hänen hautapaikalleen rakennetaan kirkko Jumalansynnyttäjän ilmestymisen kunniaksi. Tämä toteutui pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Pian sinne asettui asumaan eräs Jesaja-niminen kilvoittelija, joka pyhittäjä Nikanderin esirukousten avulla parani häntä vaivanneesta jalkasairaudesta ja perusti sittemmin paikalle luostarin.

Pyhittäjä Galaktion, maallikkonimeltään Gabriel, syntyi tsaari Iivana Julman hallituskaudella (1533-1584). Hänen isänsä, Bielskin ruhtinas Johannes, joutui tsaarin epäsuosioon, ja hänet mestattiin. Gabriel oli tuolloin seitsemän vuoden ikäinen. Sukulaiset veivät pojan Tverin lääniin, missä hän kasvoi pitäen ylhäisen syntyperänsä salassa. Myöhemmin hän muutti Vologdaan, asettui asumaan erään suutarin luo ja opetteli tämän ammatin. Kun hän tuli täysi-ikäiseksi, hän solmi avioliiton tavallisesta kansasta lähtöisin olevan tytön kanssa. Gabriel ei elänyt pitkään avioliiton siteissä. Jumalan sallimuksesta vaimo kuoli pian jättäen jälkeensä vastasyntyneen tyttären. Gabriel piti tätä osoituksena siitä, että hänen tuli omistautua kokonaan Jumalalle. Hän antoi tyttärensä sukulaisten kasvatettavaksi ja alkoi kilvoitella paastoten ja rukoillen. Kaupungin asukkailta hän sai pienen tontin, jolle hän rakensi keljan ja sulkeutui siihen. Pian hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Galaktion.

Galaktion vietti päivät työtä tehden ja yöt rukoillen. Jumalan armo valaisi hänen ymmärryksensä, yksinäisyys ja hiljaisuus kasvattivat nöyryyttä ja täyttivät hänen sydämensä ilolla. Pyhittäjä ei tyytynyt pelkästään tavanomaisiin kilvoituksiin vaan janosi enemmän. Hän kiinnitti itsensä ketjulla pienen keljansa kattoon, niin ettei päässyt lähtemään ulos eikä asettumaan makuulle. Kun uni sai hänet valtaansa, hän taivutti polvensa ja nukkui ketjun varassa riippuen. Kun seudun asukkaat kuulivat hänen ihmeellisistä kilvoituksistaan, he tulivat tapaamaan häntä ja saivat häneltä opetusta ja hyviä neuvoja. Pyhittäjä itse poistui keljastaan vain äärimmäisen hädän pakottamana. Kerran Vologdan aluetta vaivasi kauhea kuivuus. Silloin kaupungin piispa tuli ristisaatossa pyytämään, että pyhittäjä tulisi ulos keljastaan ja rukoilisi yhdessä kaikkien kanssa Jumalalta sadetta. Galaktion asetti kuuliaisuuden kilvoitusten edelle, irrottautui ketjuista ja meni kirkkoon rukoilemaan. Herra kuuli yhteisen rukouksen ja lähetti sateen, joka kasteli helteen näännyttämän maan.

Herra antoi Galaktionille selvänäkemisen lahjan. Sekasorron aikana (1598-1613) hän irrottautui jälleen ketjustaan ja meni kansankokoukseen, jossa hän ennusti, että puolalaiset ja liettualaiset joukot hyökkäävät pian Vologdaan. Hän kehotti ihmisiä katumaan syntejään ja tekemään parannuksen. Samalla hän neuvoi kaupungin asukkaita rakentamaan hänen kilvoituspaikalleen kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkon Novgorodissa tapahtuneen Ennusmerkki-ikonin ihmeen muistoksi (27.11.). Asukkaat eivät kuitenkaan noudattaneet hänen neuvoaan. Pian puolalaiset ja liettualaiset todellakin hyökkäsivät Vologdaan ja surmasivat monia sen asukkaita. Pyhittäjä Galaktionin tytär pakeni vihollisia kilvoittelija-isänsä keljaan. Kun viholliset saivat tietää, että vanhuksen keljassa on nainen, he kävivät hurjistuneina Galaktioniin käsiksi ja pahoinpitelivät ja panettelivat häntä. Lopulta he heittivät erään talon katolta paksun hirren hänen päälleen ja jättivät hänet puolikuolleena maahan.

Pyhittäjä eli tämän jälkeen kaksi päivää. Syyskuun 24. päivänä vuonna 1612 hän antoi henkensä rukoillen Jumalan haltuun. Hänet haudattiin omaan keljaansa. Jumala kirkasti pyhänsä ihmeillä ja Galaktionin yksinäisestä keljasta tuli suosittu pyhiinvaelluskohde. Vologdan asukkaiden pyynnöstä keljan paikalle rakennettiin pyhittäjän toivomuksen mukaisesti Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonille pyhitetty kirkko ja perustettiin luostari. Myöhemmin rakennettiin toinen Pyhälle Hengelle pyhitetty kirkko, jolloin luostaria alettiin kutsua Pyhän Hengen luostariksi.